Part 15

Ääni ja odottamaton puhuttelu herättää hänet tylsästä uinailusta. Hän lähtee sisään huoneeseensa, minne on jättänyt lampun ja takkavalkean palamaan. Kumpikin valaisee vielä huonetta.

Sen oven edessä, joka johtaa portaille, näyttäytyy tässä kahdenkertaisessa valaistuksessa haamu, jonka nähdessään Timar tuntee veren suonissaan hyytyvän.

Hän ei tunne sitä -- ja kuitenkin hän tietää, kuka haamu on.

Kylmässä talviyössä, jäisten sumujen läpi Tonavan jäiden yli hän oli paennut tätä haamua...

Mies oli puettu meriupseerinpukuun. Talvi lumimyrskyineen oli pidellyt huonosti pukua. Kultanauhat kauluksessa riippuivat irrallaan kuin olisivat ne aiotut vain teatterinäytäntöön eikä ankaraan sotapalvelukseen. Vihreä kangas oli olkapäiden kohdalta aivan haalistunut, ja muutamia nappeja puuttui. Olipa oikeassa hihassa ollut reikä, joka oli ommeltu kokoon valkoisella langalla. Kengät olivat yhtä kurjassa kunnossa. Kärjissä oli ommel purkautunut, niin että alastomat varpaat olivat näkyvissä, ja toinen jalka oli sitäpaitsi kiedottu riepuun.

Tämän puvun kantaja vastasi täydelleen pukuaan.

Päivänpaahtamat kasvot ajamattomine partoineen. Ajeltujen viiksien kohdalla oli karkea parransänki. Otsan poikki kulki musta silkkihuivi, joka kätki toisen silmän.

Tämä haamu se oli toivottanut Timarille hyvää iltaa.

"Kuka siellä?" huusi Timar.

"Oi, rakas, pikku pappa, ettekö tunnekaan minua enää?" kysyi vieras pilkallisen iloisesti.

"Kristyan!" sanoi Timar hiljaa.

"Niinpä niin, teidän rakas, pikku Teodorinne, teidän kasvattipoikanne Teodor Kristyan! Hyvä, että toki vihdoinkin tunsitte minut!"

"Mitä sinä tahdot?"

"Ennen kaikkea", vastasi risapekko, "tahdon saada käsiini tuon pyssyn. Te voitte kenties muutoin helposti muistaa ne sanat, joilla erosin teistä viimeksi tavatessamme: 'Jos vielä kerran tulen kasvojenne eteen, niin ampukaa minut kuoliaaksi!' Minä olen senjälkeen muuttanut mieltä."

Näin sanoen hän tarttui Timarin pyssyyn, joka seisoi seinää vasten eräässä huoneen nurkassa, veti molemmat hanat auki, heittäytyi nojatuoliin ja asetti kiväärin ampumavalmiina polvelleen.

"Kas niin, nyt saamme rauhassa keskustella. Minä olen vaeltanut pitkät matkat ja olen kovin väsynyt. Vaununi ovat jättäneet minut pulaan ja minun on ollut pakko kävellä pitkät matkat jalan."

"Mitä te täältä haette?" kysyi Timar.

"Ensinnäkin tahdon kunnollisen puvun, sillä siinä, joka on päälläni, on jo liian paljon rajuilman jälkiä."

Timar meni kaapin luo, otti esiin turkisreunaisen päällystakkinsa ja siihen kuuluvat vaatteet, asetti ne lattialle Kristyanin ja itsensä väliin ja osotti niitä vaieten.

Maankiertäjä piti pyssyä toisessa kädessään sormi alati liipasimella, nosti toisella ylös vaatteet, toisen toisensa perästä ja tutkisteli niitä tuntijan katsein.

"Hyvä, mutta tästä takista puuttuu vielä jotakin. Mitä luulette vielä kuuluvan siihen? Eikö totta, lompakkohan kuuluu siihen?"

Timar veti vaieten ulos erään laatikon, otti sieltä lompakon ja heitti sen hänelle.

Roisto otti sen ylös toisella kädellään, avasi sen hampaittensa avulla ja laski siinä olevat rahat, satasen toisensa jälkeen, tuhannen tuhannen perästä.

