Part 10

Asia on kuten hän oli arvellutkin. Noëmille on jo tehty vuode ruusupensaan alle. Silloin on kaikki hyvin.

Hän naputti akkunaan.

"Minä se vain olen, Terese!"

Muutaman silmänräpäyksen kuluttua tuli rouva kuistille.

"Makaatteko yksin, Terese?" kysyi Timar.

"Makaan."

"Onko Noëmi mennyt ylös Dodin luo?"

"Ei, vaan Dodi on tullut alas Noëmin luo."

Timar katsahti ihmeissään Tereseen.

Rouva otti häntä kädestä ja vei hänet viekkaasti hymyillen talon taakse, missä oli toisen huoneen akkuna.

Tämäkin huone oli valoisa. Siellä paloi yölamppu.

Timar katsahti akkunasta sisään ja näki Noëmin nukkuvan valkoisella vuoteella. Hän piti käsivarttansa kultakutrisen enkelin ympärillä, joka nukkui hänen rinnallaan.

"Mitä tämä on?" huudahti Timar tukahutetulla äänellä.

Terese hymyili lempeästi.

"Ettekö näe? Pikku Dodihan se on. Hänen oli ikävä meitä. Täällä alhaalla oli hänen mielestään parempi olla kuin taivaassa. Hän sanoi hyvälle Jumalalle: 'Sinulla on kylliksi enkeleitä. Salli minun mennä takaisin niiden luo, joilla oli vain yksi.' Ja Jumala antoi hänen tulla takaisin."

"Kuinka se on mahdollista?"

"Hm, hm! Se on sama vanha juttu. Eräs salakuljettajan vaimoraukka kuoli täällä taas, ja me otimme huostaamme orpolapsen. Ettehän pahastune siitä."

Timar värisi kuin olisi hänellä ollut vilu.

"Älkää herättäkö nukkujia ennen aamua", sanoi Terese. "Lasta vahingoittaa, jos sen uni keskeytetään. Lapsenelämällä on monta salaisuutta. Onhan teillä kärsivällisyyttä kylliksi?"

Timarin päähänkään ei pälkähtänyt tehdä vastaväitteitä. Hän heitti myssyn pois päästään, tempasi nutun ja takin yltään ja kääri hihansa korkealle. Terese luuli hänen tulleen hulluksi. Mutta ei hän ollut tullut hulluksi. Hän ryntäsi pähkinäpuisen talon luo, tempasi kaislamatot ovista ja akkunoista, veti höyläpenkin esiin, ruuvasi paikoilleen ovilaudan, joka oli jäänyt puolivalmiiksi, otti höylän ja alkoi tehdä työtä.

Alkoi juuri silloin sarastaa.

Noëmi näki unta, että joku työskenteli uudessa talossa. Höylä räiskähti kovaan puuhun ja iloinen työmies lauloi:

"En linnoihinkaan vaihtaisi Sun majaas', armahani."

ja avatessaan silmänsä hän kuuli vielä höylän äänen ja laulun.

Kahdeksas luku.

TERESE.

Timar oli onnistunut varastamaan koko maailmalta.

Timealta hän ensin varasti hänen isänsä miljoonat, sitten hänen sydämensä miesihanteen ja lopuksi aviollisen uskollisuutensa.

Noëmilta hän varasti rakastavan sydämen, naisellisen hellyyden, koko hänen olemuksensa.

Tereseltä hän varasti tämän luottamuksen, viimeisen luottamuksen, jonka ihmisille vihamielinen mieli niihin asetti. Hän varasti tältä Vapaan Saaren lahjoittaakseen sen takaisin Tereselle ja siten saavuttaakseen hänen kiitoksensa.

Teodor Kristyanilta hän varasti koko maailman karkottaessaan hänet toiseen maapallonpuoliskoon.

Atalialta hän oli varastanut isän ja äidin, kodin ja sulhasen, hänen maallisen ja taivaallisen autuutensa.

Ystävältään Katshukalta hän varasti toivon onnellisesta elämästä.

