Part 12

Levollisesti punnitseva, kylmästi harkitseva järki sanoo saadessaan voiton: Miksi vuodattaa verta? Sinä et tarvitse kostoa, vaan häväistysjuttua. Sinä syöksyt esiin piilopaikastasi, kutsut palvelusväen sisään ja karkotat uskottoman vaimon rakastajilleen ulos talostasi. Sillä tavoin menettelisi järkevä mies. Sinä et ole sotilas, joka hankkii hyvitystä sapeli kädessä. Sinulla on laki, ja tuomarit, joihin turvautua.

Mutta siitä huolimatta hän ei voinut olla ottamatta puukkoa ja pistoolia mukaansa, kuten Atalia oli neuvonut. Kuka tietää, miten pitkälle voidaan joutua? Ratkaiskoon silmänräpäys, kumpi on jäävä voittajaksi: kostonhaluinen salamurhaajako, loukkaantunut puoliso vai viisaasti harkitseva liikemies, joka tyynesti merkitsee muistiin häpeällisen loukkauksen otsakkeella: "Menet."

Sillävälin oli ilta joutunut.

Toinen lyhty toisensa jälkeen sytytettiin. Herra von Levetinczy kustansi tämän kadun valaistusmenot. Ohikulkijoiden varjot piirtyivät hetkiseksi jäätyneisiin akkunaruutuihin.

Kerran eräs näistä kulkijoista pysähtyi akkunan eteen, ja kuului hiljainen naputus.

Timarista tuntui kuin jääkukat, jotka varisivat akkunan naputuksesta, olisivat olleet taikametsän suhisevia lehtiä, jotka kuiskivat hänelle: "Älä mene!"

Hän mietti. Taas naputti joku.

"Minä tulen!" hän vastasi hiljaa ruudun läpi, otti pistoolinsa ja puukkonsa ja riensi ulos.

Keskeymättömällä vauhdilla hän kiiruhti aina sen talon luo, jonka päämies hän on, jossa hänen rikkautensa ovat koossa ja jossa kaunis, kalpea rouva hallitsee.

Hän ei kohdannut koko tiellä ainoatakaan elävää olentoa. Katu oli jo tyhjä.

Vain välistä hän näki tumman varjon kiitävän edellään, silloin tällöin katoavan pimeyteen ja vihdoin häviävän kadun kulmauksessa. Hän seurasi sitä.

Hän tapasi kaikki ovet lukittuina. Joku avulias käsi oli avannut portin, porraskäytävän, vieläpä piilokomeron tapettiovenkin.

Hän saattoi päästä sisään vähääkään meluamatta.

Määrätystä paikasta hän löysi ruuvin, joka voitiin vetää ulos, ja pisti sen sijaan avaimen. Salaovi ponnahti auki ja sulkeutui hänen jälkeensä. Timar oli salakäytävässä -- urkkija omassa talossaan.

Siis päälle päätteeksi vielä urkkija!

Mitä alhaista tekoa ei hän vielä olisi tehnyt? Ja vain senvuoksi, että "köyhä" on vain alhaisempi olento ja vain rikas on jonkun arvoinen maailmassa! Tässä nyt on se ihanuus!

Onpa onnellista, että tässä paikassa vallitsee maanalainen pimeys!

Hapuillen ja käsillään tunnustellen hän hoiperteli seinää pitkin siihen paikkaan, mistä heikko valo häämöitti. Hän seisoi Pyhän Yrjänän kuvan kohdalla. Huoneessa olevan lampun valo tunkeutui mosaikin rakosien lävitse.

Hän löysi laatan, jonka voi työntää syrjään, jonka jälkeen vain ohut lasiruutu jäi tähän paikkaan.

Hän katsahti huoneeseen.

Pöydällä paloi lamppu, jossa oli varjostin himmeätä, hiottua lasia. Timea käveli edestakaisin huoneessa.