"No, kelpaapa sitä katsella", hän sanoi pistäen lompakon takin povitaskuun. "Onko luvallista pyytää myöskin puhtaita alusvaatteita? Näitä olen jo viikkokausia pitänyt ylläni. Pelkään pahoin, ettei se ole oikein hienoa."

Timar otti pari paitaa kaapista.

"No, nyt olen hyvin varustettu, että voin ruveta pukeutumaan. Mutta ensin on minun annettava muutamia tietoja herra hovineuvokselle selittääkseni eräitä niistä selville käyviä seikkoja. Mutta, piru vieköön, miksi me vaivaamme itseämme arvonimillä? Mehän olemme vanhoja, hyviä tovereita! Sinutelkaamme toisiamme!"

Timar istui pöydän ääreen sanomatta sanaakaan.

"No hyvä, rakas toveri", alkoi paholainen vetäen paikoilleen silmänsä päälle sidotun silkkihuivin, "sinä kait muistat lähettäneesi minut joku vuosi sitten Brasiliaan? Oi, kuinka innoittavan liikutettu minä silloin olin! Minä otin sinut isäkseni ja lupasin ruveta kunnon ihmiseksi. Mutta sinä et ollut lähettänyt minua Brasiliaan tehdäksesi minusta kunnon ihmistä, vaan päästäksesi minusta rauhaan tällä puolen maapallon. Sinä olit viekkaasti harkinnut, että kun minun tapaiseni lurjus, jossa ei ollut vähääkään hyvää, saapuisi siihen maanosaan, josta 'naismyrkky' on tullut Europaan ja istutettu 'valkoisiin', joutuisin ehdottomasti perikatoon. Joko minä kuolisin tai tulisi minusta varas; joko nielisi meri minut tai minut surmattaisiin. Yhdellä tai toisella tavalla minut raivattaisiin tieltä."

Timar kätki painuneen päänsä käsiinsä. Hän ei uskaltanut katsoa aavetta kasvoihin, ei uskaltanut vastustaa sitä.

Riemuitseva lurjus jatkoi pirullisella ivalla:

"Sinä olit uskonut minulle paljon rahaa. Mitä ne sinulle merkitsivät? Pikku seikkahan semmoinen sinulle oli. Sinä laskit minun varastavan sinulta, joten olisit voinut pidättää minut ja sulkea minut tyrmään. On käynyt juuri kuten sinä toivoit. Pari kertaa tosin olisin voinut tehdä sinulle sen palveluksen, että olisin kuollut johonkin niistä kauheista taudeista, joita intiaanirodulta voi itselleen saada; mutta sinun narrimaiseksi iloksesi, nousin uudelleen jalkeille. Ja sitten minä ryhdyin kaikin voimin liiketoimiin. Minä varastin kymmenen miljoonaa reis'iä sinun kassastasi! Hahaha! Kymmenen miljoonaa reis'iä! Espanjalaiset varkaat laskevat puolissa kreutzereissä, jotta summa näyttäisi suuremmalta. Tuskin nousee koko summa edes sataantuhanteen guldeniin. Haa, jospa tietäisit, miten kauniit hampaat sikäläisillä naisilla on, niin et pitäisi summaa suurena. He eivät myöskään huoli muita kuin oikeita helmiä. Nämä sopivatkin juuri heidän kaulalleen! -- Mutta se on nyt lopussa. Nyt olemme taas kotona ja tyydymme täkäläisiin oloihin. Kun ei ole ananas'ia, saa peruna tehdä saman palveluksen."

Nyt alkoi lurjus lisäksi tulla surumieliseksi.

"Mutta sinun typerä asiamiehesi siellä, espanjalainen, katseli asiaa aivan toiselta kannalta. Hän vangitutti minut ja asetti minut tuomioistuimen eteen ja nämä tuomarilurjukset tuomitsivat minut mitättömästä poikamaisesta kepposesta -- ajatteleppas! -- viideksitoista vuodeksi kaleerirangaistukseen. No, sanoppa itse, eikö se ollut barbaarimaista?!"

Timar värisi.

"He riisuivat minun kauniit, hienot vaatteeni ja jotta eivät kadottaisi minua näkyvistään, polttivat he hehkuvalla raudalla hirsipuun merkin olkavarteeni."

