Part 21

Nämä sanat kuullessaan Atalian sormet kouristuvat majurin käden ympäri, ja majuri tuntee sen kuin kotkankynnet puristuisivat hänen lihaansa.

Atalia nauraa ääneen ja heittää peitteen päältään. Täysin pukeutuneena hän hypähtää vuoteesta, mittaa pirullisen ylpeänä ja uhmaten hämmästyneet miehet katseellaan kiireestä kantapäähän, katsoo voitonhimoisella raivolla majuriin ja heittää halveksivan silmäyksen äitiinsä.

Naisparka ei voi kestää tätä katsetta, vaan vaipuu tajuttomana lattialle.

Kahdeskymmenes luku.

VIIMEINEN TIKARINPISTO.

Eräs Komornin mielenkiintoisimpia rikosjuttuja on se, jonka sankaritar oli _Atalia Brazovics._

Tämä nainen puolustautui mestarillisesti.

Hän kielsi kaiken, osasi todistaa kaiken, ja kun jo luultiin, että hän oli kiinni, onnistui hänen levittää sellainen pimeys ympärilleen ettei tuomari osannut päästä ulos sokkelosta.

Miksi hän olisi tahtonut murhata Timeaa? Olihan hän itse kihloissa ja kulki surutonta elämää kohti, ja Timeahan oli hänen hyväntekijänsä ja oli luvannut hänelle runsaat myötäjäiset.

Sitäpaitsi ei jälkeäkään murhayrityksestä ollut näkynyt Timean oven edessä. Ei mistään löytynyt veristä vaatetta eikä pyyhinliinaa; ei edes uunista löydetty poltettujen vaatteiden tuhkaa.

Yhtä vähän kävi selville, kuka oli antanut palvelusväelle opiumia. Nämä olivat edellisenä iltana juoneet ja syöneet yhdessä, ja olihan erilaatuisten värjättyjen sokerileivosten joukossa voinut olla sellaisiakin, jotka vaikuttivat nukuttavasti. Epäillystä punssista ei keksitty pisaraakaan palvelijoiden huoneessa, lasitkin, joista oli juotu, olivat huuhdotut silloin kun yövartio tuli sisään. Kaikki todistukset olivat raivatut tieltä.

Atalia väitti itsekin sinä yönä nauttineensa jotakin, joka oli maistunut epäilyttävältä, ja sitten vaipunut niin syvään uneen, ettei ollut kuullut äidin kolistavan tämän tullessa hänen jälessään, vaan herännyt vasta silloin, kun majuri oli koskettanut hänen kättään.

Ainoa, joka oli nähnyt hänen vuoteensa olevan tyhjän puoli tuntia aikaisemmin oli hänen äitinsä, joka ei voinut todistaa häntä vastaan.

Hänen tehokkain puolustuksensa oli se seikka, että kaikki ovet olivat olleet lukossa ja Timea itse oli ollut pyörryksissä. Kuinka olisi murhaaja voinut päästä sisään ja ulos?

Jos murhayritys todella oli tehty, miksi juuri häntä epäiltiin eikä talon muita palvelijoita?

Majuri oli ollut Timean luona yöhön asti.

Eikö joku olisi voinut hiipiä huoneeseen hänen poistuessaan?

Eihän edes tiedetä varmasti, onko salamurhaaja ollut mies vai nainen.

Ainoa, joki tiesi asian, oli Timea, ja hän ei ilmaissut sitä.

Hän piti johdonmukaisesti kiinni siitä väitteestään, ettei hän voinut muistaa, mitä hänelle oli tapahtunut. Hänen kauhunsa oli ollut niin suuri, että kaikki oli hävinnyt mielestä kuin paha uni.

Hän ei voinut syyttää Ataliaa.

He eivät edes ole kohdanneet toisiaan.

Timea on vuoteen omana saamiensa haavojen vuoksi, jotka vain vaikeasti ovat parannettavissa.

Mielenliikutukset rasittavat häntä vielä enemmän kuin haavakuume.

