Part 13

Tosin pari seteliä herra von Levetinczyn lompakosta kenties olisi saanut aikaan sen, mitä eivät edes pyhän isän bullat olisi pystyneet toimittamaan; mutta silloin olisi myös seuraavana päivänä varmasti koko kaupunki tiennyt kultapojan myöhään yöllä, yksin suuressa kiireessä lähteneen vaarallisen jään yli. Siitäpä olisi tullut erinomainen kuvitus juoruun, joka jo oli syntynyt kaupungissa kaksintaistelun johdosta. Pian olisi sanottu:

"No, hän pakenee jo Ameriikkaan." Ja se olisi tullut Timeankin korviin.

Timea!

Oi, kuinka raskasta on muistella tätä nimeä! Ja se kaikuu kaikkialta häntä vastaan.

Hänelle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin palata Serberkadulla olevaan taloonsa ja odottaa siellä, siksi kunnes päivä alkaisi sarastaa.

Seuraisi tuskallinen yö.

Varovasti kuin varas, hän avasi oven, joka johti hänen huoneeseensa. Tähän aikaan nukkuivat talon kaikki muut asukkaat.

Tultuaan huoneeseen hän ei sytyttänyt mitään valoa. Hän heittäytyi sohvalle. Mutta pimeässä löysivät takaa-ajavat aaveet hänet vielä paremmin.

_Kuinka punastuivatkaan alabasteri-kasvot!_

Niinmuodoin on siis elämää jään alla. Vain aurinko puuttuu.

Avioliitto on Timealle ikuinen talvi, ikuinen napamaidentalvi. Hän on uskollinen vaimo.

Ja kilpakosija on myöskin uskollinen ystävä. Hän lyö miekkansa palasiksi sen miehen kalloon, joka uskaltaa panetella jumaloidun rouvan miestä.

Hänenkin edessään on Timarin kumartaminen. Aina niin pitkälle on hänen täytynyt nöyrtyä, että hänen nyt on pidettävä tätä miestä, jota hän vihasi, onnellisena kilpakosijanaan, jota hän halveksien katseli kuin nälkiintynyttä raukkaa, joka kokosi muutamia muruja muonanhankinnasta, aina niin pitkälle on tultu, että Timarin on pidettävä häntä suurena luonteena, joka on paljon hänen yläpuolellaan. Hänen itsensä yläpuolella!

Ja Timea rakastaa tätä henkilöä ja on onneton niinkuin tämäkin.

Ja molempien onnettomuuden syynä on se, että Timar on "kultapoika."

Ne, jotka eivät rakasta häntä, jumaloivat häntä.

Ei kenkään edes ajattele pettää, tai häväistä häntä, tai varastaa häneltä, ei edes särkeä hitustakaan hänen kunniansa timantista. He vaalivat hänen kunniaansa kuin aarretta.

Mitä? Jos nyt joku sanoisi: "Mutta eihän se ole totta!"

... Miten lämpimästi hänen vaimonsa ylisti häntä!

"Minut, palvelijattaren, hän teki talonsa hallitsijaksi."

Se ei ole totta. Sinä olit hallitsija, hän palvelija. Sinun omaisuudellasi hän teki itsensä herraksi, ja vasta senjälkeen hän antoi sen sinulle.

"Hänellä ei ole ketään muuta kuin minut. Minä olen ainoa olento, jonka nähdessään hänen synkät kasvonsa kirkastuvat."

Se ei ole totta. Hän nauttii rakkautta ja onnea eräässä maailman kolkassa, missä hän pettää sinua, rikkoo valansa ja pilkkaa uskollisuuttasi!

"_Minäkö_ halveksisin häntä jota kaikki kunnioittavat?"

Mutta miksi kaikki kunnioittavat häntä? -- Siksi, että häntä ei kukaan tunne. Jos Timea nyt kuulisi ja näkisi, millaista hänen sisällään on, sanoisikohan hän silloinkin: "Minä tahdon jakaa hänen nimensä häpeän, niinkuin olen jakanut sen loistonkin?"