Kunnioitus, jota maailma osoittaa hänelle, köyhyyden kyyneleet, isättömien ja äidittömien lasten suudelmat hänen kädelleen, kunniamerkki, jonka hänen kuninkaansa on antanut hänelle, eikö kaikki tämä ole varkautta? Hän varastaa salakuljettajilta uskollisuuden, jolla he säilyttävät hänen salaisuutensa -- varas, joka varastaa varkailta!

Onpa hän lisäksi varastanut hyvältä Jumalalta; hän on varastanut taivaasta pienen enkelin.

Hänen sielunsa ei ollut enää hänen omansa. Hän oli jo pantannut sen kuulle. Kuutakin hän on pettänyt eikä ole antanut sille, mitä lupasi. Hän on varastanut kuultakin.

Myrkkyjuoma oli jo valmiiksi sekoitettuna, sen piti auttaa hänet toiseen maailmaan; haa, kuinka pirut iloitsivat, kuinka he riemuitsivat, kuinka he jo ojentelivat kynsiään hänen sieluparkaansa kohti. Mutta hän veti heitäkin nenästä. -- Hän on varastanut pirultakin.

Maailman keskellä hän hiipi paratiisiin ja paratiisista hän varasti kielletyn hedelmän sillä aikaa kuin pääenkeli, joka oli vartioimassa häntä, käänsi hänelle hetkiseksi selkänsä, ja tässä salaisessa Edenissä hän ivasi kaikkia inhimillisten lakien turvaamia laitoksia: pappeja, kuningasta, tuomareita, veronkantajia ja poliiseja. Kaikilta niiltä hän oli varastanut. Ja kaikessa hän onnistui. Mutta kuinka kauan?

Hän onnistui pettämään koko maailmaa, yhtä lukuunottamatta: itseään.

Hän oli aina surullinen, silloinkin kun hänen kasvonsa hymyilivät.

Hän tunsi, minkä nimen hän ansaitsi. Ja hän olisi mielellään ollut se, miltä näytti. Mutta se oli mahdotonta.

Suunnaton rikkaus... yleinen kunnioitus... onnellinen rakkaus... vain yksi näistä oli rehellisesti hankittu. Rehellisyys, ihmisrakkaus, ankara suoruus ja itseuhrautuvaisuus olivat hänen luonteensa pääpiirteet, hänen sielunsa elämänilo. Ennenkuulumattomat kiusaukset olivat tempaisseet hänet vastakkaiseen suuntaan, ja nyt hän oli ihminen, jota kaikki kunnioittivat, rakastivat ja pitivät arvossa, mutta joka vain vihasi ja syytti itseään.

Ja sen lisäksi on kohtalo siunannut hänelle viime sairaudesta lähtien niin rautaisen terveyden, ettei mikään voi vahingoittaa häntä. Sen sijaan, että hän olisi vanhettunut, hän on vain nuortunut.

Koko kesä kului työssä.

Pienessä, edellisenä vuonna rakentamassaan talossa hän lopetti nyt puusepäntyöt, sitten seurasi sorvaaminen ja leikkaaminen. Hän varasti kaunotaiteillakin. Hän voitti niiltä luovan taidon. Oli ilo nähdä, miten pieni puutalo hänen talttansa avulla muodostui oikeaksi mestariteokseksi. Timarissa oli taiteilija mennyt hukkaan.

Kaikki pylväät, jotka kannattivat pientä kuistia, olivat erimuotoisia. Ensimmäinen muodostui kahdesta kiemurtelevasta käärmeestä, joiden päät muodostivat kapiteelin; toinen oli palmupuunrunko, jonka ympärillä kiemurteli eräs köynnöskasvi; kolmas esitti viiniköynnöstä, jota pitkin juoksi sisiliskoja ja oravia; neljäs oli kaislakimppu, joka kohosi akanthuslehdistä.

