Part 17

"No, koska sinä yhä olet mykkä, niin jatkamme!" puhui hänen julma kiusanhenkensä. "Neljäs kirje on osotettu Noëmille. Siinä kerron hänelle kaikki, mitä hän ei vielä tiedä: että sinulla on muualla vaimo, johon olet vihitty, että sinä olet ylhäinen herra, joka olet häväissyt hänet etkä milloinkaan voi olla hänen omansa, että sinä olet uhrannut hänet vain himoillesi ja että sinä olet rikollinen. No, etkö vieläkään pyydä armoa? -- Otammeko vielä sulatetun, kiehuvan talin avuksi. Minä en ole niin typerä, että kantaisin näitä kirjeitä taskussani, jotta joku sinun palkkaamasi salamurhaaja ottaisi ne minulta murhattuaan minut ensiksi jollakin yksinäisellä paikalla. Jos sinä sanot: 'Minä en hiero rauhaa' -- hyvä, silloin minä sanon: 'Nöyrin palvelijasi, minua ilahuttaa suuresti, suosittelen itseäni', ja sitten minä lähden luotasi kaikella kunnioituksella. Mutta täältä menen suoraan päätä sinne. Näetkö nuo kaksi tornia? Siellä on Tihany. Siellä asuu rehellisiä munkkeja. Siellä on luostari. Sinne jätän nuo neljä kirjettä luotettavaan paikkaan ja pyydän priorin lähettämään ne osotteessa oleville henkilöille, ellen palaisi viikon perästä noutamaan niitä. Olisi senvuoksi turha vaiva raivata minua tieltä; kirjeet tulisivat siitä huolimatta perille. Ja silloin sinä et enää voisi olla tässä maassa. Kotiisi sinä et voisi mennä, sillä vaikka vaimosi antaisikin anteeksi isänsä kuoleman, niin hän ei kuitenkaan voisi antaa sinulle anteeksi suhdettasi Noëmiin. Tuomioistuimet tutkivat asiasi, ja silloin sinun on kerrottava, miten olet hankkinut rikkautesi. Turkin hallituskin on nostava oikeusjutun sinua vastaan ja samoin Itävallan hallitus. Koko maailma on oppiva tuntemaan sinut. Ne, jotka ovat ylistäneet sinua kultapojaksi, ne näkevät sinussa nyt ihmiskunnan hylyn. Etkä sinä voi edes paeta Vapaalle Saarelle, sillä Noëmi on sulkeva ovensa sinun nenäsi edessä. Hän on ylväs nainen, ja hänen rakkautensa on pian muuttuva vihaksi. -- Ei, sinulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin paeta suuresta maailmasta kuten minäkin, sinun on hiivittävä salaa kaupungista ja säikähdyttävä heti kun kuulet askeleiden lähestyvän oveasi. No, menenkö vai jäänkö?"

"Jää!" ähkyi rääkätty.

"Ahaa, joko antaudut?" huusi rangaistusvanki, "no, istuutukaamme siis vielä kerran. Ensinnäkin sinä siis luovutat Vapaan saaren minulle?"

Timar turvautui heikkoon tunneseikkaan käyttääkseen sitä puolustusaseena.

"Vapaa Saarihan ei kuulu minulle, vaan Noëmille."

"Aivan oikea huomautus. Mutta minun pyyntöni ei silti ole vähemmin oikeutettu. Vapaa Saari kuuluu Noëmille, mutta Noëmi kuuluu sinulle."

"Mitä sillä tarkoitat?" kysyi Timar katse sekavana.

