Part 11

Mutta katsahtaessaan ylös hän ei nähnyt ketään. Kuultuaan villapeitteen olevan Brussasta, missä rutto raivosi, olivat he kaikki toinen toisensa jälkeen kiirehtineet ulos mökistä, jättäen koko saaren ja sen kuolemaan vihityt asukkaat paholaisen ja helvetin valtaan. Täten oli saari tullut huonoon huutoon ja se pidätti jokaisen, jolle henki oli kallis, etäällä siitä.

Terese päästi nyt piilossa olijat ulos.

Timar suuteli hänen kättään.

"Äitini!"

"Poikani!" kuiskasi Terese hiljaa ja katsahti häntä silmiin. Tämä katse sanoi Mikaelille: "Muista, mitä olet tällä hetkellä kuullut!"

Ja nyt oli aika valmistautua matkalle.

Terese puhui aina tulevasta kuolemastaan kuin matkasta.

"Lokakuussa lähden, keskellä kaunista jälkikesää. Kovakuoriaisetkin paneutuvat silloin talven lepoon ja puut pudottavat lehtensä."

Hän valitsi itse kuolinpukunsa ja kääreliinansa.

Timariin ja Noëmiin nojaten hän kulki pienelle, kauniille aukeamalle ja määräsi hautansa paikan sinne.

"Tähän, keskelle tätä kaunista kenttää!" hän sanoi ottaen Timarin kädestä lapion ja mitaten sillä pitkänomaisen neliön. "Sinä olet jo valmistanut asunnon Dodille; valmista nyt minullekin. Mutta älä luo kumpua haudalleni, älä pystytä siihen ristiä äläkä istuta puita eikä pensaita sinne. Peitä paikka kauniilla, tuoreella ruoholla. Ei mikään saa erottaa sitä ympäröivästä tasangosta. Minä toivon niin. En tahdo kenenkään, joka on iloisella mielellä, huomaavan hautaani tullakseen surulliseksi."

Ja Timar valmisti Teresen asunnon.

Terese ei edes kertaakaan sanonut hänelle:

"Sano, kuka sinä oikeastaan olet? Minä lähden muutaman päivän perästä maailmasta enkä tiedä, kenen käsiin jätän Noëmin."

Eräänä iltana hän nukahti eikä enää herännyt.

He hautasivat hänet, kuten hän oli toivonut.

He käärivät hänet valkoisiin, kauniisiin vaatteisiin ja laittoivat hänelle vuoteen hyväntuoksuisista pähkinänlehdistä.

Ja sitten he loivat haudan umpeen maan tasalle ja peittivät sen tuoreella ruoholla, joten paikka oli aivan entisen näköinen.

Seuraavana aamuna, kun Timar ja Noëmi taluttaen pikku Dodia kädestä menivät kentälle ei tasaisessa maassa näkynyt jälkeäkään. Hämähäkit olivat kutoneet verkkonsa senkin paikan yli, kuten muidenkin avointen paikkojen, ja ne näyttivät hopeiselta paaripeitteeltä, jossa kastepisarat kimaltelivat auringon paisteessa kuin tuhannet miljoonat timantit.

Mutta keskellä tätä vihreätä, hopeallekimmeltävää kenttää, he kuitenkin löysivät paikan.

Almira kulki edellä. Äkkiä se ojentautui suoraksi, ja painoi kuononsa maahan. Siinä se oli.

Timar ajatteli, että tämä hauta sulki häneltäkin maailman. Hänenkin oli valmistauduttava matkalle joko "tänne" tai "sinne."

Yhdeksäs luku.

TAITTUNUT SAPELI.

Timar jäi saarelle siksi kunnes huurre peitti vihreät nurmet, kunnes lehdet putoilivat puista ja satakieli ja rastas muuttivat pois.

Silloin hän päätti palata maailmaan, todelliseen maailmaan.

Noëmin hän jätti yksin heidän pikku lapsensa kera autiolle saarelle.

"Mutta minä tulen takaisin jo talvella."

Näillä sanoilla hän erosi hänestä.

