Part 19

Mutta Noëmi otti asian vakavalta kannalta. Hän kirjoitti itse konseptin, ja Dodi kirjoitti puhtaaksi kauniisti ja virheettömästi vakavat rivit viivoitetulle paperille. Tietenkään hän ei käsittänyt kirjoittamastaan yhtään mitään.

Noëmi, joka oli antanut hänelle kaunista, tummansinertävää mustetta, joka oli keitetty pihlajan lehdistä, sulki kirjeen valkoisella vahalla, ja kun talossa ei ollut minkäänlaista sinettiä eikä siihen tarkoitukseen soveltuvaa rahaa, niin pyydysti Dodi kauniin, kullanvihreän kovakuoriaisen ja kiinnitti sen vahaan.

Kirje annettiin eräälle hedelmäkauppiaalle, joka vei sen postiin.

Pikku Dodin kirje Timealle lähti.

Kahdeksastoista luku.

"SINÄ TAITAMATON!"

Timealla oli toinenkin ristimänimi, Susanna. Toisen hän oli saanut kreikkalaiselta äidiltään, toisen kasteessa. Hän käytti jälkimmäistä silloin kun hänen oli pantava nimensä johonkin asiakirjaan, ja hänen nimipäiväänsä vietettiin myös sen nimisenä päivänä.

Maalaiskaupungeissamme pidetään nimipäiviä juhlapäivinä. Sukulaiset ja tuttavat tulevat kutsumatta, vieläpä velvollisuudestakin nimipäiviä viettävän luo missä heidät otetaan vieraanvaraisesti vastaan. Muutamat ylhäiset perheet olivat tosin jo siihen aikaan ottaneet tavaksi lähettää kutsukortteja niihin kutsuihin, joita vietettiin nimipäivien kunniaksi. Se oli ylhäistä, sillä siten oli osotettu niille, jotka eivät saaneet kutsua, että he saattoivat pitää onnittelunsa omina tietoinaan.

Vuodessa on kaksi Susannan päivää. Timea oli valinnut vietettäväksi talvella olevan, koska hänen miehensä silloin oli kotona. Kutsukortit lähetettiin viikkoa aikaisemmin. Toisesta nimestä ei välitetty. "Timea"-nimeä ei ole Komornin almanakassa, ei myöskään Tratternin kansalaiskalenterissa, joka ilmestyy Pestissä, eikä maassa siihen aikaan ollut muuta. Se, joka tahtoi tietää, milloin "Timean" päivä oli, sai etsiä kauan.

Mutta se päivä sattui toukokuussa, kauniissa kukkaiskuussa. Tähän aikaan oli Mikael jo aina aikoja sitten lähtenyt kotoaan.

Siitä huolimatta hän sai joka toukokuussa Timean päivänä kauniin kimpun valkoisia ruusuja. Lähettäjää ei milloinkaan mainittu. Se tuli postissa laatikossa.

Niin kauan kuin Timar eli, oli herra Katshuka säännöllisesti saanut kutsun sunnuntai-kutsuihin, joihin, hän aina oli vastannut lähettämällä nimikorttinsa ovipalvelijalle. Hän ei milloinkaan tullut kutsuihin.

Tänä vuonna olivat Susannan-päivän kutsutkin jääneet pitämättä. Uskollinen Susanna suree yhä.

Mutta sinä kauniina toukokuun aamuna, jolloin Timean oli tapana saada kauniita, valkoisia ruusuja, jätti surupukuun puettu palvelija herra Katshukalle kirjeen.

Avatessaan kuoren, löysi majuri hienolle kortille painetun kutsun samaksi päiväksi allekirjoittajan luo, joka ei ollut Susanna, vaan Timea Levetinczy.

Herra Katshuka ei voinut käsittää, mistä oli kysymys. Mikä päähänpisto! Nostaa koko Komorn kapinaan siitä syystä, että Susanna, vaikka onkin hyvä kalviinilainen, tänä vuonna viettää kreikkalaista Timean-päivää, ja vieläkin enemmän sen vuoksi, että hän ei lähetä kutsukortteja ennenkuin vasta juhlapäivän aamuna. Sehän on hirveä rikos seuratapoja vastaan.