"No, älä pyöritä silmiäsi noin hurjasti! Etkö tiedä olevasi sidottu? Kyselkäämme järjestyksessä. Asia on kyllä järjestettävissä. Sinä kirjoitat kirjeen Noëmille. Minä itse jätän sen hänelle. Ilkeä, musta peto on jo silloin heittänyt henkensä, joten minä voin rauhassa astua saarelle. Kirjeessä sinä sanot kiltisti jäähyväiset Noëmille; sinä sanot, ettet voi naida häntä, syystä että katkaisemattomat siteet kahlehtivat sinut toisaalle; sinulla on vaimo, kaunis Timea, jonka Noëmi varmaan muistaa. Sinä kirjoitat aikovasi huolehtia hänestä kunnollisesti. Sinä olet antanut hänen entisen sulhasensa palata Uudesta Maailmasta ja hän on kaunis, kelpo poika, joka on nytkin valmis naimaan hänet ja unohtamaan entisyyden. Sinä lupaat myös kaikin puolin huolehtia molemmista sekä annat siunauksesi meille ja toivot meidän elävän onnellisina."

"Mitä? Tahdotko Noëminkin omaksesi?"

"Tuhat tulimmaista! Kuvitteletko kenties minun aikovan asettua saarellesi kuin mikäkin Robinson? Minä tarvitsen elämän sulostuttajaa yksinäisyydessä. Tuolla kaukana olen ennättänyt kyllästyä mustasilmäisten ja mustakutristen naisten syleilyihin; nyt olen nähnyt Noëmin kultakiharat ja sinisilmät ja aivan rakastunut häneen. Sitäpaitsi hän on lyönyt minua kasvoihin ja ajanut minut ulos ovesta, ja siitä on minun saatava hyvitystä. Ja onko jalompaa kostoa kuin maksaa korvapuusti suudelmalla? Minä tahdon päästä tämän vastahakoisen haltiattaren hallitsijaksi. Se on nyt minun päähänpistoni. Ja mikä oikeus sinulla on asettua sitä vastustamaan? Enkö minä ole Noëmin kihlattu? Enkö minä voi tehdä häntä lailliseksi vaimokseni ja saattaa hänet jälleen kunniaan, jotavastoin sinä, joka et milloinkaan voi naida häntä, vain teet hänet onnettomaksi."

Oi, tämä ihminen vuodattaa sulatettua rasvaa Timarin sydämeen!

"Pyydä koko omaisuuteni!" hän rukoili roistoa.

"Lykätkäämme asia tuonnemmaksi. Kyllä senkin asian vuoro tulee. Nyt en pyydä muuta kuin Noëmin. Muutoin vaadinkin vain omaani takaisin."

Timar väänteli käsiään epätoivoissaan.

"No, tahdotko suostua kirjoittamaan Noëmille, vai vienkö nämä neljä kirjettä Tihanyyn?"

Timar huudahti tuskassaan:

"Oi, pikku Dodi!... pikku Dodi!..."

Karkulainen purskahti ivanauruun.

"Minusta tulee hänelle isä, sangen hyvä isä."

... Siinä silmänräpäyksessä Timar hypähti ylös tuoliltaan, heittäytyi jaguarin tavoin seikkailijan kimppuun, tarttui hänen molempiin käsivarsiinsa ennenkuin hän ennätti käyttää asetta, laahasi häntä kappaleen matkaa, työnsi häntä sitten takaapäin ja tästä iskusta mies lensi avoimesta ovesta ulos portaille ja kaatui suulleen. Hän nousi vaivalloisesti; mutta yhä hoiperrellen iskun vaikutuksesta hän kompastui ensimmäiseen portaaseen ja kieri kiroillen ja ilmaa haukaten portaita alas.

Alhaalla oli kaikki pimeätä ja hiljaista. Ainoa ihminen, joka paitsi näitä molempia oli linnassa, oli kuuro, joka nukkui pois humalaansa.

Kolmastoista luku.

MITÄ KUU PUHUU? -- MITÄ PUHUU JÄÄ?

Timar olisi voinut tappaa tämän miehen. Hän oli Timarin vallassa. Ja Timar tunsi käsivarsissaan raivostuneen ihmisen lihasvoiman. Hän olisi voinut tukahuttaa roiston tai murskata hänen pääkallonsa pyssynperällä, jos hän ei olisi raaskinut tuhlata jaloa lyijyä häneen. -- Mutta Timar ei tapa ketään. Hän ei edes henkensä pelastukseksi ota murhaajan henkeä. Timar on "nyt" todellinen kultapoika, nyt kun kaikki on vaarassa, hänen omaisuutensa ja kunniansa, kuten akanat tuulessa.

