Part 18

Ruumiissa saattoi tuntea kadonneen herran vaateparsia, hänen turkisreunaisen takkinsa, hänen paidannappinsa ja paitaan ommellut nimikirjaimet. Liivintaskussa on hänen kellonsa, johon hänen koko nimensä on poltettu emaljiin. Varmin todiste on kuitenkin povitaskusta löytynyt lompakko, joka on täyteen ahdattu seteleitä, sadan ja tuhannen guldenin seteleitä, joissa vielä näkyy leima, sekä lompakkoon ommeltu helmikirjailu: "Usko, toivo rakkaus", Timean omin käsin ompelema.

Eräästä sivutaskusta löydettiin sitäpaitsi neljä nauhalla yhteensidottua kirjettä, joiden kirjoitus oli aivan kulunut pois. Kirjeethän olivat maanneet neljä kuukautta vedessä.

Vähän aikaa sen jälkeen löysivät kalastajat Füred-rannalla herra Levetinczyn kaksoispyssyn, joka jäi heidän verkkoonsa. Se selvitti kaiken.

Vanha Galambos muisti nyt varsin hyvin kaiken.

Armollinen herra oli itse sanonut hänelle, että jos kettuja ja susia tulisi yön aikana railon luo, menisi hän itse ulos pyssyineen ja ampuisi luodin niiden turkin läpi.

Nyt muistivat useat muutkin lumimyrskyn raivonneen sinä yönä Balaton-järvellä, tosin vain lyhyen ajan. Epäilemättä oli tämä aiheuttanut armollisen herran onnettomuuden. Hän ei ollut huomannut railoa, oli pudonnut veteen ja joutunut jään alle.

Vanha Galambos, joka nukkui vähän öisin kertoi myös kuulleensa myrskyn mylvinnän seasta hirveän hätähuudon.

Että niin erinomaisen ja arvossapidetyn miehen pitikin kuolla niin kamala kuolema!

Ensi tiedon onnettomuudesta saatuaan matkusti Timea itse Siofolkiin ollakseen läsnä laillisessa tutkinnossa.

Nähdessään miehensä vaatteet pyörtyi hän kaksi kertaa ja hänet saatiin töin tuskin henkiin jälleen. Siitä huolimatta hän kesti loppuun saakka. Hän oli läsnä silloin kun muuttunut ruumis laskettiin lyijyarkkuun ja kyseli innokkaasti vihkisormusta, mutta sitä ei löytynyt. Ruumiista puuttuivat sormet.

Timea kuletutti kalliit jäännökset Komorniin ja panetti hänet perhehautaan kaikella sillä komeudella, jonka protestanttisen kirkon hautausmenot sallivat. Kaikki neljä kirkkoaluetta oli edustettuna lähetystöjen välityksellä; transdanubilainen ylikaitsija piti ruumispuheen, ja Komornin pappi puhui arkun ääressä kirkon laivassa, joka oli verhottu mustalla kankaalla ja koristettu asekilvellä. Paavin kollegion kuoro suoritti hautauskulun. Mustalla sametilla verhotussa arkussa olivat hänen nimikirjaimensa hopeakirjaimin kirjoitetut; sen päällä olivat hänen aatelismiekkansa ja unkarilaisen Pyhän Stefanin ristin, italialaisen Pyhän Mauritiuksen ristin, ja brasilialaisen Annunciata-ristin koristeet. Arkun kantoivat ruumisvaunuihin kaupungin senaattorit ja komitaatin luottamusmiehet. Paariliinan hopeatupsuja kannattivat varagespanit. Ruumisvaunujen kahden puolen astuivat kaupungin arvohenkilöt. Niiden edessä marssi kaupungin koulunuorisoa, pappeja ja jumaluusopin ylioppilaita, nämä viimemainitut lippuineen; senjälkeen unkarilainen ja saksalainen kansalaiskaarti virkapuvussa, aseissa, hillityn rummun päristessä. Arkkua seurasivat kaupungin ylhäiset naiset surupuvussa, ja niiden joukossa sureva leski valkoisin kasvoin ja itkettynein silmin sekä maan ja keisarikaupungin huomatuimmat miehet ja sotilasarvohenkilöt; lähettipä hänen majesteettinsakin lähetin edustamaan itseään kuuluisan miehen hautajaisiin. Ja jäljessä seurasi silmän kantamattomiin ihmisjoukko. Kellojen soidessa kulki kulkue hitaasti koko kaupungin läpi. Ja kaikki kellot ja kaikki kielet julistivat, että nyt haudattiin miestä, jonka vertaista ei enää syntyisi: kansan hyväntekijää, kansansa ylpeyttä, uskollista puolisoa, suurenmoisten lahjoitusten tekijää.