Noëmi ei edes tiennyt, mitä sana "talvi" merkitsi niillä seuduin, jossa Mikael asui. Saaren ympärillä ei Tonava jäätynyt ensinkään. Siellä oli etelämainen talvi; kylmimpään vuodenaikaan oli vielä kaksi astetta lämmintä. Muratti ja laakeri viheriöitsivät koko talven villeinä.

Mutta Mikaelille sattui huono matkailma. Ylisen Tonavan varsilla oli jo satanut lunta, ja häneltä meni tuiskun tukkoamilla teillä kokonainen viikko, ennenkuin hän ennätti Komorniin. Hänen oli myös vietettävä yksi päivä Uj-Szöny'ssä. Tonavassa uiskenteli niin paljon jäitä, että ei voitu kulkea sen yli.

Kerran hän oli pienellä venheellä uskaltanut tulvineen joen yli. Mutta silloin oli Noëmi odottanut häntä. Mutta nyt hän vain rientää Timean luo.

Mutta hänenkin luokseen hän "rientää."

Jäät kasautuivat virralla, ja hän oli ensimmäinen, joka kulki jalan jään poikki.

Sillä, kuten sanottua, Timeankin luo hänellä on kiire -- ottamaan eroa hänestä.

Hänen päätöksensä on nyt tehty. Heidän täytyy erota. Noëmi ei voi kauemmin olla yksin autiolla saarella.

Noëmille on palkittava oikeudenmukaisesti hänen uskollisuutensa ja rakkautensa. Kirous Timarille, jos hän jättäisi Noëmin yksin avuttomana korpeen, senjälkeen kun hän on antautunut Timarille ruumiineen, sieluineen!

Ja sittenhän Timeakin tulisi onnelliseksi

Tämä ajatus häntä kuitenkin harmitti, -- ajatus, että Timea tulisi onnelliseksi.

Jos Timar voisi edes vihata häntä, jos hän voisi esittää edes yhden syytöksen häntä vastaan, niin että hän voisi hyljätä hänet kuin henkilön, jota vihataan ja joka unohdetaan helposti!

Hänen oli ollut pakko jättää vaununsa Uj-Szöny'yn, sillä ajopeleillä ei vielä voinut kulkea jäiden yli. Hän palasi kotiin jalkaisin.

Astuessaan sisään hänestä tuntui kuin Timea olisi säikähtynyt hänet nähdessään, kuin hänen kätensä olisi vavissut, kun hän sen ojensi tervehdykseksi, kuin hänen äänensä olisi värissyt hänen vastatessaan Timarin tervehdykseen. Tällä kertaa hän ei myöskään ojentanut poskeaan suudeltavaksi. Sanoen syyksi puvun muuttamista, Timar kiirehti huoneeseensa.

Oi, jospa tällä arkuudella olisi syynsä!

Hän oli huomannut vielä kerran erään toisenkin merkin, nimittäin Atalian kasvoilla. Tämän silmissä loisti pirullisen voiton tuli, vahingonilon virvatuli.

Kuinka? Tietäisiköhän Atalia jotakin?

Hän tapasi taas molemmat naiset aterialla. He istuivat kaikki kolme vaiti vastapäätä toinen toisiaan, katsellen toisiaan tutkivasti.

Aterian jälkeen Timea sanoi vain nämä sanat: "Te olette tällä kertaa ollut hyvin kauan poissa."

Timar ei voinut vastata: "Pian olen jättävä sinut ainiaaksi", mutta hän ajatteli niin.

Hän aikoi edeltäkäsin neuvotella asianajajansa kera siitä, kuinka hän nostaisi avioerojutun vaimoaan vastaan. Hänen oli mahdotonta keksiä mitään tekosyytä siihen.

Ei ollut muuta syytä kuin "molemminpuolinen voittamaton vastenmielisyys."

Mutta tässä täytyi molempien olla yhtä mieltä, oli asia sitten totta tai ei.

Antaisikohan hänen vaimonsa samanlaisen selityksen? Hänestä riippui kaikki.