Paholainen heitti näin sanoen virkapuvun takin yltään, veti likaisen paidan oikealta olkapäältään ja näytti Timarille vielä hehkuvan punaisen palomerkin käsivarressaan nauraen katkeralla ivalla:

"Katso, sinun takiasi ovat he merkinneet minut kuin varsan tai vasikan, jotta en minä hukkuisi. No, älä pelkää! Minä en olisi kuitenkaan juossut sinun luotasi."

Kiusallisen uteliaisuuden valtaamana katseli Timar kurjan olennon palomerkkiä, eikä voinut ottaa silmiänsä siitä.

"Tehtyään tämän he raastoivat minut eräälle kaleerilaivalle ja takoivat kymmenennaulan painoisilla kahleilla minun toisen jalkani kiinni soutupenkkiin. Katso vain, tuossa on kahleen jättämä jälki."

Näin sanoen hän heitti risaisen kenkänsä jalastaan ja näytti Timarille pahan haavan paisuneessa nilkassaan.

"Tätäkin haavaa kannan muistoksi sinusta!" ivasi paennut rangaistusvanki.

Timarin silmät tarttuivat haavaan ikäänkuin ne olisivat olleet liimatut siihen kiinni.

"Mutta ajatteleppa, toveri, miten armollinen kohtalo voi olla. Mitä ihmeellisimpiä teitä vie taivaallinen kohtalo usein onnettomia ristinkantaja raukkoja odottamatta ystävien syliin. Samalla penkillä, johon minut suvaittiin kiinnittää, istui kiinni taottuna eräs kunnioitusta herättävä, tuuheapartainen ukko. Hänestä piti viideksitoista vuodeksi tulla minun vuodetoverini. Onhan aivan oikein ja luonnollista, että tarkoin tutkitaan ihminen, jonka kanssa on yhdistetty niin pitkäksi ajaksi. Minä tuijotin häneen pitkän aikaa ja sanoin sitten espanjan kielellä: 'Herra, minusta tuntuu kuin olisin tavannut teidät ennen jossakin.'"

"Silmäsi ovat voineet nähdä oikein; lyötäköön ne sokeudella!" vastasi rakastettava ukko.

Minä puhuttelin häntä nyt turkin kielellä:

"Effendi, etkö olekin ollut Turkissa?"

"Olen ollut sielläkin. Mutta mitä se sinuun kuuluu?"

Tämän jälkeen minä kysyin häneltä unkariksi:

"Eikö sinun nimesi ole alkuaan ollut Kristyan?"

Ukko hämmästyi suuresti ja vastasi:

"Onpa kylläkin!"

"Minä olen sinun poikasi Teodor, rakas pikku Teodorisi, sinun ainoa perijäsi!"

"Hahaha! Kiitos, toveri! Minä löysin isäni, isäni, jonka luulin kauan sitten kadottaneeni, löysin hänet sieltä Uudesta maailmasta, kaleeriorjan penkiltä. Jumalallinen kohtalo oli tällä ihmeellisellä tavalla johdattanut yhteen isän ja pojan, jotka niin kauan olivat olleet erotettuina. Hahaha! -- Mutta minä pyydän sinua, anna minulle ruukullinen viiniä ja jotakin pureskeltavaa, sillä minun on jano ja nälkä ja minulla on vielä monta mielenkiintoista asiaa sinulle kerrottavana, asioita, jotka tulevat sinua suuresti huvittamaan."

Timar täytti hänen toivomuksensa ja antoi hänelle kinkkua, leipää ja viiniä.

Vieras istuutui pöydän ääreen, asetti pyssyn polviensa väliin ja alkoi syödä. Hän söi ahneesti kuin nälkiintynyt koira ja teki usein tuttavuutta viiniruukun kanssa, joka kulaukselta hän maiskutti kieltään kuin ahnuri, joka on saanut hyvän kulauksen. Sillävälin hän jatkoi suu täynnä:

"Tultuamme taasen tajuihimme odottamattoman jälleennäkemisen tuottamasta ensi ilosta, kysyi rakas isäni minulta taputellen minua nyrkillään päähän:

"Mutta sanoppa minulle nyt, hirtehinen, kuinka sinä olet joutunut tänne?" Lapsen kunnioitus ei ollut sallinut minun tehdä isälleni samanlaista kysymystä. Minä kerroin nyt hänelle varastaneeni eräältä unkarilaiselta herralta, jonka nimi oli Timar, kymmenen miljoonaa reis'iä. "Entä mistä hän on varastanut niin paljon rahaa?" kysyi ukko. Minä valaisin häntä sanoen, ettei Timar ollut varastanut rahaa, sillä hän oli rikas maanomistaja, kauppias ja laivanvarustaja. Mutta tämä ei muuttanut ukon mieltä asiasta. "Saman tekevää! Se, jolla on rahoja on varastanut ne. Se, jolla on paljon rahaa, on varastanut paljon, ja se, jolla on vähän, on varastanut senkin vähän, ellei hän itse ole varastanut, on hänen isänsä tai isoisänsä tehnyt sen. On olemassa satakolmekymmentäkolme tapaa varastaa, ja niiden joukossa on vain kaksikymmentäkolme, jotka vievät varkaat kaleereille." Nähdessäni turhaksi vaivan koettaa kääntää isääni mielipiteestään, en enempää keskustellut hänen kanssaan asiasta. Vihdoin hän kysyi:

"Mutta miten hemmetissä sinä olet joutunut yhteen tuon Timarin kanssa?"

Minä kerroin, miten se oli tapahtunut:

"Minä tunsin tämän Timarin jo silloin, kun hän oli köyhä laivakomissaari ja itse kuori hytissään perunansa silavan lisäksi. Kerran oli minun päästävä erään turkkilaisen karanneen pashan jäljille, joka oli lähtenyt Unkariin juuri Timarin laivalla. Tehtävän olin saanut turkkilaiselta poliisilta."

"Nämä sanat kuullessaan veti ukko päänahkansa ryppyyn. Hahaha! Se oli niin irrallaan, että se näytti oikein hullunkuriselta kulkiessaan edes takaisin. Kun hän veti sen ylös seisoi lyhyeksi leikattu tukka pystyssä kuin apinan karvat."

"Mikä sen pashan nimi oli?" mutisi hän.

"Ali Tshorbadshi."

"Ali Tshorbadshi!" kiljui hän lyöden minua polveen nyrkillään. Hän hypähti ylös, niin että minä luulin hänen loikkaavan veteen. Hahaha! Olisipa se ollut oikea tie pakoon noissa kahleissa!

"Oletko sinäkin kenties tuntenut hänet?" kysyin.

Nyt ukko pudisteli päätään äreästi, veti päänahkansa alas otsalle ja sanoi: "Jatka! Kuinka Ali Tshorbadshin kävi?"

"Minä kerroin senkin:

"Ogradina-järven kohdalla minä pääsin hänen jäljilleen. Salatietä riensin nyt laivan edellä Pancsovaan, jossa ryhdyttiin kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin hänen kiinniottamisekseen. Mutta laiva saapui perille ilman pashaa. Hän oli kuollut matkalla, ja koska ei komissaarin oltu missään sallittu haudata ruumista, oli se lopulta heitetty jokeen. Kaiken tämän osoitti Timar asiaankuuluvin asiakirjoin todeksi."

"Ja sama Timar oli silloin köyhä?"

"Ei minua rikkaampi."

"Mutta nyt hän omistaa miljoonia?"

"Niin, ja niistä olen minä onneksi saanut tuhlata kymmenen miljoonaa reis'iä."

"No, näetkö nyt, tyhmeliini, minun puhuneen totta? Hän on varastanut omaisuutensa. Keneltä hän on varastanut sen? Hän on surmannut pashan ja varastanut hänen aarteensa."

"Nämä sanat kuullessani minä levitin silmäni ja suuni ammottavan auki ja kalvistuin -- kuten sinä nyt, pikku veli."

"Ei, mutta se ei ole ennen juolahtanut mieleenikään."

