Part 16

"Minun onnistui paeta kahden toverin kera, joiden kanssa olin sopinut asiasta. Meidän oli kuitenkin odotettava sitä hetkeä, jolloin kuoleva isäni alkoi hourailla, sillä hän oli uhannut hälyyttää vartioston, jos minä yrittäisin paeta. Kun sitten aika oli otollinen, viilasimme me kahleemme poikki yön aikaan, löimme tarkastusmiehen, joka keksi vehkeemme, tainnoksiin ja heitimme veteen, ennenkuin hän ennätti häivyttää. Senjälkeen me irroitimme pienen veneen ja työnsimme sen vesille. Aallokko kävi korkeana ja me kaaduimme lähellä rantaa. Toinen tovereistani ei osannut uida ja hän hukkui; toinen osasi uida, mutta ei niin nopeasti kuin hänen jäljessään uiva haikala. Vain hänen mylvinästään saatoin huomata, että 'meren enkeli' oli saanut hänet kynsiinsä ja hetkisen pysyi puoli ruumista veden pinnalla. Itse uin minä rannalle. Tästä näet minulla olevan vielä jotakin tehtävää tässä maailmassa. Mehän uskomme kumpainenkin ennakkomääräykseen, sinä hyvänä kalviinilaisena, minä tosi muhamettilaisena. Minulla ei ollut sen pienempää päämäärää kuin palata Europaan. Minä aioin etsiä sinut käsiini. Sinähän olet nyt minun ainoa isäni! Toisen ovat haikalat nielleet, ja niiden mahassa hän on aivan varmassa tallessa helvetistä, sillä sieltä ei mikään paholainen voi riistää häntä pois. Kuinka sain käsiini tämän meriupseerin virkapuvun sekä aseet ja matkarahat valtameren ylitse, kerron sinulle toiste viinilasin ääressä, kun meillä on siihen aikaa; nyt selvittäkäämme asiamme. Sillä sinähän tiedät meillä olevan erään laskun keskenämme suorittamatta."

Seikkailija vei kätensä silkkihuiville, joka oli sidottu hänen vasemman silmänsä yli. Haava, jota oli vaikea parantaa, mahtoi olla hänelle sangen epämiellyttävä muisto. Ankara pakkanen ei suinkaan ollut tehnyt sille hyvää hänen vaeltaessaan ulkona pitkät ajat.

"Minä lähdin heti Komorniin, jossa tiesin sinulla olevan vakinaisen asunnon. Sinä et vielä ollut palannut 'ulkomailta', sanottiin konttorissasi. Missä päin ulkomailla sinä oleskelit, sitä ei kukaan voinut sanoa. Hyvä on, minäpä odotan siksi kunnes hän palaa, ajattelin. Kuluttaakseni aikaa kävin kahviloissa ja tein tuttavuutta upseerien kanssa, joille virkapukuni oli avoin suositus. Sitäpaitsi kävin usein teatterissa. Siellä näin tuon ihmeen ihanan naisen, jolla oli alabasterikasvot ja surumieliset silmät. Arvannet, ketä tarkoitan? Hänen seurassaan oli alati eräs toinen kaunotar. Oi, miten kauniit, murhaavat silmät hänellä on! Hän on oikea merirosvo alushameessa. Minä liittyisin heti paikalla merirosvojoukkoon, jonka päämies hän olisi, eikä mieltäni pahoittaisi, vaikka minut vuodeksi kahlehdittaisiin samaan kaleeripenkkiin hänen kanssaan. Mutta pois tämä hempeämielisyys! Puhukaamme tärkeämmistä asioista! Minä ryhdyin tunnustelemaan maaperää. Kerran minä asetuin istumaan tuon murhanenkelin viereen. Minä hakkailin häntä eikä hän siitä pahastunut. Kysymykseeni, saisinko käydä häntä tervehtimässä hän vastasi kaiken riippuvan rouvastaan. Minä puhuin sangen ylistävästi kunnioitusta herättävästä madonnasta ja mainitsin olleeni kyllin onnellinen tunteakseni hänen perheensä Turkinmaalla, ja että hän oli hämmästyttävästi äitinsä näköinen."