Hän antaa tämän miehen mennä, miehen, joka voi ja joka on syöksevä hänet turmioon.

Hän voisi vielä surmata hänet. Sisällä makuuhuoneessaankin on hänellä ladattu kivääri. Hän voi ampua miehen akkunasta tämän kulkiessa suuren pihan yli. Tämä mies on ryöväri, karannut rangaistusvanki; kuka vaatisi Timaria tilille siitä, jos hän sammuttaisi tuomitun hengen. Kenties Brasilian hallitus antaisi hänelle palkinnonkin siitä.

Mutta Timar ei huomaa miestä. Hän sanoo itsekseen: Tämä mies on oikeassa. Ja kohtalo täyttyköön. -- Timar ei ole roisto, joka salaa toisen rikoksen toisella, vaan suuri luonne, joka langettuaan on valmis sovittamaan rikoksensa.

Hän astuu sivurakennuksen luo ja katselee kädet ristissä rinnalla, kuinka mies kulkee pihan yli porttia kohti.

Kuu nousee juuri Somogy-vuorien takaa ja valaisee linnan etusivua.

Tumma varjo sivurakennuksen luona olisi oivallinen maalitaulu sille, joka tahtoisi ampua.

Teodor Kristyan kulkee sivurakennuksen ohi ja katsahtaa ylös.

Otsassa oleva puoliksi umpeen mennyt haava on portailla kaatuessa auennut uudelleen ja vuotaa nyt verta. Veri valuu kasvojen yli.

Kenties Timar onkin asettunut juuri senvuoksi siihen, että raivostunut kostonhalusta ampuisi häntä.

Mutta mies seisahtuu hänen eteensä ja alkaa puhella äänettömiä sanoja. Aivan kuin Atalia. Kuinka nuo kaksi sopisivatkaan toisilleen! Kristyan liikuttaa vain huuliaan. Hän nostaa varovasti toista jalkaansa, jonka on satuttanut pudotessaan. Vasemmalla kädellään hän lyö oikeassa kädessään olevaa kivääriä; sitten hän ravistelee sitä kuin eväten, puristaa kätensä nyrkkiin Timaria kohti ja uhkaa etusormellaan. Tämä ilmenäytelmä tahtoo sanoa: Näin en sinua surmaa. Minä olen säästänyt sinulle toisen kuolintavan. Odotappa vain!

Timar katsoo hänen jälkeensä hänen poistuessaan. Hänen silmänsä seuraavat miestä lumipeitteistä tietä pitkin aina järven jääkuvastimelle asti. Hän tuijottaa miehen jälkeen, kunnes tämä hopeanhohtoisella jää kentällä näyttää vain mustalta pisteeltä, joka liikkuu korkeiden vuorenhuippujen kaksoistorneja kohti.

Zalavuorten yläpuolelle ilmestyy myrskypilviä. Timar ei huomaa niitä.

Plattenjärven seutuvilla syntyy usein myrskyilmoja keskellä tyyntä ilmaa ja ilman mitään enteitä. Kalastajat, jotka etäisyydessä kuulevat puiden suhisevan, eivät ennätä palata takaisin Zala-rannalle.

Myrsky ruoskii aaltoja, ajelee veneitä edessään ja heittää ne toiselle rannalle. Välistä rajuilma laantuu jo puolen tunnin kuluttua; tuulenmorsian on vain tahtonut tanssia koko piirin ympäri. Ja sitten tulee jälleen tyyni.

Myrsky, joka nyt syöksyi vuoristosta, ajoi lumipilveä edellään. Tästä seuloutui neulanteräviä jääkristalleja esiin. Pilvi peitti vain puoleksi laajan näköalan, kätkien Tihanyn seudun, niemekkeen kallion kielekkeineen ja synkän luostarin pimeyteen, itäisten rantojen loistaessa kuutamossa.