Hän pelkää Ataliaa.

Tuon kauhean tapauksen jälkeen ei häntä milloinkaan jätetä yksin. Lääkäri ja sairaanhoitaja valvovat vuorotellen hänen luonaan. Päivällä on majurikin hänen vuoteensa vieressä ja tuomari käy usein häntä tervehtimässä päästäkseen totuuden perille; mutta niin pian kuin puhe johtuu Ataliaan, mykistyy Timea, eikä silloin voi saada hänestä sanaakaan ulos.

Kerran lääkäri neuvoi valmistamaan hänelle miellyttävää lukemista.

Timea oli jo silloin noussut vuoteeltaan ja vastaanotti vierailuja istuen nojatuolissaan.

Herra Katshuka ehdotti, että luettaisiin lävitse ne nimipäiväonnittelut, jotka olivat saapuneet muistorikkaan yön edellisenä päivänä.

Tämä olikin parasta lukemista, mitä saattoi olla: kummilasten lapsellisia, viattomia onnentoivotuksia hänelle, joka niin ihmeellisellä tavalla oli pelastunut kuolemasta.

Timean kädet ovat vielä sidotut. Herra Katshukan on itse avattava kirjeet ja luettava ne hänelle. Tuomarikin on läsnä.

Potilaan kasvot kirkastuvat hänen lukiessaan ja se tekee hänelle hyvää.

"Mikä ihmeellinen sinetti tämä on?" sanoo majuri saadessaan käsiinsä kovakuoriaisella sinetöidyn kirjeen.

"Se on todella hämmästyttänyt minua", sanoo Timea.

Majuri avaa sen, mutta luettuaan ensimmäiset rivit: "Armollinen rouva! Huoneessanne on Pyhän Yrjänän kuva", kuolevat sanat hänen huulilleen. Silmät pyörivät hurjina hänen lukiessaan edelleen, huulet tulevat sinisiksi ja kylmä hiki tunkeutui hänen otsalleen. Äkkiä hän heittää kirjeen luotaan kuin raivoissaan ja hyökkää Pyhän Yrjänän kuvan luo, työntää sitä nyrkillään ja tempasee sen raskaine kehyksineen ulos seinästä.

Siellä ammottaa piilopaikan pimeä kita.

Majuri syöksyy pimeyteen ja palaa hetkisen jälkeen takaisin, pitäen murhayrityksen selviä todisteita, Atalian verisiä vaatteita, korkealla päänsä päällä.

Timea kätkee kasvot säikähtyneinä käsiinsä.

Tuomari ottaa kirjeen esiin, pistää sen povelleen ja ottaa samoin vaatteet haltuunsa.

Piilopaikasta tulee muutakin esiin: myrkkyrasia ja Atalian päiväkirja hirveine tunnustuksineen, jotka voivat heittää valoa hänen sielunsa pimentoihin, kuten fosforia muodostavat elukat meren korallimetsien yli. Mitä hirviöitä siellä asuukaan!

Ja Timea unohtaa käsiensä olevan haavoittuneet. Kädet ristissä hän rukoilee herroja, tuomaria, lääkäriä ja sulhastaan pitämään asiaa salassa... olemaan ilmaisematta sitä kenellekään.

Mutta sehän on mahdottomuus.

Todistukset ovat tuomarin käsissä eikä Atalialle löydy armoa muualta kuin Jumalan tyköä.

Timea itse ei voi kauemmin vetäytyä pois lain alaisuudesta. Heti kun hän voi poistua huoneestaan, on hänen astuttava tuomioistuimen eteen ja kohdattava Atalia.

Oi, se on julma velvollisuus.

Ei hän nytkään saata sanoa muuta kuin, ettei voi muistaa, mitä tapahtui murhayrityksen hetkenä.

Nyt oli kiirehdittävä häitä. Timea voi vain herra Katshukan puolisona astua tuomioistuimen eteen.