"Mitä?" kysyi kaunis neiti, "oletteko tuntenut armollisen rouvan äidin? Hän kuoli sangen nuorena."

"Minä olen", vastasin, "vain nähnyt hänen valokuvansa armollisen rouvan isän luona, joka osotti minulle paljon ystävällisyyttä. Ne olivat miltei yhtä kalpeat ja surumieliset kasvot kuin armollisella rouvalla ja kuva oli juotettu kaksinkertaiseen timanttiriviin, jotka varmaan olivat satojentuhansien guldenien arvoiset."

"Ah, te olette siis nähnyt sen komean korun?" huudahti kaunis neiti. "Rouvani näytti sen minullekin saadessaan sen lahjaksi herra Levetinczyltä."

Timar puristi kätensä nyrkkiin voimattomassa raivossa.

"Ahaa! Nyt alamme ymmärtää toisiamme!" jatkoi seikkailija kääntyen epäinhimillisesti hymyillen kidutuspenkillä makaavan miehen puoleen. "Sinä olet siis lahjoittanut Ali Tshorbadshin tyttärelle isältä varastamasi korun. Silloin on toistenkin kalleuksien täytynyt joutua sinun käsiisi, sillä niitä säilytettiin samassa paikassa. Nyt et enää voi kieltää mitään... Ja nyt olemme samanarvoisia. Sinutelkaamme toisiamme tai nimittäkäämme toisiamme komein arvonimin, kuinka tahansa; mutta älkäämme millään tavalla olko vaivattuja puhutellessamme toinen toistamme niinkuin sopii."

Timar istui aivan herpautuneena vastapäätä tätä ihmistä, jonka käsiin kohtalo oli jättänyt hänet. Kristyanin ei todellakaan olisi tarvinnut suunnata asetta häntä kohti, sillä hän ei edes jaksanut nousta tuoliltaan.

"Mutta sinä annoit kauan odottaa itseäsi, ja minä aloin jo tulla levottomaksi tähtesi. Pikkurahani olivat myös lopussa. Joka päivä postikonttorissa kyselemäni rahakirjeet rikkaalta tädiltäni, amiraalivirastosta, päämiehiltäni ja pankkiireiltani eivät -- sangen luonnollisista syistä -- tahtoneet alkaa kuulua. Mutta sinua ylistettiin joka taholla, minne vain tulinkin. Nerokas kauppias, jättiläiskyky, köyhien hyväntekijä, niin sanottiin. Sinun esimerkiksi kelpaavaa perhe-elämääsikin kiitettiin. Sinä olit aviomiehen ihanne; naiset polttaisivat kuolemasi jälkeen sinun ruumiisi ja antaisivat miehille lääkkeeksi sinun tuhkasi. Hahaha!"

Timar käänsi pois kasvonsa.

"Mutta kenties minä väsytän sinua? No, me tulemme kohta asioihin takaisin. Eräänä päivänä olin sangen huonolla tuulella siitä, että sinä et tahtonut palata, ja kun eräs upseeri kahvilassa mainitsi nimesi, en minä voinut pidättäytyä lausumasta epäilyäni siitä, voisiko joku ihminen yhdistää niin monta täydellisyyttä. Tähän eräs raakalainen vastasi lyömällä minua kasvoihin. Kaikkeen muuhun, sen myönnän olin valmistautunut, mutta en tähän. Se oli oikein leuoilleni, sillä miksi en pitänyt kieltäni kurissa? Kaduin sanojani kuin koira, kaduin sitä, että olin uskaltanut lausua häpäiseviä sanoja sinusta, ja sen läksyn olen painanut muistiin. Minä en milloinkaan enää puhu pahaa sinusta. Jospa asia olisi jäänyt vain korvapuustiin; niihin minunlaiseni ovat tottuneet. Mutta se roisto pakotti minut kaksintaisteluun siitä syystä, että olin mustannut sinun hyvää nimeäsi ja mainettasi. Kuten sittemmin sain kuulla oli tuo hullu mies ollut madonnan ihailija ennen tämän naimista, ja nyt hän tappeli suojatakseen tämän puolison kunniaa. Sekin on sellainen ennenkuulumaton onni, joka voi kohdata vain sinua, kultapoikaa. Mutta minä en huolisi sinun onnestasi. Taaskin oli minun maksettava se. Minä sain iskun päähäni aina kulmakarvoihin asti."