Kultapoikaa kannettiin hautaan.

Miehet, naiset ja lapset, jotka ovat seuranneet jalan koko kaupungin läpi, menevät myös hautuumaalle.

Ataliakin on ruumissaatossa.

Kun arkku kannetaan alas avattuun hautakammioon, seuraavat syvästi surren miehen lähimmät sukulaiset, ystävät ja ihailijat myös sinne.

Niiden joukossa on myös majuri, herra Katshuka.

Tungoksessa kapeilla portailla hän joutuu läheltä koskettamaan Timeaan -- ja Ataliaan.

Kun taas noustaan haudasta, heittäytyy Atalia sille päällysarkulle, johon ruumisarkku on laskettu ja toivoo, että hänetkin haudattaisiin sinne.

Onneksi on herra Johan Fabula käsillä.

Hän ottaa kaunottaren syliinsä ja kantaa hänet päivänvaloon ja kertoo hämmästyneelle kansanjoukolle, miten suuresti neiti rakasti autuaasti eronnutta vainajaa, joka oli ollut hänen toinen isänsä.

Puolen vuoden perästä pystytetään kirkkomaalle kallisarvoinen muistokivi, jossa luetaan seuraava kirjoitus kultakirjaimin kirjoitettuna:

Tässä lepää Korkea- ja jalosukuinen herra _Mikael Timar von Levetinczy_.

kuninkaallinen neuvos, useiden komitaattien edustaja, Pyhän Stefanin-, Pyhän Mauritiuksen- ja Annucciataristin ritari, suuri isänmaanystävä, tosi kristitty, esimerkiksi kelpaava puoliso, köyhien isä, isättömien ja äidittömien suojelija, koulujen ylläpitäjä, kirkon tuki, kaikkien tuttaviensa itkemänä, uskollisen puolisossa Timean ikuisesti kaipaamana.

Graniittijalustalla seisoo alabasteripatsas, nainen maljakko käsivarrellaan. Kaikki sanovat, että tämä patsas on elävä kuva Timeasta.

Ja Timea menee joka päivä hautuumaalle tuoreita seppeleitä mukanaan ja kastelee kukkaset, jotka tuoksuvat niin ihanasti siellä ristikkoaidan sisällä. Hän vuodattaa niille kylmän vesisuihkun -- ja kuumia kyyneleitä...

* * * * *

Teodor Kristyan ei kait milloinkaan olisi uneksinut, että hänelle kuoltuaan osoitettaisiin niin suurta kunnioitusta.

Kuudestoista luku.

SOHVI-ROUVA.

Kaunis leski suri syvästi. Hän ei milloinkaan käynyt seuroissa eikä milloinkaan vastaanottanut vieraita kotona. Kadulla hän esiintyi vain surupuvussa, tiheä harso kasvoillaan.