Niin pian kuin hänen terveydentilansa sallii, tapahtuu vihkimistoimitus kotona kaikessa hiljaisuudessa, ilman laulua, ilman soittoa, ilman vieraita ja hääjuhlia. Vain pappi ja marsalkat, tuomari ja kotilääkäri -- ovat läsnä. Ei mitään vierailuja vastaanoteta.

Kun Timea on tullut niin voimiinsa, että hän saattaa ajaa takaisin komitaattitaloon, kutsutaan hänet puolisoineen oikeuden eteen kuuluteltavaksi Atalian asiassa.

Inhimillinen oikeus ei sääli häntä, vaan pakottaa hänet vielä kerran murhaajan näkyviin.

Oi, Atalia ei pelkää tätä hetkeä. Hän odottaa kärsimättömänä hetkeä, jolloin hänen uhrinsa tuotaisiin sisään. Ellei muusta syystä, niin tahtoo hän ainakin katseellaan antaa tälle piston sydämeen.

Mutta hän säpsähtää kuitenkin, kun oikeuden puheenjohtaja lausuu:

"Kutsukaa sisään Emmerik Katshukan vaimo."

Emmerik Katshukan vaimo! Siis hän on jo Katshukan vaimo!

Sitä huolimatta kuvastavat Atalian kasvot salaista tyytyväisyyttä.

Timean astuessa sisään ja kun hän näkee tämän kasvot, entistään vieläkin kalpeampina, otsalla punainen viiru, murha-aseen jättämä arpi. Tämä muisto on häneltä.

Samoin paisuu hänen kaunis, ylväs povensa ilosta, kun puheenjohtaja pyytää Timeaa elävän Jumalan nimessä vannomaan vastaavansa hänen kysymyksiinsä omantunnonmukaisesti, samoinkuin että kaikki hänen tähänastinen puheensa on totta, sekä kun Timea vetää hansikkaan käsistään ja ojentaa ylös kätensä, joka on tullut aivan muodottomaksi kauhean iskun jäljiltä. Sekin on Atalian häälahja.

Mutta Timea vannoo haavoitettu käsi vavisten päänsä päällä unohtaneensa kaikki, ettei hän edes voi muistaa, oliko hänen vastataistelijansa nainen vai mies.

("Kurja!" mutisee Atalia hampaittensa välistä. "Emmekö painineet rinta vasten rintaa? Sinä et edes uskalla syyttää minua siitä, mitä olen _aikonut_ tehdä?")

"Sitä emme nyt kysy teiltä", vastaa puheenjohtaja Timealle. "Me vain esitämme teille kysymyksen: Onko tämä kovakuoriaisella sinetöity lapsen kirjoittama kirje saapunut teille todella postin kanssa samana päivänä, jolloin murhayritys toimeenpantiin? Jätettiinkö se teille avaamatta ja eikö teillä ollut aavistusta sen sisällöstä?"

Timea vastaa näihin kysymyksiin levollisesti: niin ja ei.

Nyt kääntyy puheenjohtaja Atalian puoleen.

"Kuulkaa nyt te, neiti Atalia Brazovics, mitä tämä kirje sisältää:

"Armollinen rouva! Teidän huoneessanne on Pyhän Yrjänän kuva. Tämä kuva kätkee piilopaikan, johon pääsee vain lasikaapin kautta. Muurauttakaa tämä aukko kiinni ja varjelkaa kallisarvoista elämäänne, joka tulkoon pitkäksi ja onnelliseksi!

Dodi."

Ja lopetettuaan kohottaa puheenjohtaja erästä liinaa pöydällä -- ja sen alta löytyvät Atalian syyttäjät: verinen yöpuku, myrkkyrasia ja päiväkirja.

Atalia päästää sellaisen vihlovan äänen kuin kondorikotka, joka on haavoittunut kuolettavasti, ja kätkee kasvot käsiinsä.

Ja ottaessaan kädet kasvoiltaan, eivät kasvot enää olleet kalpeat vaan veripunaiset.