Myrsky vinkui ulvoen Arakin laakson puitten latvoissa. Vanhan linnan ilmaviirit natisivat, niin että luuli kuulevansa noiduttujen henkien valitushuutoja, ja kiihkeän tuulen laastessa Balatonin jäätä, houkutteli se siellä olevista jääkappaleista niin yliluonnollista soittoa, että luuli näkevänsä valittavia henkiä: ne ajoivat toinen toistaan ja valittivat paetessaan. Joku murisi hurjasti. Kenties se juuri ajoi toisia edellään.

Keskellä tätä öistä, aavemaista soittoa tuntui Timarista kuin olisi hän etäältä kuullut myrskyn keskeltä hirvittävän huudon, sellaisen, jommoinen voi lähteä vain ihmisen huulilta. Kauhun, epätoivon, jumalanhäpäisyn huudon, joka herättää nukkujat unestaan ja saa tähdet vapisemaan. Muutamien sekuntien perästä se uudistui, mutta lyhyempänä ja heikompana, ja senjälkeen kuului taas vain myrskyn soittoa.

Tämäkin vaikenee. Lumimyrsky pakenee. Myrsky ajaa sitä edellään. Se ei enää ulvo Arakin laakson puissa. Nekin sävelet, jotka syntyivät jääkappaleiden ympärillä leikkivästä tuulesta, häipyvät etäisyyteen kuolevaan sointuun. Taivas seestyy, ja kaikki hiljenee jälleen.

Timarinkin povi on tyyntynyt.

Hän on elämänsä uran päässä. Hänelle ei ole ainoatakaan tietä avoinna. Hän ei voi mennä eteenpäin eikä kulkea taaksepäin.

Hän on paennut niin kauan kuin on voinut paeta. Nyt ammottaa kuilu hänen edessään eikä ole mitään vastakkaista rantaa.

Koko hänen elämänsä vyöryi hänen eteensä kuin uni, ja hän tiesi nyt vihdoin heräävänsä tästä raskaasta unesta.

Hänen ensimmäinen toiveensa omistaa tämä ihmeen ihana, rikas tyttö on ollut perustana hänen kohtaloonsa. Sille perustalle hän on rakentanut elämänsä kuin sfinksin arvoitukseen. Kun arvoitus on selvitetty syöksyy sfinksi kuiluun...

Kuinka hän voisi enää elää senjälkeen kun hänet on paljastettu Timean ja Noëmin edessä!

Syöstynä siitä korkeudesta, jossa häntä on pidetty kotona ja maailmassa useita vuosia, hallitsijan suosiossa ja kansalaisten kunnioituksen esineenä!

Kuinka hän vielä kerran voisi katsoa sitä naista silmiin, joka hänen kilpakosijalleen on ylistänyt häntä niin kiihkeästi, kuinka hän nyt voisi tehdä sen, nyt, kun tämä nainen on saanut tietää hänen olevan vastakohdan sille kaikelle, jota hän on miehessään ihaillut, ja kun hän on saanut tietää miehensä koko elämän suureksi valheeksi?

Ja kuinka hän voisi astua Noëmin eteen nyt kun tämä on saanut tietää hänen olevan Timean puolison? Kuinka hän nyt enää voisi ottaa Dodia syliinsä?

Ei missään, ei missään koko maailmassa ole paikkaa, minne hän voisi paeta. Asia on kuten tuo mies sanoi: ei ole olemassa muuta keinoa kuin kääntää maailmalle selkänsä kuten hän, kieltää nimensä kuten hän, salaa varkain hiipiä kaupungista toiseen kuten hän, harhailla ympäri maailmaa.

Mutta tunsipa Timar kuitenkin yhden paikan. Kuun. Tuon kylmän tähden. -- Mitä Noëmi sanoikaan? Ne, jotka olivat väkivaltaisesti riistäneet itseltään elämän, ne, jotka olivat lakanneet toivomasta, ne lähtevät sinne ja asuvat siellä. Ne lähtevät sinne, missä olemattomuus ympäröi heitä. Kun tuo mies on tullut Noëmin luo ja kertomuksellaan syössyt hänetkin epätoivoon, on hänkin varmaan pian seuraava miestään sinne -- pimeään tähteen.