Timar mietiskeli koko iltapäivän tätä asiaa. Hän käski palvelusväkeä pitämään hänen paluunsa salassa kaikilta vierailta; tänään hän ei tahtonut puhua kenenkään kanssa.

Iltapuoleen avasi kuitenkin joku oven hänen huoneeseensa.

Hän heitti raivostuneen silmäyksen sinnepäin ja oli jo tarttunut oven lukkoon estääkseen tulijaa, oli se sitten kuka tahansa, astumasta sisään. Mutta hän astui hämmästyneenä askeleen taaksepäin. Atalia seisoi hänen edessään.

Sama vahingonilo loisti hänen kasvoissaan, sama ivallinen voitonhymy väreili hänen huulillaan.

Mikael vetäytyi taaksepäin näiden silmien edestä.

"Mitä tahdotte, Atalia?" kysyi hän hämillään.

"Hm, mitä luulette, herra von Levetinczy, minun tahtovan?"

"Kuinka minä sen tietäisin?"

"Mutta minäpä tiedän, mitä te tahdotte."

"Minäkö?"

"Tahdotteko tietää minulta jotakin?"

"Mitä?" kuiskasi Mikael innokkaasti sulkien oven ja tuijottaen silmät suurina Ataliaa.

"Mitä tahdotte tietää minulta, herra von Levetinczy?" sanoi kaunis nainen yhä hymyillen. "Niin, onhan se vaikeata arvata! Kuinka monta vuotta olen nyt ollut talossanne?"

"Talossaniko?"

"No niin, tässä talossa sitten kun se tuli omaksenne. Jo kuusi vuotta. Joka vuosi olen nähnyt teidän palaavan kotiin. Joka vuosi olen nähnyt uuden ilmeen kasvoillanne. Ensimmäisenä vuonna se oli tuskaista mustasukkaisuutta, seuraavana hyväntuulisuutta, sitten teeskenneltyä levollisuutta, kerran myöskin kuohuvaa intoa ja poroporvarillista toimekkuutta. Kaikkea tätä tutkin. Viime vuonna miltei luulin murhenäytelmän jo loppuvan. Ja se pelotti minua. Te osasitte ottaa kasvoillenne sellaisen ilmeen, kuin on ihmisellä, joka aina näkee haudan edessään. Mutta tehän tiedätte, ettei kukaan niin hartaasti rukoile teidän henkenne puolesta kuin minä."

Nämä sanat kuullessaan Timar rypisti kulmiaan ja Atalia osasi kenties lukea näistä rypyistä.

"Ei, ei kukaan, herraseni", hän jatkoi intohimoisesti, "sillä jos on olemassa _joku_, joka _rakastaa_ teitä, ei hän kuitenkaan voisi niin lämpimästi toivoa teille pitkää ikää, kuin minä nyt toivon. -- Nyt näen kasvoillanne taas saman ilmeen kuin ensimmäisenä vuonna. Se on oikea ilme. Te tahtoisitte mielellänne tietää minulta jotakin Timeasta?"

"No tiedättekö sitten jotakin?" kysyi Timar kiivaasti, nojaten selkäänsä oveen, ikäänkuin pitäen Ataliaa vankina.

Atalia hymyili ivallisesti. Eihän, vaan Mikael on vanki.

"Tiedän paljon -- kaikki!" hän vastasi.

"Kaikki?"

"Niin, kylliksi, vetääkseni kirouksen meidän kaikkien kolmen ylitse, minun ja sen toisen sekä teidän."

Mikael tunsi veren seisahtuvan suonissaan.

"Te voitte sanoa minulle kaikki."

"Juuri siksi olen tänne tullutkin. Kuunnelkaa minua tarkoin loppuun asti, yhtä levollisesti kuin minä olen kertova teille asioita, joiden ajatteleminen vie hulluuteen ellei kuolemaan."

"Pyydän teitä, etukäteen yksi sana: onko Timea uskoton?"

"Hän on."

"Ah!"