Valkoinen, koruompeleinen puku hulmahteli hänen lanteillaan; yhteenpuristetut kädet riippuivat alaspäin.

Ovi vierashuoneeseen avautui ja Sohvi-rouva astui sisään. Hän sanoi hiljaa jotakin Timealle.

Mutta Timar kuuli tämänkin hiljaisen kuiskauksen. Syvennys oli Dionysoksen korvan kaltainen; se vangitsi jokaisen äänteen.

"Saako hän tulla?" kysyi Sohvi-rouva.

"Minä odotan häntä", vastasi Timea.

Senjälkeen Sohvi-rouva taas poistui.

Timea avasi nyt piironkinsa laatikon ja otti sieltä esille erään esineen.

Tämä kädessään hän lähestyi lamppua. Hän seisoi nyt vastapäätä Timaria, niin että lampunvalo heijastui kirkkaana hänen kasvoilleen. Timar saattoi nyt tarkata joka muutosta hänen piirteissään.

Timea avasi laatikon. Siinä oli sapeli, jonka terä oli katkennut.

Ensimmältä rouva säpsähti, ja kokoonvetäytyvät kulmakarvat ilmaisivat kauhua. Mutta hänen kasvonsa kirkastuivat vähitellen ja muistuttivat kapeine, yhteenkasvaneine kulmakarvoilleen taaskin pyhimyskuvaa, jolla oli musta sädekehä otsan ympärillä.

Hellyyttä ilmeni hänen surumielisissä piirteissään. Hän kohotti laatikkoa ja vei siinä olevan sapelin niin lähelle huuliaan, että Timar väristen pelkäsi hänen suutelevan sitä.

Nyt oli tämä sapelikin kilpailija!

Kuta kauemmin Timea katseli sapelia, sitä kirkkaammin alkoivat hänen silmänsä loistaa. Kerran hän meni rohkeudessaan niinkin pitkälle, että uskalsi tarttua sapelinkahvaan; hän otti taittuneen aseen laatikosta ja alkoi miekkailla sillä, niinkuin me miehet teemme... Oi, jospa hän vain olisi tiennyt lähellään olevan erään, jonka jokaisella iskulla täytyi tuntea kaikki helvetin tuskat!

Nyt naputettiin ovelle. Timea laski säikähtyneenä sapelin takaisin laatikkoon ja änkötti sitten epämääräisesti: "Sisään!" Mutta sitä ennen hän kuitenkin veti alas hihansuut, jotka olivat vetäytyneet ylöspäin.

Majuri Katshuka astui sisään.

Hän oli vieläkin komea mies, jolla oli kauniit sankarinkasvot. Timea ei mennyt häntä vastaan, vaan seisoi yhä lampun vieressä. Timar tarkkasi häntä ankarasti.

Tuhat tulimmaista, mitä hänen täytyi nähdä!

Majurin astuessa sisään _punastui_ Timea.

Niin, alabasteripatsas saattoi myöskin loistaa aamuruskosta. Pyhimyskuvan kasvot olivat liikutuksen vallassa, ja neitseellinen valkeus koristautui ruusuilla.

Valkeat kasvot olivat kohdanneet hänen, joka voi sytyttää ne liekehtimään.

Tarvitaanko muita todistuksia. Tarvitaanko sanoja?

Timar oli työntämäisillään kuvan syrjään ja Pyhän Yrjänän vastustajan, lohikäärmeen, tavoin heittäytymäisillään noiden kahden väliin, ennenkuin Timean huulet olivat ennättäneet lausua julki sen, mitä hänen kasvonsa ilmaisivat...

Mutta ei! -- Kenties hän oli vain nähnyt unta. Timean kasvot ovat yhtä valkoiset nyt kuin ennen. Kylmän arvokkaasti hän viittaa majuria istuutumaan. Itse hän istuutuu kauas hänestä, ja hänen katseensa on niin ankara, niin kylmä, niin kunnioitusta herättävä.