Herra Katshuka oli sitä mieltä, että hänen olisi tällä kertaa mentävä.

Illalla hän asetti asiansa niin, ettei hän saapuisi ensimmäisenä. Oli kutsuttu kello 1/2 9:ksi. Hän odotti 1/2 10:een. Silloin hän meni.

Riisuttuaan yltään viittansa ja miekkansa, hän kysyi palvelijalta, oliko monta vierasta jo tullut. Palvelija vastasi, ettei kukaan vielä ollut saapunut.

Majuri säpsähti, luultavasti olivat toiset pahastuneet myöhästyneestä kutsusta ja päättäneet keskenään jäädä pois.

Hän huomasi olevansa oikeassa astuessaan etuhuoneesta saliin ja nähdessään siellä kaikki kruunut sytytettyinä ja pitkän huonerivin yhtenä valomerenä, mikä oli todistuksena siitä, että odotettiin suurempaa seuraa.

Vastaantuleva kamaripalvelija ilmoitti rouvan olevan sisähuoneessa.

"Kuka on hänen kanssaan?"

"Hän on yksin. Atalia-neiti on ajanut äitinsä kanssa herra Johan Fabulan maatilalle. Siellä on tänään suuret kalapäivälliset."

Nyt ei herra Katshuka ensinkään tiennyt, mitä ajatella. Ei vain vieraat olleet poissa, vaan talon oma väkikin oli jättänyt rouvan yksin.

Mutta hän saisi monta arvoitusta ratkaistavakseen.

Timea odotti häntä vastaanottohuoneessaan. Ja näihin iloisiin kutsuihin, tähän ympärillä olevaan komeuteen hän oli pukeutunut mustiin!

Hän suree yhä ja viettää kuitenkin nimipäiviä!

Keskellä kultaisia kruunuja ja hopeakynttiläjalkojen säteilevää valoa musta surupuku!

Hänen surupukuaan ei kuitenkaan vastannut ilme hänen kasvoillaan. Timean huulilla leijaili onnen hymy, ja vieno punastus lepäsi hänen poskillaan. Hän otti vastaan yksinäisen vieraansa mitä ystävällisimmin.

"Oi, olettepa kauan antanut odottaa itseänne!" hän sanoi ojentaen kätensä majurille.

Majuri painoi kunnioittavan suudelman tälle kädelle.

"Päin vastoin! Pelkään olevani ensimmäinen vieras."

"Oi ei. Kaikki kutsutut ovat jo täällä."

"Missä?" kysyi majuri ihmeissään.

"Ruokasalissa. Istutaan jo pöydässä odottamassa teitä."

Näin sanoen hän laski kätensä majurin käsivarrelle, vei hänet ruokasalin oven eteen ja avasi hänelle ovet.

Nyt hän vasta olikin ihmeissään siitä, mitä hänen piti ajatella.

Ruokasali oli samoin valaistu vahakynttilöillä, jotka paloivat kynttilä jaloissa pöydällä, joka oli katettu yhdelletoista hengelle. Sen ympärillä oli yhtä monta rococotuolia, mutta pöydässä ei istunut ketään.

Ei ainoatakaan ihmistä.

Mutta kun majuri katseli sitä tarkemmin alkoi hän ymmärtää kaiken, ja kuta selvemmäksi arvoitus kävi hänelle, sitä vuolaammin alkoivat hänen kyyneleensä valua.

Yhdeksän lautasen edessä seisoi valkoisia ruusuvihkoja lasikellojen alla; järjestyksessä viimeinen oli tuoreista, vasta poimituista kukista; muut olivat kellastuneita, kuihtuneita, kuivuneita.

"Kas tuossa ne kaikki ovat, jotka tulivat minua onnittelemaan Timean päiväksi; ne ovat nimipäivävieraitani. Yhteensä niitä on yhdeksän. Tahdotteko olla kymmenes? Silloin ovat kaikki kutsumani saapuneet."