Niin, hän sanoisi siten.

Timea ei hae eroa hänestä.

Timea sanoisi: "Jos olet tehnyt minut onnettomaksi, niin kärsi nyt kanssani." Se on enkelin julmuutta.

Näin on Timean laita.

Mutta miten on Noëmin?

Mitä hän tekee autiolla saarella, josta hän, siitä kiitos Timean jalomielisyyden -- ei saa lähteä? Yksin keskellä talven synkkää yksitoikkoisuutta, pieni, avuton lapsi sylissään! Mitä hän nyt ajattelee? Ei ole ketään, joka voisi sanoa hänelle lohdutuksen sanaa. Kuinka hän vapiseekaan aaveita, huonoja ihmisiä, villejä eläimiä peläten siellä autiossa korvessa! Kuinka hänen sydäntään ahdistaneekaan ajatellessaan rakastettuaan ja ihmetellessään, missä tämä nyt oleskelee!

Oi, jospa hän vain tietäisi!

Oi, jospa nuo molemmat naiset tietäisivät, mikä alhainen lurjus se mies on, joka saattaa heille niin suuria sydäntuskia!

Jospa olisi joku, joka voisi sanoa heille sen!

Mutta odottakaa!

Kukahan se muukalainen voisi olla, joka on jo sanonut hänestä sellaisia asioita, että majuri iski häntä päähän? Vieras meriupseeri? Kukahan tämä vihamies voisi olla? Nyt on mahdotonta saada tietää sitä, sillä hän on jo lähtenyt kaupungista saamansa haava päässään.

Jokin ääni sanoi Timealle, että olisi parasta paeta tätä ihmistä.

Paeta! Kaikki hänen pyrkimyksensä ja tarkoituksensahan yhtyivät pakoajatukseen. Hänen mielestään ei ole mitään sietämättömämpää kuin paikallaan pysyminen. Matkoilla ollessaankin hän pitäessään päivällislepoa ei voi odottaa niin kauan, kunnes hevoset ovat ennättäneet syödä, hän menee jalan eteenpäin maantietä pitkin. Täten häntä alituisesti ajaa jokin paikasta paikkaan.

Nyt hänen päähänsä pisti viedä Noëmi ja Dodi laivaan ja purjehtia maailman ympäri heidän kanssaan. Kauas tuntemattomiin maanosiin.

Mutta Timea!

Tähän nimeen hän tekee haaksirikon. Valtamerellä virtaa lämmin virta päiväntasaajalta napamaihin saakka ja napamailta uiskentelee jäävuoria aina päiväntasaajalle saakka. Timar ajatteli, miten hullusti hän oli tehnyt ottaessaan sellaisen valtameren rintaansa.

Eikä hänen silmiinsä tullut unta! Hänen taskukellonsa löi kaksitoista. Vielä oli hänen valvottava seitsemän pitkää tuntia ennenkuin aamu valkenisi.

Hän päätti vihdoinkin sytyttää valon. Mielenliikutuksia vastaan on olemassa rauhoittava keino, vaikuttavampi kuin opium, nimittäin arkipäiväinen askartelu.

Sillä, jolla on paljon tekemistä, ei ole aikaa antautua rakkauden tuskien valtaan. Kauppiaat harvoin tekevät itsemurhan onnettoman rakkauden vuoksi. Heille ovat liikehuolet sellaisena terveellisenä jalkakylpynä, joka vetää veren alas jaloimmista ruumiinosista.

Timar otti esiin kirjeet, jotka oli pistetty pronssisen lohikäärmeen alle. Tämän kirjepainon alle pani hänen lähin miehensä tavallisesti ne kirjoitelmat, joiden sisältöön Timarin välttämättä oli itse tutustuttava, tai jotka hänen itse oli ratkaistava. Muutamat niistä olivat jo olleet Bajassa, Levetincz'issä, Wienissä ja Triestissä etsiäkseen näistä paikoista vastaanottajaansa ja olivat palanneet hänen pääkonttoriinsa Komorn'issa todistaakseen, ettei Timar puoleen vuoteen ollut näyttäytynyt missään näistä paikoista.