Timar tunsi rauhoittuvansa tästä ajatuksesta niin suuresti, että hän saattoi suunnata kaukoputkensakin vähenevää kuuta kohti, jonka loistavassa kehrässä vaihteli suuria, pyöreitä, tummia aukkoja, -- ja hän etsi itselleen yhden näiden suunnattoman suurten vuorenonkaloiden joukosta: "Siellä minä olen asuva, siellä olen odottava Noëmia!"

Senjälkeen hän meni takaisin siihen huoneeseen, missä oli keskustellut seikkailijan kanssa.

Kamiinissa näkyi vielä jätteitä tämän poltetuista vaatteita. Tuhassa näkyi vielä osia niitä. Timar pani uusia puita uuniin, jotta tuli hävittäisi niiden jätteet.

Sitten hän kääri vaipan ympärilleen ja poistui talosta.

Hän suuntasi kulkunsa Plattenjärveä kohti.

Kuu valaisi ääretöntä jääkenttää. Jääaurinko, joka paistoi jäätasangolla.

"Minä tulen, minä tulen!" huusi Timar. "Pian olen saava tietää, mitä sinä olet sanonut minulle. Sinä olet kutsunut minua ja minä olen pian oleva luonasi."

Hän meni suoraa päätä jäärailoa kohti. Sen löysi helposti. Seipäät olkilyhteineen, jotka hyväsydämiset kalastajat olivat asettaneet sille paikalle, huomauttivat jo etäältä kulkijaparalle, että hänen olisi _vältettävä_ sitä. Timar taasen _etsi_ sitä.

Tultuaan erään tällaisen varotusmerkin luo, hän pysähtyi, paljasti päänsä ja katsoi ylös taivaaseen.

Vuosia oli kulunut siitä, kun hän oli rukoillut. Tällä hetkellä hän tuli ajatelleeksi sitä ylhäistä alkuolentoa, joka johtaa tähtien kulun ja kahlehtii myrskyn, ja joka on luonut toisen olennon, joka uhmaa Luojaansa: ihmisen.

Nyt hän tahtoi kohottaa sielunsa tähän alkuolentoon.

"Ikuinen voima! Sinua minä pakenen ja Sinun luoksesi tulen tällä hetkellä. Minä en tule valittamaan. Sinä johdatit minua, mutta minä poikkesin poluiltasi. Sinä varoitit minua, mutta minä en tahtonut kuunnella. Nyt olen joutunut näin pitkälle. Sokeasti totellen menen toiseen maailmaan. Sieluni on siellä kärsivä kylmässä olemattomuudessa. Minua rangaistaan siitä, että olen tehnyt onnettomaksi niin monta, jotka ovat minua rakastaneet ja tulleet omikseni. Ota Sinä, ijankaikkinen oikeus, heidät huostaasi! Minä olen tehnyt syntiä; senvuoksi minä nyt menen kuolemaan ja kiroukseen. -- Ei kenkään heistä ole itse syypää kärsimyksiinsä, minä vain olen. Sinä ikuinen oikeus, joka olet johdattanut minut sinne, missä nyt olen, ole heitäkin kohtaan oikeudenmukainen. Suojaa, lohduta heikkoja naisia, heikkoa lasta! Mutta luovuta minut koston-enkeleille! -- Minä kiroan itseäni ja vaikenen ijäksi."

Hän polvistui.

Jään reunojen välillä vyöryivät Balatonin aallot. Levoton järvi ääntelee joskus tyynelläkin ilmalla, ja jäässäkin ollessaan se kohisee ja kuohuu kuin meri.

Timar kumartui veden puoleen suudellakseen sitä niinkuin suudellaan äitiä ennen pitkälle matkalle lähtöä, niinkuin suudellaan pyssynpiippua ennenkuin murskataan sillä pää.