Majuri painoi sanomattoman ihastuksen vallassa kauniin käden huulilleen.

"Kukka-parkani!..."

Timea ei kieltänyt häntä uudelleen ja yhä uudelleen suutelemasta tätä kättä; kenties hän olisi sallinut enemmänkin. Mutta surupäähine oli pelottava este. Timea huomasi sen.

"Tahtoisitteko minun vaihtavan sen toiseen?"

"Siitä päivästä lähtien, jolloin se tapahtuu, alan minä vasta elää."

"Määrätkäämme oikea nimipäiväni, se, jonka kaikki tuntevat, siksi päiväksi."

"Oi, siihen on suunnattoman pitkä aika!"

"Älkää peljätkö. Kesälläkin on meillä Susannan päivä; sitä vietämme."

"Mutta ei kuitenkaan ijäisyyttä. Ettekö ole oppinut kärsivällisyyttä? Nähkääs, minä tarvitsen aikaa. Ei se niin pian käy. Ensin on minun opittava luottamaan onneen. Minun on siitä uneksittava. Mutta sinä aikana voimme tavata toisemme joka päivä; aluksi vain hetkisen, sitten kaksi, sitten aina ja alituisesti. Eikö niin ole hyvä?"

Majuri ei vastustanut häntä; hän pyysi niin kauniisti.

"No, nyt on juhla-ateria lopussa", kuiskasi vihdoin Timea. "Muut vieraat jo tahtovat nukkumaan. Menkää tekin kotiin. Mutta odottakaapa vähän vielä! Viimeisestä nimipäiväonnittelustanne tahdon antaa yhden sanan takaisin."

Näin sanoen hän otti ruusun tuoreesta ruusuvihosta, kosketti sitä tuskin huomattavasti huulillaan ja suuteli sitä ja pisti sen sitten jumaloidun miehen napinreikään. Ja tämä painoi kukan, tämän "sanan" huulilleen ja suuteli sitä loppusoinnun vuoksi...

Kun majuri oli poistunut ja katseli kadulta talon akkunoihin oli ylhäällä jo pimeätä kaikkialla. Hän oli viimeinen vieras...

* * * * *

Timea tottui vähitellen onnenajatukseen ja toivomaan.

Hänellä oli hyvä opetusmestari. Yllämainitusta päivästä lähtien oli herra Katshuka jokapäiväinen vieras talossa; mutta hän ei tosiaankaan pysynyt niin tarkoin määritelmässään: ensin yhden minuutin, sitten kaksi.

Susannanpäivä elokuussa oli määrätty hääpäiväksi.

Ataliakin oli -- kuten tuntui -- alistunut kohtaloonsa: hän otti vastaan kihlasormuksen Johan Fabulalta. Eihän se ollut ensi kerta, jolloin nuori, kaunis tyttö ojensi reippaalle leskelle kätensä. Fabulanhan tiedettiin voivan "elättää vaimonsa", ja on varmempaa mennä naimisiin sellaisen kanssa kuin nuoren heilakan kanssa, joka ei vielä ole suorittanut kokeitaan.

Taivas siunatkoon heidän liittoaan!

Timea päätti myötäjäisiksi antaa Atalialle saman summan, jonka Timar kerran oli tarjonnut hänelle, mutta jonka hän silloin oli hyljännyt.

Kaikki luulivat hänen aikovan muuttaa tapojaan tullakseen herra Fabulalle soveliaaksi rouvaksi.

Mutta herra Katshukaa hän ei voinut pettää. Tämä näki hänen lävitseen ja näki, mitä hänen mustassa sielussaan liikkui. Hänhän tiesi, mitä oli rikkonut Ataliaa vastaan ja mikä lasku hänellä oli suoritettavana Timealle.

Kohtalo ei tavallisesti anna senlaatuisten velkojen jäädä maksamatta.