Paholainen työnsi mustan silkkisiteen syrjään ja silloin paljastui pitkä naarmu, joka oli peitetty likaisella laastarilla. Punainen iho ympärillä osoitti haavan vieläkin olevan tulehtuneen.

Timar katseli sitä väristen.

Kristyan veti jälleen siteen silmänsä päälle ja jatkoi kyynillisellä ivalla:

"Tämä on muisto numero 3, joka minulla on sinun ystävyydestäsi. No, mitäpä siitä, sitä enemmän on minulla oleva otsakkeen 'Debet' alla!"

"Tämän tapahtuman jälkeen ei minun ollut enää jäämistä Komorniin. Asia oli herättänyt huomiota; minä olisin voinut joutua epämiellyttävän kuulustelun uhriksi, vaikka tässä maassa muutoin, sikäli kuin asia riippuu tuomioistuinten kunnianarvoisista päämiehistä, voidaan pysyä piilossa aina tuomiopäivään saakka, mistä on loistavia todistuksia olemassa -- meissä molemmissa."

Pakolainen oli ylpeä hyvästä päähänpistostaan.

"Mutta minä en viihtynyt muistakaan syistä Komornissa; olin väsynyt odottamaan sinua. Tiedänhän, mistä hänet löydän, sanoin itsekseni. Minä tiedän, missä 'ulkomaalaisessa' seudussa hän oleskelee maan asioissa. Se seutu ei ole missään tuntemattomassa maanosassa. Se on tietysti Vapaa Saari. Minä matkustan sinne hänen jälkeensä."

Nämä sanat kuullessaan hypähti Timar tuoliltaan kiivaasti huutaen:

"Mitä? Oletko ollut saarella?"

Hän vapisi säikähdyksestä ja raivosta.

"Älä kiivastu, ystäväiseni", rauhoitti seikkailija häntä. "Tämä pyssy on ladattu. Jos sinä liikut paikaltasi voi se helposti laueta, eikä se silloin ole minun syyni. Muutoin voit olla levollinen. Ei ollut sinulle, vaan minulle onnettomuudeksi, että läksin sinne. Minun on aina tanssiaisissa maksettava sisäänpääsömaksu sinun puolestasi. Se on niin selvä, kuin olisi se kymmenissä käskyissä kirjoitettuna. Sinä tanssit, ja minä maksan. Sinä paneudut vuoteelle minun sijastani ja minut heitetään ulos sinun sijastasi. Miksi minä läksin Vapaalle Saarelle? Vain tavatakseni sinut. Mutta tultuani sinne, olit sinä jo lähtenyt. Minä en tavannut siellä muita kuin Noëmin pienokaisen kera. -- Oi, Mikael ystävä, kenpä olisi uskonut sinusta sellaista! -- Mutta vaiti, emme puhu asiasta kenellekään. -- Dodihan hänen nimensä on, eikö olekin? Rakastettava, viisas poika hän onkin. Kuinka hän pelkäsi minua, kun toinen silmäni oli siteissä. Tosin Noëmikin säikähti pahasti minut nähdessään. Kuinka minua suretti kuullessani Terese-äidin kuolleen. Hän oli hyvä ja olisi ottanut minut toisella tavalla vastaan. Ajatteles, että Noëmi ei edes olisi sallinut minun asettua asumaan taloon. Hän sanoi pelkäävänsä minua ja Dodi pelkäsi vieläkin enemmän. He olivat aivan yksin. 'No hyvä, minä olenkin juuri tullut tänne sen vuoksi, että teillä olisi mies talossa suojananne!' Ohimennen sanoen, minkä taikajuoman olet antanut tytölle, kun hänestä on tullut niin kaunis. Hänestä on tullut oikea kaunotar, niin että sydän hypähtää rinnassa hänet nähdessään. Minä sanoinkin sen hänelle. Silloin hän yritti tehdä rumia ilmeitä. Minä tahdoin laskea leikkiä hänen kanssaan. 'Onko soveliasta', sanoin, 'irvistellä noin rumasti sulhaselleen?' Mutta silloin minä jouduin pahaan pulaan. Hän kutsui minua maankiertäjäksi ja osoitti minut ovelle. 'Hyvä', sanoin, 'kyllä menenkin', ja silloin yritin viedä hänetkin muassani ja nostin häntä vyötäisistä."