Ja sisältäkin ovat seinien paneelit pelkkää leikkaustyötä, kirjavaa mosaiikkia; pöydät ja tuolit ovat taidokkaasti liitetyt yhteen; lumivalkoinen orapihlajapuu muodostaa hauskan vaihtelun ruskean pähkinäpuun kera; leikkaukset taivasvuoteessakin osottavat taiteellista makua. Sitäpaitsi näkyy ovien lukoissa ja akkunahaoissa omintakeisia päähänpistoja. Sekä ovet että akkunat häviävät seiniin; edelliset työnnetään sivulle, jälkimmäiset ylöspäin ja ne avataan ja suljetaan harvinaisella tavalla muodostetuilla puusuluilla. Timarhan oli jo alunpitäen päättänyt, ettei koko talossa saisi olla ainoatakaan naulaa, jota hän ei itse olisi valmistanut, ja niinmuodoin ei siinä ollut palaakaan rautaa. Hän tahtoi rakentaa ja sisustaa sen omin käsin ja saaren omista tuotteista.

Vain akkunoiden suhteen hän oli hieman epätietoinen. Ensin hän jännitti hyttysverkon kehyksiin, mutta sellaisin akkunoin voisi taloa käyttää vain kesäasuntona ja sitäpaitsi sataisi sisään, kun luukut eivät olleet suletut. Sitten hän valmisti ruudut eläinten rakoista kuten eskimoilla on tapana; mutta ne pistivät liian selvästi silmään muuta komeutta vastaan. Vihdoin hän löysi, kauan ja tarkoin etsittyään, erään kalliomöhkäleen päältä kerroksen, kissankultaa, jota myös kutsutaan "Marianlasiksi." Tämän hän varovasti irroitti harmaakivestä, halkaisi hienon, läpikuultavan metallin ohuihin lehtisiin ja valmisti sitten kapeista, kauniisti leikatuista säleistä ristikon, joiden välit hän täytti Jumalan antamalla lasilla. Se oli orjantyötä. Ja tuolla suunnattoman rikkaalla miehellä oli kärsivällisyyttä vaivata itseään sellaisella työllä!

Mutta kuinka suuri olikaan hänen ilonsa, kun hän talon valmistuessa saattoi viedä rakkaansa sinne! Katsokaa, kaikki on minun kätteni työtä! Sellaista taloa ei edes kuningas saata lahjoittaa kuningattarelleen.

Dodi (toinen) oli jo neljän vuoden vanha, kun talo valmistui -- "Dodin talo."

Nyt Mikael sai muuta työtä. Hänen täytyi opettaa Dodia lukemaan.

Dodi oli vilkas poika. Viisas, terve ja hyvänluontoinen lapsi. Timar selitti itse tahtovansa opettaa hänelle kaikki, lukemaan ja kirjoittamaan, uimaan ja voimistelemaan; sittemmin käsittelemään kirvestä, höylää ja talttaa. Rakennus- ja leikkaustyöntekijä voi aina ansaita leipänsä. Dodin tulee oppia kaikkea sellaista.

Timar oli jo alkanut uskoa, että kaikki saisi jatkua edelleen samaan tapaan kuin tähän asti; nyt oli kaikki niinkuin pitikin; hänen oli vain elettävä edelleen tätä elämää ikänsä kaiken.

Mutta äkkiä huusi kohtalo hänelle: "Seis!"

Ei se ollut kohtalo, vaan Terese.

Kahdeksan vuotta oli kulunut siitä, kun Timar ensi kerran oli joutunut tälle saarelle. Silloin olivat Noëmi ja Timea vielä aivan lapsia. Nyt on Noëmi kaksikymmentakaksi, Timea kaksikymmentäyksi vuotta. Atalia käy kahtakymmentäviittä, Terese on jo täyttänyt neljäkymmentäviisi; Timar itse käy neljääkymmentäkahta ja pikku Dodi viidettä.