Kuinka? Sinä kaunis valkeakasvoinen nainen, etkö ajattele sitä, että toinen oli hallitsijattarena tässä talossa, silloin kun sinä tulit tänne: että hän oli rikas ja rakastettu morsian, jota miehet ihailivat ja naiset kadehtivat? Mutta siitä hetkestä lähtien, jolloin aallot heittivät sinut tälle rannalle, alkoi toisen surullinen kohtalo. Hänestä tehtiin kerjäläinen, hänet peitettiin häpeään ja kunnia riistettiin häneltä ja hänen sulhasensa hylkäsi hänet.

Eihän ollut sinun syysi, että näin kävi. Mutta _sinun tähtesi_ näin kävi; sinä toit onnettomuuden mukanasi. Se istuu valkeilla kasvoillasi, mustien silmäkulmiesi välissä, jotka suutelevat toisiaan, ja tuo turmion laivalle ja talolle, johon käyt sisälle. Sinä et voi sille mitään, mutta sinä tuot onnettomuuden muassasi.

Sekä vainoojasi että vapauttajasi joutuvat turmioon. Sinä et voi estää sitä, että muutamat rakastavat sinua niin suuresti ja toiset vihaavat sinua niin syvästi; mutta sinä et voi välttää kumpaakaan.

Ja sinä uskallat nukkua Atalian kanssa saman katon alla!...

Sohvi-rouva oli tyytyväinen eri elämänurien yhtymiseen tällä tavoin. "Parittain." Hän luuli sitä ansiokseen. Hän yrittikin sitoa lujemmin täällä ja irroittaa tuolla, aina sen mukaan mikä hänestä näytti välttämättömältä.

Timealle hän ylisti majuria pilviin asti, Atalialle alensi häntä.

Kun Atalia otti kihlasormuksen herra Johan Fabulalta, väitti Sohvi-rouva, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt niin kaunista, vaikka se olikin aivan tavallinen kihlasormus.

Hän kuvasi Ataliaa maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.

"Usko pois, rakas tyttäreni, saatat olla onnellinen. Sinä sovit paljoa paremmin hänelle kuin tuolle toiselle, jolla ei ole muuta kuin ruosteinen miekka ja ruosteinen asepuku. Uskallan lyödä vetoa siitä, että hän syö luotolla ravintolassa. Pidänkin enemmän herra Fabulasta ihmisenä kuin tuosta toisesta. Voi kuinka komea hän on kiertäessään pitkät viiksensä sivuille ja etenkin kun hänellä on viittansa hopeaketjuineen! Koettakoonpa vain herra majuri kiertää viiksiään! Jospa hänellä edes olisi viikset! Minä en saisi suudeltua tuollaisia parrattomia, sileitä miehenkasvoja. Hän ei myöskään ole vielä aivan nuori; etkö ole huomannut, miten hän aina silittää hiuksensa toiselta puolelta toiselle kätkeäkseen päälaellaan olevaa kuuta? Ja sen lisäksi nauttii herra Fabula suurta kunnioitusta kaupungissa. Kaikki ihmiset tervehtivät häntä kadulla. Hengen miehetkin kuiskailevat keskenään: 'Kas, herra virkaatekevä kuraattori!' Herra Levetinczy oli vakinainen kuraattori. He olivat toisiinsa samassa suhteessa kuin kuvernööri virkaatekevään kuvernööriin. Levetinczy oli 'Nadasdy' ja Fabula 'Kürthy.' Tosin hän ei ole aatelismies, mutta hän on kuusikymmenvuotias ja hänen on vain tarvis liikuttaa pikkusormeaan, jotta he nimittäisivät hänet kolleegiakamreeriksi, ja silloin tulee sinusta rouva kamreerska. Sinua nimitetään silloin 'nagyasszony' (suur-rouva) kuten minuakin."

Olla kuusikymmenvuotiaana kamreeri oli siihen aikaan paljon Komornissa. Kuusikymmenvuotias pääsi määrätyillä edellytyksillä ulkoraadin jäseneksi ja kolleegiakamreeri oli kaupungin kaikkien härkien ja hevosten komentaja.