Komornin väki koetti arvailla, miten kauan tätä kestäisi. Kokonaisen vuoden kenties siitä päivästä laskien, jolloin Timar sai niin onnettoman lopun. Vuosi meni umpeen talvella. Senjälkeen tuli laskiaiskarnevaalien aika. Mutta Timea ei silloinkaan luopunut surupuvustaan eikä ottanut osaa mihinkään tanssiaisiin. Komornin yleinen mielipide asetti nyt toisen määräpäivän. Timea laski luultavasti suruvuoden hautajaispäivästä alkaen, sillä siitä oikeastaan alkoi hänen leskeytensä. Tämäkin määräaika kului umpeen, kevät oli jo tullut, mutta Timea kävi yhä surupuvussa eikä milloinkaan kukaan käynyt hänen luonaan.

Yleinen mielipide alkoi nyt käydä kärsimättömäksi; kuinka kauan, kysyttiin, jatkuisi tätä?

Eniten suuttumusta herätti se seikka, ettei hän vastaanottanut miesvieraita.

Eräänä aamuna käveli Sohvi-rouva torilla kori käsivarrellaan ja tinki maalaisvaimojen kanssa kanojen hinnasta. Oikeastaan hän oli vain ostavinaan, hän ei ostanut mitään, vaan selitti kaiken olevan liian kallista. Hänen ajatuksensa olivat koko ajan suunnatut siihen, miten hän saattaisi hiipiä "Angliaan" kenenkään huomaamatta. Siellä hän kulki pensaston suojassa kiertävää kiertotietä ja katseli lakkaamatta ympärilleen tutkiakseen, huomasiko kukaan häntä. Vihdoin hän äkkiä pujahti erääseen yksinäiseen taloon, jonka portin päälle oli maalattu kaksoiskotkan kuva.

Herra Katshuka asui yhä siellä. Hän ei ollut majuriksi tultuaan muuttanut siitä asunnosta, jossa oli viettänyt luutnanttiaikansa. Hän ei tarvinnut suurempaa.

Portti oli auki, samoin ovikin ja akkuna pienessä huoneessa. Herrat upseerit eivät kahdesta syystä pelkää varkaita.

Sohvi-rouva tapasi herra Katshukan yksin huoneessa, missä hän juuri oli tarkastelemassa suurenmoisia linnoitussuunnitelmia.