Majuri piti kultanauhoin koristettua lakkia toisessa kädessään ja kultatupsuista sapelia toisessa ja istui jäykkänä kuin kenraalinsa edessä.

He katselivat toisiaan kauan. Molemmat taistelivat kiusaavia tunteita vastaan.

Timea katkaisi äänettömyyden.

"Herraseni, te olette lähettänyt minulle arvoituksellisen kirjeen, jota seurasi vieläkin merkillisempi lahja. Tämä lahja on taittunut sapeli."

Näin sanoen hän avasi laatikon ja otti sieltä esiin kirjeen.

"Kirjeenne sisältö on seuraava: Armollinen rouva! Minä olen tänään ollut kaksintaistelussa, ja vain sitä seikkaa, että sapelini taittui, saa vastustajani kiittää hengestään. Tämä kaksintaistelu on yhteydessä sangen arvoituksellisten asianhaarojen kanssa, jotka suoranaisesti liikuttavat teitä, ja vielä enemmän _teidän puolisoanne_. Suokaa minulle muutaman minuutin keskusteluaika, joten voisin sanoa teille, mitä teidän välttämättä tulee tietää."

"Tässä kirjeessä ovat sanat _teidän puolisoanne_ alleviivatut kaksinkertaisesti, ja juuri tämä seikka sai minut sallimaan teille tilaisuutta keskusteluun. Puhukaa! Mitä yhteyttä on teidän kaksintaistelullanne ja herra von Levetinczyn personallisilla suhteilla? Minä olen kuunteleva teitä, niin kauan kuin sanottavanne koskee herra von Levetinczyä, -- mutta jos siirrytte toiselle alalle, niin poistun heti paikalla."

Majuri kumarsi miettivän totisena.

"Alan siis, armollinen rouva, kertomalla erään tuntemattoman miehen viime aikoina kuljeskelleen tässä kaupungissa puettuna meriupseerinpukuun. Pukunsa on avannut hänelle tien kaikkialle, missä upseereja oleskelee. Hän tuntuu olevan maailmanmies ja tottunut seuraihminen. En tiedä lähemmin kertoa, ken hän on, sillä minun tapani ei ole urkkia. Eikö hän joskus ole herättänyt teidänkin huomiotanne, armollinen rouvani? Te olette voinut joka ilta nähdä hänet teatterissa; hänellä on yllään vihreä virkapuku, jossa on keltaiset ja punaiset kääntökaulukset."

"Minä olen nähnyt hänet."

"Ja muistatteko milloinkaan ennen nähneenne häntä?"

"En ole pannut merkille hänen kasvojaan."

"Sehän on totta, armollinen rouva ei milloinkaan katsele vieraita miehiä kasvoihin."

"Eteenpäin, herrani! Minusta ei ole kysymys."

"Tämä mies on jo viikkokausia seurustellut kanssamme; rahoja hänellä tuntuu olevan viljalti. Syyksi täällä oloonsa hän ilmoitti odottavansa herra von Levetinczyn paluuta, koska hänellä oli muka hyvin tärkeä asia kerrottavana hänelle. Asia alkoi lopuksi ikävystyttää meitä. Hän tiedusteli joka päivä herra von Levetinczyä, ja hänen ilmeensä oli silloin niin salaperäinen, että me tulimme ajatelleeksi hänen olevan seikkailijan. Eräänä päivänä päätimme panna miehemme pussiin. Meidän oli saatavat selville, miten oli tämän ihmisen, laita, joka tunkeutui seuraamme. Minä otin hänet kuulusteltavakseni. Hän veti taas esiin tavalliset lausepartensa, että hänellä oli jotakin selvitettävää teidän miehenne kanssa. Miksi hän ei siis kääntynyt herra Levetinczyn liikkeenhoitajan puoleen? -- Siksi, että asia oli niin arkaluontoinen, että se voitiin selvittää vain kahden kesken. -- Tämän vastauksen saatuani päätin minä armotta käydä hänen kimppuunsa. Kuulkaa, sanoin hänelle, minä en usko, ja me epäilemme sitä kaikki, teillä olevan mitään arkaluontoisia asioita selvittämättä herra von Levetinczyn kanssa. Me emme tiedä, kuka te olette, mutta sen tiedämme, että herra Levetinczy on kunniallinen mies, jolla on järkeä ja luonnetta, jonka varallisuussuhteet, hyvä maine ja yhteiskunnallinen asema ovat tunnetut -- ja sitäpaitsi hän on mies, joka perheenisänä on moitteeton ja joka kansalaisena on uskollinen kuninkaalleen. Hänellä ei siis voi olla mitään syytä salaisiin kohtauksiin teidän laistenne miesten kera."