Atalia tyytyi siihen, että häntä lohdutettiin näillä kurjilla lohdutusperusteillä. Sen jälkeen kun herra Katshuka oli alkanut käydä talossa, pakotti hän luontoaan ja kohteli äitiäänkin ystävällisesti. Hän keitti hänelle joka ilta teetä, juomaa, josta hän suuresti piti, etenkin kun sai siihen paljon rommia. Atalia valmisti itse sen hänelle. Palvelijoitakin kohtaan hän oli itse hyvyys, heillekin hän tarjosi teetä, joka miesväelle -- kamaripalvelijalle, kuskille ja ovenvartijalle -- korotettiin punssiksi. Palvelusväki, Sohvi-rouva etunenässä, eivät voineet kyllin kiittää hyvää neitiä.

Sohvi-rouva keksi syynkin tähän tavattomaan ystävyyteen. Tuollaiset palvelijaluonteet etsivät aina syytä, kun herrasväki tekee heille hyvää, ja maksavat sen takaisin epäluulolla.

"Tyttäreni teeskentelee nyt hyvyyttä minulle, jotta minä seuraisin hänen luokseen, sillä hän ei ymmärrä taloudesta yhtään mitään, ei edes osaisi keittää liemiruokaa. Siitä syystä minä olen nyt aina 'rakas äiti', siitä syystä minä saan teetä joka ilta. Niinkuin en minä tietäisi, miltä tyttäreni Atalian sydämessä näyttää!"

No, hän saisi kyllä tietää sen vieläkin paremmin.

Timean ja majurin edessä Atalia aivan mateli hellyydessään. Yhtä vähän hänen ilmeensä kuin hänen käytöksensä osoitti entistä vaateliaisuutta. Kun majuri tuli vieraisille, avasi hän hymyillen oven hänelle, vei hänet kohteliaasti Timean luo, otti osaa keskusteluun, ja poistuttuaan kuultiin hänen iloisesti hyräilevän viereisessä huoneessa.

Hän oli oppinut kamarineitinä olemisen taidon, sehän hän tahtoi itse olla. Kerran pyysi Timea Ataliaa soittamaan nelikätisesti kanssaan, johon hän vastasi teeskennellyn avoimesti, ja niin äänekkäästi, että majurikin saattoi kuulla sen, että hän oli jo unohtanut soittotaidon; ainoa kone, jota hän nyt soitti, oli "leikkuulauta", ei se, jota unkarilaiset sanovat cymbaaliksi, mutta se, millä hakataan makkaruksia. Suuren onnettomuutensa jälkeen hän ei soittanut muulloin kuin tietäessään olevansa aivan yksin, jolloin ei kukaan kuullut häntä.

Eivätkö hermosi värähdä nähdessäsi tämän tytön hymyilevän sinulle? Eikö selässäsi kulje kylmät väreet hänen kumartuessaan suutelemaan kättäsi? Eikö tunnu siltä kuin käärmeen kylmä ruumis kiertyisi jalkojesi ympäri hänen solmiessaan kenkäsi nauhoja? Ja hänen täyttäessään lasisi, eikö pistä päähäsi katsoa, mitä sen pohjalla on?

Ei, ei. Timea ei epäile mitään. Hänhän on niin hyvä. Hän kohtelee Ataliaa kuin lihallista sisartaan. Hänellähän on varattuna satatuhatta guldenia häntä varten. Onhan hän itse sanonut sen Atalialle. Niin paljon oli Mikaelkin määrännyt hänelle. Hän tahtoo perustaa Atalian onnen. Hän luulee voivansa maksaa tälle kadotetun sulhasen. Ja miksi ei hän uskoisi niin? Ataliahan on itse vapaaehtoisesti luopunut hänestä. Silloin kun Timar tarjosi hänelle myötäjäisiä, oli hän sanonut: "Minä en tahdo tietää mitään tästä miehestä, en tässä, enkä tulevassa elämässä!"

