Part 20

Sisällä kuiskailevat rakastavaiset luulevat hänen olevan yhdessä äitinsä kanssa huvittelemassa keittiössä Täällä taas luullaan hänen olevan morsiusparin kanssa mykkänä todistajana kahden hiutuvan rakastavaisen onneen. Tai kenties ei ajatella enemmän täällä kuin siellä häntä, aivankuin häntä ei olisikaan olemassa.

Ja kuitenkin olisivat asiat hyvin, jos hetkiseksi keskeytettäisiin puhe kummassa paikassa tahansa ja kysyttäisiin: "Missä Atalia on?"

Atalia istuu yksin siinä salissa, missä hän ensi kerran näki Timean. Vanhojen huonekalujen sijaan on aikoja sitten tullut uusia; vain eräs kirjailtu jakkara on säilytetty muistoksi. Atalia istui sillä, silloin kun Timar astui sisään valkokasvoinen tyttö jäljessään. Viereisellä tuolilla istui herra Katshuka ja valmisteli Atalian kuvaa, jonka yli hänen piirustuskynänsä veti pitkän viivan hänen huomatessaan Timean.

Atalia istuu nytkin tällä jakkaralla.

Kuva on jo kauan sitten karkoitettu romukammioon, mutta Atalia näkee sen yhä edessään, näkee myös nuoren luutnantin, joka teeskennellyin ilmein pyytää häntä hiukan hymyilemään ja olemaan katsomatta häneen niin ylpeästi...

Salissa on pimeä; ei kukaan ole sytyttänyt siellä valoja. Vain kuu loistaa akkunasta, mutta sekin katoaa pian Andreaksen kirkon taakse.

Atalia uneksii tässä uudelleen sen kauhean unen, jota kutsutaan elämäksi.

Se on täynnä loistoa, ylpeyttä ja onnea. Imartelijat kutsuvat häntä Komornin kauneimmaksi tytöksi, "kuningattarekseen" ja sanovat jumaloivansa häntä.

Sillein eksyy eräs lapsi taloon. Eräs kömpelö, naurettava olento, eloton varjo, kylmä sammakko, kokonaan naurunalainen, leikkikalu, jonka avulla saa ajan kulumaan, jota saa työnnellä edes ja takaisin.

Ja kahden vuoden kuluttua tämä virvatuli, tämä valkoinen varjo, tämä matelija on talon valtijatar, valtaa kaikkien sydämet, tekee eräästä isän palvelijasta tämän mahtavan vihamiehen ja hänen sulhasestaan sanansasyöjän.

Millainen hääpäivä! Kuinka yksin olikaan lattialla makaava morsian herätessään tajuihinsa!

Ja vaikka komeus ja kunnioitus olikin lopussa, tahtoi hän kuitenkin olla rakastettu salaa, pimeässä ja salaisuudessa rakastettu. Mutta sekin kiellettiin häneltä. -- Millainen muisto oli hänelle tie, jota hän oli kulkenut sulhasensa luo pimeässä yössä kaameiden katujen kautta ja takaisin sieltä!

Kuinka hän seuraavana päivänä olikaan odottanut sitä miestä turhaan. Kuinka hän oli laskenut kellon lyönnit huutokauppa-rummun päristessä. Eikä häntä vain kuulunut!

Ja sitten seurasivat pitkät kiusallisen teeskentelyn ja salaisten nöyryytyksien vuodet.

Vain yksi oli ymmärtänyt häntä, vain yksi oli tiennyt hänen sydämensä ainoana lohdutuksena olevan nähdä kilpailijansa kärsivän ja kuihtuvan. Ja tämä ainoa, joka sielunsa kauhussa osasi arvostaa häntä oikein, ainoa onnen este, viisaiden kiven keksijä, joka oli loihtinut esiin kaiken tämän onnettomuuden, hän sattuu tyhmän harha-askeleen vuoksi joutumaan jään alle! Ja nyt kääntyy onni takaisin tähän asuntoon, eikä kukaan muu kuin hän itse ole onneton täällä.