"Kuuleppa nyt tarkoin", mutisi ukko, tukien leukaansa koukistettuihin polviinsa. Minusta tuntuu vieläkin kuin näkisin hänen vilkuilevan minua ilvessilmillään. "Minäpä kerron sintille jotakin. Minäkin olen tuntenut Ali Tshorbadshin. Minä olen tuntenut hänet sangen hyvin. Hän oli myös varas, kuten kaikki muutkin ihmiset, joilla on paljon rahaa. Hän kuului varkaisiin numero 122 ja 123. Näiden numeroiden joukossa esiintyy kuvernöörejä ja aarrekammion hoitajia. Toinen varas oli uskonut aarteensa hänen huostaansa. Se oli varas numero 133, sulttaani. Kerran kuulin varkaan numero 132, suurvisiirin, aikovan kuristaa aarremestarin varastaakseen takaisin ne aarteet, jotka tämä oli varastanut sieltä täältä. Minullakin oli virka salaisessa turkkilaisessa poliisilaitoksessa. Vain numero 10: rappeutunut, karannut kauppias. Minä sain hyvän päähänpiston. Miten olisi? Jos minun onnistuisi edetä edes numero 50:een. Menin pashan luo ja ilmaisin hänelle, että hänkin oli listalla monien muiden rikkaiden nimien joukossa, joiden kurkut ministeri aikoi kuristaa yhteen itse sitten taitavasti anastaakseen heidän aarteensa. Mitä hän antaisi minulle, jos pelastaisin hänen omaisuutensa? Ali Tshorbadshi lupasi minulle neljänneksen heti kun olisimme turvassa. Niinpä niin, mutta minun on edeltäkäsin tiedettävä, miten paljon kaikki se tekee yhteensä; minä en ostakaan sikaa säkissä. Minä olen perheenisä, minulla on poika, jonka tulevaisuuden tahdon turvata."

"Hahaha! Ukko sanoi tämän niin totuudessa, että minun vieläkin täytyy nauraa."

"'Onko sinulla poika?' kysyi pasha isältäni. 'Kyllä on. Jos minä pääsen pakoon ehjin nahoin niin annan pojallesi ainoan tyttäreni. Sillä tavalla jää koko omaisuuteni perheeseen. Lähetä jo tänään poikasi tänne, että saisin tutustua häneen.' Piru vieköön, etten tietänyt tuon kauniin tytön, jolla oli valkoiset, viehkeät kasvot ja yhteenkasvaneet kulmakarvat olleen määrätyn minulle! Kuuletko, toveri? -- Mutta sen päälle täytyy minun ryypätä unohtaakseni kaikki vastoinkäymiseni. -- Sallinethan minun juoda maljan armolliselle rouvallesi, joka on maailman naisista viehättävin?"

Kaleeriorja nousi ryövärin kohteliaisuudella ja kilisti lasinsa Timarin lasiin.

Sitten hän heittäytyi taaksepäin nojatuoliinsa, asetti kielensä hampaitaan vasten ja päästi samoja ääniä kuin se, joka on kestinnyt itsensä hyvin.

"Isäni suostui siis kauppaan. 'Me sovimme siitä', sanoi ukko, 'että panisimme Ali Tshorbadshin kalleimmat arvotavarat nahkapussiin, jonka minä ottaisin muassani englantilaiseen laivaan, jossa minä, vapaana epäluuloista, matkustaisin Maltaan. Siellä minun piti odottaa Tshorbadshia, joka tyttärensä seurassa ilman mitään matkakapineita lähtisi Stambulista aivan julkisesti kuin olisi lähtenyt kävelylle kiertääkseen sitten Pyreeukseen ja sieltä paetakseen Maltaan. Pasha osoitti minulle mitä suurinta luottavaisuutta. Hän lähetti minut aivan yksin aarrekammioon, jotta ei herättäisi huomiota itse lähtemällä sinne, ja hän antoi tehtäväkseni valita ne esineet, jotka minusta tuntuivat kallisarvoisimmilta, ja panna ne itse nahkapussiin. Minä voisin vielä luetella jokaikisen niistä kalleuksista, jotka valitsin ja omin käsin asetin pussiin. Taiteellisesti tehtyjä kameeneuloja, kokonaisia nauhoja oikeita helmiä, sormuksia ja korusolkia, agaattirasia, joka oli aivan täynnä timantteja...'"

"Etkö olisi voinut piilottaa edes yhtä niistä?" kysyin ukolta.

"Pässinpää!" ärjäsi hän. "Minkätähden minä varastaisin vain yhden timantin, niinkuin varas numero 18, kun olin tilaisuudessa varastamaan kaiken?"

"Aha! pappa oli viisas mies!"