Timea ei tiedä mitään yöllisestä näytelmästä, jolloin Atalia salaa meni sulhasensa luo ja sai lähteä sieltä yksin ja ilman rakkautta. Timea ei tiedä, että nainen luopuu vielä harvemmin miehestä, jota vihaa, kuin hänestä, jota rakastaa; hän ei tiedä, että naisen viha on vain rakkautta, joka on muuttunut myrkyksi, mutta on silti rakkautta.

Katshuka muistaa vielä varsin hyvin tämän yöllisen näytelmän. Siksi hän vapiseekin Timean vuoksi, uskaltamatta sanoa sitä hänelle.

Nyt oli vain päivä jäljellä Susannan-päivään. Timea oli vähitellen luopunut kokonaan surupuvustaan, vaikka hänen olikin vaikea erota siitä, ikäänkuin hänen, olisi ollut vaikea tottua iloon. Ensin hän vain salli puvussaan valkean pitsikoristeen; sitten hän vaihtoi mustan kankaan tuhkanharmaaseen, ja korvasi karkean villan hienolla silkillä; sitten sekaantui kokoharmaaseen kankaaseen valkoisia pilkkuja ja viimein oli Mikael Levetinczyä surevasta puvusta jälellä vain musta pitsimyssy.

Sekin siirretään Susannan päivänä siihen huoneeseen, missä säilytetään vanhoja kalleuksia. Uusi kaunis, kallisarvoisista Valencienne-pitseistä tehty päähine on jo hankittu. Sitä on vain vielä koeteltava.

Onneton turhamaisuuden puuska saattoi Timean jättämään koetuksen siksi, kunnes majuri olisi saapunut. Nuorelle leskelle on valkea päähine samaa kuin morsiuskruunu neidolle.

Mutta tänä päivänä antoi majuri kauan odottaa itseään. Syynä oli se, että Wienistä tilattu valkea morsiusvihko tuli niin myöhään perille. Se oli jo toinen nimipäivävihko tänä vuonna. Nythän majuri saattoi jo onnitella Timeaa Susannan-päiväksikin.

Seuraavana päivänä saapui Timealle suuri joukko onnittelukirjeitä. Hänellä oli suuri joukko tuttavia lähellä ja kaukana, vapaaehtoisia ja velvollisuusihailijoita. Timea ei nyt avannut ainoatakaan näistä kirjeistä. Ne makasivat päällekkäin hopeakorissa pöydällä.

Kirjeiden joukossa oli myös useita, joita lapsenkädet olivat kirjoittaneet. Timea oli ollut sadankahdenkymmenenneljän lapsen kummina, poikien ja tyttöjen, kaupungissa ja maalla. Ne olivat siis näiden lapsellisia onnitteluja. Häntä huvitti lukea niitä; mutta nyt hänen ajatuksensa askaroitsivat edessä olevassa.

"Kas, miten merkillinen kirje!" sanoi Atalia ottaen yhden niistä käteensä. "Sinetin vaakunan sijassa on tässä kovakuoriainen."

"Ja millä merkillisellä musteella osote on kirjoitettu", huomautti Timea. "Pane se toisten joukkoon. Huomenna luemme ne."

Salainen ääni sanoi Timealle kuitenkin, että olisi parasta lukea se jo heti tänään.

Se on pikku Dodin kirje.

Mutta kas, majuri tulee. Silloin unohtuvat kaikki hänen sadankahdenkymmenenneljän kummilapsensa onnittelukirjeet.

Yhdeksän vuotta sitten oli onnellinen sulhanen kenties samassa huoneessa ojentanut punaisen ruusukimpun toiselle morsiamelle.

Ja tämä on nytkin läsnä.

Ja kenties on sama suuri peili, jossa Atalia viimeisen kerran silmäili morsiuspukuaan, vielä samassa paikassa.

Timea vastaanotti valkoisen, kauniin morsiusvihon majurin kädestä, asetti sen komeaan porsliinimaljakkoon ja kuiskasi hänelle sitten:

"Mutta nyt annan minäkin teille jotakin, jotakin, joka ei milloinkaan ole kuuluva teille, joka aina on jäävä minulle, mutta on siitä huolimatta teidän."