Oi, useina unettomina öinä on malja ollut reunojaan myöten täynnä. Vain yksi pisara puuttui, jotta se paisuisi yli laidan.

Tämän viimeisen muodostivat nuo nöyryyttävät sanat: "Sinä taitamaton!"

Tulla haukutuksi kuin piika! Tulla nöyryytetyksi tämän miehen läsnäollessa!

Atalian jäsenet värisivät vilusta.

Mitä nyt tapahtuu täällä?

Valmistetaan huomisia häitä.

Vastaanottohuoneessa kuiskailevat kihlatut; keittiössä tunkeutuu kaikkien ovien läpi iloisen palvelusväen melu.

Mutta Atalia ei kuuntele iloisia ääniä. Atalia kuuntelee vain kuiskauksia...

Hänen on täytettävä eräs tehtävä tänä yönä...

Huoneessa ei pala yhtään lamppua, mutta kuu paistaa sisään. Kuunvalo antaa hänelle kyllin valoa, joten hän voi avata erään rasian ja lukea niiden eri myrkkylajien nimet, joita hän ottaa esiin.

Itämaisen myrkynsekottajan varma, ehdottomasti tehokas keino!

Atalia valitsee niiden joukosta yhden.

Hän hymyilee itsekseen.

Hahaha! Mikä melu on nouseva siitä, kun huomenna kilistellään maljoja, ja äkkiä sanat kuolevat vieraiden huulille, kun jokainen näkee naapurinsa kasvot muuttuvan kellanvihreiksi, kun vieraat hypähtävät ylös tuoleiltaan ja huutavat apua ja alkavat helvetillisen tanssin, niin että itse paholaisenkin on purskahdettava nauruun; kuinka silloin muuttuukaan morsiamen kauniit kasvot oikeaksi marmoriksi ja ylvään sulhon kasvot vääntyvät pääkallon ilmeiksi!

"Pang!..."

Pianossa katkesi kieli.

Atalia säikähtyi niin, että kaikki putosi hänen käsistään, jotka vapisivat kuin kouristustautisen.

Se oli vain eräs kieli, sinä pelkuri!

Etkö ole vielä kyllin voimakas?

Hän asetteli eri myrkkylajit takaisin rasiaan, vain yhden hän jätti ulos. Se ei kuitenkaan ollut mitään kuolettavaa myrkkyä, se oli vain unijuomaa.

Äskeinen ajatus ei enää tyydyttänyt hänen sieluaan. Se ei olisi kyllin suuri voitto. Siinä ei olisi kylliksi kostoa noista sanoista: "Sinä taitamaton!" -- Tiikeri ei raatele ruumiita; se tahtoo lämmintä verta.

Mutta hänen oli kuitenkin myrkytettävä joku. Mutta tämä joku on juuri hän itse. Ja tätä myrkkyä ei voi ostaa kemisteiltä. Hänen kuolettava myrkkynsä on lohikäärmeen silmässä.

Äänettömästi hän hiipii piilopaikkaan, mistä voi nähdä Timean makuuhuoneeseen.

Suloiset kuiskaukset ja rakastavien hiutuvat silmäykset ovat sitä myrkkyä, jota hänen on imettävä sydämeensä ollakseen varustettu.

Majuri on jo ottamaisillaan jäähyväiset. Hän pitää Timeaa kädestä.

Ja Timean posket ovat niin punaiset.

Oi, tarvitaanko kuolettavaa myrkkyä enemmänkin?

He eivät puhu rakkaudesta, mutta sittenkään ei kolmas olisi saanut olla heidän keskustelunsa todistajana. Sulhanen tekee kysymyksiä, joita hän yksin voi tehdä.

"Nukutteko yksin täällä?" hän kysyy kohottaen suloisessa uteliaisuudessaan vuodeverhoja.

"Nukun siitä saakka, kun tulin leskeksi."

("Ja ennenkin!" kuiskaa Atalia lohikäärmeen takaa.)

Sulhanen käyttää hyväkseen etuoikeuksiaan ja kuulustelee edelleen.

"Minne johtaa ovi vuoteen tuolla puolen?"