Majurin puhuessa oli Timea noussut hiljaa paikaltaan. Hän meni nyt majurin luo, ojensi kätensä sanoen: "Kiitän teitä."

Ja taas näki Timar hänen valkeiden kasvojensa leimahtavan hehkuvan punaisiksi, jommoiset ne eivät ikinä olleet olleet, mutta nyt jäivät semmoisiksi. Rouva oli lämmennyt ajatellessaan juuri tämän miehen, jota hänen sydämensä jumaloi, puolustavan toista, joka ollen hänen puolisonsa seisoi heidän sydämiensä välillä.

Majuri jatkoi selontekoa, ja jotta ei loukkaisi Timeaa katseillaan, hän etsi huoneesta toisen esineen, johon kiinnitti katseensa, kuten ne, jotka aikovat kertoa jännittävän kertomuksen, valitsevat kiinteän pisteen silmilleen. Sellaisen hän löysi lohikäärmeen päästä Pyhän Yrjänän kuvassa. Mutta juuri tämän lohikäärmeen pään vieressä oli se aukko, josta Timar katseli huonetta, ja hänestä tuntui kuin majuri puhuisi suoraan hänelle, vaikka hänen piilopaikassaan olikin niin pimeä, ettei kukaan voinut nähdä häntä.

"Tämän kuultuaan", jatkoi majuri, "muuttuivat miehen kasvot äkkiä ja hän hypähti ylös, kuin nukkuva koira, jonka hännälle on astuttu. 'Mitä?' hän huusi, niin että kaikki sen kuulivat, 'te pidätte siis Leventinczya rikkaana, mainehikkaana, ymmärtäväisenä ja kunnioitettuna miehenä, hyvänä perheenisänä ja uskollisena alamaisena? No, minäpä näytän teille, että tämä Levetinczy, tavattuaan minut, seuraavana päivänä lähtee karkuun ja jättäen talonsa ja kauniin vaimonsa pakenee Unkarista ja koko Europasta, ja että te ette milloinkaan ole saava hänestä kuulla.'"

Timean käsi etsi tahtomatta katkenneen sapelin kahvaa.

"... Vastauksen asemasta löin miestä kasvoihin."

Timar veti nopeasti päänsä aukosta, jossa oli urkkinut, ikäänkuin olisi pelännyt iskun kohtaavan itseään.

"Minä näin miehen heti katuvan sanojaan. Hän olisi mielellään vetäytynyt pois tämän nyrkiniskun seurauksista. Mutta minä en päästänyt häntä. Minä asetuin hänen tielleen. 'Te olette sotilas, teillä on sapeli. Teidän täytyy siis tietää, mihin tällainen kunniallisten miesten välillä tapahtunut kohtaus johtaa. Tuolla ylhäällä majatalossa on avara tanssisali; me sytytämme kynttilät, te valitsette kaksi sekundanttia, ja minä kaksi, ja sitten me annamme aseiden ratkaista asiamme.' Emme jättäneet hänelle hetkeäkään ajatusaikaa. Mies miekkaili kuin merirosvo. Pari kertaa hän yritti tarttua sapeliini vasemmalla kädellään, minä raivostuin, iskin häntä päähän ja hän kaatui lattialle. Hänen onnekseen olin iskenyt terän lappeella, jolloin terä katkesi. Seuraavana päivänä mies oli paennut kaupungista, kuten lääkäreiltä kuulin. Haava ei siis ollut vaarallinen."