"Minä sanon vielä kerran: hän on uskoton. Ja te olette saapa eittämättömän todistuksen siitä."

Timarin paremmat tunteet nousivat tätä syytöstä vastaan.

"Mutta, neitiseni, punnitkaa tarkoin sananne."

"Minä esitän vain tosiseikkoja, ja jos haluatte omin silmin olla todistajana, niin käy sekin päinsä, ja te voitte sitten torua kaikkia viittä aistianne siitä, että ne panettelevat pyhää alttarikuvaa."

"Minä vaikenen, mutta en usko."

"Minä puhun siitä huolimatta. Teidän pyhimyskuvanne on astunut alas alttaritaulusta kuunnellakseen kaupungin juorua, joka kertoo komean majurin hänen tähtensä taistelleen erään vieraan upseerin kanssa ja haavoittaneen tätä pahasti, vieläpä käyneen niin kiivaasti hänen kimppuunsa, että sapeli taittui. Pyhimyskuva kuunteli tätä satua. Sohvi-rouva kertoi sen hänelle, ja tämän kertomuksen kuullessaan vuodatti pyhimyskuva kyyneleitä. Mitä? Te olette kerettiläinen, kun ette usko itkeviin pyhimysten kuviin. -- Mutta asia on siitä huolimatta tosi, ja Sohvi-rouva kertoi seuraavana päivänä kaiken tuolle komealle majurille. Sohvi-rouvaa miellyttää juosta juoruja kantamassa toiselta toiselle, imarrella ja juonitella; Sohvi-rouvan mielityönä on saattaa yhteen sydämet, jotka salassa rakastavat toinen toisiaan, ärsyttää rauhalliset perheenjäsenet toinen toisensa kimppuun, valmistaa jollekin henkilölle iloa, joka pian muuttuu tuskaksi, tunkeutua toisten salaisuuksiin ja sitten vaivata heitä tiedoillaan. Sohvi-rouva on minun äitini."

Atalia pyyhkäisi kädellään huuliaan "minun äitini" sanojen perään, aivankuin hän olisi tahtonut kuivata niiltä jotakin, joka maistui katkeralta.

"Seurauksena tiedonannosta kyyneleistä oli, että Sohvi-rouva kuljetti majurilta pyhimyskuvalle erään laatikon ja kirjeen."

"Mitä laatikossa oli?"

"Se, mitä siellä oli, ei ole teille niinkään mielenkiintoista kuin kirjeen sisältö. Laatikossa oli taittuneen säilän toinen puoli sekä sen sapelin kädensija, jolla majuri oli taistellut. Se on muisto."

"Hyvä, ei siinä ole mitään pahaa", sanoi Mikael teeskennellyn levollisesti.

"No niin! Mutta kirje."

"Oletteko lukenut sen?"

"En, mutta tiedän sisällön."

"Kuinka voitte sen tietää?"

"Siksi, että pyhimys vastasi siihen, ja Sohvi-rouva oli taas rakkauden posteljoonina."

"Tämä vastaus saattoi olla torjuva."

"Mutta se ei ollut. Sohvi-rouvalla on tapana kertoa minulle kaikki, sillä hän tietää varsin hyvin valmistavansa minulle helvetin tuskia sanoillaan. Sitäpaitsi hän ei ole minun palvelusjuhtani, vaan äitini. Hänen velvollisuutensa on olla palvelevainen pyhää rouvaa kohtaan, mutta mitä minuun tulee, hänen palvelijakumppaniinsa, katsoo hän velvollisuudekseen ilmaista sen huonon, mikä voisi tuottaa hänen rouvalleen vahinkoa. Palvelusväen huoneessa ei ole äitiä ja tytärtä, vaan vain palvelijoita, jotka kadehtivat toinen toisiaan ja juoruavat herrasväestään. Ettekö häpeä, herra, puhua minun kanssani?"

"Jatkakaa eteenpäin!" sanoi Timar.