"Eteiseen, missä naisvieraani riisuvat päällysvaatteensa. Tästä ovesta te tulitte, silloin kun ensi kerran kävitte luonani."

"Entä tämä toinen pieni ovi?"

"Ei, sinne ette saa katsoa. Se vie pieneen kylpyhuoneeseen."

"Minne sieltä pääsee?"

"Ei minnekään. Vesi tulee johtoa pitkin keittiöstä ja vuotaa maakerrokseen, kun eräs hana avataan."

"Entä tämä kolmas ovi?"

"Tiedättehän siinä olevan pukuhuoneen, josta tullaan minun huoneeseeni, ja sieltä saliin, jossa on pääkäytävä."

"Entä missä on palvelusväki öisin?"

"Naispalvelijat nukkuvat keittiön viereisessä huoneessa, miespalvelijat maakerroksessa. Minun vuoteeni yllä riippuu kaksi soittokelloa, joista toinen menee palvelijattarien huoneeseen, toinen kamaripalvelijan huoneeseen."

"Eikö tässä viereisessä huoneessa oleskele ketään?"

"Siellähän asuu sisar Atalia ja Sohvi-äiti."

"Sohvi-äitikin?"

"Niin. Oi, kuinka olette utelias. Huomenna jo järjestetään kaikki toisin."

("Huomenna!...?!!")

"Ja suljetteko ovenne, kun menette nukkumaan?"

"Sitä en milloinkaan tee. Mitä se hyödyttäisi? Kaikki palvelijani rakastavat minua ja ovat uskollisia. Portti on suljettu; täällä sisällä olen turvassa."

"Eikö missään ole mitään salaista käytävää tähän huoneeseen?"

"Hahaha! Tuntuu siltä kuin pitäisitte tätä taloa venetsialaisena palatsina!"

("Onko se sitten sinun talosi?... Oletko rakennuttanut sen?")

"No, mutta tehkää minulle mieliksi ja sulkekaa tänä yönä kaikki ovet ennen maata panoa."

("... Hahaha! Hän tuntuu aavistavan, mitä me tänä yönä uneksimme tässä talossa!")

Timea hymyili ja silitti rypyt sulhasensa vakavalta otsalta.

"No, hyvä on. Teidän mieliksenne suljen tänä yönä kaikki ovet, jotka johtavat huoneeseeni."

("Katso vain tarkoin, että ne ovat hyvin lukitut!" kuiskasi lohikäärme.)

Nyt seurasi hellä syleily ja -- vielä yksi pitkä suudelma.

"Rukoiletteko tavallisesti, rakkaani?"

"Ei, en milloinkaan rukoile."

"Oi, miksi ette?"

"Se Jumala, johon uskon, valvoo aina."

("... Mutta jos hän nukkuisikin tänä yönä?")

"Anteeksi, Timea rakas, mutta filosofia ei sovellu naisille. Heidän kaunistuksensa on hurskaus; epäilykset he jättäkööt miehille. Rukoilkaa tänä yönä!"

"Tiedättehän minun ennen olleen muhamettilaisen. Heitä ei opeteta rukoilemaan."

"Mutta nyt te olette kristitty, ja kristittyjen rukoukset ovat kauniita, ottakaa tänään rukouskirja käteenne!"

"Hyvä on. Teidän tähtenne tahdon oppia rukoilemaan."

Majuri etsi esiin "Morsiamen rukouksen" siitä rukouskirjasta, jonka Timar kerran oli antanut Timealle uudenvuodenlahjaksi.

"Hyvä on. Minä opettelen sen ulkoa tänä yönä."

"Tehkää se, tehkää se."

Timea luki rukouksen ääneen.

(... Piru ja helvetin tuli, kuolema ja rutto, maanjäristys, murha ja tulipalo, myrkky ja tikari, häpeä ja kunniattomuus, kaikenlaatuinen pilkka, hätä ja turmio tulkoon aaveen tavoin tämän talon yli!... Amen!)

Lohikäärme, Pyhän Yrjänän keihäs kädessään mutisi nämä sanat rukouksen aikana.

Atalia tunsi pirullista raivoa sydämessään.