Erään heistä oli valmistauduttava kotimatkalle, sillä hänen aikansa oli joutunut, ja hänen kärsimystensä mitta, joka olisi ollut kylliksi kokonaiselle pitkälle ihmiselämälle, on täynnä. Tämä henkilö on Terese.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä Noëmin ollessa ulkona lapsen kera, hän sanoi Timarille:

"Mikael, minun on sinulle uskottava eräs asia. Syksyllä on minun lähdettävä. Tiedän kuolemani lähestyvän. Jo kaksikymmentä vuotta olen kärsinyt sitä kipua, joka vie minut hautaan: minulla on sydäntauti. Älä ota sitä puheenparreksi. Tämä on kuolettava tauti. Minä olen aina salannut sen enkä ole milloinkaan valittanut. Minä olen parannellut sitä kärsivällisyydellä ja te olette auttaneet minua rakkaudellanne ja ilolla, jonka olette minulle valmistaneet. Ellette te olisi sitä tehneet, olisin jo kauan sitten maannut haudassa. Mutta kauempaa en jaksa kestää. Jo vuoden ajan en ole saanut unta. En osaa nukkua koko yönä. Nousen ylös heti kun olen pannut maata. Luulen, että tätä tilaa seuraa pitkä, -- hyvin sikeä uni. Sydämeni on palvellut aikansa. Kuulen sen koko päivän tykyttävän. Kolme, neljä kertaa se lyö kuin säikähtyneenä ja sitten se seisahtuu kokonaan, sitten kuuluu pitkien väliaikojen perästä joku lyönti, ja sitten se alkaa taas nopeasti sykkiä, sitten taas lyhyt tykytys ja pitkä vaitiolo. Loppuni lähenee. Usein minua pyörryttää ja vain voimakas tahtoni estää minut sortumasta. En kestä kesää loppuun. Olkoon niin; minä alistun kohtalooni. Ei mikään pelota minua. Noëmilla on jo toisia rakkauden esineitä. Sinua, Mikael, minä en vaivaa millään kysymyksillä. En pyydä sinulta mitään lupausta. Puhuttu sana on vain tyhjä sana; vain tunnettu sana on tosi sana. Sinä tunnet, mitä olet Noëmille ja mitä Noëmi on sinulle. Mikä minua pelottaisi? Voin kuolla, vaivaamatta kaikkivoipaa ja kaikkiviisasta Luojaani rukouksillani Mitä veisin pyytää häneltä, sen hän on jo kaiken antanut minulle. Eikö niin, Mikael?"

Mikael painoi päänsä alas. Juuri tämä oli lakkaamatta viime aikoina häirinnyt hänen untaan. Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, miten Teresen terveys oli huonontunut. Hän oli nähnyt Teresen kamppailevan kauhean, salaisen taudin kanssa, joka oli iskenyt häneen siinä kohdassa, missä ruumis ja sielu koskettavat toisiaan läheisimmin: sydämessä, ja hän oli väristen ajatellut sitä mahdollisuutta, että kuolema kohtaisi häntä äkkiarvaamatta. -- Miten kävisi silloin Noëmin?

Kuinka hän silloin voisi, kuten hän siihen saakka oli tehnyt, jättää tuota hentoa naista yksin lapsensa kera tänne yksinäiselle paikalle?

Kuka häntä suojaisi, tukisi ja lohduttaisi?

Hän oli aina torjunut luotaan tämän ajatuksen. Nyt se oli hänen edessään, eikä hän voinut paeta.

Terese oli puhunut totta. Jo samana iltapäivänä laski maihin eräs tuttu hedelmäkauppias, ja kun Terese laski hänelle persikoilla täytettyjä koreja, meni hän tiedottomaksi ja vaipui maahan.

Onneksi hänet saatiin virkoamaan. Kolmen päivän perästä tuli hedelmäkauppias takaisin. Terese tahtoi kiirehtiä asiaa ja pyörtyi taaskin. Hedelmäkauppias huokasi syvään.

Parin päivän perästä hän tuli noutamaan hedelmiään. Nyt Mikael ja Noëmi eivät pyytäneet häntä Teresen luo, vaan luovuttivat itse hedelmät hänelle.

Hedelmäkauppias huomautti, että rouva-paran olisi paras -- ripittää itsensä, koska hän kerran oli niin sairas.