"Niin, eteenpäin, sillä kertomus ei ole vielä läheskään lopussa. Lähetetty kirje ei ollut tuoksuva eikä myöskään ruusunvärinen; se oli kirjoitettu tässä teidän oman pöytänne ääressä ja sinetöity omalla sinetillänne, ja sen sisältö olisi voinut ijäksi torjua majurin kunnioituksen osotukset. Mutta se ei ollut sellainen."

"Kuka voi sen tietää?"

"Sohvi-rouva ja minä. Ja te olette pian kolmas, joka tietää sen. Kuinka odottamatta te palasitte kotiin tänään... voi, kuinka sopimattomasti saattaakin toisinaan tulla! Kaikkialla ympärillämme ovat Tonavan haarat täynnä ajojäitä, toinen jäämöhkäle kasaantuu toisen päälle, eikä ainoakaan elävä olento uskalla toiselta toiselle rannalle. Olisi luullut kaupungin tällaisena päivänä olevan niin tarkoin suljetun, ettei edes levoton aviomies voisi päästä sisään, jos hän kerran seisoisi ulkopuolella. Kuinka te osasitte tulla juuri tänään?"

"Älkää kiusatko minua, Atalia!"

"Ettekö huomannut pyhimyksen säikähtyneitä kasvoja, hänen nähdessään teidät? Ettekö tuntenut kuinka hänen kätensä vapisi teidän kädessänne? Te valitsitte sangen sopimattoman ajan. Sohvi-rouvan on taas mentävä kauniin majurin luo viemään lyhyttä sanaa 'Tänään ei käy päinsä.'"

Nämä sanat kuullessaan vääntyivät Timarin kasvot vihasta ja hämmästyksestä.

Sitten hän vaipui uupuneena nojatuoliin sanoen:

"Minä en usko teitä."

"Sitä en pyydäkään", vastasi Atalia olkapäitään kohottaen; "mutta minä tahdon antaa teille sen häijyn neuvon, että uskotte omia silmiänne. Tänään se ei käy päinsä, senvuoksi että olette tullut kotiin. Mutta se mikä ei ole tänään mahdollista, se sopii ehkä huomenna. Kuinka olisi, jos poistuisitte? Teillähän on joka talvi tapana tehdä huvimatka Plattenjärvelle siihen aikaan, jolloin järvi jäätyy ja kalastus jään alla alkaa. Se on mielenkiintoista urheilua. Tehän voisitte huomenna sanoa: 'Niinkauan kuin näitä pakkasia kestää, haluttaa minua lähteä Füred'iin katsomaan kalojani', ja sitten te lähdettekin Serberkadun varrella olevaan taloonne ja odotatte siellä siksi, kunnes joku naputtaa akkunallenne sanoen: 'Nyt on asia valmis.' Silloin te tulette takaisin tänne."

"Minäkö?" huudahti Timar väristen. Atalia mittasi häntä halveksivin katsein kiireestä kantapäähän.

"Minä luulin teitä mieheksi. Mieheksi, joka silloin kun hänelle sanotaan: 'Huomenna hän, joka rakastaa vaimoasi, tulee tänne, sama mies, jonka takia vaimosi on ollut jääkylmä sinua kohtaan ja joka on nähnyt sinut nöyryytettynä' -- mieheksi, joka silloin tarttuisi ensimmäiseen käsiinsä sattuvaan aseeseen, eikä ensiksi kysyisi: 'Kuka hän on?' vaan heti surmaisi hänet, vaikka se olisikin hänen oma veljensä. -- Minä olen pettänyt teitä. -- Teitä pelottaa. -- Anteeksi, että olen kääntynyt väärän henkilön puoleen. Minä en enää tee sitä. Minä vain pyydän, älkää ilmiantako minua emännälleni. Tästälähtien en ole panetteleva häntä. En milloinkaan ole puhuva hänestä muuta kuin hyvää. Minä olen nytkin valehdellut. Hän ei olekaan ollut uskoton teille."