Mutta juuri kun hän kumartui vedenpinnan yli, sukelsi ihmisen pää esiin aalloista!

Ihmisen pää, jonka kasvot olivat ylöspäin.

Otsan yli on sidottu musta huivi, joka peittää oikean silmän; toinen silmä, joka veristää, tuijottaa suoraan eteenpäin, ja avoimesta suusta kohisee vesi sisään ja ulos.

Haamu sukelsi jälleen alas.

Hetken perästä paisuivat aallot taaskin, aavekasvot näyttäytyivät uudelleen, ja punainen, jäykistynyt silmä tuijotti taas Timaria.

Ja vielä kerran tuli pää näkyviin jään reunalle kadotakseen jälleen ainiaaksi jään alle, samalla kun jäykistynyt käsi kouristuksen tapaisesti koukistunein sormin silmänräpäyksen ajan pisti esiin vedestä.

Timar hypähti puolihulluna polvistuneesta asennostaan ja tuijotti yhä veteen aavemaista olentoa etsien.

Hänestä tuntui kuin se huutaisi häntä seuraamaan.

Aallot vyöryivät jään reunojen välillä.

Ja taasen kaikui etäältä henkimaailman urkujen tapainen soitto, jommoisen öinen myrsky lähetti enteenään. Siinä ulvonnassa, joka syntyy siitä, että myrskyn voima taittuu jäälohkareisiin, kuuluu näkymättömien henkien huokauksia ja valituksia, ja yhä äänekkäämmäksi paisuu aaveiden laulu.

Ja taasen kaikuu ylimaallinen soitto yli koko jääkentän, ikäänkuin tuhansien harppujen kieliä tuolla alhaalla kosketeltaisiin, kunnes sävelet paisuen muuttuvat kuohuvaksi kohinaksi, ikäänkuin tuuli ajaisi vinhaa vauhtia alhaalla vedessä ja houkuttelisi aalloista ihmeellisiä, uuvuttavia sointuja. Myrskyn urkujen sävelet soivat mahtavina jään alla, hirvittävällä pauhulla lähtee kiinteä jääjoukko liikkeelle, ja voimakkaasta ilmanpaineesta jäärailo sulkeutuu jälleen.

Timar syöksyi väristen polvilleen kasvot keinuvaa jääkuvastinta vasten.

Neljästoista luku.

KEN TULEE.

Huurre oli tehnyt Vapaasta Saaresta hopeametsän. Jatkuvasti leijaileva sumu oli luonut joka oksaan lumikukkia. Sitten tulivat aurinkoiset päivät, jolloin puiden huurre muuttui jääksi, ikäänkuin koko saari olisi ollut lasista. Kristallien painosta riippuivat oksat alaspäin kuin kyynelpajuissa, ja tuulen värähdellessä metsän läpi löivät ne yhteen ja soivat kuin sadun lasipuutarha.

Vain yksi polku johti vahvassa huurteessa olevan nurmen poikki mökille. Ja se kulkee sille paikalle, missä Terese lepää. Se on Noëmin ja pikku Dodin jokapäiväisen kävelyretken päämaali.

Nykyään he kulkevat sinne kahden. Kolmas seuralainen, Almira, makaa mökissä vetäen viimeisiä hengenvetojaan. Luoti on tunkeutunut ruumiin jalompiin osiin, eikä ole mitään pelastuksen mahdollisuutta.

On ilta. Noëmi sytyttää valon, vetää esiin rukkinsa ja alkaa kehrätä. Pikku Dodi on istuutunut hänen viereensä ja pitää olkia rukin pyörää vasten, leikkien tuulimyllyä. Almira makaa nurkassa ja voihkii kuin ihminen.

"Äiti, kumarra päätäsi puoleeni", sanoo lapsi äkkiä, "minä tahdon kuiskata sinulle jotakin, niin ettei Almira kuule."

"Eihän koira sanojasi muutoinkaan ymmärrä, Dodiseni."