Jollei hänen ympärillään olisi ollut pelkästään rehellisiä ihmisiä, olisi häntä voitu pettää ja kavaltaa joka taholla.

Muutamiin kirjeisiin oli Timea jo merkinnyt ratkaisseensa kysymyksessä olevan asian.

Taaskin Timea!

Mikael avasi ja luki toisen kirjeen toisensa jälkeen. Kaikissa oli hyviä uutisia. Hän tuli ajatelleeksi Polykratesta, jolle kaikki onnistui ja joka lopulta alkoi pelätä menestystään.

Hänen rikkautensa kasvoi lakkaamatta. Häneltä jo puuttuu tilaisuutta hedelmällisesti käyttää kokoontuneita rahasummiaan. Hyväntekeväisyystili ei voi ottaa koko voittoa, joka nousee yli kaiken odotuksen. Kaikki, mihin hän ryhtyy, onnistuu. Kaikki, mihin hän lainaa nimensä, muuttuu kullaksi. Puhdas paperi tulee arvokkaaksi, kun hänen liikkeensä nimileima painetaan siihen.

Ja mikä on sitten syynä tähän ennenkuulumattomaan menestykseen?

Salaisuus, jota ei kukaan tunne, ei kukaan muu kuin hän.

Kuka on nähnyt Ali Tshorbadshin aarteiden makaavan hujan hajan pimeässä hytissä?

Hän yksin -- ja kuu. Mutta kuu on hyvä toveri. Se on nähnyt muutakin.

Maailmanjärjestyksen painopisteenä on siis se, ettei tehty rikos milloinkaan tule ilmi. Silloin täytyy kaikkien seuraustenkin siitä olla loistoa, suuruutta, hyvettä!

Mutta se on mahdotonta!

Mikael tunsi sen, sillä hän oli syvä luonne. Hän tunsi, että liioiteltu onni, jonka perusta oli niin madonsyömä, lopuksi oli raukeava tyhjiin; sillä oikeus tapahtuu kaikille auringon alla. Ilolla hän olisi antanut pois puolet omaisuudestaan, vieläpä sen kokonaisuudessaankin, jos hän vain olisi voinut toivoa siten sovittavansa taivaan. Mutta hän tunsi katumuksentekonsa sisältyvän siihen tietoisuuteen, että hänen rikkautensa ja valtansa, hänen arvossa pidetty nimensä ja hänen näennäinen avio-onnensa olivat vain kohtalon ivaa. Hän oli haudattu sen alle, eikä voinut nousta ainoaan autuaaksitekevään elämään, jonka tarkoitusperä on Noëmi ja -- pikku Dodi. Vasta kun Dodi ensimmäinen oli kuollut, vasta silloin hän tunsi, mitä poika oli ollut hänelle. Nyt, kun on kysymyksessä toinen, tuntee hän sen vieläkin voimakkaammin. Eikä hän voi tehdä heitä omikseen. Hän makaa haudattuna kultakasan alla, jota hän ei voi pudistaa päältään. Hän tuntee nyt valveilla ollen samaa, jota lavantaudin kuumehoureissa: hän makaa elävänä haudassa, joka on täytetty kullalla. Hänen päänsä päällä marmoripatsaassa seisoo liikkumaton alabasteripatsas: Timea. Kerjäläisnainen, pieni lapsi mukanaan, tulee poimimaan kukkia hänen haudaltaan: se on Noëmi. Elävältä haudattu koettaa turhaan huutaa: "Ojenna minulle kätesi, Noëmi, ja vedä minut ulos kultahaudasta!"

Timar ryhtyi uudelleen kirjeitä lukemaan.

Niiden joukossa oli eräs hänen brasilialaiselta asiamieheltään. Hänen lempiaatteensa, unkarilaisten jauhojen vienti, oli toteutunut loistavalla tavalla. Timar niittää siitä sekä kunniaa että rikkautta.