Tämä mies tahtoo päälle päätteeksi urkkia muurien salaisuudet.

Hän saa Timean jäämään valveille koko yöksi ja rukoilemaan aamuun asti.

Kirous, kirous -- rukouskirjankin yli!

Kun majuri tuli etuhuoneeseen oli Ataliakin siellä.

Timea antoi makuuhuoneestaan käskyn näyttää majurille valoa.

Hän luuli jonkun palvelijoista olevan siellä; he olivat tavallisesti aina paikallaan. Mutta tänään he ovat, kuten tiedämme, toisissa toimissa, maistelemassa huomispäivän hääpöydän herkkuja.

Atalia otti pöydältä kynttilän ja valaisi majuria pimeitä portaita alas.

Onnellinen sulhanen ei nykyään nähnyt muita kuin _yhdet_ naiskasvot; -- hän näki vain Timean ja luuli kamarineidin avanneen oven ja valaisevan hänelle portaita. Hän tahtoi osoittautua jalomieliseksi ja painoi kiiltävän rahan Atalian käteen.

Mutta kuinka hän säikähtyikään huomatessaan, kenen ääni hänelle kuiskasi:

"Kiitän teitä, armollinen herra."

"Voi, Jumalan tähden! Tekö se olettekin, neiti? Minä pyydän tuhannesti anteeksi, etten tuntenut teitä pimeässä."

"Ei se mitään tee, herra majuri."

Atalia vetäytyi takaisin ivallisesti niiaten, kätkien kätensä, jossa oli saatu ropo, selkänsä taa.

"Huomenna annan sen takaisin teille, herra majuri. Sallikaa minun pitää se niin kauan -- olenhan ansainnut sen."

Herra Katshuka sadatteli taitamattomuuttaan. Hänestä tuntui kuin se selittämätön painajainen, jonka hän tunsi rinnassaan, olisi tullut kahta voimakkaammaksi.

Tultuaan kadulle oli hänen mahdoton mennä kotiinsa. Hän kääntyi kasarmin tielle ja sanoi vartioupseerille:

"Toveri, pyydän sinut häihini huomenna, mutta suostu pyyntööni ja salli minun tehdä kierros kanssasi."

* * * * *

Palvelusväen huoneessa oli iloa.

Kun majuri soitti ovenvartijaa mennessään, tiedettiin rouvan olevan yksin ja silloin lähti kamarineiti hänen luokseen kysymään, käskikö hän mitään.

Timea luuli kamarineidin näyttäneen valoa majurille portaissa. Hän käski tytön mennä nukkumaan; hän kyllä riisuutuisi yksikseen.

Kamarineiti palasi muiden luo.

"Nyt olisi hyvä saada pieni lasillinen punssia päälle", arveli kuski, kun ovenvartiakin oli palannut ja pistänyt avaimen taskuunsa.

Toivomuksen mukaisesti avautui ovi ja Atalia-neiti astui sisään kantaen tarjotinta täynnä punssilaseja, jotka soivat toisiaan vasten kuin aavemainen kellonsoitto.

Se on jokapäiväinen kestitys, joka varsinkin tänä iltana on täysin paikallaan.

"Eläköön hyvä neitimme!" kaikui joka suusta.

Atalia asettaa punssitarjottimen pöydälle. Lasien seassa on porsliinimalja, täynnä sokeria, johon on lisäksi hierottu pomeranssinkuorta, siksi se on niin kellertävää ja tuoksuu niin suloiselle.

Sohvi-rouva juo mieluummin teetä punssin kera. Paljon rommia ja vielä enemmän pomeranssisokeria.

"Etkö itse juo kanssamme?" kysyi hän tyttäreltään.

"En, kiitos, olen jo juonut teetä herrasväen kanssa; minulla on päänsärkyä ja menen nukkumaan."

Sitten hän sanoi äidilleen hyvää yötä ja kehoitti palvelijoita menemään pian nukkumaan, sillä seuraavana päivänä täytyi nousta aikaisin ylös.

He hyökkäsivät ahnaasti punssin ja sokerin kimppuun ja heistä oli tarjottu nektari oivallista.