Timea otti jälleen ylös sapelin ja tarkasteli sen terää. Sitten hän laski sen takaisin pöydälle ja ojensi kätensä majurille.

Tämä taittui siihen hellästi ja vei sen huulilleen; tuskin saattoi huomata hänen sitä suudelleen.

Timea ei vetänyt kättään pois.

"Kiitän teitä!" kuiskasi majuri hiljaa. Timar ei kenties kuullutkaan sanoja piilopaikkaansa, mutta majurin kosteat silmätkin sanoivat samaa: "Kiitän teitä!"

Seurasi pitkä vaitiolo. Timea istuutui jälleen sohvalle ja nojasi päätään käteensä.

Majuri ryhtyi taas puheeseen:

"Mutta, armollinen rouva, minä en ole pyytänyt saada keskustella kanssanne kerskuakseni urotyöstä, joka on teille kiusallinen ja minun puolestani oli vain ystävyydenvelvollisuuden täyttämistä, enkä myöskään saadakseni sitä kiitosta, jota te ystävällisesti osoititte minulle kädenpuristuksella. Se oli paljon ja minulle erinomainen palkinto. Mutta minä en sen vuoksi, tällä tavattomalla, miltei naurettavalla tavalla, lähettämällä teille taittuneen sapelin, ole pyrkinyt saamaan teidät suostumaan keskusteluun kanssani, vaan tehdäkseni teille vakavan kysymyksen. Armollinen rouva, olisiko mahdollista, että tuon ihmisen puheissa olisi perää?"

Nämä sanat kuullessaan Timea säpsähti kuin salaman iskemänä. Timariinkin tämä salama sattui, joka ainoa hermo hänessä vetäytyi kokoon.

"Mitä te ajattelette?" huusi Timea kiivaasti.

"Sana on sanottu", jatkoi majuri, joka oli noussut tuoliltaan, "ja nyt minä en jätä teitä ennenkuin vastaatte kysymykseeni, armollinen rouva. Jos tämä mies on valehdellut yhden asian, niin on kaikki tyyni valhetta; mutta jos vain yksikin asia on totta, niin voi kaikki olla totta. Senvuoksi olen tullut tänne. Ilman verukkeita, suoraan asiaan käyden, avoimin otsin kysyn teiltä: Onko mahdollista, että näissä syytöksissä voisi olla yhtään totuuden sanaa? Minä en ole toistanut kaikkea, mitä tuo mies on sanonut Levetinczystä, mutta kaiken, mikä voi miestä loukata, hän on syytänyt hänen niskoilleen. Onko mahdollista, että Timarin elämä voisi saada sellaisen kauhean käänteen, jonka tämän onnettoman talon edellinen omistaja vain kuolemallaan vältti? Sillä jos se on mahdollista, niin eivät mitkään hienotunteisuussyyt voi pidättää minua Jumalan armahtavaisuuden nimessä hetkeäkään viipymästä pelastaakseni teidät tästä talosta, joka siinä tapauksessa uhkaa lyhistyä kokoon. Minä en voi sallia teidän vihkiytyvän turmioon; minä en voi kylmäverisenä katsella, kun joku vetää teidät mukanaan syvyyteen."