Lukiessaan kirjettä hän muisti kirjeenkantajan jättäneen hänelle sisäänkirjoitetun kirjeen, jossa oli valtameren tuonpuolisten maiden postileima. Hän etsi ja löysi sen takkinsa povitaskusta.

Kirje oli samalta kirjeenvaihtajalta, joka oli lähettänyt äskeiset suotuisat uutiset.

Se kuului:

Herrani! Sen jälkeen kun viime kirjeeni kirjoitin, on suuri onnettomuus kohdannut meitä. Suojattinne, Teodor Kristyan on häpeällisesti pettänyt meitä ja aiheuttanut meille suuria tappioita. Me olemme syyttömät tähän. Tämä mies on useita vuosia osottanut olevansa luotettava, kunnollinen ja ahkera, joten emme ole voineet olla osottamatta hänelle mitä suurinta luottamusta.

Hänen palkkansa ja toimituspalkkionsa olivat niin suuret, ettei hän ainoastaan elänyt hyvin niillä tuloilla, vaan säästikin vielä rahoja, jotka sijoitti meidän liikkeeseemme korkoa vastaan. Mutta tämä mies onkin vaarallisin petturi, joka milloinkaan on elänyt. Antaessaan näennäisten säästöjensä liikkeessämme kasvaa pieneksi pääomaksi, varasti hän meitä mitä julkeimmalla tavalla, kavalsi rahalähetyksiä, väärensi laskuja ja kirjoitti vääriä vekselejä liikkeemme nimessä -- mikä oli hänelle mahdollista, syystä että te olitte antanut hänelle oikeuden käyttää sen nimileimaa, joten näihin saakka selville saatu tappio nousee 10 miljoonaan reissiin.

Timar heitti kirjeen luotaan.

Kymmenen miljoonaa reissiä! Se on suunnilleen satatuhatta guldenia.

Kas siinä Polykrateksen sormus, joka oli heitetty mereen.

Hän luki eteenpäin:

"Mutta tappion tekee vieläkin tuntuvammaksi se seikka, että hän on sekoittanut viime vuosien lähetyksiin Lorsisianilaista tavaraa, joka on paljon huonompaa lajia, sillä tämän konnantyön avulla on hän pilannut unkarilaisten jauhojen maineen useiksi vuosiksi, jos me yleensäkään milloinkaan voimme saada kaikkia asioita järjestykseen."

Tämä on siis ensi isku, ajatteli Timar itsekseen. Ja tämä isku oli samalla tuntuvin suurelle liikemiehelle. Se koski asiaa, josta hän oli ollut eniten ylpeä, ja joka oli saattanut hänelle kuninkaallisen neuvoksen arvonimen.

Täten on siis Timean rakentama loistava rakennus lyhistynyt kokoon.

Taaskin Timea!

Timar kiirehti lukemaan eteenpäin.

"Kevytmielisten naisten kanssa solmittu ystävyys on vienyt nuoren rikollisen näille harhateille. Muukalaiselle on tämä seikka ilmanalamme vaarallisin tartunta. Me vangitsimme hänet heti, mutta varastetuista rahoista ei ollut enää mitään jäljellä; osan hän oli menettänyt pelihelvetissä, loput tuhlannut kreolilaisnaisten seurassa. On tosin myös mahdollista, että lurjus on pannut melkoisia rahasummia varmaan säilöön, toivoen pääsevänsä niihin käsiksi tultuaan vapaaksi; mutta siinä tapauksessa hän saa odottaa kauan, sillä täkäläinen tuomioistuin on tuominnut hänet viideksitoista vuodeksi kaleriorjaksi."

Timar ei kyennyt lukemaan eteenpäin. Hän antoi kirjeen pudota pöydälle. Sitten hän nousi ja alkoi levottomasti kävellä edestakaisin huoneessa.