Rakastavaisen arvoitus ratkaistiin sillä, että eräs laatikko avattiin. Siinä oli uusi pitsipäähine.

"Oi, kuinka ihastuttava!" huudahti majuri ottaen päähineen käteensä.

"Tahdotteko minun koettavan sitä?"

Vastaus kuoli majurin huulille. -- Hän katsahti Ataliaan.

Timea asettui iloisen lapsellisena kuvastimen eteen ja otti surupäähineen pois. Sitä tehdessään hän taasen tuli surulliseksi, vei mustat pitsit huulilleen ja painoi niille suudelman kuiskaten hiljaa: "Mikael raukka!..."

Siten hän luopui viimeisestä leskeysmerkistä.

Katshuka piti vielä valkoista päähinettä kädessään.

"No, antakaa minulle päähine, että saan koettaa sitä."

"Saanko auttaa teitä?"

Mutta kun tukkalaite siihen aikaan oli niin korkea, tarvitsi hän ehdottomasti apua.

"Voi, te ette osaa. Atalia kyllä on oleva niin hyvä."

Timea lausui nämä sanat ajattelematta, mitä sanoi, mutta majuri hämmästyi sitä kalpeutta, joka levisi Atalian kasvoille. Hän muisti Atalian samoin sanoneen Timealle: Tule ja aseta morsiushuntu päähäni! Ja kenties ei Ataliakaan silloin ajatellut, mitä kuolettavaa myrkkyä niissä sanoissa piili.

Atalia astui Timean luo auttaakseen häntä asettamaan päähinettä oikein. Hänen oli molemmilta puolilta kiinnitettävä se hiusneuloilla tukkalaitteeseen.

Atalian käsi vapisi. Hän pisti Timeaa hiusneulalla tuntuvasti päähän.

"Voi sinua taitamatonta!" huudahti Timea ja veti päänsä syrjään.

Samat sanat... ja saman miehen kuullen!...

Timea ei nähnyt, mikä salama välähti Atalian kasvojen yli, mutta herra Katshuka huomasi sen varsin hyvin.

Se oli pirullisen raivon tulivuoren purkaus, leimahtava katkeruus, häpeän tummanpunainen pilvi.

Kaikki kasvojen lihakset vetäytyivät kokoon kuin olisivat olleet käärmeenpesä, johon oli lyöty vitsalla.

Kuinka murhaavat silmät! Kuinka hänen huulensa puristuivat yhteen! Mikä intohimojen pohjaton kuilu ammottikaan tästä yhdestä katseesta!

Timea oli tuskin lausunut tuota sanaa, ennenkuin jo katui ja riensi korjaamaan kaikkea hyväksi. Hän kääntyi Atalian puoleen syleilläkseen ja suudellakseen häntä.

"Älä ole pahoillasi, rakas Atalia; minä unohdin itseni. Annathan minulle anteeksi? Ethän ole minulle vihainen?"

Samassa silmänräpäyksessä Atalia taas seisoi nöyränä kuin palvelija, joka oli särkenyt jotakin, ja alkoi teeskentelevällä ja nöyrällä äänellä:

"Oi, rakas, kaunis Timeani, älä ole vihainen; enhän tahtonut tehdä pahaa pienelle, kauniille päällesi. Oi, miten kaunis olet uudessa päähineessäsi! Sinä näytät aivan haltiattarelta."

Ja hän suuteli Timeaa olkapäähän.

Majuri värisi.

Yhdeksästoista luku.

ATALIA.

Nimipäivän aatto on myös häiden aatto.

Mielenliikutuksien ilta.

Sulhanen ja morsian istuvat sisimmässä huoneessa. Heillä on toisilleen niin paljon sanottavaa!

Mitähän heillä lienee puhuttavaa? Jospa sen tietäisi!