Nämä hehkuvat sanat olivat lämmittäneet Timeaa. Timar katseli väristen ja liikutettuna vaimonsa sieluntaistelua. Timea suoriutui voittajana. Hän kokosi kaikki voimansa ja vastasi levollisesti:

"Olkaa huoletta, herrani. Minä voin vakuuttaa teille, että ken tämä mies lieneekin ja mistä tulleekin, niin hän on valehdellut ja hänen panettelussaan ei ole mitään perää. Minä tunnen tarkoin herra Levetinczyn varallisuussuhteet, sillä hänen poissaollessaan olen minä hoitanut liikeasioita ja olen tajusin selvillä kaikesta. Hänen raha-asiansa ovat järjestyksessä, ja vaikkakin kaikki, mikä hänen yrityksissään on alttiina, onnettoman sattuman kautta menisi, niin ei ainoakaan pylväs hänen talossaan silti horjuisi. Sitäpaitsi voin minä hyvällä omallatunnolla sanoa teille, että herra Levetinczyn omaisuudessa ei ole äyriäkään, joka ei olisi rehellistä tietä hankittu. Hän ei ole ketään vahingoittanut eikä tehnyt köyhäksi ja hänen ei siis tarvitse vavista niitä syytöksiä, joita muut hänestä tekevät, eikä salata Jumalalta eikä ihmisiltä sitä, miten hän on saanut sen tai sen omaisuutensa osan. Levetinczy on rikas mies, jonka ei tarvitse punastua rikkauttaan."

Haa, kuinka Timarin posket paloivat pimeässä!

Majuri huokasi syvään.

"Te olette saanut minut vakuutetuksi kaikesta, armollinen rouva. Minä en myöskään ole epäillyt, ettei joka sana, jolla hän moitti Timaria liikemiehenä, olisi ollut valhetta. Mutta hänen lausunnoissaan oli myös paljon sellaista, joka asetti hänet puolisona huonoon valoon. Sallikaa minun kysyä teiltä yhtä seikkaa: Oletteko onnellinen?"

Timea katsoi häneen sanomaton tuska kasvoissaan ja hänen katseessaan oli vastaus: "Sinä näet ja kuitenkin kysyt!"

"Rikkaus, komeus ja ylenpalttisuus ympäröi teitä", jatkoi majuri rohkeammin; "mutta jos on totta, mitä minä -- kautta kunniani! -- en milloinkaan ole keneltäkään kysynyt ja johon minä, kun eräs minulle kysymättä sen sanoi, vastasin: 'Sinä valehtelet!' ja kuritin häntä siitä -- jos se on totta, että te kärsitte, että te ette ole onnellinen, niin minä en olisi mies, jos nyt minulta puuttuisi rohkeutta sanoa teille: Armollinen rouva, vielä on eräs, joka kärsii yhtä paljon ja on yhtä onneton kuin te; -- heittäkää luotanne nämä _kahden ihmisen_ kärsimykset, jotka vielä toisessa maailmassa tulevat Jumalan edessä syyttämään kolmatta, näiden kärsimysten aiheuttajaa. Erotkaa hänestä!"

Timea painoi molemmin käsin sydäntään ja katseli kirkastettu tuska kasvoillaan ylös, kuten marttyyri, joka menee tuskalliseen kuolemaan. Kaikki sydämen tuskat olivat tällä hetkellä heränneet hänessä.

Kun Timar nyt näki hänet, löi hän masentuneena otsaansa ja kääntyi pois Judaksen reiästä, josta hän vakoili.

Muutamaan hetkeen hän ei kuullut eikä nähnyt mitään.

Kun kiusallinen uteliaisuus veti hänet uudelleen valon luo, joka tunkeutui hänen pimeyteensä ja hän katsahti huoneeseen päin, ei hän enää nähnyt marttyyriä. Timean kasvot olivat taas levolliset.