Viideksitoista vuodeksi kaleriorjaksi! Olla viisitoista vuotta taottu kiinni soutulaivaan, jolloin ei näe muuta kuin taivasta ja vettä! Viisitoista vuotta kestettävä auringon polttavaa hehkua, keinua ikuisesti levottomalla merellä ja kirota ikuisesti armotonta ihmiskuntaa! Hänestä tulee vanha mies ennenkuin hän saa vapautensa takaisin. -- Ja miksi? Siksi, että Mikael Timar von Levetinczyä ei saa häiritä, tämän nauttiessa kiellettyjä iloja Vapaalla Saarella. Siksi, että ei kukaan saa ilmaista Noëmiä Timealle eikä Timeaa Noëmille.

Kun sinä lähetit Teodorin Brasiliaan, et luullut asiain käyvän näin... Kuitenkin, sinä laskit niiden olosuhteiden, joihin hän joutui, tekevän hänestä rikollisen.

Sinä et heti surmannut häntä luodilla niinkuin kunniallinen mies kaksintaistelussa surmaa vastustajansa, joka on hänen rakkautensa tiellä. Sinä teeskentelit isällistä hyväntahtoisuutta ja lähetit hänet kolmen tuhannen penikulman päähän luotasi, ja nyt saat nähdä hänen viisitoista vuotta hitaasti kitumassa kuollakseen lopulta, sillä sinä olet näkevä hänet maapallon lävitse ja kaikkien sen merienkin keskellä.

Tuli oli uunissa sammunut. Huone oli käynyt kylmäksi, ja akkunat olivat jääkukkien peitossa. Siitä huolimatta tippui hiki Timarin otsalta hänen kävellessään edes takaisin pienessä huoneessa.

Siis on jokainen, jolle hän ojentaa kätensä, tuomittu onnettomuuteen.

Tähän käteen on kiinnitetty kirous.

Kerran hän oli itsetietoisessa ylimielisyydessään kerskunut, miten hän teki kaikki onnellisiksi, joita lähestyi; vieläpä roistotkin tekivät parannuksen.

Oi, kuinka hirvittävästi hän oli pettynyt!

Hänen joka sormessaan riippui kirous ja tuomio.

Hänen takiaan on hänen vaimonsa onneton, ja samalla myös se ystävä, jolta hän viekkaasti on riistänyt vaimonsa.

Hänen takiaan kärsii toinenkin, jonka sydämen hän viekoitteli itselleen, ja jolle hän ei löydä turvapaikkaa maan päältä.

Ja tämä mies on nyt viisitoista vuotta kuuleva kahleiden kalisevan.

Oi, mikä kauhea yö!

Eikö päivä milloinkaan ala sarastaa?

Hän tuntee tässä huoneessa olevansa kuin vankilassa tai kuin haudassa.

Mutta salaisessa kirjeessä on myös jälkikirjoitus.

Timar palasi pöydän ääreen lukeakseen sen.

Jälkikirjoitus oli päivätty muutamia päiviä myöhemmin ja kuului seuraavasti:

"Juuri nyt sain kirjeen Porte au Prince'stä, missä meille ilmoitetaan, että kolme kaleriorjaa viime yönä pakeni veneellä siitä kalerista, missä rikollinen oli. Pelkään, että miehemme oli yksi niistä."

Lukiessaan nämä rivit valtasi Timarin sanomaton kauhu. Jos hiki oli tähän saakka helmeillyt hänen otsallaan, niin alkoi hän nyt vavista. -- Onko kuume palannut?

Hän katseli peloissaan ympärilleen.

Miksi hän pelkää?

Hän on yksin huoneessa ja on säikähtynyt kuin lapsi, jolle on kerrottu ryövärihistorioita. Hän ei voi kauemmin kestää täällä sisällä.

Hän otti pistoolinsa ja katsoi, olivatko ne kunnolla ladatut. Sitten hän tutki, saiko pistinpuukon kärjen helposti ulos.

Pois täältä!

On vielä yö. Palovartija on juuri kuuluttanut ensimäisen tunnin keskiyön jälkeen. Täällä hän ei voi odottaa aamua.