Atalia oli äkkiä kääntynyt Timarin puoleen niin nöyrän ja pyytävän näköisenä, että tämä antoi johtaa itsensä harhaan ja alkoi jo uskoa kaiken, mitä oli kuullut, keksityksi jutuksi; mutta tuskin oli hänen hämmästynyt ulkonäkönsä ilmaissut hänen herkkäuskoisuutensa, ennenkuin Atalia nauroi hänelle vasten kasvoja:

"Te olette pelkuri raukka!"

Ja sitten hän kääntyi lähteäkseen.

Mutta Mikael juoksi hänen jälessään ja tarttui hänen käteensä.

"Jääkää! Minä suostun ehdotukseenne ja teen, mitä neuvotte."

"Kuulkaa siis!" sanoi Atalia kumartuen Mikaelin puoleen, niin lähelle, että hänen povensa kosketti tämän olkapäätä ja että tämä tunsi hänen kuuman hengityksensä. Jos heitä olisi katsellut kaukaa, olisi luullut näkevänsä kaksi rakastavaista kuiskailemassa keskenään.

Mutta Atalia kuiskasi seuraavaa:

"Kun herra Brazovics rakensi tämän talon, laitettiin huone, jossa Timea nyt asuu, vieraita varten. Mitä herra Brazovicsin vieraat silloin tavallisesti olivat? Liikemiehiä, kilpailijoita, kauppiaita, jotka halusivat ostaa ja tuottajia, jotka tarjosivat kaupan tavaroitaan."

"Tässä huoneessa on eräässä seinässä tyhjä tila. Se on sillä kohdalla, missä kiertoportaat ulkoseinällä tekevät kierroksen, mutta sisähuoneessa on nurkka. Tähän loukkoon pääsee käytävästä. Täällä on seinäkaappi, missä säilytetään vanhoja, säröillä olevia laseja ja porsliineja, ja joka harvoin on avoinna. Mutta vaikka se olisikin avoin, ei kenenkään päähän aivan helposti pistäisi tunnustella hyllyjen ruuveja. Kolmannen hyllyn keskimmäisen ruuvin voi kuitenkin helposti vetää pois. Mutta vaikka joku senkin tekisi, ei hän sittenkään saisi selville mitään. Se on vain yksinkertainen nasta. Mutta jos tunnette salaisuuden ja jos hallussanne on eräs omituisen muotoinen avain, joka pistetään reikään avaimen sijasta, niin on vain tarvis painaa sitä; silloin ponnahtaa avaimesta esiin eräs vieteri ja jos tätä kerran kierretään, niin voi äänettömästi työtää kaapin sivulle. Sieltä tullaan piilopaikkaan, joka saa valoa ja ilmaa eräästä aukosta, joka kulkee katon lävitse, kuin savupiippu. Seinässä oleva syvennys ulottuu nyt siihen huoneeseen saakka, joka on Timean makuuhuoneena, ja jossa herra Brazovicsin vieraat ennen viettivät yötä. Sen perällä on lasiovi, jonka huoneen sisäpuolella peittää helmiäismosaikista oleva kuva. Kuva esittää Pyhää Yrjänää ja lohikäärmettä. Se näyttää olevan juotettu seinään. Sitä on usein tahdottu poistaa, mutta Timea ei ole sallinut, ja niin se on yhä paikoillaan. Yksi näistä mosaikkipaloista voidaan työntää syrjään ja siitä aukosta voidaan kuulla ja nähdä kaikki, mitä sivuhuoneessa tapahtuu."

"Mihin tarkoitukseen isänne käytti tätä piilopaikkaa?"