Kaulan ympärillä oli hänellä leveä, musta nauha Hän repäisi solmun auki molemmin käsin ja heitti nauhan lattiaan, ikäänkuin olisi hän paljastanut kauniin, valkean kaulansa pyövelille; kenties hän teki sen myöskin saattaakseen vapaasti puhua, mitä hänen sielustaan nyt puhkesi esiin. "Niin, niin se onkin! Minä juuri tahdoin murhata sinut, ja minä kadun vain sitä, etten osunut paremmin. Sinä olit elämäni kirous, sinä valkoposkinen aave! Sinun tähtesi minä jouduin onnettomuuteen ja kiroukseen. Tahdoin murhata sinut -- olin kohtalolle velkapää tämän työn. En olisi saanut rauhaa tulevassa elämässä, ellen olisi koettanut tehdä sitä. -- Kas tuossa on kylliksi myrkkyä passittamaan kokonaisen hääseurueen toiseen maailmaan. Mutta minä tahdoin nähdä sinun vertasi. Sinä et kuollut, mutta minä olen sammuttanut janoni ja nyt voin kuolla. Mutta ennenkuin pyövelin miekka erottaa pään ruumiista, olen kuitenkin iskevä sydämeesi sellaisen iskun, joka on kiusaava sinua hellimmissä syleilyissäkin. Minä vannon: Kuule minua Jumala, kuulkaa minua te pyhimykset ja enkelit, ja te paholaiset, kuulkaa minua, te helvetin asukkaat! Osottakaa vain minulle yhtä paljon armeliaisuutta kuin seuraavat sanani ovat totta..."

Ja raivoava nainen lankesi polvilleen ja huitoi käsiään päänsä päällä kutsuen kaikki helvetin voimat todistajiksi.

"Minä vannon, minä vannon, että tästä salaisuudesta, piilopaikasta nimittäin, tiesi paitsi minua, vain Mikael Timar Levetinczy. Pari päivää sen jälkeen, kun oli kuullut minulta asian, hän katosi. Jos nyt joku kirjallisesti on ilmoittanut siitä sinulle, _niin ei Timar ole voinut kuolla pari päivää senjälkeen. Mikael Timar Levetinczy elää siis vielä, ja sinä voit odottaa ensimmäistä puolisoasi palaavaksi_. Niin auttakoon minua Jumala, yhtä varmasti kuin on totta, että Timar vielä elää. Se, joka haudattiin hänen sijastaan, oli varas joka oli varastanut Mikaelin vaatteet. Ja elä nyt edelleen tämä tikarinpistos sydämessäsi!"

* * * * *

Kahdeskymmenesensimmäinen luku.

MARIA-NOSTRAN SYNTINEN VAIMO.

Oikeus tuomitsi Atalian kuolemaan seitsenkertaisen myrkytys- ja salamurhayrityksen johdosta. Keisarin armo muutti tämän rangaistuksen elinkautiseksi vankeudeksi. Maria Nostran rangaistusvankilassa.

Atalia elää vielä.

Tästä ajasta on jo kulunut neljäkymmentä vuotta, ja hänen täytyy nyt olla 67 vuotias.

Hänen uhmaava luontonsa ei vielä ole masentunut.

Hän on jäykkäniskainen, umpimielinen ja kovettunut.

Kun muut naisvangit sunnuntaisin viedään kirkkoon, teljetään Atalia yksinäiseen kammioonsa pelosta, että hän häiritsisi muiden hartautta.

Kun hänet kerran pakosta vietiin kirkkoon, huusi hän keskellä papin saarnaa: "Sinä valehtelet!" ja sylki alttarille.

Useat kerrat on tänä aikana armahdettu vankeja. Maan suuriksi ilojuhliksi on sadottain vankilan asukkaita laskettu vapauteen. Mutta häntä ei vankilan johtaja ole milloinkaan puolustanut armahdettavaksi.

Niille, jotka neuvoivat häntä katuvaisena tunnustamaan vikansa ja tekemään parannuksen, tullakseen armahdetuksi, hän sanoi:

"Heti kun pääsen vapaaksi, menen murhaamaan tämän naisen."