Mitä? Eikö Szöny-rannalle voisi päästä kulkematta sillan yli? Saaren yläpuolella on Tonava täysin jäätynyt. Hänen tarvitsee vain vähemmän pelätä pimeää yötä ja vaarallista jääsiltaa kuin tätä lepattavaa kynttilää ja avointa kirjettä.

Kirjeen hän pitää liekin yläpuolella ja polttaa sen. Sitten hän puhaltaa kynttilän sammuksiin.

Ne eivät enää tee häntä rauhattomaksi.

Senjälkeen hän hapuilee ulos huoneesta. Suljettuaan oven jäljessään johtuu hänen mieleensä, että hän kenties on sytyttänyt jotakin poisheitetyn kirjeen jäännöksillä. Hän menee takaisin sisään. Paperilla, joka on palanut tuhkaksi, kulkee vielä muutamia tulikipinöitä edestakaisin monimutkaisissa kuvioissa kuin aavemaiset virvatulet. Hän odottaa siksi kunnes viimeinen kipinä on sammunut ja siten on tullut aivan pimeä. Senjälkeen hän syöksyy ulos yöhön. Tiellä eteisen ja käytävän lävitse hän näkee aaveen milloin edessään, milloin takanaan. Hän pitää vasenta kättään kasvojensa edessä ja oikeassa on hänellä paljastettu pistinpuukko. -- Mutta kukaan ei väijy häntä, kukaan ei tule häntä vastaan.

Vasta silloin kun hän ennättää kadulle, hän tuntee rintansa keventyneeksi.

Hän rohkaisee taas itsensä.

Sillävälin on satanut lunta, joka nousee hänen jalkainsa alla hänen kiitäessään Tonavan rannalle läpi koko Serber-kadun aina myllysatamaan saakka.

Yhdestoista luku.

JÄÄ.

Tonava oli täydelleen jäässä aina Pressburg'iin saakka. Joka paikasta saattoi kulkea sen yli. Mutta päästäkseen Komornista Uj-Szöny'yn, oli Timarin kuitenkin kierrettävä saaren niemekkeen ympäri, sillä täällä on hiekkasärkkiä, joista kesäisin huuhdotaan kultaa. Näissä kaivetuissa särkissä kasaantuu jää tavallisesti korkeisiin röykkiöihin ja on vaikeata kiivetä näitä jäävallituksia ylös.

Timar teki ylimenosuunnitelman. Heti kun hänen huvilansa Monostor-kukkulan huipulla tulisi näkyviin, menisi hän suoraan eteenpäin.

Mutta jotakin tuli väliin, joka teki tyhjäksi hänen laskelmansa. Hän oli toivonut tähtikirkasta yötä; mutta heti hänen tultuaan Tonavalle laskeutui sumu. Alussa se vain oli hentoa, läpinäkyvää höyryä, mutta Timarin etsiessä tietä jäällä tuli sumu niin tiheäksi ettei voinut nähdä kolmea askelta eteensä.

Jos hän nyt olisi kuunnellut järjen ääntä, olisi hän heti kääntynyt takaisin yrittääkseen palata rannalle; mutta hän oli juuri sellaisessa mielentilassa, jossa ei kuunnella järkisyitä. Hänen oli ehdottomasti päästävä toiselle rannalle.

Lukuunottamatta sumua oli yö pimeä, ja saaren yläpuolella on Tonavan levein kohta ja jään yli on siinä kohden vaikein kulkea. Jääkappaleet, jotka ovat kokoontuneet toinen toisensa päälle, muodostavat sikin sokin pitkiä vallituksia ja monin paikoin muistuttavat jäät oikullisesti rotkoutunutta kallioryhmää, josta myös sylenkorkuiset jäähuiput pistävät esiin.

Kuljettuaan useiden tämänlaatuisten vallitusten ympäri huomasi Timar kulkeneensa harhaan.

Hän on jo tuntikauden harhaillut jääkentällä. Hänen taskukellonsa lyö neljännestä vaille kolme. Hänen olisi pitänyt jo aikoja sitten ennättää toiselle rannalle; hän on varmaankin erehtynyt suunnasta.