"Herraseni", hän sanoi lempeällä, vienolla äänellä majurille, "se seikka, että olen kuunnellut teitä loppuun asti on todistuksena siitä, että kunnioitan teitä. Sallikaa minun säilyttää tämä kunnioitukseni älkääkä milloinkaan enää kysykö minulta, mitä tänään olette kysynyt. Minä otan koko maailman todistajakseni, että en milloinkaan ole sanoin, enkä edes kyynelin valittanut. Kenen tähden olisin valittanut. Hänenkö, joka pelasti minut, muukalaisen, lapsen, kuolemasta, joka kolme kertaa astui kuoleman valtakuntaan pelastamaan minua? Kun minä olin typerä olento, jota kaikki ivasivat, suojeli hän minua; minun takiani hän joka päivä kävi verivihollisensa luona, kärsi kanssani, valvoi etujani. Kun minusta oli tullut kerjäläinen, jolla ei ollut kattoa pääni päällä, lahjoitti hän minulle, palvelijalle, kätensä, rikkautensa ja teki minusta kotinsa valtiattaren. Ja kun hän ojensi minulle kätensä, tarkoitti hän totta. Hän ei laskenut leikkiä kanssani."

Sanoessaan tämän Timea kiiruhti erään seinäkaapin luo ja tempasi sen oven auki.

"Katsokaa tänne, herraseni", hän huusi majurille ja levitti auki koruompeleisen laahustimen eräästä puvusta, joka riippui kaapissa. "Tunnetteko tätä pukua? Se on sama puku, jota minä ompelin. Te näitte minun viikkokausia tekevän siihen työtä. Joka piste on minulle haudattu unelma, surullinen muisto. Minulle oli kuviteltu, että siitä tulisi hääpukuni. Mutta kun se oli valmis, sanottiin minulle: 'Riisu se nyt yltäsi, se onkin toista morsianta varten!' Oi, herrani, se oli kuolettava isku sydämelleni. Jo vuosikausia olen riutunut tämän parantumattoman haavan tähden. Mutta nytkö hakisin eroa tästä jalosta, suuresta miehestä, joka ei, minun ollessani vielä puoliksi lapsi, imarrellut minua eikä sanonut minulle kohteliaisuuksia pannakseen pääni pyörälle, vaan pysyttelihe loitolla ja odotti, ja vasta sitten, kun muut polkivat minua ja jättivät minut avuttomaksi, astui hän esiin korottaakseen minut luokseen eikä ole senjälkeen milloinkaan lakannut yli-inhimillisellä, enkelimäisellä kärsivällisyydellä tekemästä kaiken voitavansa parantaakseen kuolettavaa haavaani ja jakaakseen kärsimykseni? Minäkö eroaisin tästä miehestä, jolla ei paitsi minua ole ketään muuta, jota hän rakastaa, tästä miehestä, jolle minä olen koko maailma, ainoa olento, jonka nähdessään hänen synkät kasvonsa kirkastuvat. Minäkö eroaisin tästä miehestä, jota kaikki rakastavat ja kunnioittavat? Minäkö sanoisin vihaavani häntä -- minä, jonka on kiittäminen häntä kaikesta, ja joka en ole antanut hänelle muita myötäjäisiä kuin sairaan rakkaudettoman sydämen?"

Intohimoisesti liikutetun rouvan sanoja kuullessaan peitti majuri kasvonsa kädellään. Ja mitä sitten tunsi toinen mies Pyhän Yrjänän kuvan takana? Eikö hänestä tuntunut kuin hän olisi ollut lohikäärme, jonka kitaan pyhä ritari syöksee keihäänsä?

Ei kuitenkaan riitä, että keihäs syöstään halien kurkkuunsa; keihäänkärjen väkä riuhdotaan uudelleen irti haavasta.

"Ei, herraseni", jatkoi Timea, jonka kasvoja kirkasti vastustamattoman viehättävä naisellinen arvokkuus, "vaikka Timar olisi suoranainen vastakohta sille, miksi maailma häntä luulee, vaikka hän olisi rappiolla, kerjäläinen, en kuitenkaan eroaisi hänestä. Ei, silloin kaikkein vähinten. Ja jos hänen nimeänsä tahraisi häpeä, en silti heittäisi tätä nimeä luotani. Minä jakaisin hänen häpeänsä, kuten olen jakanut kaikki hänen loistokautenaan. Vaikka koko maailma halveksisi häntä, olisin minä kuitenkin velkapää hänelle ikuisen kunnioitukseni. Jos hän joutuisi maanpakolaiseksi, seuraisin häntä maanpakoon, ja minä asuisin hänen kanssaan metsissä, jos hänestä tulisi ryöväri. Niin, jos hän surmaisi itsensä, kuolisin hänen kanssaan..."