Näin hän sanoo vieläkin.

Mutta hänen vainonsa uhri on jo aikoja sitten muuttunut tomuksi monta vuotta kärsittyään siitä tikarinpistosta, joka iskettiin hänen sairaaseen sydänparkaansa.

Näiden sanojen jälkeen: "Timar elää vielä!" ei hän enää voinut olla oikein onnellinen. Aviosuudelmat olivat niillä ijäksi myrkytetyt. Ne hiipivät kuin aaveet hänen iloonsa. Ja huomatessaan kuoleman lähestyvän antoi hän viedä itsensä Levetincziin, jotta häntä ei laskettaisi samaan hautaan, jossa mätäni Herra ties, kuka, Timarin vaakunan alla.

Siellä Levetinczissä hän valitsi itselleen hiljaisen, ruohottuneen paikan, samassa seudussa, missä hän oli menettänyt isänsä, missä Ali Tshorbadshi lepäsi virran pohjalla, niin lähellä Vapaata Saarta kuin olisi salainen aavistus vetänyt häntä sinne...

Hänen hautakiveltään voi nähdä saaren kalliolle.

Niillä aarteilla, jotka Timar oli jättänyt hänelle, ei ollut mitään siunausta. Ainoa poika Timean toisesta avioliitosta oli suuri tuhlari. Hänen käsissään hävisi rikkaus yhtä pian kuin se oli tullutkin. Timean pojanpoika elää nyt siitä armolahjasta, jonka Timar lahjoitti perheensä köyhtyneiden jäsenten elättämiseksi. Se on ainoa, mikä määräämättömästä rikkaudesta vielä on jäljellä.

Siinä paikassa, missä hänen palatsinsa Komornissa seisoi, on nyt jo toinen rakennus ja Levetinczyn hauta on tungettu pois linnoitustöiden tieltä. Entisestä rikkaudesta ja komeudesta ei ole mitään jäljellä.'

* * * * *

Ja mitä nyt tehdään Vapaalla saarella?

Kahdeskymmenestoinen luku.

EI KUKAAN.

Neljäkymmentä vuotta oli kulunut siitä, kuu Timar katosi Komornista. Minä opettelin aakkosia siihen aikaan, kun me koulupojat olimme käsketyt ottamaan osaa saattokulkueeseen erään rikkaan herran hautajaisissa, herran, jonka jälestäpäin kerrottiin elävän. Kansan kesken eli yhä luulo, että Timar vielä elää ja äkkiä näyttäytyisi. Mahdollisesti olivat Atalian uhkasivat sanat loihtineet esiin tämän uskon. Yleinen mielipide piti siitä kiinni.

Samoin väikkyi mielessäni vielä sen ihmeen ihanan naisen kasvojen piirteet, joka kirkossa arkkujen viereisestä kuorista katseli alas. Hän istui saarnatuoliin päin ensimmäisellä penkkirivillä. Hän oli niin häikäisevän kaunis ja kuitenkin niin lempeä.

Muistan samoin sen yleisen säikähdyksen, mikä valtasi mielet, kun tuon kauniin naisen seuranainen eräänä yönä, huhun mukaan, oli yrittänyt murhata hänet. Mikä ennenkuulumaton tapaus se olikaan!

Näin myös, kuinka tätä kuolemaan tuomittua naista kuljetettiin pyövelinkärryillä mestauslavalle. Kerrottiin, että hänet mestattaisiin. Hänellä oli harmaa puku, jota koristivat mustat nauharuusut.

Hän istui selkä kuskiin päin, ja häntä vastapäätä istui pappi ristinkuva kädessään. Toriakat haukkuivat häntä karkeasti ja sylkivät hänen jälkeensä, mutta hän katsoi kylmästi eteensä eikä välittänyt heistä.