Hän kuuntelee. Pimeässä yössä ei kuulu ainoatakaan ääntä. On ilmeistä, ettei hän lähesty toisella rannalla olevaa kylää, vaan päinvastoin joutuu yhä kauemmas siitä.

Ei edes koiran haukuntaa kuulu.

Hän luuli nyt kulkeneensa Tonavaa pitkin, sensijaan että olisi kulkenut poikki, ja päätti sen vuoksi muuttaa suuntaa. Virta ei ole millään kohdalla yli kahtasataa askelta leveä, ja jossakin kohden hän kait lopultakin pääsisi maihin, jos jatkaisi kulkemistaan määrättyyn suuntaan.

Mutta pimeässä ja sumussa ei edes tiedetä, mihin suuntaan kuljetaan. Jäävallitus, jonka ohi hänen on kuljettava, vie hänet vastoin kaikkia laskelmia, suoralta linjalta pois. Hänen on kulkeminen murtoviivoissa takaisin samaan paikkaan, jossa jo on ollut. Toisen kerran hän löytää oikean suunnan ja hänen on vain tarvis ottaa sata askelta saapuakseen rantaan, mutta silloin hän alkaa miettiä, muuttaa suuntaa ja tulee taas noiduttuun jääsokkeloon.

Kello on nyt yli viisi. Hän on jo kulkenut Tonavalla neljä tuntia. Hän on lopen väsynyt. Hän ei ole ensinkään nukkunut tänä yönä eikä syönyt mitään koko edellisenä päivänä, mutta sitävastoin heikentynyt hermoja tärisyttävistä mielenliikutuksista.

Hän pysähtyi kuuntelemaan. Tähän aikaan tavallisesti soitetaan aamurukoukseen. Hänen pitäisi kuulla se joko kaupungista tai kylästä.

Mikä kohtalon iva, että pakana, kerettiläinen kuuntelee hartautta herättäviä kellonsointuja, jotka kutsuvat uskovaisia rukoukseen, ja että pakeneva rikoksentekijä hartaasti toivoo saada kuulla niitä!

Vihdoin hän kuuli, mitä oli toivonut: Komornin kellot. Oikein suunta olisi siis kääntyä puoleksi oikealle ja sitten marssia suoraan eteenpäin; siellä täytyi olla Szöny-ranta.

Mutta kellot pettivät häntä tällä kertaa, ne johtivat häntä vielä kauemmas Tonavaa ylös. Hän eksyi alueelle, jossa oli yksinomaan toinen toisensa päälle kokoontuneita jääkappaleita, joiden syrjät pistivät suoraan ylös. Niiden välistä oli hänen pujoteltava, milloin liukuen alas, milloin tarraten kiinni ja välistä ryömien nelinkontin, mutta mistään hän ei päässyt rantaan.

Hän ei uskaltanut huutaakaan. Hän ei kuullut muuta ääntä kuin variksien rääkymistä niiden lentäessä hänen päänsä päällä, tosin näkymättömissä. Hänen ainoa toiveensa oli voida auringon asennosta päivän koittaessa nähdä, missä itä oli, jolloin hän, entinen merimies kun oli, helposti oli löytävä tiensä. Jos hän jossakin paikassa olisi voinut hakata reiän jäähän, niin hän olisi voinut virran suunnasta nähdä, minne päin oli mentävä, mutta jääpeite oli kaikkialla niin tasapaksu, että ilman kirvestä oli mahdotonta saada siihen reikää.

Vihdoin sarasti aamu. Alkoi valeta, mutta sumu peitti vielä auringon.

Kello oli jo yli yhdeksän ja hän harhaili yhä löytämättä rantaa.

Vihdoin hälveni sumu hetkiseksi. Auringonkehrä näyttäytyi kalpeina, loistottomina kasvoina. Se näytti auringon varjolta. Ilma oli täynnä lukemattomia loistavia jäähiukkasia, jotka vierivät yhteen niinkuin pilvissä ja häikäisivät silmät.