Sohvi-rouvan mielestä ei asia ollut niin.

Maistettuaan ensimmäisen lusikan nyrpisti hän nenäänsä.

Tämä punssi haisi aivan samalta kuin se juoma, jota huolimattomat imettäjät keittävät unikonnupuista saadakseen yöllä rauhaa noilta siunatuilta lapsilta.

Haju oli hänestä niin vastenmielinen, että hän ei voinut viedä lasia huulilleen. Hän antoi sen keittiöpojalle ja hänestä se oli erinomainen.

Itse hän sanoi olevansa sangen väsynyt päivän vaivojen perästä. Hänkin varoitti palvelijoita nukkumasta vain liian kauan ja sitäpaitsi pitämään silmällä, ettei vain kissa pääsisi keittiöön syömään kallisarvoisia paisteja. Sitten hän sanoi hyvää yötä ja riensi Atalian jälkeen.

Tullessaan heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa nukkui Atalia jo. Vuodeverhot olivat vedetyt syrjään; hän näki, miten Atalia nukkui selkä huoneeseen päin ja peite vedettynä aina päähän saakka.

Sohvi-rouvakin riensi vuoteeseen. Mutta täälläkin piti punssinhaju häntä hereillä ja pilasi häneltä koko oivallisen illallisen jälkimaun.

Sammutettuaan valon katseli hän kauan, käsivarsiinsa nojaten, nukkuvaa olentoa. Hän tuijotti siihen, siksi kunnes hänen silmäluomensa painuivat kiinni, ja hän nukahti.

Eräs uni vei hänet takaisin palvelijoiden huoneeseen. Siellä kaikki ovat unessa: kuski pitkällä keittiön penkillä, kamaripalvelija pää pöydällä, talonmies lattialla kumoon kaatuneen tuolin selkänoja tyynynä, keittäjätär vuoteessa, kamarineiti liedellä, josta hänen päänsä pistää ulos. Jokaisen edessä makaa tyhjä punssilasi. Vain hän itse, Sohvi-rouva, ei ole juonut omastaan.

Hän uneksii, että Atalia hiipii hänen selkänsä takana paljasjalkaisena ja aamunutussa ja kuiskaa hänen korvaansa: "Miksi et juo punssiasi loppuun, rakas äiti? Tahdotko enemmän sokeria? Tässä on!" Ja Atalia täyttää hänen lasinsa sokerilla ääriään myöten. Mutta hän tuntee sittenkin koko ajan tuon inhoittavan hajun.

"Minä en tahdo mitään, en tahdo", hän sanoo unissaan, mutta Atalia pitää lasia hänen huulillaan. Häntä puistattaa tuo haju ja häntä alkaa ylenannattaa. Hän ponnistaa vastaan eikä tahdo juoda, työntää vihdoin punssilasin kiivaasti luotaan ja töytäsee samalla yöpöydällä olevan vesilasin kumoon, ja vesi vuotaa vuoteeseen.

Siihen hän herää.

Valveilla ollenkin hän luulee näkevänsä Atalian uhkaavat, kauniit silmät.

"Atalia, oletko hereillä?" hän kysyy levottomana.

Ei vastausta.

Hän kuuntelee: toisesta vuoteesta ei kuulu nukkujan hengitystä.

Sohvi-rouva nousee ja menee sängyn luo. Se on tyhjä.

Pimeässä hän ei usko silmiään, vaan haparoi käsillään vuodetta. Se on tyhjä.

"Atalia, Atalia, missä olet?" hän vihdoin kuiskaa hätääntyneenä.

Kun hän ei saa mitään vastausta, herpaantuvat hänen jäsenensä sanomattomasta kauhusta. Hän luulee jäykistyneensä ja tulleensa sokeaksi. Hän ei voi huutaa eikä liikkua. Hän kuuntelee ja nyt hän on mielestään tullut mykäksi. Yhtävähän talossa kuin kadulla kuuluu pienintäkään melua.

* * * * *

Atalia on salakäytävässä.

Hän on ollut siellä kauan.