"Oi, istu hiljaa, toveri! Ei sinulla ole syytä suuttua; mutta minulla kyllä oli syytä siihenkin, sillä tyttö antoi minulle korvapuustin, korvapuustin, sanon minä, joka tuntui kaksinverroin kovemmalta kuin majurin antama; historiallisen todenmukaisuuden vuoksi on minun mainitseminen, että hän valitsi toisen posken, joten tasapaino säilyi."

Timarin kasvot kirkastuivat.

"Ago gratias! Siihenkin sain tyytyä. Mutta nyt minä suutuin oikein toden teolla. Minä olen tunnettu kauniin sukupuolen ihailija, mutta tämä häväistys vaati kostoa ja korvausta. 'No, minäpä näytän sinulle sittenkin, että sinun on tultava muassani, ellet suostu antamaan minun jäädä tänne. Sinun on itse omasta tahdostasi seuraaminen minua.' Näin sanoen minä tartuin pikku Dodin käteen viedäkseni hänet pois."

"Saatana!" huusi Timar.

"No, no, ystäväiseni! Emme voi molemmat puhua yhtäaikaa. Kohta on tuleva sinun vuorosi, ja silloin saat puhua niin paljon kuin sinua haluttaa; mutta kuule ensin, mitä minulla on sanottavaa sinulle. Minä olin väärässä saneessani heitä olleen vain kaksi; kolmehan heitä oli. Kirottu elukka, Almira, oli myöskin siellä. Koira oli koko ajan maannut sängyn alla eikä ollut minua huomaavinaankaan. Mutta kun lapsi alkoi huutaa, hyökkäsi peto esiin ja syöksyi kimppuuni. Minä en ollut päästänyt lurjusta näkyvistäni, vaan vedin nopeasti pistoolini taskustani ja ammuin kuulan sen ruumiin läpi."

"Murhaaja!" voihki Timar.

"Lorua! Jospa omallatunnollani ei olisi muuta kuin tämän koiran veri! Eikä se edes kuollut kuulasta. Se ei vähääkään välittänyt siitä. Se vain hyökkäsi sitä raivokkaammin minun kimppuuni, puri itsensä kiinni vasempaan käsivarteeni, kaatoi minut maahan ja painoi minua niin, etten voinut liikahtaa. Turhaan yritin saada käsiini toista pistooliani; se piti käsivarttani hampaidensa välissä kuin tiikeri. Vihdoin aloin pyytää Noëmilta apua. Hän koetti vapauttaa minua pedosta; mutta raivoisa elukka puri hampaansa vain entistä lujemmin lihaani. Vihdoin sanoi Noëmi: 'Pyydä poikaa. Koira tottelee häntä.' Minä rukoilin nyt Dodia. Pojalla on hyvä sydän; hän sääli minua ja kiersi käsivartensa Almiran ympäri. Silloin koira päästi minut ja antoi lapsen suudella itseään."