* * * * *

Mikael punnitsi vakavasti mielessään, mitä oli kuullut Tereseltä.

Hän ei ainoastaan pitänyt tätä naista Noëmin äitinä ja ainoana tukena hänen poissaollessaan, mutta myös voimakkaana sieluna, jonka kohtalo oli valinnut, kuten profeetta Jeremiaan, koetellakseen häneen kaikkia kidutuskeinojaan -- sieluna, joka ei masentunut näissä kärsimyksissä, ei joutunut epätoivoon eikä alentanut itseään, vaan kärsi, vaikeni ja toimi.

Hänen kuolemansa samoin kuin hänen elämänsä on todistava, mitä hän on kestänyt ja kärsinyt.

Ja niin Timar tuli vakuutetuksi siitä, että hänen kohtalonsa oli vienyt hänet yhteen tämän naisen kanssa, jotta tämä hänessä saisi korvauksen suurista kärsimyksistään, ja jotta kaikki hänen vihansa ja syntinsä, joilla hänen omatuntonsa oli raskautettu, ja jotka suuressa maailmassa olivat haudattuina loistavien valheiden pyramiidien alle, sovitettaisiin tällä pienellä saarella. Kaikki hyveet ja oikeudenmukaisuus, kaikki hyvä, jota hän elämässään on tehnyt, on rajoitettu tälle pienelle alueelle.

Kun Terese ei enää voinut taistella tuskiaan vastaan, vaan kuihtui hänen silmäinsä nähden, tunsi hän yhä voimakkaammin käskevän äänen sydämessään, joka huusi hänelle, että Teresen kuollessa hänen hartioilleen lankeisi suuri taakka, se taakka, jota tämä nainen oli kantanut ja se sielunvoima, jolla hän oli kantanut sen.

Noëmi ei vielä tiennyt äitinsä olevan kuolemansairaan. Hänen tiheät pyörtymiskohtauksensa selitettiin johtuvan kuumuudesta. Terese sanoi hänelle naisten usein kärsivän sellaista tautia siirtyessään nuoruudesta vanhuuteen.

Timar osotti tästä lähtien suurempaa huomaavaisuutta Tereseä kohtaan. Hän ei sallinut tämän ottaa osaa taloustoimiin, piti huolta siitä, että hän sai olla rauhassa ja käski pienokaista vaikenemaan kun se tuli liian meluavaksi. Mutta Teresen unettomuus ei kuitenkaan tahtonut väistyä.

Täten kului kesä. Viileämmät päivät näyttivät tuovan helpotusta, mutta vain näennäisesti. Syksyn alussa palasivat pyörtymiskohtaukset, ja hedelmäkauppias huokasi lakkaamatta, että oli aika ripittää itsensä ja ottaa kuolinsakramentti.

Kerran lie taas istuivat neljäsin päivällispöydän ääressä ulommaisessa huoneessa, kun Almira haukkuen ilmoitti vieraita tulevan. Terese katsahti ulos akkunasta ja sanoi säikähtyneenä Mikaelille:

"Mene heti kamariin, ettei sinua kukaan näe täällä."

Timar katsahti nyt hänkin puolestaan ulos akkunasta ja huomasi myös parhaaksi olla tapaamatta tulijaa, sillä se ei ollut kukaan muu kuin hänen korkea-arvoisuutensa, herra Sandrovicz, kunniamerkin saanut tuomiorovasti, joka heti olisi tuntenut herra von Levetinczyn ja olisi huomannut kauniita asioita täällä tapahtuneeksi.

"Kantakaa pois pöytä ja jättäkää minut yksin", sanoi Terese-rouva, kehottaen Dodia ja Noëmiakin nousemaan. Ja aivan kuin hän olisi saanut voimansa takaisin hän auttoi pöydän korjuussa, joten hän olikin jo yksin hänen korkea-arvoisuutensa koputtaessa ovelle. Hän oli vetänyt vuoteensa sisähuoneen oven eteen ja istui itse vuoteen laidalla. Siten oli sisähuone sulettu.