"Niin olinkin, piru vieköön. Houkko minä olin. Olisinpa tehnyt kuten sinä sanoit! Jospa olisin pistänyt poveeni edes sen korun, joka minua eniten miellytti: kahteen timanttiriviin juotetun pashan vaimon valokuvan..."

... Timarin kasvoilla kuvastui epätoivo. Tämä salaisuus, josta hän ei luullut kenenkään tietävän, oli nyt kuitenkin joutunut erään henkilön käsiin, henkilön, jolta hänellä ei ollut odotettavissa mitään armoa!...

"Isäni jatkoi kertomustaan:

"Minä sulloin nahkapussin täyteen ja jätin sen pashan huostaan herättämättä pienintäkään epäluuloa. Hän asetti vielä muutamia rullia louisdoreja muiden kalleuksien joukkoon. Senjälkeen hän lukitsi pussin taidelukolla ja varusti pussin neljä kulmaa lyijypainoilla. Sitten hän lähetti minut hakemaan kantotuolia, jossa voisin huomaamatta lähteä. Ei ollut kulunut neljännestuntiakaan, ennenkuin olin palannut. Hän antoi nyt minulle nahkapussin englantilaisine teräksisine taidelukkoineen ja lyijypainoineen. Minä otin sen viittani alle ja hiivin puutarhan ovesta alas kantotuoliin. Tiellä minä haparoin käsineni pussia ja tunsin siinä korusoljet, helminauhat, agaattirasian ja kultarullat. Tunti senjälkeen olin englantilaisessa laivassa; ankkuri nostettiin ja me lähdimme Kultaisesta Sarvesta."

"Etkä sinä ottanut minua mukaasi!" sanoin lapsellisesti nuhdellen isälleni. "Kenen piti naida pashan tytär?"

"Sinä houkko!" huusi ukko.

"Minä en tarvinnut sinua, enkä pashaasi enkä hänen kaunista tytärtään. Ei mieleenikään juolahtanut odottaa teitä Maltalla. Niillä rahoilla, jotka pasha oli jättänyt minulle matkan varalle, ostin piletin Ameriikkaan, ja nahkapussi teki minulle seuraa. Mutta voi kirousta! Tultuani varmaan paikkaan, mistä ei ainoakaan paholainen olisi voinut löytää minua, otin esiin linkkuveitseni ja leikkasin auki pussin, ja mitä luulet pudonneen ulos? Kuparinappeja, ruosteisia hevosenkenkiä, ja timanteilla täytetyn agaattirasian sijaan savesta tehty mustepullo, ja louisdorien sijasta kurjia para-rahoja, joilla korpraalit maksavat viikkorahoja sotilaille. Varas lurjus oli varastanut minultakin. Mitään tämänlaatuista ei milloinkaan ole esiintynyt minun 133:n numeroni joukossa. Sille ei vielä ole varattu numeroa."

"Ukko oli raivoissaan; hän miltei itki kiukusta."

"Antaa tällä tavoin turkkilaisen narrata itseään! Sillä aikaa kun kävin kantotuolia etsimässä oli se lurjus täyttänyt aivan samanlaisen pussin roskalla ja sitten lähetti hän minut meren taakse! Sillävälin hän pakeni aarteineen toisaalle ja kavalsi siis palkkion siitä ilmoituksesta, jonka olin tehnyt hänelle. Mutta kas, onpa siis kuitenkin oikeus olemassa, ei vain maan vaan vedenkin päällä, sillä suurvaras joutui tiellä vieläkin suuremman roiston käsiin, joka matkalla murhasi ja ryösti hänet."

"Ja tämä oiva mies, joka riisti hengen ja omaisuuden siltä varkaalta, joka varasti varkaalta ja jota varas ajoi takaa, tämä varas ei ole kukaan muu kuin juuri sinä, rakas, pikku veliseni, Mikael Timar von Levetinczy, 'kultapoika' itse!" sanoi pakolainen, nousten ylös ja pilkallisesti kumartaen.

Timar ei vastannut sanaakaan

"Ja nyt me muutamme puhetapaa", jatkoi Teodor Kristyan, "mutta yhä kolmen askeleen etäisyydessä ja unohtamatta, että pyssynpiippu on suunnattu sinua vastaan."

Timar katseli kylmästi pyssynsuuta. Hän oli itse ladannut pyssyn luodeilla.