Nyt hänen siis pitäisi löytää tie.

Aurinko on kumminkin jo liian ylhäällä, se ei enää osoita itää.

Mutta se näyttää muuta.

Timarista tuntui kuin hän tuijottaessaan välkkyvän sumun hämärän lävitse olisi kaukaa nähnyt erään talon katon ääriviivat.

Siellä, missä on talo, on varmasti myös maata. Hän meni suoraan eteenpäin.

Mutta verrattain kirkasta ilmaa kesti vain vähän aikaa. Tiheä sumu laskeutui taas jään yli, ja Timar kulki jälleen pimeässä.

Mutta tällä kertaa hän oli varuillaan eikä kääntynyt siltä suunnalta, mihin oli kulkenut. Ja nyt hän oli kulkenut oikeaa tietä. Pian hän havaitsi taas talon katon tiheän sumuharson lävitse.

Tultuaan kymmenen askeleen päähän rakennuksesta näki hän sen olevan -- myllyn.

Jäät olivat temmaisseet sen mukanaan talvisuojapaikasta tai yllättäneet sen, sen ollessa vielä kiinni ketjuissa. Pyörätalon olivat jääkappaleiden terävät syrjät kauniisti sahanneet läpi, aivankuin puuseppä olisi tässä tehnyt mestariteoksia; pyörä oli murskautunut, ja talo oli kiilautunut jääröykkiöiden muodostaman vallituksen sisään, joka muodosti sen ympärille rintasuojustimen.

Timar pysähtyi kauhistuneena myllyn eteen. Päätä pyörrytti kuten sen, joka näkee aaveen.

Hän tuli äkkiä ajatelleeksi Perigrada-pyörteisiin vaipunutta myllyä.

Eikö tämä ole sen myllyn aave, joka tulee pelottamaan häntä hänen elämänuransa lopulla -- tai kenties antamaan hänelle asuinsijan?

Asuinsijanko? Talo, joka on lyhistymäisillään kokoon. Myllynrauniot keskellä jäitä!

Kiusaava halu pakotti Timarin astumaan sisään. Oven lukko oli avautunut todennäköisesti jäiden painosta ja ovi oli selkoselällään. Hän meni sisälle. Myllylaitos oli vielä sellaisessa kunnossa, että Timar joka hetki odotti saavansa nähdä valkoisen myllärinaaveen tulevan kolistamaan jyvät alas sihtauslaatikkoihin.

Ylhäällä katon rajassa, poikkilaudoilla, istui joka laudalla variksia. Pari niistä lensi ylös hänet nähdessään; toiset istuivat hiljaa ensinkään välittämättä hänestä.

Timar oli kuolemanväsynyt. Kahdeksan tuntia hän oli herkeämättä vaeltanut jäällä ja ne esteet, joita hänen oli ollut voitettava, olivat väsyttäneet häntä vielä enemmän. Hänen vatsansa oli tyhjä, hänen hermonsa veltostuneet, hänen jäsenensä kankeat kylmästä.

Hän istuutui eräälle laudalle myllyyn.

Hänen istuessaan menevät hänen silmänsä kiinni.

Ja tuskin hän on sulkenut silmänsä, kun hän jo näkee itsensä "Pyhän Barbaran" keulassa valtaushaka kädessä, ja valkokasvoinen tyttö vieressään. "Pois täältä!" hän huutaa tytölle. Laiva syöksyy putousta kohti, kuohut lähenevät. "Sisään kajuuttaan!" Mutta tyttö ei liikahda. Nyt lyövät aallot laivan yli.

Timar putosi lattialle ja heräsi siihen.

Hän alkoi nyt ajatella sitä vaaraa, jossa oli. Jos hän vielä nukkuisi tähän, niin hän paleltuisi kuoliaaksi.

Epäilemättä olisi se helpoin keino päästä hengestään. Mutta hänellä oli vielä paljon tekemistä tässä maailmassa. Hänen hetkensä ei vielä ollut lyönyt.