"Hyvää päivää, herra majuri! Pyydän anteeksi epäkohteliaisuuttani, että käyn sisään. Sattumalta kuljin ohi ja näin akkunoiden sekä ovien olevan auki. Oi, kuinka helposti voisi varas hiipiä sisään, ajattelin mielessäni, minäpä sanon palvelijalle, että hän sulkee oven. Ja kas, sillein tapaankin itse herran... Kiitos hyvyydestänne! No, jotta en veisi unta talosta, istuudun vähäksi aikaa. Siitä on sitäpaitsi vuosi ja päivä, kun puhuin majurin kanssa viimeksi. Oi, te olette aivan liian hyvä, herra majuri! Istuudunko tähän viereenne sohvaan? Minä panen vain ensin korini syrjään. Siinä on vain muutamia munia. Minä ostan itse kaikki, sillä jos sellaiset asiat jättää palvelusväen toimeksi, niin saa maksaa kaikesta kalliimman hinnan. Ja sitten ovat nykyajan piiat niin ylpeitä, etteivät he tahtoisi mistään hinnasta kantaa koria. Se hävettää heitä. Itse en minä häpeä. Ne, jotka tuntevat minut, tietävät hyvin, kuka heidän edessään on. Eikö totta, majuri, että te ette välitä siitä? Kuinka voisittekaan? Mehän olemme vanhoja tuttuja. Muistatteko vielä, majuri, kun istuitte vesiruukun päällä keittiössä ja poimitte paahdettuja maissijyviä virkatakistanne, ja kun minä sanoin teille kertoneeni tyttöhupakolle, mitä kaste oli? Mutta silloin pulminkin aivan muita asioita, kun herra majuri, joka silloin oli vain luutnantti, astui sisään. Jaa, jaa, jospa tietäisitte, mitä minä silloin juttelin! Mutta siitä on kokonainen ikuisuus ja sen jälkeen on maailmassa tapahtunut suuria ihmeitä. Eikö herra von Levetinczyn kuolema ollut kauhea! Timea-parka! Hän ei ole senjälkeen löytänyt rauhaa ei yöllä eikä päivällä. Pelkään hänen pian seuraavan miestään, ja se olisi todella vahinko. Sellainen enkeli! -- Hän ei milloinkaan ota vastaan herroja. Sata kertaa päivässä hän pysähtyy herra Levetinczyn suuren kuvan eteen ja katselee sitä kauan. Sitten hän ottaa esiin hänen viimeisen kirjeensä, jonka herra Levetinczy lähetti suuren kalan kera ja lukee sen läpi. Ja sitten hän kysyy minulta: 'Kuule, Sohvi-äiti, eikö sinusta ole ihmeellistä, että tämä kirje on kirjoitettu niin iloiseen sävyyn?' Hän suree aivan liian paljon, tuo nuori, kaunis leski. Minun käy sääliksi häntä raukkaa; minä toivoisin hänen ojentavan kätensä jollekin hyvälle kunnon miehelle. Minunkin etujeni mukaista olisi, että hän tekisi niin. Tietäkää, herra majuri, tyttäreni sanoo aina, että jos Timea menisi naimisiin sen miehen kanssa, jota hän ajattelee, niin hän ei enää hetkeksikään jäisi taloon, vaan ottaisi ensimmäisen vastaantulevan kosijan, oli se sitten talonpoika tai herra, nuori tai vanha, sileäkasvoinen tai rokonarpinen. Hän heti paikalla suostuisi menemään naimisiin. Ja siitä ei suinkaan kukaan iloitsisi niinkuin minä. Ei senvuoksi, että silloin muuttaisin tyttäreni luo. Varjelkoon! Minä jäisin Timean luo. Vaikka Ataliasta tulisi kuinka rikas hyvänsä ja Timeasta köyhä, jäisin kuitenkin Timean luo. Sillä, uskokaa minua, minä en enää voi kestää tyttäreni kanssa. Ei tosin ole kaunista, että äiti moittii tytärtään. Mutta minä tiedän, kenelle puhun. On totta, että olen hänen äitinsä, että olen synnyttänyt hänet maailmaan. Hän olikin hyvä lapsi ennenkuin hänet riistettiin minulta, ennenkuin hänen isänsä hemmoitteli hänet piloille ja maailma pani hänen päänsä pyörälle. Mutta nyt minun elämäni hänen kerallaan on helvetti. Hän vainoo minua koko päivän aivankuin minä olisin ainoa, johon hän saattaisi koetella vihaansa. Hän nipistää ja töykkii minua, ja lyö, mihin sattuu. Hänen takiaan en uskalla poistua keittiöstä. Vaikka kutsuisin häntä mitä suloisimmilla hyväilysanoilla, ei hän ole kuulevinaan minua. Aterian aikana hän myrkyttää joka suupalan minulta, niin että kahveli putoo kädestäni. Koko yö on minun paikattava hänen vaatteitaan, jotka hän päivällä itse tahallaan on repinyt ollakseen repaleisen näköinen. Öisin hän ei anna minun nukkua. Hän asettaa kynttilän silmäini eteen, ja lukee aamuun asti. Ja älkää uskoko, että hän avaa kirjan lehdet yhdellä kertaa; hän tekee sen lehti lehdeltä, joten minä sata kertaa nukahdettuani herään paperin kahinaan, ja jos valitan sitä, näyttää hän kieltään. Kerran olin pannut pumpulia korviini saadakseni nukkua rauhassa. Mitä hän silloin teki? Hän pani särkyä vastaan niskalleen aikomansa sinappitaikinan jalkojeni alle, niin että nämä herätessäni olivat rakoilla. Ja muitakin kepposia hän tekee minulle. Hän tietää minun varsin hyvin pelkäävän aaveita. Mitä hän siis tekee? Hän pukee luudan aaveeksi ja asettaa sen oven eteen, niin että minä saan kouristuksia säikähdyksestä astuessani huoneeseen. Palvelijoiden aikana hän kohtelee minua niin huonosti, etteivät nämä voi kunnioittaa minua. Oi, mitä kaikkea minun on kärsittävä! Aina hän on keittäjättären puolella minua vastaan. Mitä minun onkaan siedettävä hänen puoleltaan! Pahinta on se, kun minä suurena juhlapäivänä otan esiin rukouskirjani rukoillakseni; silloin hän istuutuu pöydän ääreen minua vastapäätä ja alkaa mutista kirouksia: 'Piru ja helvetin tuli, kuolema ja rutto, murha ja tulipalo, myrkky ja tikari, häpeä ja turmio, kaikenlaatuinen hätä ja tuomio tulkoot tämän talon ylitse! Amen!' Sitä hän rukoilee hyväntekijälleen. Mutta heti sen jälkeen hän Timean edessä matelee ja supattelee hunajanmakeita sanoja puhutellessaan tätä. Ah, herra majuri, minä jo pelkään nukkua samassa huoneessa Atalian kanssa. Suokoon Jumala hänen ottavan ensimmäisen vastaantulevan kosijan! Juuri nyt tarjoutuu oiva tilaisuus. Se on tosin vain herra Johan Fabula, jonka vaimo kuoli viime vuonna, eikä hän enää ole eilispäivän lapsia. Mutta hän on hyvissä varoissa -- joku aika sitten hänet valittiin virkaatekeväksi kuraattoriksi -- hänen varallisuutensa arvioidaan neljäänkymmeneen tuhanteen guldeniin; hän pystyy kunnolla elättämään vaimonsa. Kaikki lapset ovat jo täysikasvuisia ja ulkona maailmalla. Atalia saisi varmasti hyvät päivät. Megyereskadun varrella on hänellä talo niin kaunis kuin kenenkä muun tahansa. Sitäpaitsi on hän poissa kotoa kahdeksan kuukautta vuodesta."