Kyynel putosi Timarin poskelle. "Siten minä sain täältäkin muiston", jatkoi Teodor Kristyan kiertäen ylös likaisen, veritahraisen paidanhihansa. "Kas tässä jäljet koiran puremasta. Kaikki kolme raateluhammasta on tunkeutunut lihan lävitse aina luuhun asti. Siinä muisto numero 4 sinusta. Minä kannan ruumiissani kokonaista haava-albumia, joista saan kiittää sinua: palomerkkiä, kahleiden jälkiä, sapelin iskua ja koiranpuremaa. Siinä pelkkiä muistoja sinun ystävyydestäsi. Ja sano minulle sitten, mitä minun on sinulle tehtävä saadakseni laskumme käymään yhteen?"

Lausuttuaan viimeiset sanat seisoi karannut rangaistusvanki aivan riisuttuna Timarin edessä, jolla siis oli silmien edessä kaikki ne haavat, joilla hän oli koristettu...

Ja yhtä alastomana oli tuon kurjan sielu hänen edessään, sekin täynnänsä inhoittavia haavoja, jotka hänen kätensä oli iskenyt.

Tämä mies tajuaa varsin hyvin Timarin vain leikkineen hänen kanssaan silloin kun tämä lähetti hänet muka jalomielisyydestä Brasiliaan, että tämä luotti hänen huonoihin taipumuksiinsa asettaessaan rahansa hänen käytettäväkseen, että tämä vain tahtoi raivata hänet tieltään. Tämä mies tietää, kuinka rikkaaksi Timar on tullut ja hän kadehtii Timaria sen vuoksi.

Tämä mies tietää myös Timarin pettäneen sekä Noëmia että Timeaa, tietää hänen elävän kaksoisavioliitossa. Ja hän on raivoissaan molempien tähden. Kaikki ihmisen huonot himot kaluavat hänen sieluaan kuin myrkyllinen ruttopaise. Ja nyt on Timar tämän miehen vallassa. Hän ei edes tunne ulkonaista voimaa puolustautuakseen tätä miestä vastaan. Hänen jäsenissään on sama voimattomuus kuin henkilön, joka taistelee unta vastaan. Tämä haavoihin peittynyt mies vaikuttaa häneen kuin ilkeä lumous, hermostuttavasti.

Seikkailija tietää sen varsin hyvin. Eikä hän enää ole edes varovainen Timarin suhteen. Noustessaan tuolilta hän nojaa pyssyä uuniin ja puhuu kasvot pois päin käännettyinä Timarille:

"No, nyt minä ryhdyn pukeutumishommiin. Niiden kestäessä on sinulla aikaa ajatella vastausta kysymykseeni, jonka aion tehdä sinulle."

Näin sanoen hän heitti nutun toisensa perästä uuniin, jossa ne räiskyen leimahtivat, niin että liekki nousi savupiippuun saakka. Sitten hän alkoi kaikessa rauhassa pukea ylleen niitä vaatteita, jotka Timar oli antanut hänelle. Uuninhyllyltä hän löysi tämän kellon. Sen hän pisti liivinsä taskuun. Sitten hän asetti Timarin napit paitaansa. Väänsipä hän kuvastimen edessä viiksiäänkin. Tämän tehtyään hän viskasi päänsä taaksepäin kuten henkilö, joka on tyytyväinen itseensä: nyt hän oli herran näköinen.

Ja sitten hän asettui selkä uuniin päin seisomaan hajasäärin, käsivarret ristissä rinnalla.

"No, miten on laitasi, toveri?"

Timar alkoi puhua.

"Mitä pyydätte minulta?"