Tuomiorovastin parta oli, sitten viime näkemän, kasvanut vielä pidemmäksi ja oli nyt huomattavasti harmahtava, mutta hänen poskensa olivat punaiset ja muoto Simsonin.

Lukkari ja kirkonvartia, jotka olivat hänen seurassaan jäivät kuistille yritellen solmia ystävyyttä suuren koiran kanssa. Korkea-arvoinen herra astui kuin suudeltavaksi. Mutta Terese jätti tämän suotuisan tilaisuuden käyttämättä, mikä menettely ei erikoisesti virittänyt tulijan mieltä armolliseksi.

"No, etkö enää tunne minua, syntinen vaimo?"

"Oi, tunnen hyvinkin, herraseni, mutta tiedän myös olevani syntisparka. Mikä tuo teidät tänne?"

"Mikäkö tuo, sinä vanha lepertelevä noita? Vielä kysyt, mikä minut tuo! Sinä Jumalasta luopunut pakanavaimo! Etkö tunne minua?"

"Olen jo sanonut tuntevani sinut. Sinä olet sama pappi, joka et tahtonut haudata minun miesvainajaani."

"Niin, syystä että hän oli lähtenyt maailmasta luvattomalla tavalla ripittämättä itseään ja tekemättä katumusta ja parannusta. Siitä syystä hänen osansa oli kuolla ja tulla haudatuksi kuin koira. Siis, jollet sinäkin tahdo tulla haudatuksi kuin koira, niin mene itseesi, kadu syntejäsi ja ripitä itsesi, kun vielä on aikaa. Tänään tai huomenna lyö viime hetkesi. Hurskaat naiset ovat ilmoittaneet minulle sinun olevan viimeisilläsi, ja he ovat pyytäneet minua antamaan sinulle synninpäästön. Heitä saat kiittää siitä, että olen täällä."

"Puhukaa hiljaa, herraseni. Tyttäreni on viereisessä huoneessa. Hän saattaisi säikähtyä."

"Vai niin, sinun tyttäresikö? Ja sitäpaitsi eräs mies ja eräs lapsi?"

"Niin onkin."

"Ja tämä mies on sinun tyttäresi mies?"

"Niin on."

"Entä kuka heidät on vihkinyt?"

"Hän, joka vihki Adamin ja Evan -- Jumala."

"Houkka nainen! Se tapahtui silloin, kun ei vielä ollut pappeja eikä alttareita. Mutta nyt se ei ole yhtä helppoa. Siitä meillä on laki."

"Minä tiedän sen. Tämä laki on ajanut minut yksinäiselle saarelleni. Mutta täällä se laki ei ole voimassa."

"Sinä olet siis pakana?"

"Rauhassa olen elänyt, rauhassa myös kuolen."

"Sinä olet siis opettanut oman ainoan tyttäresi viettämään häpeällistä elämää?"

"Mikä on häpeätä?"

"Mikäkö on häpeä? Kaikkien kunniallisten ihmisten ylenkatse."

"Koskeeko se minuun?"

"Sinä tunteeton lokamöhkäle! Sinä siis vain tunnet sen, mikä vaikuttaa ruumiiseesi? Sinä et ajattele sielusi vapahdusta? Minä tulen osottamaan sinulle tietä taivaaseen, ja sinä tahdot kaikin voimin helvettiin. Etkö usko ylösnousemukseen? Etkö usko ijankaikkiseen elämään?"

"En, en usko. En myöskään tunne minkäänlaista kaipausta sinne. Minä en tahdo herätä uuteen elämään. Minä tahdon nukkua rauhassa puiden lehvien varjossa. Minä tahdon maatua maaksi, ja puiden juuret imevät minun tomuni itseensä, ja puiden lehdet kasvavat minun tomustani, muuta elämää en toivo. Minä tahdon elää niiden vihreiden puiden mehussa, jotka itse olen istuttanut. Minä en usko julmaan Jumalaan, joka tahtoo nähdä kurjan olennon kärsimysten jatkuvan haudan tuolla puolen. Minun Jumalani on armelias Jumala, joka suo ruoholle, puille ja ihmisille kuolemassa levon."