"Olen vakuutettu siitä, että Atalia ottaisi hänet harmissaan, jos Timea menisi naimisiin aikomansa miehen kanssa. Ah, silloin saisin minäkin rauhan. Minä jäisin Timean luo. Mutta ei siitä mitään tule, niin kauan kuin toinen ei poistu talosta eikä toinen tule sinne, vaan kumpikin istuu omassaan suremassa. Ei sen puolesta, että minä olisin tullut tänne tuomaan jotain sanaa. Jumala varjelkoon minua siitä, ei se ole ensinkään tapaistani! Mutta minä en voi vaieta erästä asiaa, jonka näinä päivinä olen saanut selville. Tietäkää, että minä joka aamu laitan Timean vuoteen. Sitä en salli kenenkään muun tekevän; en voi sallia palvelijoiden käsineen koskettelevan näitä hienoja, koruompelein kaunistettuja tyynynpäällisiä. No, äskettäin kohottaessani alinta tyynyä, mitä löysinkään sieltä? Sapelinkahvan, jossa oli kiinni taittunut terä. Timea oli varmaan tällä kertaa unohtanut sen sinne. Luultavasti pitää hän joka yö taittunutta sapelia päänsä alla. Hän nukkuu sen päällä. Kertoessani siitä Atalialle, nipisti hän minua käsivarteen, niin että minulla on vielä nytkin sinelmä siitä, ja hän uhkasi ottaa minut hengiltä, jos kertoisin siitä jollekin. Niinkuin päähänikään pistäisi ilmaista sitä kenellekään! En kenellekään ihmiselle maailmassa kertoisi sitä! Sanon vain: 'Oi, jospa sapelin entinen omistaja vain ymmärtäisi, mitä hänen nyt on tehtävä!'"

Sohvi-rouva piti tämän pitkän puheen hetkeäkään levähtämättä ja antamatta majurin kertaakaan keskeyttää itseään.