Kuinka sietämätöntä, että rouva tuolla sisällä näkee niin paljon vaivaa oppiakseen ulkoa rukousta.

Vihdoin Timea lyö rukouskirjan kiinni ja huokaa syvään. Senjälkeen hän ottaa kynttilän ja tutkii, ovatko ovet tarkasti lukossa. Hän katsahtaa myös ulos laskettujen rullaverhojen taakse. Hänen sulhasensa sanat ovat istuttaneet pelkoa hänen rintaansa.

Hän valaisee seiniä nähdäkseen, voisiko joku tulla sisään sieltä.

Nyt hän menee peilipöydän ääreen, purkaa palmikkonsa, kietoo hiukset pään ympäri ja vetää verkon sen päälle, ettei se joutuisi epäjärjestykseen.

Ei hänkään ole täysin vapaa turhamaisuudesta, tämä nuori rouva. Jotta hänen kätensä ja käsivartensa pysyisivät valkoisina ja pehmeinä, voitelee hän niitä tuoksuvalla voiteella ja vetää sitten käsiinsä pitkät hirvensarven-nahasta tehdyt hansikkaat.

Sen jälkeen hän riisuutuu ja heittää yöpuvun ylleen. Mutta ennenkuin hän paneutuu levolle, astuu hän vuoteen taakse, avaa siellä olevan kaapin ja ottaa esiin sen laatikosta sapelinkahvan, jossa on kiinni taittunut terä. Hän tarkastaa hellästi sapelia ja painaa sen povelleen. Sitten hän panee sen päänaluksensa alle.

Atalia näkee kaiken tämän.

Silloin Timea sammuttaa lampun eikä Atalia näe enää mitään.

Hän kuulee vain kellon lyönnit.

Hänellä on kärsivällisyyttä odottaa.

Hän laskee, milloin Timea vaipuisi uneen. Silloin on hetki tullut. Mutta neljännestunti on nyt kuin ijäisyys.

Vihdoinkin lyö kello puoli yksi.

Pyhän Yrjänän kuva lohikäärmeineen liikkuu (lohikäärme ei suinkaan ole voitettu). Atalia astuu esiin piilopaikastaan. Hän on paljain jaloin. Ei edes laattia itse kuule hänen askeleitaan.

Huoneessa on pimeä. Akkunaluukut ovat suletut ja verhot alas lasketut.

Hitaasti ja tunnustellen käsillään eteensä, kulkee hän eteenpäin.

Nukkuvan Timean syvä hengitys osoittaa hänelle tien sängyn luo.

Hänen haparoivat sormensa löytävät päänaluksen, jolla Timean pää lepää.

Hän vie käden päänaluksen alle. Sieltä hän löytää kylmän esineen. Se on sapelinkahva.

Haa! Mitä helvetin kipinöitä heittääkään kylmä teräs hänen suoniinsa! Hän painaa sapelia povelleen.

Sitten on pimeä, eikä hän voi nähdä nukkujaa.

Nyt hän nukkuu niin suloisesti, ettei edes hänen hengitystään kuulu.

Mutta isku täytyy suunnata oikein.

Atalia vie päänsä lähemmäs kuunnellakseen.

Nyt liikkuu nukkuja ja huokaa unissaan:

"Oi, Jumalani!"

Samassa iski Atalia siihen suuntaan, mistä huokaus kuului.

Mutta isku ei ollut kuolettava. Timea oli unissaan pannut oikean käsivartensa päänsä päälle, eikä sapeli kohdannutkaan päätä.

Terävä teräs tunkeutui hirvennahkahansikkaan läpi ja haavoitti Timean kättä.

Tästä heräsi nukkuja ja kohosi polvilleen vuoteeseen.

Nyt sattui toinen isku hänen päähänsä, mutta paksut, ylöskäärityt hiukset ottivat sen vastaan ja sapeli haavoitti vain hänen otsaansa ohimon kohdalta.

Timea tarttui vasemmalla kädellään terään.

"Murhaaja!" hän huusi hypähtäen vuoteesta ja haavoittaessaan vasemman kämmenensä terävään aseeseen hän tarttui oikealla vastustajan tukkaan.