"Tämä keksintö vei minulta kaiken halun kaleeriorjuuteen", jatkoi seikkailija. "Minä en voinut millään ehdolla tyytyä siihen ajatukseen, että suurempi varas kaiken lisäksi olisi oikeutettu kahlehtimaan pienemmän kaleeripenkkiin. Jos Alin aarteet eivät olisi langenneet Mikael Timarin käsiin, vaan jääneet isäni kynsiin, niin olisin minä nyt rikas herra, majoresco, ainoa majoresco, eikä koirakaan olisi kysynyt minulta, millä tavoin esi-isäni olivat hankkineet nämä aarteet. Ei enempää kuin kysellään nykyisten kreivien ja paroonien esi-isiä, ryöväriritareita. Sen sijaan minä sain vetelehtiä haisevalla suolamerellä. Ja miksi? Siksi, että Mikael Timar nenäni edestä oli siepannut ne aarteet, jotka olivat määrätyt minulle, ja päälle päätteeksi vielä tytön, jonka kanssa minun piti mennä naimisiin, tuon pienen, vaalean, vapaana kasvavan olennon, joka minua varten kypsyi neidoksi Vapaalla Saarella. Hänetkin täytyi Timarin ryöstää minulta, sillä vaimonsa kanssa, jonka isän hän oli surmannut, hän ei voinut olla onnellinen, ja siksi hänellä täytyi olla rakastajatar. Ja jotta ei hänen loistava maineensa kärsisi -- sillä koko maailmahan jumaloi häntä hyveen esikuvana -- hän ei valinnut ystävätärtään baletin tai taideratsastus-seurueen kaunottarien joukosta, niinkuin minunlaiseni hyvämakuinen mies olisi tehnyt, vaan etsi itselleen köyhän, maailmaa tuntemattoman tytön, joka ei milloinkaan joutunut tekemisiin ihmisten kanssa, ja joka ei milloinkaan sanallakaan ilmaisisi jakavansa herra Timarin iloja. Hyi, herra Timar! Ja senvuoksi te olisitte antanut kahlehtia minut viideksitoista vuodeksi kaleeripenkkiin?"

Isku toisensa jälkeen kohtasi häväistyn miehen kasvoja.

Mitä tulee seikkailijan nuhteisiin, eivät ne kaikki olleet erikseen perusteltuja; hän ei ollut "murhannut" Timean isää; hän ei ollut "varastanut" kenenkään aarteita; hän ei ollut varsinaisessa mielessä "vietellyt" Noëmia eikä myöskään antanut Teodorin "hävitä"; mutta syytöksiä kokonaisuudessaan hän ei voinut torjua.

Hän oli pelannut väärää peliä ja oli senvuoksi joutunut jos jonkinlaisiin rikoksiin.

Pakolainen jatkoi:

"Ollessamme ankkurissa 'Barra de Rio Grande du Sul'-lahdessa alkoi keltainen kuume raivota laivassamme. Isänikin sairastui siihen. Hän taisteli kuoleman kanssa penkillä vieressäni eikä häntä siirretty pois. Se ei ole tapana. Kaleeriorjan on kuoltava siihen paikkaan, mihin hän on taottu kiinni. Minulle oli se sangen inhoittava tilanne. Ukko värisi vilusta kokopäivän. Hän kiroili ja kiristi hampaitaan. Hän oli sietämätön kirotessaan Neitsyt Mariaa unkarin kielellä. Miksi hän ei kironnut espanjan kielellä? Sekin kuuluu kauniilta ja silloin olisivat toiset ymmärtäneet häntä. Ja miksi hän kirosi Jumalan Äitiä? Minä en voinut kuunnella sitä. Onhan olemassa kyllin paljon miespyhimyksiä, joita hän olisi voinut kirota. Sivistyneen miehen, hienon maailmanmiehen ei sovi loukata naisia. Se saattoi minut epäsopuun ukon kanssa. En sitä ottanut pahakseni, että hän sairastui minun vieressäni keltaseen kuumeeseen, joka olisi voinut tarttua minuunkin, eikä se suinkaan ole mieluisin kuolintapa; ei, yksinkertaisesti vain hänen sietämättömien kiroustensa takia minä päätin erota hänestä. Niin voimakkaat kuin isän ja pojan väliset siteet olivatkin, päätin kuitenkin katkaista ne."