Part 9

Taasen tuntui hänestä siltä kuin olisi sillä ollut silmät ja suu, jommoiseksi se on kuvattu almanakassa, ja kuin olisi se antautunut keskustelemaan kuolevaisen kanssa.

"Kenelle nämä aarteet nyt kuuluvat?"

"Kenelle muulle kuin sinulle? Etkö ole ostanut uponnutta lastia sellaisenaan, säkkeineen, vehnineen? Sinä, olet uskaltanut antautua vaaraan saada itse pitää kaiken -- arvottomana roskana. Nyt siitä on tullut kultaa ja jalokiviä."

"Kuoleva tosin mainitsi sinulle punaisen puolikuun, ja sinä mietit, mitä hän tarkoitti sillä. Olet samoin ihmetellyt, kuinka oli mahdollista, ettei pakolaisella ollut enempää omaisuutta, kuin mikä oli kaikkein nähtävissä. Nyt näet selvästi, kuinka oli laita, mutta ostaessasi lastin, et sitä tiennyt. Sinä aloit ottaa ylös märkää viljaa aivan toisessa mielessä. Aikomuksesi oli leivottaa siitä makeata ja karvasta leipää sotilasparoille. Kohtalo on toisin säätänyt. Etkö näe, että tämä on merkki taivaasta? Se ei tahdo sallia sinun häpeälliseksi voitoksesi ansaita kahtakymmentätuhatta köyhien sotilaiden kustannuksella; se on säätänyt sinulle jotakin muuta. Ja koska taivas on siten estänyt sinut huonosta teosta, on se, mikä tapahtuu sen tahdosta, epäilemättä hyvää."

"Kenellekä muulle nämä aarteet sitten kuuluisivat?"

"Sulttaani on varmaankin valloittanut ne hävittävillä sotaretkillään."

"Khainzaari on hyvin luultavasti ryöstänyt ne sulttaanilta."

"Tonava on riistänyt ne noilta molemmilta."

"Nyt niillä ei enää ole omistajaa."

"Ne ovat sinun."

"Sinulla on niihin ainakin yhtä suuri oikeus kuin sulttaanilla, khainzaarilla ja Tonavalla."

"Entä Timea?"

Tämän kysymyksen aikana vetäytyi pitkä, kapea, sysimusta pilvi kuunsirpin yli.

Timar istui kauan ajatuksiinsa vaipuneena.

Kuu sukelsi jälleen esiin pilvestä.

"Sitä parempi sinulle!"

"Sinä paraiten tiedät miten maailma kohtelee köyhää raukkaa."

"Häntä haukutaan kun hän on tehnyt velvollisuutensa; häntä sanotaan roistoksi, kun hänelle on käynyt huonosti; hänen annetaan hirttää itsensä ensimmäiseen oksaan, kun hänellä ei ole, millä elää; hänen rakkautensa tuskiin ei kauniilla tytöillä ole minkäänlaista palsamia. Köyhä on vain alempi ihminen."

"Mutta rikas, kuinka maailma häntä juhliikaan! Kuinka hänen ystävyyteensä pyritään, kuinka hänen neuvoansa kysytään ja kuinka hänelle uskotaan maan kohtalot! Ja naiset, kuinka ihastuneita he ovatkaan häneen!"

"Oletko edes kertaakaan kuullut ystävällistä kiitosta hänen huuliltaan?"

"Mitä sinua hyödyttäisi viedä löydettyä aarretta hänelle ja laskea sitä hänen jalkainsa juureen sanoen: 'Kas tuossa, ota; se on sinun! Minä olen tuonut sen merenpohjasta.'"

"Ensinnäkin hän ei osaisi panna siihen mitään arvoa. Hänhän tuskin osaa erottaa tukaattilipasta hillohedelmärasiasta. Hänhän on lapsi."

"Toiseksi hän ei saisi haltuunsa aarretta, sillä kasvatusisä ottaisi sen ja tuhlaisi siitä huonoissa kauppa-asioissa yhdeksän kymmenettäosaa. Kuka voi pitää häntä silmällä, vaikka hän muuttaisi toisen koristeen toisensa jälkeen rahaksi?"

"Mutta otaksukaamme, että Timea itse saisi pitää ne, mitä silloin seuraisi? Hänestä tulisi rikas neiti, joka korkeasta asemastaan ei suvaitsisi heittää silmäystäkään sinuun, ja sinä jäisit yhä köyhäksi laivakirjuriksi, joka olisi mielisairas, jos edes uneksisi hänestä."

"Mutta nyt ovat suhteet päinvastoin. Sinusta voi tulla rikas mies ja hänestä köyhä tyttö."

"Etkö itse ole kohtalolta toivonut samaa?"

"No, nyt on käynyt niin!"

"Oletko sinä pannut turmiota tuottavan puupölkyn laivan tielle?"

"Aiotko tehdä väärin Timealle?"

"En!"