Hän tunsi sen naisen tukaksi.

Ja nyt hän tiesi, kuka oli hänen edessään.

On ratkaisevia hetkiä, jolloin sielu salaman nopeudella käy läpi koko ajatusasteikon.

Tämä on Atalia. Viereisessä huoneessa on Atalian äiti. Mustasukkaisuudesta ja kostonhalusta tahdotaan hänet murhata. Olisi turha huutaa apua. Tässä on taisteltava.

Timea ei enää huutanut, vaan kokosi kaikki voimansa vetääkseen toisen pään laattiaan ja vääntääkseen murha-aseen hänen kädestään.

Timea oli voimakas ja murhaaja taistelee aina vain puolella voimalla.

Siten he kamppailivat äänettömästi pimeässä ja matto vaimensi heidän askeleittensa äänen.

Nyt kuuluu aavemainen ääni viereisestä huoneesta.

"Murhaaja!" mylvii epätoivoissaan kirkuva ääni.

Se on Sohvi-rouva.

Tämän huudon kuullessaan kivettyvät. Atalian jäsenet.

Uhrin lämmin veri virtaa hänen kasvoilleen.

Viereisestä huoneesta kuuluu akkunalasin helinää ja rikkomastaan akkunasta huutaa Sohvi-rouva kimeällä äänellä hiljaiselle kadulle:

"Murhaaja! Murhaaja!"

Kauhuissaan tästä hälyytyksestä päästää Atalia sapelin ja käyttää molemmat kätensä vapauttamaan tukkaansa Timean sormista; nyt on hän ahdistettu, nyt on hänellä hätä.

Heti kun hän on irrottanut tukkansa, työntää hän Timean luotaan, juoksee aukon luo, joka johtaa piilopaikkaan ja vetää pyhimyksenkuvan kehyksen hiljaa kiinni.

Timea horjahtelee muutamia askelia häntä kohti sapeli kädessään, mutta syöksyy sitten tajuttomana matolle.

* * * * *

Sohvi-rouvan huudon kuuluessa kaikuu kiireisiä askeleita kadulta.

Vartiojoukko lähestyy.

Majuri joutuu ensinnä luo. Sohvi-rouva tuntee hänet ja huutaa: "Juoskaa, kiiruhtakaa! Timea murhataan!"

Majuri soittaa ja kolkuttaa portin luona, mutta kukaan ei tule avaamaan. Sotilaat koettavat murtaa sitä, mutta se ei anna perään.

"Herättäkää palvelusväki, niin että saamme portin auki", huutaa majuri.

Sohvi-rouva juoksee sokean rohkeudella, jommoisen hirveä säikähdys saa aikaan, pimeiden käytävien ja huoneiden läpi lakkaamatta töytäisten vasten huonekaluja ja ovipieliä. Vihdoin hän osaa palvelijain huoneeseen.

Täällä hän taas näki unensa edessään. Palvelijat nukkuivat sikin sokin: kuski selällään keittiön penkillä, kamaripalvelija pöytään nojaten, talonmies, lattialla pitkällään ja kamarineiti liedellä pää riippuen ulospäin. Kynttilä jalan suusta lepatti loppuunpalaneen kynttilän viimeinen liekki, heittäen kaameaa valoa karkeaan joukkoon.

"Talossa on murhaajia!" huusi Sohvi-rouva vapisevalla äänellä nukkujille. Vain kuorsaukset vastasivat huutoon.

Hän ravisteli muutamia nukkujia ja huusi heidän nimensä heidän korviinsa, mutta he vaipuivat takaisin heräämättä.

Portilta kuului pyssynpäiden iskujen kaiku.

Ei ovenvartiaakaan saatu hereille.

Mutta portinavain oli hänen taskussaan.

Sohvi-rouva otti suurilla ponnistuksilla avaimen esiin ja juoksi pimeän käytävän läpi, pimeitä portaita alas, pimeää eteistä kohti ajatellen kauhuissaan: "Ajatteles, jos nyt töytäisit murhaajaan!" ja sen vieläkin kauheamman kysymyksen alati noustessa hänen mieleensä: "Mitä jos tuntisitkin murhaajan? Oi, kukahan se voi olla?"