(Mitä se on? Itkeekö lohikäärme kuvassa?)

Timea ei ollut vielä puhunut loppuun.

"Ja lopuksi, herraseni, vaikka tuntuvin, katkerin suru, joka voisi kohdata vaimoa, kohtaisi minuakin, jos saisin tietää hänen rakastavan toista, niin sanoisin: Jumala siunatkoon häntä, joka on lahjoittanut miehelleni sen onnen, jota minä en voinut hänelle antaa! Enkä minä eroaisi hänestä. -- Minä en siihen suostuisi, vaikka hän itse pyytäisi; minä en milloinkaan eroa hänestä, sillä minä tiedän, mitä valani ja sieluni pelastus vaativat minulta!"

Majuri nyyhkytti -- hänkin!

Timea vaikeni hetkiseksi saadakseen takaisin levollisuutensa. Senjälkeen hän alkoi taas matalalla, lempeällä äänellä:

"Ja nyt te lähdette luotani ainiaaksi. Se tikarinpistos, jonka te monta vuotta sitten minun sydämeeni iskitte, on nyt kuitattu tällä miekaniskulla. Minä säilytän tämän taittuneen sapelin muistona. Niin usein kun silmäni sattuvat tähän sapeliin, muistutan itselleni teidän olevan jalon ihmisen, ja se on parantava haavani. Sillä, että te ette vuosikausiin ole lähestynyt minua ettekä puhunut minulle, olette te sovittanut sen, että kerran lähestyitte minua ja puhuitte minulle."

(Pyhän Yrjänän takaa kuului melua, ikäänkuin joku olisi nopeasti poistunut.)

Kun Timar kaapinovesta syöksyi piilopaikastaan käytävään, astui tumma olento hänen eteensä. Oliko se varjo, aave, vai paha henki?

"Mitä olette kuullut? Mitä olette nähnyt?"

Se oli Atalia.

Timar työnsi tumman varjon luotaan ja painaen sen toisella kädellään seinää vastaan kuiskasi sen korvaan:

"Kirous tulkoon päällenne! Ja kirottu olkoon tämä talo ja sen tomu, joka sen rakensi!"

Näin sanoen hän juoksi kuin mielipuoli alas portaita.

Ovi Timean huoneeseen avautui. Sieltä loisti valonhohde, ja siinä saattoi tuntea majurin, joka poistui. Timea soitti. Sohvi-rouvan kimeä ääni kuului hänen toruessaan siitä, että joku oli sammuttanut lampun portaissa. Sitten hän näytti majurille tietä. Atalia piiloutui kaapinoven taa. Ja kun kaikki olivat poistuneet ja oli jälleen tullut pimeä seisoi hän kauvan puhellen itsekseen äänettömiä sanoja. Hän vain liikutteli huuliaan, puri yhteen hampaansa ja silmät pyörivät ja puristetut nyrkit uhkasivat. Mitä hän sanoi?

Kymmenes luku.

ENSIMMÄINEN TAPPIO.

Paetako? Mutta minne? Siitä on nyt kysymys.

Tornikellot kaupungissa lyövät kymmenen. Puomit oli jo laskettu alas pienemmän Tonavan yli vievällä sillalla, joka johti saarelle. Nyt pääsi jäätäkin myöten suuremman Tonavan haaran ylitse. Mutta sinne ei voi päästä häivyttämättä kaikkia puusillalla olevia tullipalvelijoita ja rannalla muutamia poliiseja, joilla on ankara käsky olla päästämättä illasta kello 8:sta aamuun kello 7:ään ketään jäälle, vaikka pyrkijä olisikin itse paavi.