"Ahaa! Olenko vihdoinkin irroittanut kielesi siteet? No, jos nyt sanoisin: 'Silmä silmästä ja hammas hampaasta.' Lähde sinäkin antamaan polttaa hirsipuun merkki käsivarteesi. Anua takoa itsesi kiinni kaleeripenkkiin, kuljeskele ympäri maita ja meriä, korpia ja kaupunkeja, alituisesti metsästäen haikaloja, intiaaneja, jaguaareja, kalkkarokäärmeitä ja poliisipalvelijoita; -- anna sitten vaimosi ihailijan kaksintaistelussa iskeä itseäsi kalloon, anna rakastajattaresi koiran repiä rikki käsivartesi, ja sitten -- jakakaamme loput keskenämme. Mutta kas, minä en olekaan niin armoton. Minä en enää puhu haavoistani -- koiranpuremat paranevat helposti. Minä olen sinulle armollisempi. Keskustelkaamme rauhan ehdoista!"

"Tarvitsetteko rahaa?" kysyi Timar.

"Tarvitsen sitäkin, mutta puhukaamme siitä myöhemmin. Pysykäämme ensiksi siinä, mikä koskee yhteisesti meitä molempia. Minun on nyt joksikin ajaksi paettava julkisesta elämästä, sillä nyt ei minua vainota vain senvuoksi, että olen kavaltanut sinun rahasi. Karkaamistani kaleereilta ja sitä, että heitin tarkastusmiehen veteen, ei minulle anneta ikänä anteeksi. Sinun rahasi eivät minua siis hyödytä ennenkuin olen parantunut palomerkistä ja kahleiden jättämistä haavoista. Edellämainitun saan pois sudenmaidolla; viimemainittua vastaan tulee käyttää kivennäisvesiä. Minä en epäile, että sinä johdattaisit vainoojiani jäljilleni. Siihen olet liian viisas. Päinvastoin sinä itse piilottaisit minut ja kieltäisit minun olevan lähellä, jos minua tultaisiin etsimään, ja sinä veisit minut lähimpien sukulaistesi luo, jollen enää olisi turvassa sinun luonasi. Minä tunnen sinut, sinä olet kultapoika. -- Mutta varovaisuus on viisauden äiti. Huolimatta lämpimästä ystävyydestämme saattaisi tapahtua, että joku iskisi minua kalloon kadulla tahi että joku palvelevainen työväri ampuisi minut maantiellä tahi että kaikessa ystävyydessä tarjottu viinilasi passittaisi minut samaa tietä kuin Ali Tshorbadshin. Niinpä niin, minä en uskaltaisi pyytää sinua täyttämään tätä viiniruukkua uudelleen, vaikka itse joisitkin ensiksi siitä. Minun on joka suhteessa oltava varovainen."

"Mitä te siis tarvitsette?"

"Te? Sinä et, kuten näen, tahdo tunnustaa minua veljeksesi. Seurani vaivaa sinua. Mutta kysykäämme ensiksi, mitä korkea ja jalo herra itse haluaa. Onhan toki onnellista, että minä pidän tietonani kaikki ne salaisuudet, jotka omistan. Korkea ja jalo herrani kenties olisi halukas siitä syystä takaamaan minulle 100,000 frangin koron ranskalaisissa valtiopapereissa?"

Timar ei empinyt, vaan vastasi heti:

"Olisin."

Rosvo nauroi.

"Minä en pyydä niin suurta uhrausta, teidän armonne. Minä olen jo sanonut, että eivät minua rahat korvessa auta. Näin leimattu ihminen, näin huonotapainen, joutuu kiinni kaikkialla, ja mitä minua silloin hyödyttäisivät 100,000 frangia? Minä tarvitsen, kuten sanottua, lepoa ja paikan, missä voin olla varmassa turvassa, pidemmän ajan, ja missä voin sitäpaitsi löytää mukavan ja huolettoman olon. No, eikö se ole kohtuullinen pyyntö."

"Sano yhdellä kertaa, mitä toivot."

"Hyvä, minä sanon. Armollinen herra näyttää kärsimättömältä. Kenties herra haluaa panna levolle?"