Vihdoin viimein hän pääsi portin luo, ja löysi lopuksi avaimen reiän ja avasi.

Ulkoa tunki sisään kirkas valo, siellä seisoi, paitsi sotilasvartiota, poliiseja lyhdyt käsissään. Kaupungin käskynhaltijakin ja lähinnä asuva rykmentinlääkäri tulivat rientäen sinne, mutta vain kiireesti sieppaamissaan pukimissa.

Herra Katshuka juoksi ylös portaita vastaanottohuoneeseen ja seisoi pian sen oven luona, joka johti suoraan Timean huoneeseen. Se oli suljettu sisältäpäin. Hän pani olkapäänsä ovea vastaan ja mursi siten lukon.

Timea makasi lattialla hänen edessään tajuttomana ja verissään.

Majuri nosti hänet ylös ja kantoi hänet käsivarsillaan vuoteeseen.

Rykmentinlääkäri tutki haavat ja selitti, etteivät ne olleet hengenvaarallisia. Rouva oli vain pyörtynyt.

Nyt kun levottomuus rakastetun tilasta oli poistettu, heräsi majurin kostonhalu.

"Mutta missä on murhaaja?"

"Kummallista!" sanoi käskynhaltija, "kaikki ovet olivat sisältä suljetut. Kuinka saattoi murhaaja tulla sisään ja kuinka ulos?"

Ei missään näkynyt petollista jälkeä. Itse murha-ase, taittunut sapeli, Timean oma säilyttämä kalleus, jota hän oli säilyttänyt samettilaatikossa, makasi veren tahraamana laattialla.

Nyt saapui kaupunginlääkärikin.

"Etsikäämme palvelusväki esiin."

Nämä nukkuvat sikeässä unessa, josta on mahdotonta herättää heitä.

Lääkärit tutkivat heitä. Ei ainoakaan ole nukkuvinaan; he ovat kaikki nukutetut opiumilla.

Keitä muita on talossa? Kuka on murhaaja?

"Missä Atalia on?" kysyy majuri Sohvi-rouvalta.

Hän tuijottaa majuriin vaiti eikä voi vastata.

Eihän hän tiedä sitä.

Käskynhaltija avaa heidän huoneeseensa johtavan oven. Sohvi-rouva seuraa jäljessä miltei tajuttomana.

Hänhän tietää, että Atalian vuode on tyhjä.

Mutta ei, Atalia makaa vuoteessa ja nukkuu.

Kaunis, valkoinen yönuttu on napitettu kaulaan asti, hiukset ovat peitetyt pitsiseen yöpäähineeseen, kauniit, valkoiset kädet miltei pitsiliinan peitossa lepäävät peitteellä.

Kasvot ja kädet ovat _puhtaat_ ja hän nukkuu.

Sohvi-rouva kallistuu jäykkänä seinää vasten nähdessään Atalian.

"Hänhän nukkuu sikeästi", sanoo kaupunginlääkäri. "Hänellehän on annettu opiumia."

Rykmentin lääkäri astuu myös hänen vuoteensa ääreen ja tunnustelee valtimoa.

Se lyö levollisesti.

"Hän nukkuu sikeästi."

Ei piirrekään muutu hänen kasvoillaan, kun valtimoa koetellaan. Ei väristyskään ilmaise hänen tietävän, mitä ympärillä tapahtuu.

Hän osaa itseään hillitsemällä pettää kaikkia.

Yhtä vain ei: miestä, jonka rakastetun hän oli aikonut murhata.

"Nukkuuko hän todella?" kysyy majuri.

"Koettakaa itse hänen kättään", vastaa lääkäri; "se on kylmä, ja valtimo lyö levollisesti."

Atalia huomaa majurin tarttuvan hänen käteensä.

"Mutta katsokaapa, herra tohtori", hän sanoo, "jos tutkitaan tarkemmin, niin on kauniin, valkoisen käden kynsien alla _tuoretta verta_..."