"Oi, hän kyllä ymmärtää. Hän ymmärtää kaikki. Sano minulle, kuoleeko Almira?"

"Varmasti, rakkain pienokaiseni."

"Mutta kuka meitä sitten suojelee, kun Almira kuolee?"

"Jumala!"

"Onko Jumala vahva?"

"Vahvempi kaikkia muita."

"Onko hän vahvempi kuin isä?"

"Isäsikin voima on Jumalalta."

"Entä sen häijyn miehen, jonka silmä oli sidottu?"

"Hänenkin."

"Miksi hyvä Jumala antaa hänellekin voimaa? Minä pelkään hänen tulevan takaisin. Hän tahtoo viedä minut pois."

"Älä pelkää! Minä en anna kenenkään viedä sinua."

"Mutta jos hän lyö meidät molemmat kuoliaaksi?"

"Silloin me pääsemme molemmat taivaaseen."'

"Almirakin?"

"Ei, Almira ei pääse."

"Miksikä ei?"

"Siksi, että hän on eläin."

"Entä pikku Louiseni?"

"Ei hänkään pääse."

"Voi, älä sano niin, hän osaa kevyemmin lentää taivaaseen kuin me."

"Taivaaseen saakka se ei osaa lentää."

"Siellä ei siis ole eläimiä eikä lintuja? No, silloin minä mieluummin jään tänne alas isän ja pikku Louisen kanssa."

"Niin, jää, pikku sydänkäpyseni, jää!"

"Eikö niin, että jos isä olisi täällä, hän löisi tuota häijyä miestä?"

"Häijy mies juoksisi pakoon häntä."

"Mutta milloin isä tulee takaisin?"

"Jo talvella."

"Kuinka sinä sen tiedät?"

"Hän sanoi."

"Onko kaikki, mitä isä puhuu, totta? Eikö hän milloinkaan valehtele?"

"Ei, poikani, kaikki mitä hän puhuu, on totta."

"Mutta onhan jo talvi."

"Hän onkin pian oleva täällä."

"Kunpa Almira ei vain kuolisi sillä aikaa!"

Poika nousi jakkaraltaan ja meni vaikeroivan koiran luo.

"Rakas Almira, älä kuole! Älä jätä meitä yksin tänne! Katsos, taivaaseen sinä et voi tulla kanssamme; sinä voit vain täällä alhaalla olla luonamme. Jää tänne! Kesällä minä rakennan sinulle kauniin talon pähkinäpuusta, sellaisen kuin isä rakensi minulle. Kaikesta ruuasta, jonka saan, annan puolet sinulle. Paina pääsi tähän polvelleni ja katsele kiltisti minua. Älä pelkää, minä en päästä enää sisään sitä pahaa miestä, joka ampui sinua. Kun kuulen hänen tulevan, sidon ovenrivan kiinni nuoralla, ja jos hän pistää kätensä sisään, lyön sen poikki pienellä kirveellä. Minä olen suojeleva sinua, Almira."

Viisas eläin avasi kauniit silmänsä poikaa kohti ja löi hiljaa häntäänsä lattiaan. Sitten se huokasi syvään ikäänkuin olisi ymmärtänyt kaikki pojan puheen.

Noëmi pysähdytti rukin, nojasi päätään käsiinsä ja tuijotti lepattavaa liekkiä.

Roisto oli lähteissään jäähyväisiksi huutanut akkunasta:

"Minä tulen vielä kerran takaisin ja silloin olen sanova sinulle, kuka se mies on, jota rakastat."

Se, että hän tulisi takaisin on kyllin hirveä uhkaus; mutta mitä se merkitsee, että hän on sanova hänelle, kuka se mies on, jota hän rakastaa?

Kukahan Mikael sitten on? Voiko hän sitten olla joku muu kuin se, joka hän sanoo olevansa? Mitähän tällä, maailman toiselta puolelta sukeltaneella aaveella voi olla sanottavaa hänestä? Oi, miksi ei Mikael ole tehnyt kuten hän, Noëmi, kerran oli toivonut: "parempi olisi, jos meidän välillämme olisi kolme jalkaa multaa."

