Part 22

Deodat riensi valaisemaan, ettei ukko ollut neljäänkymmeneen vuoteen lukenut, mitä maailmassa tapahtui. Koko hänen lukemistonsa oli vain maanviljelystä ja puutarhanhoitoa koskevia kirjoja.

Sellaisten ihmisten tapaan, jotka ovat kauan pitäneet tapanaan kertoa toisille, mitä itse ovat kokeneet, käytin tietysti tilaisuutta hyväkseni valaistakseni viisaudellani ja kertoakseni hänelle, mitä maailmassa oli tapahtunut.

Minä kerroin maan tapahtumista ja sanoin hänelle, että Unkari ja Itävalta oli yhdistetty pienellä "ja" sanalla.

Hän puhalsi paksun savupilven piipustaan sanoen: "Minun saareni ei kuulu siihen."

Minä kerroin niistä veroista, joita meidän oli maksaminen.

Savupilvi sanoi: "Minun saarellani ei makseta veroja."

Minä kerroin hänelle, mitä verisiä taisteluja isänmaassamme ja koko avarassa maailmassa oli käyty.

Savupilvi huomautti: "Täällä emme käy sotaa kenenkään kanssa."

Tähän aikaan oli suuri rahanpuute; suurimmat liikkeetkin kukistuivat toinen toisensa jälkeen. Tätäkin koetin saada häntä käsittämään.

Tupakinsavu vastasi: "No, Jumalan kiitos, meillä ei ole rahaa."

Sitten minä selitin hänelle, kuinka kiivaasti puolueet taistelivat keskenään ja mitä kiistoja uskonto, kansallisuus ja vallanhimo saivat aikaan.

Ukko naputti tuhan ulos piipustaan: "Meillä ei ole piispoja, valitsijoita eikä ministereitä."

Ja lopuksi esitin hänelle, kuinka voimakkaaksi maamme kerran olisi tuleva, kun kaikki nämä toiveet kävisivät toteen.

Pikku Noëmi oli nukahtanut vanhuksen polvelle; hänet täytyi viedä sisään ja panna levolle. Se oli tärkeämpää kuin asiat, joista olin puhunut. Nukkuva lapsi vietiin hänen polveltaan hänen vaimonsa syliin. Kun tämä poistui, kysyi ukko minulta:

"Missä olette syntynyt?"

Sanoin sen hänelle.

"Mikä on ammattinne?"

Kerroin olevani romaaninkirjoittaja.

"Mikä se on?"

"Ihminen, joka tarinan lopusta osaa saada selville koko tarinan alusta saakka."

"No, ottakaa sitten selville minunkin tarinani", hän sanoi tarttuen käteeni. "Oli kerran mies, joka jätti maailman, missä häntä ihailtiin, ja loi itselleen toisen, missä häntä rakastetaan."

"Rohkenenko kysyä nimeänne?"

Ukko kohosi päätään pidemmäksi, kun kuuli nämä sanat. Senjälkeen hän kohotti vapisevan kätensä ja laski sen pääni päälle.

Ja siinä silmänräpäyksessä minusta tuntui kuin olisi, kauan, kauan sitten tämä sama käsi levännyt pääni päällä, silloin kun lapsen kiharat vielä liehuivat sen ympärillä, ja kuin olisin kerran ennen nähnyt nämä kasvot.

Kysymykseeni hän vastasi:

"Minun nimeni on 'Ei kukaan.'"

Sitten hän kääntyi pois virkkamatta enää mitään. Hän meni taloon eikä enää näyttäytynyt meidän saarella olomme aikana.

* * * * *

Sellainen on Vapaan Saaren nykyinen tila.

Kahden hallituksen suoma etuoikeus, joka tekee tämän maapalan riippumattomaksi sen molemmin puolin olevista maista kestää vielä viisikymmentä vuotta.

Viisikymmentä vuotta! -- Kuka tietää, miksi maailma sinä aikana on muuttunut?

TOISEN OSAN LOPPU.