Kun puhetulva vihdoinkin lakkasi, sanoi Katshuka:

"Sohvi-äiti, sapelin entinen omistaja tietää, niitä hänen on tehtävä. Jos rouva von Levetinczy olisi eronnut miehestään ja olisi nyt köyhä, vailla omaisuutta, niin olisi sapelin omistaja rientänyt _ojentamaan_ hänelle kätensä. Mutta nyt, kun rouva Levetinczy on rikas leski, joka on perinyt miljoonia miehensä jälkeen, ei sapelin entinen omistaja, joka on köyhä raukka, voi mennä rikkaan naisen luo _pyytämään_ hänen kättään."

"Oi, kuinka sapelin omistaja on muuttanut luontoa!" huokasi Sohvi-rouva. "Ollessaan kihloissa Atalian kanssa hän ei tahtonut viedä tätä vihille ennenkuin satatuhatta guldenia oli pöydällä."

"Hm! Eikö juuri Atalian äiti sanonut, että jäisi Timean luo, vaikka Timeasta tulisi köyhä ja Ataliasta upporikas?"

"Se on totta, niin olen sanonut, vaikka olen hänen äitinsä. Herra majuri on oikeassa. -- No, jos sapelin entinen omistaja ei tiedä, mitä hänen on tehtävä, niin tietää sen nykyinen omistaja."

Ja sitten Sohvi-rouva pyysi tuhannesti anteeksi, että oli vaivannut, ja sitten taas tuhannesti siitä, että ei voinut enää jäädä, sillä hänen oli tehtävä satoja ostoksia torilla.

Sitten otti hän korinsa ja pujahti ulos kaksoiskotkan koristamasta portista. Mutta hän ei ostanut mitään torilta, vaan kiirehti suoraa tietä kotiin.

Seitsemästoista luku.

DODIN KIRJE.

Puolitoista vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin Timar asettui asumaan Vapaalle Saarelle. Hän ei ollut ollut päivääkään poissa sieltä tänä aikana.

Suuria asioita oli ennättänyt tapahtua. Dodi oli oppinut kirjoittamaan!

Onpa se ilo, kun pienokainen piirtelee ensimmäiset harakanvarpaansa liidulla penkkiin! Hänelle sanellaan kirjaimet. "Kirjoita h, e, v, o, n, e, n, ja äännä ne kaikki yhdessä." Kuinka ihmeissään hän onkaan siitä, että niistä tuli hevonen, vaikka hän ei olekaan piirtänyt mitään hevosta. Ja vielä suurempi on ilo, kun hän puolentoista vuoden kuluttua kirjoittaa kauniille, viivoitetulle paperille syntymäpäiväonnittelun äidilleen.

Tämä on arvokkaampi teos kuin Kleopatran obeliski, joka on kirjoitettu täyteen hieroglyyfejä.

Kun Dodin ensimmäinen syntymäpäiväonnittelu vapisi Noëmin kädessä, sanoi hän kyynelsilmin Mikaelille:

"Hän saa aivan samanlaisen käsialan kuin sinä."

"Missä sinä olet nähnyt minun käsialaani?" kysyi Mikael hämmästyneenä.

"Ensinnäkin niissä ohjeissa, joita olet antanut Dodille. Ja sitäpaitsi siinä luovutuskirjassa, jossa lahjoitit meille saaren. Oletko jo unhoittanut sen?"

"Olenpa niinkin; siitä on nyt kauan."

"Ja nyt sinä et enää kirjoita kenellekään."

"En kenellekään."

"Nyt sinä olet puolitoista vuotta oleskellut saarella. Eikö sinulla enää ole mitään tekemistä maailmassa?"

"Ei, eikä tule olemaankaan."

"Kuinka sitten liikeasioittesi on käyvä?"

"Tahtoisitko mielelläsi tietää sen?"

"Oi, tietysti. Se ajatus vaivaa minua, että niin ymmärtäväinen ja kunnon mies, kuin sinä olet, nyt on suljettu tänne ahtaalle saarelle. Ellei sinulla ole muuta syytä jäädä saarelle kuin se, että rakastat meitä niin suuresti, niin surettaa minua rakkautesi."