Vain kukat ymmärtävät kukkaiskieltä, vain tähdet käsittävät taivaan piirien puhetta, Memnonin patsaan kieltä tajuavat vain vieressä seisovat patsaat, valkyrioiden kieltä vain vainajat, kuun kieltä vain unissakävijät -- ja rakkauden kieltä vain rakastavaiset. Ja se, joka on päässyt osalliseksi tästä korkeasta, pyhästä tunteesta, hän ei tahdo häväistä sitä, vaan kätkee sen sydämeensä salaisuutena, joka voi tulla ilmi vain ripissä. Yhtä vähän Salomon Korkeassa Veisussaan kuin Ovidius rakkaus-valituksissaan tai Hafiz lauluissaan tai Petöfi "Rakkauden helmissään" kertoo meille siitä. Se jää salaisuudeksi ikuisiksi ajoiksi.

Pihan puolella huvitteleikse meluava seurue: palvelusväki.

Tänään on ollut ankara työpäivä.

Huomispäivän loistavan juhlan suuret valmistukset. Keittiösotaretki!

Sohvi-rouva oli johtajana. Hän ei sallinut kutsua avuksi ainoatakaan keittäjää eikä sokerileipuria, hän osasi heidän taitonsa paremmin kuin kukaan muu, ja hän oli ylpeä maineestaan, ettei koko seudulla ollut niin etevää keittotaiteilijaa kuin hän oli. Hän oli perinyt tämän taidon äidiltään, jota ilman ei voitu valmistaa mitään kemuja eikä pitoja.

Keittiön viereinen huone ja varastohuoneet ovat täynnä torttuja, leivoksia ja sokerileipiä. Mandelitorttuja, espanjalaisia tuulihattuja, nunnaleivoksia on ladottuina lukemattomille vadeille, jotka seisovat kuin patterit hienojen pasteijojen ja piirakoiden vieressä vartioimassa piiritystä. Jääkellariin on asetettu metsänriista, linnuista ja nautaeläimistä valmistettuja paisteja.

Rasittavaa työtä on jatkunut aina kello yhteentoista saakka illalla. Kun silloin kaikki, mitä oli paistettava, oli paistettu, oli Sohvi-rouvan mielestä aika olla jalomielinen. Hän kutsui palvelijoiden huoneeseen koko pääesikunnan, joka oli niin urhoollisesti kestänyt, ja kestitsi sitä kaikilla niillä herkuilla, jotka taistelun tuoksinassa olivat kärsineet vahinkoa. Sillä eiväthän sellaiset hommat voi onnistua ilman mitään vahinkoja. Paisuvat leivokset kutistuvat kokoon; hilloksi aiottu keitos ohenee liemeksi, tuossa on leivos tarttunut kuparimuottiin eikä sitä ole saatu ulos yhtenä kappaleena; tässä taas on jäänyt jotakin yli, kinkun luu, jäniksen etukäpälä, fasaanin takajalka. Ja kaikki, mitä ei voida tarjota juhlapöydässä, on palvelijoiden mielestä erinomaista herkkua; vieläpä paperikin, jolle leivokset ovat jättäneet jälkensä, nuollaan puhtaaksi, ja ollen sangen ylpeitä siitä, että on maistettu kaikkea, ennenkuin sisällä oleva herrasväki on saanut mitään.

Sohvi-rouva on tänään sangen antelias. Eikä vain antelias, mutta myös puhelias. Ja hänellä on kiitollinen kuulijakunta, etenkin, koska viiniä tarjotaan ateriaksi. Useita putinkeja on lautasliinaan kiedottuina keitetty punaviinissä, ja tätä punaviiniä voidaan nyt jakaa. Ei voi kuvitella mielessään mitään parempaa. Sohvi-rouva on pannut siihen myös muskottikukkaa, inkivääriä, kaneelia ja sokeria. On nautinto hörppiä sitä juomaa. Kamaripalvelija ammentaa liemikauhalla vaniljakeittoa kuskin kastaessa leipäänsä suklaavaahtoon. Onhan häiden aatto.

Mutta missä Atalia sitten on?

Hän ei ole täällä eikä tuolla.