"Minä luulen sen jollakin tavoin kuuluneen hänen liikkeeseensä. Hän oli paljon tekemisissä muiden liikemiesten, viljantuottajain, kilpailijoiden ja asiamiesten kanssa. Hän tarjosi hyvää ruokaa ja hyviä viinejä. Saatuaan vieraansa hyvälle tuulelle hän jätti heidät itsekseen, hiipi piilopaikkaansa ja kuunteli sieltä heidän keskusteluaan. Siten hän sai helpolla ja täysin luotettavalla tavalla tiedon tuottajien keskenään sopimasta viimeisestä hinnasta ja siitä, minkä kilpailijat puolestaan pitivät korkeimpana mahdollisena tarjouksena, ja mitä yrityksiä elintarpeidenhankkijoilla ja linnoitustöiden johtajilla oli tekeillä. Viini tekee ihmiset puheliaiksi eikä maljoja kilistelevillä vierailla ollut aavistustakaan siitä, että heitä kuunneltiin. Tällä tavoin herra Brazovics sai haltuunsa monta tärkeätä tietoa, joita hän osasi käyttää hyväkseen. Kerran, kun hän itse oli nauttinut liian paljon pöydän iloja, lähetti hän minut sinne kuuntelemaan ja siitä saakka tunnen salaisuuden. Piilopaikan avain on vielä minun hallussani. Kun minun omaisuuteni takavarikoitiin, olisin minä voinut viedä kaiken arvotavaran pois tämän salaisen käytävän kautta. Mutta minä oli liian ylpeä varastamaan."

"Tästä piilopaikasta voi siis myös päästä huoneeseen?"

"Pyhän Yrjänän kuva riippuu hakasilla ja sen voi piilopaikasta päin avata samalla kuin toisen lasioven."

"Tätä tietä te siis voitte milloin hyvänsä päästä Timean makuukamariin?" kysyi Mikael huomattavasti väristen.

Atalia hymyili ylpeästi.

"Minun ei ole milloinkaan tarvinnut hiipiä hänen luokseen salaisia teitä. Timea nukkuu ovet avoinna, ja tehän tiedätte minun voivan kulkea hänen huoneensa läpi. Ja hän nukkuu niin sikeästi."

"Antakaa minulle avain."

Atalia otti avaimen taskustaan. Sen alapäässä oli ruuvi; vasta painettaessa kädensijaa ponnahti vieteri esiin. Hän selitti Timarille, kuinka sitä oli käytettävä.

Ääni Timarin sisällä, kenties hänen suojeluspyhimyksensä, kehotti häntä heittämään avaimen syvään pihakaivoon. Hän ei kuunnellut tätä ääntä. Hän kuunteli vain mitä Atalia kuiskasi hänen korvaansa.

"Jos te huomenna lähdette kotoa ja palaatte sovitun merkin saatuanne ja menette piilopaikkaan, niin saatte tietää kaikki, mitä haluatte. Tuletteko?"

"Tulen."

"Onko teillä aseita muassanne tavallisesti? Pistoolia tahi pistinpuukkoa? Eihän voi tietää, mitä saattaa tapahtua. Pyhän Yrjänän kuva avautuu oikealle kun painetaan napinmuotoista kädensijaa. Kun se aukeaa peittää se Timean vuoteen. Ymmärrättekö minua?"

Hän puristi kiihkeästi Mikaelin kättä katsoen häntä silmiin liekehtivän raivoissaan ja sitten taas sanoi jotakin hiljaa itsekseen; huulet vain liikkuivat, hän kiristi hampaitaan; ne olivat äänettömiä sanoja. Mitähän hän sanoi?

Timar itse tuijotti eteensä tajuttomana kuin unissakävijä. Sitten hän äkkiä kohotti päätään tehdäkseen Atalialle vieläkin kysymyksen.

Silloin hän huomasi olevansa yksin. Vain avain, jonka Atalia oli painanut hänen käteensä todisti ettei hän ollut nähnyt unta.

Timar ei milloinkaan ollut kärsinyt sellaisia tuskia kuin niinä, pitkinä tunteina, jotka vielä olivat seuraavan päivän iltaan.

Hän teki kuten Atalia oli neuvonut. Hän jäi seuraavana päivänä kotiin päivälliseen saakka; noustaessa päivällispöydästä hän sanoi aikovansa Plattenjärvelle katselemaan siellä vuokrattuja kalastusmaita. Kun hän oli tullutkin tänne Tonavan jäiden yli, saattoi hän hyvästi palatakin sinne. Hänen ajopelinsä odottivat toisella rannalla, sillä niitä ei vielä oltu voitu kuljettaa jään yli, ensin oli avattava tie.