"Hyvä on, Noëmi. Minä sanon sinulle, mikä olen ollut maailmassa, ja miksi tahdon jäädä tänne. Sinä olet saava tietää kaikki. Kun sinä tänä iltana olet pannut pojan nukkumaan, niin tule sitten luokseni kuistille; siellä olen kertova sinulle kaikki. Sinä olet värisevä, hämmästyvä kuulemastasi. Mutta lopuksi olet antava minulle anteeksi, niinkuin Jumalakin antoi anteeksi lähettäessään minut tänne."

Illallisen jälkeen pani Noëmi Dodin nukkumaan ja tuli sitten istumaan Mikaelin viereen lehmuksesta tehdylle penkille ja pani kätensä hänen käsivarrelleen.

Kuu paistoi heidän päälleen puiden lehvien lomitse. Nyt se ei enää ollut aavetähti, eikä itsemurhaajien jäinen paratiisi, vaan hyvä ystävä ja tuttu.

Ja nyt Mikael kertoi kaikesta, mikä elämässä oli häntä kohdannut.

Hän kertoi Noëmille salaperäisen matkustajan äkillisestä kuolemasta, laivan haaksirikosta ja löydetyistä aarteista.

Hän kertoi, miten rikas ja mahtava mies hänestä oli tullut, miten hänen laivansa olivat kallisarvoisin lastein purjehtineet toisesta maailmasta toiseen, miten monta taloa hänellä oli ollut ja miten kunniassa pidetty hän oli ollut koko maassa.

Hän kertoi myös menneensä naimisiin Timean kanssa.

Hän kuvaili sitten Timean suruja ja kärsimyksiä. Hän puhui Timeasta kuin pyhimyksestä. Ja kuvaillessaan täysin avomielisesti, miten hän tuona iltana oli vartioinut Timeaa salaisesta piilopaikasta ja kuinka vaimo oli puolustanut puolisoaan rakastetulleen ja vastoin sydäntään, oi, kuinka Noëmi silloin itki, kuinka vuolaana hänen kyyneleensä valuivat Timean tähden!...

Senjälkeen Mikael kertoi, mitä hänen itsensä oli ollut kestettävä tässä kauheassa asemassa, josta ei voinut vapautua, kun toisaalta hänen asemansa maailmassa, hänen rikkautensa ja Timean uskollisuus pitivät häntä vankina, jotavastoin hänen rakkautensa, hänen onnensa ja hänen sielunsa unelmat vetivät häntä toisaalle. Oi, kuinka lohduttikaan häntä silloin Noëmi suloisilla suudelmillaan!...

Ja kun hän lopuksi kuvaili tätä kauhujen yötä, jolloin seikkailija näyttäytyi hänen autiossa linnassaan ja epätoivo vei hänet haudan partaalle, ja kun hän, katsoessaan alas aaltoihin, näkikin omien piirteidensä sijasta vainoojansa elottomien kasvojen tuijottavan vastaansa vedestä, ja Jumalan käsi äkkiä sulki jäähaudan suun häneltä -- oi, kuinka kiivaasti Noëmi silloin painoi häntä povelleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut pitää hänestä kiinni, niin että hän ei olisi pudonnut hautaan!

"Näetkö nyt, mitä olen jättänyt taakseni maailmaan ja mitä olen löytänyt täältä? Voitko antaa minulle anteeksi sen, mitä olet kärsinyt tähteni ja mitä olen rikkonut sinua vastaan?"

Noëmin suudelmat ja kyyneleet antoivat hänelle vastauksen.

Rippi oli kestänyt kauan. Lyhyt kesäyö oli kulunut ja aamu jo sarasti Mikaelin lopettaessa kertomuksensa.

Hän sai synninpäästön.