Näin sanoen hän otti jälleen pyssyn uunin luota; istuutui tuolille ja piti kivääriä molemmin käsin edessään ollakseen joka hetki valmis ampumaan.

"Minä en siis pyydä nyt noita sataatuhatta korkoa teidän armoltanne, en pyydä muuta kuin -- Vapaan Saaren."

Oli kuin salama olisi iskenyt Timariin. Nämä sanat herättivät hänet tylsyyden tilastaan.

"Mitä te sillä tekisitte?"

"Ensinnäkin siitä tulisi minulle pakopaikka, johon eivät minkään kansan vainukoirat osaisi. Toiseksi on luonnollista, että teidän armonne, niin kauan kuin minulle ja teidän armollenne on viisainta, että pysyn siellä, varustaa minut kaikella, mitä sydämeni halaa, kaikella, mikä on hyvää ja kallista."

Timar suuttui nyt hänen hullun pyyntönsä vuoksi.

"Voi, älkää nyt tässä laskeko typerää leikkiä. Pyytäkää joku summa, miten suuri hyvänsä. Lähtekää sen kera, minne haluatte. Menetelkää sen kanssa mielenne mukaan, mutta saarta ette saa. Se on typerä toivomus."

"Ei niin typerä kuin miltä se näyttää, _illustrissime!_ Nähkääs, ilma tuolla saarella on oivallinen; juuri sellainen, jota minä tarvitsen saadakseni takaisin terveyteni, joka on niin suuresti huonontunut Etelä-Ameriikassa. Terese-vainajalta olen kuullut saarella kasvavan yrttejä, jotka parantavat kaikki haavat. Diossegi'n kasviopista olen lukenut niiden voivan kasvattaa yhteen pannussa kiehuvat lihapalatkin. Sybariittisten elintapojen jälkeen halajan kultaisen aikakauden maalaisnautintoja. Antakaa minulle Vapaa Saari, armoseremissime!"

Seikkailija pyysi täten pilkaten, pyssy ladattuna käsissään.

"Te olette houkkio!" sanoi Timar, joka suuttui tästä pilasta. Sitten hän käänsi äkkiä tuolinsa ja käänsi selkänsä Teodor Kristyanille.

"Oi, älkää kääntäkö minulle selkäänne, armollinen herra -- _Sennor! -- Excellenza! -- Mylord!_ -- Armollisin herra! -- _Pan velkomozsnye! -- Mynheer! -- Monseigneur! -- Gospodine! -- Effendi!_ Millä kielellä on minun puhuminen, jotta saisin teidät kuulemaan karkulaisen rukouksia?"

Tämä mauton iva ei ollut hyökkääjälle hyödyksi. Se vähensi ilkeän lumouksen vaikutusta Timariin. Tämä alkoi tointua. Hän tuli ajatelleeksi olevansa tekemisissä jänishousun kanssa, joka pelkäsi omaa nahkaansa. Hän huudahti harmistuneena:

"Lopettakaa jo tämä leikki. Mainitkaa joku summa -- saatte sen ja jos tarvitsette saarta, niin ostakaa sellainen kreikkalaisessa arkipelagissa tahi Kiinan luona. Jos pelkäätte takaa-ajajia, niin lähtekää Romaan, Neapeliin tai Schweiziin; olkaa olevinanne markiisi, laittakaa itsenne hyviin kirjoihin Kamorran kanssa, eikä kukaan ole tekevä teille pahaa. Rahaa annan teille. Saarta ette saa."