"Näytä minulle pyhästä raamatusta, milloin Jumala loi helvetin ja paholaisen, niin minä uskon sinua."

"Oi, sinä jumalaton nainen!" huudahti pappi kauhuissaan. "Tuli kuluttakoon sinun kielesi! Sinä siis tahdot kieltää paholaisen olemassaolon?"

"Minä kiellän sen. Jumala ei milloinkaan ole luonut paholaista. Te olette itse luoneet paholaisen pelotellaksenne sillä meitä. Mutta siinäkin olette menetelleet taitamattomasti. Teidän paholaisellanne on sarvet ja kaviot. Sellainen olento elää ruoholla eikä niele ihmisiä."

"Herra, älä johdata meitä kiusaukseen! Maa on pian avautuva allamme ja nielevä tämän naisen. -- Kasvatatko pienen lapsenkin samaan uskoon?"

"Lapsen kasvattaa hän, joka on ottanut sen omakseen."

"Kuka?"

"Hän, jota lapsi kutsuu isäkseen."

"Ja mikä tämän ihmisen nimi on?"

"Mikael."

"Mikä hänen sukunimensä on?"

"Sitä en ole tiedustellut."

"Kuinka? Etkö ole tiedustellut hänen nimeään? Mitä siis tiedät hänestä?"

"Tiedän hänet rehelliseksi ja tiedän hänen rakastavan Noëmia."

"Mutta mikä hän sitten on? Herrako, talonpoikako, käsityöläinenkö, merimieskö vai salakuljettajako?"

"Hän on köyhä mies ja sopii siis meille."

"Entä mikä hän muutoin on? Minun on päästävä siitä perille, koska se kuuluu virkaani. Mitä uskontoa hän tunnustaa? Onko hän paavilainen, kalviinilainen, luterilainen, sociniaani, unitaari tai kenties juutalainen?"

"Siitä en ole pitänyt väliä."

"Paastoatko sinä?"

"Kerran olin syömättä lihaa kaksi vuotta, syystä että minulla ei sitä ollut."

"Entä kuka kastoi lapsen?"

"Jumala. Ukkossateella ja hän istui itse korkealla sateenkaarella."

"Voi, teitä pakanoita!"

"Pakanoitako! Miksikä pakanoita?" kysyi Terese katkerasti. "Mehän emme ole epäjumalan palvelijoita emmekä jumalankieltäjiä. Meidän saareltamme sinä et edes löydä sitä rahaan painettua kuvaa, jota muutoin jumaloidaan kaikkialla maailmassa. Etkö sinäkin jumaloi kaksipäistä kotkaa, silloinkun se on painettu hopeaan tai kultaan? Eivätkö kaikki ihmiset kutsu rahaa: 'Kristukseksi?' Kun raha loppuu, sanovat he: 'Ei Kristuksen penninkiä!'"

"Jumalaton noita! Sinä uskallat vielä tehdä pilaa niin pyhistä asioista!"

"Minä puhun täysin vakavasti. Jumalan käsi on kohdannut minua kovasti. Onnen ylenpalttisuudesta minä vaivuin kurjimpaan hätään. Yksi ainoa päivä teki minusta lesken ja kerjäläisen. Minä en kuitenkaan kieltänyt Jumalaa, minä en heittänyt luotani hänen lahjaansa -- elämää. Minä tulin tänne autioon paikkaan, etsin täältä Jumalaa ja löysin hänet. Minun Jumalani ei vaadi kauniisti muodosteltuja rukouksia, lauluja, uhreja ja kellojen soittoa. Hän vaatii vain antautuvan sydämen. Minä en tee katumusta ruusunauhaa lukemalla, vaan tekemällä työtä. Ihmiset eivät jättäneet minulle mitään maan päällä, mutta minä en silti paennut itsemurhan avulla maan alle, vaan loin sen sijaan omistajatta olevasta maakappaleesta kukoistavan puutarhan. Minua petettiin, minut ryöstettiin putipuhtaaksi, minulle naurettiin; -- oikeuden palvelijat verottivat minua, hyvät ystäväni varastivat minulta, papit ivasivat minua, mutta minä en silti ole vihannut ihmisiä. Minä elän täällä muukalaisten ja pakolaisten tien varrella. Minä hoidan ja parannan niitä, jotka etsivät hoivaa luonani ja minä nukun kesät, talvet ovet auki. Minä en pelkää huonoja ihmisiä. Oi, herra, minä en suinkaan ole pakana."