Kansaa tungeskeli kärryjen takana. Uteliaat pojat juoksivat suurin laumoin katselemaan, miten niin kaunis pää erotettaisiin ruumiista. Minä katselin arasti häntä suletun akkunan takaa. Voi, jos hän sattumalta olisi katsahtanut minuun!

Tunnin kuluttua palasi väkijoukko takaisin. Se oli tyytymätön siihen, että kaunis kuolemaan tuomittu oli palannut. Hänet oli vain viety mestauslavalle ja siellä armahdettu.

Kerrottiin, että kun pappi sen jälkeen oli ojentanut hänelle ristinkuvan antaakseen hänen suudella sitä, oli hän sen sijaan purrut pyhää vertauskuvaa, niin että hänen hampaittensa jäljet näkyivät Vapahtajan kasvoissa.

Ja vielä sen jälkeenkin näin toisen kauniin naisen joka sunnuntai kirkossa. Hänellä oli nyt punainen juova otsassa ja vuosi vuodelta kävivät hänen kasvonsa yhä kalpeammiksi ja surullisemmiksi.

Hänestä kerrottiin jos jonkinlaisia huhuja, lapset kuulivat niitä äideiltään ja kertoivat sitten niitä toinen toisilleen koulussa.

Viimein haihdutti aika ne ihmisten mielestä.

Eräs vanha ystäväni, luonnontutkija, joka oli kuuluisa kasvien ja hyönteisten kokooja ei vain omassa maassaan, vaan koko oppineessa maailmassa, kertoi minulle joku aika sitten kaikenlaatuisia asioita niistä kummallisista saarista, joita on Turkinmaan ja Unkarin välisellä alueella ja jotka eivät oikeastaan kuulu kenellekään, syystä että eivät kuulu kummallekaan valtiolle. Juuri senvuoksi ne ovatkin oikea Kalifornia intohimoisille luonnontutkijoille, jotka niistä löytävät mitä harvinaisimpia näytteitä kasvimaailmasta. Vanha ystäväni läksi näille seuduille joka vuosi ja oleskeli siellä useita viikkoja innokkaasti kooten kasveja. Kerran hän kehoitti minua lähtemään mukaansa tuollaiselle retkelle Minä olen itse vain asianharrastaja sillä alalla, ja koska minulla oli hyvää aikaa, seurasin vanhaa ystävääni alisen Tonavan varsille.

Hän vei minut Vapaalle Saarelle.

Oppinut ystäväni oli tuntenut tämän seudun jo vuosikausia, jo siihen aikaan, kun suurin osa siitä oli korpea ja kaikki oli vielä ummussaan.

Lukuunottamatta kaislikkoa, joka vielä ympäröi suojaavana saarta, on täällä nyt oikea mallipuutarha.

Palolaitosten ympäröimänä on saari täysin suojassa tulvalta ja sitäpaitsi kanavien halkoma, joihin hevosien vetämä pumppukone pumppuaa veden.

Kun oikea puutarhuri tulee tänne, hän tuskin saattaa riistäytyä sieltä irti. Jokainen tilkkunen maata on viljelty ja antaa joko satoa tai kaunistaa paikkaa. Muskatelli-tupakka, jota täällä viljellään, tuoksuu oivalliselta ja on oivaa lajia, jos sitä vain oikein hoidetaan. Saaren mehiläiskopit näyttävät pieneltä kaupungilta, joka on rakennettu Lilliputteja varten. Siellä on yksikerroksisia majoja jos jonkin muotoisia. Aitauksen ympäröimässä lehdossa on mitä erilaatuisinta siipikarjaa. Täällä on oivallisia hudaaneja päätöyhtöineen, lumivalkeita kotkinkiinakukkoja, pirullisen kauniita crève-coeurejä, kaksinkertaisine helttoineen, huuhkajamaisia "prinssi Alberteja" sekä kokonaisia laumoja hopeanhohtoisia kalkkunoita, valkoisia ja keltaisia riikinkukkoja sekä keinotekoisessa lammissa valittuja harvinaisia monivärisiä ankka-, hanhi- ja joutsenlajeja. Mehevillä kedoilla käyvät laitumella sarvettomat lehmät, angoravuohet ja laamat, joilla on pitkä, musta, kiiltävä villa.