"Vai niin! Alkaako teidän armonne jo käyttää ylpeätä kieltä minulle?" huudahti Teodor Kristyan. "Poika joka on pudonnut järveen, tointuu pian ensi säikähdyksestään ja yrittää uida maihin. Mutta odotappa vain, minä pistän sinut pian uudelleen veteen. Sinä ajattelet itseksesi: 'Ole hyvä, risapekko, ja kerro jollekin, mitä tiedät minusta. Ensi saavutuksesi olisi, että sinut otettaisiin kiinni, suljettaisiin tyrmään ja sinne jäisit. Sinut tehtäisiin niin mykäksi, että sinä et koko elämässäsi enää voisi puhua kenellekään mitään. Tai voi sinulle muullakin tavoin tapahtua jotakin inhimillistä. Voihan sattua, että luoti osuu selkääsi kuljeskellessasi mitään pahaa aavistamatta. Jos Tonava heittää raatosi rannalle, niin kuka silloin kysyy, oletko itse hypännyt jokeen vai onko joku työntänyt sinut? Ja olettakaamme vaikka pahinta, mitä voi tapahtua, kuka uskoisi sinun, maankiertäjän, kertomusta, silloin kun minä, kultamies, sanon: Se ei ole totta! Minulla on paljon rahaa. Jos todistaja, ilmiantaja on siksi tyhmä, ettei ota vastaan lahjuksia, niin on tuomari oleva viisaampi.' Näin sinä ajattelet, näemmä. Mutta ota huomioon, kuinka viisaan miehen kanssa olet tekemisissä. Sinä olet heti kohta käsittävä, että kätesi ja jalkasi ovat sidotut, että olet yhtä avuton kuin ryövärin kiinni ottama saituri, joka saa tyytyä siihen, että häntä pistellään piikeillä kynsien alle, että hänen partansa kiskotaan karva karvalta pois ja että kiehuvaa talia vuodatetaan hänen iholleen, siksi kunnes hän ilmaisee, minne on kätkenyt aarteensa. Minäkin olen menettelevä samalla tavalla sinun kanssasi. Ja kun sinä et enää voi kestää enempää, niin huuda silloin: 'Jo riittää!'"

Timar kuunteli kiusallisen uteliaana kaleeriorjan sanoja.

"Tähän saakka en ole kertonut ainoallekaan elävälle, olennolle, mitä tiedän sinusta. Kautta kunniani! Paitsi sitä juorua, joka pujahti kieleltäni Komornissa, en ole kertonut sinusta mitään, ja se, mitä silloinkin juttelin, ei ollut mitään. Mutta kaiken, mitä tiedän, olen kirjoittanut muistiin -- se kirjoitus on täällä taskussani -- ja sitäpaitsi neljä kappaletta neljällä eri osotteella. Yksi kappale on osotettu Turkin hallitukselle, ja siinä ilmaisen, mitä Ali Tshorbadshi otti muassaan Stambulista ja mikä kapinallisen takavarikoituna omaisuutena kuului sulttaanille, kenties oli työstetty itse aarrekammiosta -- ja kaikki nämä kalleudet ovat luetellut kappaleittain, niinkuin isäni kuvaili ne. Samalla ilmaisen kenellä ne nyt ovat ja kuinka ne ovat joutuneet nykyisen omistajan käsiin. Toisessa kirjoituksessa ilmiannan minä sinut Wienin hallitukselle Ali Tshorbadshin murhaajana, joka varasti hänen aarteensa. Muista, että miehellä, joka äkkiä on rikastunut, on paljon vihollisia ja kadehtijoita. Kolmas kirje on osotettu rouva Levetinczylle Komorniin. Hänellekin ilmaisen, mitä olet tehnyt hänen isälleen ja kuinka olet saanut käsiisi hänen äitinsä timantteihin juotetun kuvan sekä muut kalleudet. Mutta hänelle ilmaisen vielä muutakin. Sen paikan, missä oleskelet silloin kun et ole kotona. Salaiset ilosi Vapaalla Saarella. Rakkaussuhteesi erääseen toiseen naiseen. Uskottomuutesi hänelle. Puhun Noëmista ja Dodista. -- No, pistelenkö vielä piikkejä kynsiesi alle?"

Timarin rinta nousi ja laski läähättäen.