"Rikokseni on nyt sovitettu", hän sanoi, "Timea on saanut takaisin rikkautensa ja vapautensa. Roistolla on minun vaatteeni ja hänellä oli lompakkonikin; hänen ruumiinsa on luultavasti haudattu minuna, ja Timea on nyt leski. Mutta sinulle olen antanut sieluni ja sinä olet vastaanottanut sen. Nyt on kaikki tasotettu."

Noëmi tarttui Mikaelin käsivarteen ja vei hänet sisään nukkuvan lapsen luo.

Poika heräsi suudelmiin ja avasi silmänsä, ja huomatessaan, että oli jo aamu, polvistui hän vuoteessaan sanoen kädet ristissä aamurukouksensa.

"Rakas Jumala, siunaa minun hyvää isääni ja hyvää äitiäni!"

... "Kaikki on jo sovitettu, Mikael... Toinen enkeli rukoilee vuoteesi vieressä, toinen haudallasi, että tulisit onnelliseksi..."

Noëmi puki pikku Dodin ylle vaatteet, ja sitten hänen katseensa viipyi miettiväisenä Mikaelissa. Hän tarvitsi aikaa tottuakseen kaikkeen, mitä oli kuullut.

Naisilla on kuitenkin nopea käsityskyky.

Hän sanoi äkkiä puolisolleen:

"Mikael, yksi velka on sinulla vielä maksamatta maailmassa."

"Mikä velka? Ja kenelle?"

"Sinä olet velkaa Timealle sen salaisuuden, jonka tuo toinen nainen ilmaisi sinulle."

"Minkä salaisuuden?"

"Että eräs ovi johtaa hänen makuuhuoneeseensa salaisesta käytävästä. Sinun on ilmaistava se hänelle. Tämän käytävän kautta voi kuka tahansa tulla hänen luokseen hänen nukkuessaan tai ollessaan yksin."

"Mutta eihän kukaan muu, paitsi Atalia, tiedä siitä."

"Eikö siinä ole kylliksi?"

"Mitä ajattelet?"

"Mikael, sinä et tunne meitä naisia. Sinä et tiedä, millainen tämä Atalia on, mutta minä tiedän. Äsken valuivat kyyneleeni Timean tähden, siksi että hän kärsii -- siksi ettei hän rakasta sinua, siksi että sinä olet minun; mutta jos hänellä olisi samat tunteet sinua kohtaan ja sinä hänen tähtensä hylkäisit minut, kuten tuo toinen mies hylkäsi toisen tytön, oi, silloin varjelkoon Jumala minua milloinkaan näkemästä häntä nukkuvana edessäni!"

"Noëmi, sinä pelotat minua!"

"Sellaisia olemme. Etkö sitä tiennyt? Riennä joutuin ilmaisemaan asia Timealle. Tahdon Timean tulevan onnelliseksi."

Mikael suuteli Noëmia otsalle.

"Sinä rakas, hyvä lapsi! Minähän en saata kirjoittaa Timealle, sillä silloin hän tuntisi käsialani, eikä voisi olla leski, enkä minä se ylösnoussut kuollut, joka olen mennyt paratiisin autuuteen."

"Siinä tapauksessa minä kirjoitan hänelle."

"Ei, ei, ei! Sitä en salli. Minä olen antanut hänelle kultaa ja timantteja, mutta sinulta hän ei saa saada edes yhtä kirjainta. Se kuuluu minun kalleuksiini. Minä en ole antanut sinulle mitään Timealta, en myös anna hänelle mitään sinulta."

"Hyvä on", sanoi Noëmi hymyten, "minä tiedän kolmannen, joka osaa kirjoittaa. Pikku Dodi saa kirjoittaa tuon kirjeen Timealle."

Timar purskahti äänekkääseen nauruun tämän ehdotuksen kuullessaan.

Kokonainen maailma huumoria, lapsellista yksinkertaisuutta, autuasta ylpeyttä ja syvintä vakavuutta mahtui noihin sanoihin:

"Pikku Dodi on kirjoittava Timealle ja varoittava häntä vaarasta."

Pikku Dodi... Timealle!

Timar nauroi niin että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.