Saattaa nähdä että tällä saarella asuu hallitsija, joka tuntee, mitä ylellisyys on.

Ja kuitenkaan ei tällä hallitsijalla ole milloinkaan äyriäkään.

Saarella ei oteta vastaan äyriäkään.

Mutta ne, jotka tarvitsevat saaren tuotteita, tietävät, mitä saarelaiset tarvitsevat: viljaa, työkaluja, vaatetavaraa, värjättyä lankaa, j.n.e. ja he jättävät vastineeksi näitä tavaroita.

Oppinut ystäväni toi tavallisesti muassaan uusia kukansiemeniä ja uusien, kesyjen lintulajien munia, ja sai vastineeksi harvinaisia hyönteisiä ja kuivattuja kasveja, jotka hän kauniilla voitolla sitten möi kerääjien kokoelmiin ja ulkomaalaisiin museoihin, sillä tiede ei ole yksinomaan intohimo, se on myös elinkeino.

Mikä minut yllätti mitä hauskimmin oli se seikka, että asukkaat puhuivat unkarin kieltä ja se on totta tosiaan harvinaista rajalla.

Koko siirtokunnan muodostaa yksi ainoa perhe, joten kaikkia asukkaita kutsutaan vielä etunimillä.

Ensimmäisen uutisasukkaan kuusi poikaa on ottanut vaimot lähiseudulta ja pojanpoikien ja näiden lasten lukumäärä nousee jo neljäänkymmeneen.

Ja saari elättää nämä kaikki. Täällä ei tunneta puutetta. Eletään yltäkylläisyydessä.

Jokainen osaa tehdä työtä ja vaikka heitä olisi kymmenen kertaa enemmän, elättäisi saari kaikki.

Isoäidin isä ja äiti johtavat yhä jälkeläistensä töitä.

Perheen miehiset jäsenet opettelevat puutarhanhoitoa, puunleikkausta, saviastiaintekoa sekä tupakanviljelystä ja eläintenhoitoa; heidän joukostaan kehittyvät myös puusepät ja myllärit. Naiset kutovat turkkilaisia mattoja, pitävät silmällä hunajan valmistusta, valmistavat juustoja ja keittävät ruusuvettä. Ja kaikki nämä työt käyvät niin kädestä käteen, ettei toisen ole tarvis sanoa toiselle, mitä on tehtävä. Jokainen tietää velvollisuutensa, täyttää sen muistuttamatta ja iloitsee työstään.

Asunnot, joissa eri perheet asuvat, muodostavat jo kokonaisen pitkän talorivin. Joka talo rakennetaan yhteisvoimin, ja vanhukset huolehtivat nuorista.

Vieraat, jotka tulevat saarelle, ottaa vastaan saaren nykyinen päämies. Häntä kaikki kutsuvat isäksi; vieraat tuntevat hänet nimellä Deodat. Hän on vahvarakenteinen neljänkymmenenvuotias mies, jolla on kauniit, jalot kasvonpiirteet. Hän tekee kaikki vaihtokaupat ja näyttää vieraille siirtokunnan.

Saapuessamme sinne otti Deodat meidät vastaan sillä avomielisellä sydämellisyydellä, jolla vanha ystävä kohdataan; ystäväni, luonnontutkija, oli täällä vuotuinen vieras.

Keskustelumme aiheena oli omenan-, viinin- ja puutarhanviljelys, kasvi- ja hyönteisoppi, ja kaikissa näissä aineissa tuntui Deodatilla olevan tarkat tiedot. Kaikesta, mikä koski puutarhan ja eläinten hoitoa, oli hän sangen hyvin perillä. Minä en voinut peittää ihmetystäni ja kysyin häneltä, mistä ja keneltä hän oli saanut kaikki nämä tiedot.

"Ukolta", vastasi Deodat hellästi huoahtaen.

"Kuka hän on?"