Noëmi ei ole mikään tylsä nainen. Hän on kasvanut korvessa ja oppinut luottamaan omiin voimiinsa. Suuren maailman hentomielisyys ei ole pilannut hänen hermojaan. Holoferneksen ja Sisseran olisi ollut, hyvä tietää, että teräs on vaarallinen ase naisen kädessä.

Susiemo osaa puolustaa luolaansa -- koiraa vastaan. Sillä on kynnet ja hampaat.

Tämän kiihoittavan kohtauksen jälkeen kantaa Noëmi alituisesti Mikaelin pöytäveistä povellaan. Tämä veitsi on teräväksi hiottu.

Öisin hän sitäpaitsi sulkee oven suurella hirrellä, jonka asettaa oven eteen poikkipuolin, sitoen sen kiinni nuoralla.

Niinkuin kohtalo säätää!

Jos toinen tulee ensin, on hänestä tuleva onnellinen vaimo, Jumalan siunaama -- jos taas toinen saapuu ensin, tulee hänestä murhaaja, kirouksen lapsi. "Almira, miksi voihkit noin?"

Koira-parka, joka taisteli kuoleman kanssa, kohotti vaivalloisesti päätään lapsen polvelta ja alkoi kaula ojossa nuuskia ilmaa. Se valitti ja voihki levottomasti, mutta vain käheitä korahduksia -- ilonko vai vihanko äännähdyksiä, sitä ei voinut erottaa.

Eläin vainusi jonkun lähestyvän.

Kuka tulee?

Onko se hyvä tai häijy mies? Elämänkö antaja, vaiko murhaaja?

Ulkona yön pimeydessä kuuluu askelten kaiku huurteen peittämällä nurmikolla. Kuka tulee?

Almira röhisee raskaasti. Se tahtoo nousta, mutta putoo alas; se tahtoo haukkua, mutta ei voi. Noëmi hypähtää penkiltä, pistää oikean kätensä kaulahuivin alle ja tarttuu veitseen. Kuka tulee?

Kaikki kolme kuuntelee vaiti: Noëmi, Dodi ja koira.

Nyt lähestyvät reippaat askeleet. Ah, nyt kaikki tuntevat ne. "Isä!" huutaa Dodi hymyillen. Noëmi rientää terävällä veitsellä katkaisemaan nuoran hirren ympäriltä, ja Almira kohoo etukäpälilleen ja haukahtaa äkkiä.

Silmänräpäys senjälkeen lepäävät he toistensa sylissä: Mikael, Noëmi ja Dodi.

Almira ryömii rakastetun isäntänsä luo, kohottaa vielä kerran päänsä hänen puoleensa, nuolaisee hänen kättään, syöksyy lattialle ja kuolee.

"Etkö enää milloinkaan jätä meitä?" änköttää Noëmi.

"Älä jätä meitä enää milloinkaan yksin tänne!" pyytää pikku Dodi.

Mikael painaa molempia rintaansa vasten, ja hänen kyyneleensä vuotavat rakastettujen poskille.

"En milloinkaan... en milloinkaan... en milloinkaan!..."

Viidestoista luku.

RUUMIS.

Viimeiset maaliskuun päivät voittivat ankaran talven. Sade ja sumu sekä etelä-tuulet heikensivät Plattenjärven jään, joka sitten murtui rajulla pohjatuulella ja ajelehti Somogy-rannalle.

Jäälohkareiden joukosta löysivät kalastajat ruumiin.

Koko ruumis oli jo suureksi osaksi mädännyt; kasvonpiirteitä ei enää voitu tuntea. Kuitenkin saattoi mitä suurimmalla varmuudella päättää, ken se oli.

Siinä olivat Mikael Timar von Levetinczyn maalliset jäännökset, hänen, joka hävisi niin äkkiä tuon kuuluisan nuotanvedon jälkeen, jolloin fogaschikuningaskin saatiin pyydykseen ja jonka kotiinpaluuta oli niin kauan odotettu.