Ja puhumatta konttorihenkilökunnalle edes sanaakaan tai katsahtamattakaan kirjoihinsa, hän pisti laskematta setelipinkan lompakkoonsa ja lähti kotoaan.

Portaissa hän tapasi kirjeenkantajan, jolla oli hänelle Sisäänkirjoitettu kirje. Se oli kuitattava. Mutta Mikaelilla oli liian kiire kääntyäkseen sen takia takaisin. Hänellä oli aina taskussaan kynä, jonka varsi samalla oli mustepullona. Sen hän otti esille, asetti kuitin kirjeenkantajan selän päälle ja kuittasi täten nimensä.

Sitten hän silmäili kirjettä. Se oli valtameren tuolta puolen, hänen asiamieheltään Rio Janeirosta. Hän pisti sen lukematta taskuunsa.

Mitä hän nyt välitti koko maailman jauhokaupasta!

Talossaan Serberkadun varrella hänellä oli itseään varten aina varalla huone, joka lämmitettiin kylmän tultua.

Tähän huoneeseen johti erityinen eteinen, joka pidettiin lukittuna ja monta tyhjää huonetta oli sen ja liikehuoneustojen välillä.

Timar tuli sisään huomaamatta. Hän istuutui akkunan ääreen odottamaan.

Kylmä pohjatuuli, joka puhalteli ulkona, piirteli kauniita jääkukkia ruutuihin, niin ettei voinut nähdä sisään eikä ulos.

Tässä hänellä nyt oli se, mitä oli etsinytkin: todistus Timean uskottomuudesta. Hän oli monta vuotta toivonut tätä hetkeä rauhoittaakseen omaatuntoaan sanomalla: "Nyt olemme molemmat rikkoneet toinen toisiamme vastaan, nyt olemme kuitit", -- voidakseen tuomita, inhota ja vihata tätä naista, jolle hänen tähän saakka oli täytynyt omistaa kunnioituksensa, kuten alamainen hallitsijalle. Nyt hän voi syöstä Timean siltä valtaistuimelta, jolta vaimo vain kerran astuu alas. Ja sitten kun hän pätevistä syistä oli saanut eron Timeasta, voi hän sen sijaan kohottaa Noëmin luokseen ja antaa hänelle sen arvon, joka hänelle kuuluu; silloin hän voi tehdä Noëmin onnelliseksi vaimokseen, rouvaksi talossaan, kuten hän ansaitseekin.

Mutta sittenkin, sittenkin kiusasi tämä ajatus häntä sanomattomasti.

Kun hänen mielikuvituksensa kuvaili tätä ensimmäistä kohtausta tuon naisen ja tämän miehen välillä, niin hänen verensä pohjasakka syöksähti pinnalle ja pimitti hänen sielunsa kirkkauden.

Kainous, mustasukkaisuus ja kostonhimo kalvoivat hänen mieltään.

On rasittavaa tulla petetyksi ja häväistyksi, vaikkakin siitä voisi olla hyötyä.

Nyt hän alkoi tuntea, mikä aarre hänellä oli Timeassa. Hän olisi ollut valmis vapaaehtoisesti luopumaan tästä aarteesta, vieläpä lahjoittamaankin sen pois; mutta varastaa sitä ei hän olisi sallinut! Tämä ajatus liikutti häntä.

Hän taisteli itsensä kanssa. Mitä hän tekisi?

Jos Atalian vuodattama myrkky olisi valunut aina hänen sydämeensä asti, olisi hän pysähtynyt päätökseen hiipiä tikari kädessään esiin Pyhän Yrjänän kuvan takaa ja murhata uskottoman vaimon rakastajan sylissä keskellä palavinta suudelmaa. Atalia himoitsi Timarin verta.

Mutta puolison kosto vaati muuta. Hänen täytyi saada nähdä miehen veri. Ei salamurhassa, vaan avoimin katsein vuodatettua verta. Kumpikin sapeli kädessä taistellen elämästä ja kuolemasta.