"Mitä tarpeetonta lörpötystä sinä lepertelevä nainen osaat sekottaa yhteen! En minä sinulta sitä kysy, kysyn vain, onko mökissäsi asuva mies oikeauskoinen vai kerettiläinen, ja miksi hänen lapsensa ei vielä ole kastettu. On mahdotonta, ettet tiedä tämän miehen nimeä."

"Tiedän kyllä hänen nimensä, mutta muuta en. Hänenkin elämällään voi olla salaisuuksia, kuten minunkin elämälläni on ollut. Olen uskonut omani hänelle, hänen salaisuuksiaan en ole milloinkaan kysellyt. Hänellä saattaa olla tärkeitä syitä olla niitä ilmaisematta. Mutta tunnen hänet hyväksi, oikeudenmukaiseksi ihmiseksi enkä epäile häntä ensinkään. Hyvät ystävät riistivät minulta kaiken; he olivat aatelisia, korkeassa asemassa olevia henkilöitä; he eivät jättäneet minulle muuta kuin pienen, itkevän lapseni. Minä kasvatin pikku lapseni suureksi ja tämän ainoan aarteeni, elämäni, kaikkeni olen antanut miehelle, josta en muuta tiedä kuin että häntä itseään rakastetaan. Eikö se ole lujaa uskoa Jumalaan?"

"Älä puhu minulle uskostasi Jumalaan! Sellaisen uskon takia on entiseen hyvään aikaan viety noitia polttoroviolle ja poltettu heitä koko kristityssä maailmassa."

"Onpa silloin onni, että minä omistan tämän saaren erään turkkilaisen yhtiön voimasta."

"Turkkilaisen yhtiön?" huudahti tuomiorovasti ihmeissään. "Kuka on antanut sinulle sen?"

"Sama mies, jonka nimeä et saa minulta tietää."

"Minä otan siitä selvän heti paikalla sangen yksinkertaisella tavalla. Minä huudan lukkarin ja kirkonvartian sisälle, annan heidän vetää vuoteen ja sinut pois tieltä ja menen sisään tuonne. Eihän ovessa ole mitään lukkoa."

Timar kuuli joka sanan viereisessä huoneessa. Veri syöksähti hänen päähänsä kuvitellessaan hänen korkea-arvoisuutensa muutaman hetken kuluttua astuvan huoneeseen ja huudahtavan: "Ah, tekö se olettekin, herra hovineuvos, herra Mikael von Levetinczy!"

Tuomiorovasti avasi oven kuistille ja kutsui molemmat voimakkaat matkatoverinsa sisään.

Ahdistuksessaan veti Terese kirjavan turkkilaisen peitteen rinnalleen.

"Herraseni", hän sanoi pyytävällä äänellä tuomiorovastille, "kuulkaa vieläkin sananen uskoni vahvuudesta, jotta näkisit, etten ole pakana. Katsokaa! tämä villapeite, joka on päälläni, on Brussasta. Eräs matkustavainen toi sen sieltä äskettäin ja antoi sen minulle. No, nyt on luottamukseni Jumalaan niin suuri, että joka yö makaan tämän peitteen alla ja kuitenkin on tunnettua, että itämainen rutto on jo neljän viikon ajan raivonnut Brussassa. Kuka teistä nyt luottaa Jumalaan niin suuresti, että uskaltaa koskea tähän vuoteeseen?"