"Te saatte nähdä hänet, kun kaikki kokoonnumme illalliselle."

Silloin oli juuri omenasadon aika. Nuoret naiset ja miehet olivat kaikki kokoilemassa oivallisia kullankeltaisia, nahanruskeita ja karmosiinipunaisia hedelmiä. Kauniit omenat ladottuina läjiin vihreälle nurmelle kuin kanuunankuulat linnoituksen pihalla. Koko saarelta kuuluu iloista ääntä.

Kun syysaurinko laski, antoi saaren kalliolla oleva kello merkin, että työpäivä oli lopussa. Tämän merkin saatuaan riensivät kaikki panemaan poimitut, vielä jäljellä olevat hedelmät koreihin, joihin he sitten kaksittain tarttuivat ja kantoivat ne varastohuoneisiin.

Mekin Deodatin kera suuntasimme askeleemme siihen suuntaan, mistä kellon ääni kuului.

Kello oli pienen puurakennuksen tornissa. Talo ja torui olivat aivan muratin peitossa, mutta kuistin pylväistä, joissa näkyi eriskummallisia kuvioita, saattoi nähdä, että tämän talon rakentaja oli leikannut monta syvää ajatusta, unelmaa ja toivetta puuhun.

Rakennuksen edessä oli avoin paikka, jossa seisoi penkkejä ja tuoleja. Kun työ oli lopussa, tunkeutuivat kaikki sinne.

"Tässä asuvat vanhukset", kuiskasi minulle Deodat.

Heti sen jälkeen he astuivat ulos. Se oli kaunis vanha pari.

Nainen lienee ollut kuudennellakymmenennellä ikävuodellaan, mies kahdeksannellakymmenennellä.

Viimemainitun kasvoilla oli sellainen luonteenomainen ilme, joka vielä neljänkymmenen vuoden perästä muistuttaa mieleen hyvää kuvaa, jonka on kerran nähnyt. Minä hämmästyin. Hänen päänsä oli paljas jo, mutta ne harvat hiussuortuvat, jotka vielä olivat jäljellä, samoinkuin viiksetkin tuskin vivahtivat harmaaseen, eikä ikä näyttänyt ensinkään muuttaneen hänen kasvojensa lujia piirteitä. Kohtuulliset tavat ja säännölliset elintavat sekä iloinen mieliala säilyttävät siten kasvonpiirteet.

Vanha nainen oli sangen puoleensavetävä henkilö. Hänen muinoin kullankeltaiset kiharansa näyttivät olevan hopeavärin läpitunkemat, mutta silmät olivat vielä neidon, ja posket punastuivat kuin morsiamen, kun hänen miehensä painoi suudelman niille.

Ja kummankin kasvot loistivat autuutta nähdessään koko suuren perheensä edessään ja he huusivat jokaista nimeltä luokseen ja suutelivat heitä kaikkia.

Siinä heidän autuutensa, heidän hartautensa, heidän kiitoksensa ja rukouksensa.

Vasta sitten tuli meidän vuoromme. Deodat, vanhin pojista, oli viimeinen, jota vanhukset syleilivät.

Meidänkin kanssamme he vaihtoivat kädenpuristuksia ja kutsuivat meidät ottamaan osaa illalliseen.

Nainen piti vielä ylikomennon keittiön puolella, ja hän se antoi osat koko suurelle perheelleen; mutta ukko antoi jokaisen vapaasti valita, mihin tahtoi istuutua, ja aterioida rakkaimman ystävänsä vierellä.

Itse hän istuutui meidän ja Deodatin kanssa erääseen pöytään. Pieni enkelimäinen tyttö, jota hän nimitti Noëmiksi, kiipesi hänen polvilleen ja sai luvan kuunnella vakavaa keskusteluamme.

Kun minun nimeni mainittiin ukolle, katsoi hän minuun kauan, ja ilmeisesti punastui.

Oppinut ystäväni kysyi, oliko hän milloinkaan kuullut nimeäni. Ukko vaikeni.