"Sinä et aio pitää löytämääsi aarretta omanasi. Sinä hoidat sitä hedelmäätuottaen, ja hankittuasi ensimmäisellä miljoonalla toisen ja kolmannen menet köyhän tytön luo ja sanot hänelle: Kas tuossa, ota se -- se on kaikki sinun -- ja ota minut kaupanpäälle!"

"Teetkö näin menetellen mitään pahaa?"

"Sinusta on tuleva kyllin rikas tehdäksesi hänet onnelliseksi!"

"Sellaisin ajatuksin voit levollisesti mennä nukkumaan."

Kuu oli jo puoliksi vaipunut Tonavaan; vain sen toinen sakara pisti enää esiin vedestä kuin majakka. Laineilta heijastuvat säteet saavuttivat laivan keulan, ja jokainen säde, jokainen laine puhui Timarille.

Ja ne kaikki sanoivat hänelle:

"Sinulla on onni kädessäsi; pidä siitä kiinni. Et menetä mitään. Ainoa, joka tietää aarteesta, makaa tuolla alhaalla, Tonavan pohjalla."

Timar kuuli, mistä kuu ja laineet kuiskasivat, kuuli myös salaisen äänen sydämessään -- ja kylmät vesikarpalot pusertuivat hänen otsalleen.

Kuu veti nyt hehkuvan kehränsä ylimmänkin sakaran vedenpinnan alle, ja sen viimeinen säde huusi Timarille:

"Sinä olet rikas, onnesi on varma!"

Mutta pimeän tultua, ääni hänen sisässään kuiskasi hiljaisessa yössä:

"Sinä olet varas!"

* * * * *

Tunti senjälkeen kiisi pikaposti nelivaljakolla eteenpäin pitkin Szönyn maantietä, ja kun torninkello St. Andreankirkossa Komornissa löi yksitoista, pysähtyi vaunu "Anglian" portin ulkopuolelle, jota kaksoiskotka koristi. Timar astui kiireisesti ulos vaunuista ja lensi taloon.

Häntä oli odotettu.

Kolmastoista luku.

KULTAKAIVOS.

... Kävin kerran Csetatye Maréssa [eräs jo roomalaisaikana tunnettu vuorikaivos Siebenbürgissä Karlsburgin läheisyydessä]. Muistellessani mielessäni näkyä, joka täällä minua kohtasi, ja ryhtyessäni näkemääni kuvailemaan, puristuu rintani kokoon. Mielikuvitus herpautuu, kun se alkaa tehdä selkoa itselleen niistä vaikutelmista, joita se ensi katseella sai, ja kieli tuntuu riittämättömältä sanoin ilmaisemaan näitä vaikutelmia.

Vain vertauksin voin puhua.

Kuvitelkaamme mielessämme, millainen on tuollainen jättiläismäinen vuorenluola, joita kuun pinnalla nähdään ja joiden syviin, terävien varjojen synnyttämiin rotkoihin suuren kaukoputken avulla voimme katsoa -- tuollainen kaikkea kauneutta vailla oleva asumaton erämaa. Ajatelkaamme olevamme "Plutarkoksen" vuorenluolassa, jonka luullaan olleen tulivuoren.

"Csetatye Maré" on tuollainen ontto jättiläisvuori -- ääretön tuomiokirkko, josta puuttuu vain kupooli. Kalliot, jotka muodostavat sen ympärysmuurit, ovat heitetyt toinen toisensa päälle aivan kuin jättiläiskäsien toimesta, ja muistuttavat romahtaneita torneja, jotka makaavat sikin sokin siellä täällä. Kammottavassa kraatterissa, aina sata syltä korkeasta reunasta alas pohjaan saakka, joka on laajuudeltaan tuhat syltä, ei kasva ainoatakaan pensasta, ei ainoatakaan ruohonkortta. Silmä ei näe muuta kuin harmaakiveä, tuntureja, kallionmöhkäleitä, obeliskeja, pyramiideja ja kuutioita. Siellä täällä riippuu kallionkieleke vaakasuoraan alas jyrkkänä kohoavasta vuorenseinästä, aivan kuin se uhkaisi joka hetki syöksyä alas; siitä huolimatta se on riippunut siinä vuosisatoja. Tuossa taasen on vuorenseinämä, jossa ylhäältä alas asti kulkee ammottava halkeama, joka päättyy syvään luolaan. Toisella puolella tätä ääretöntä tuomiokirkkoa on kokoon luhistunut porttikäytävä, arvokas sisäänkäytävä tähän jättiläispalatsiin. Luodessamme silmäyksen siitä sisään, näemme alhaalla, maljanmuotoisessa laaksossa, teräväkärkisen vuoren kohoavan, joka sekin on vailla kaikkea kasvullisuutta ja kokoonpantu pelkästään rikkimusertuneista kivistä, niinkin pienistä, että niiden seassa loistavat ametistit ovat suurimmat.

Sellainen on "Csetatye Maré."

Ja tämä sammunut tulivuori, tämä kallionluola, joka muistuttaa kuun vuorirenkaita, ei ole luonnontekoa, vaan ihmiskäden -- roomalaisten. Vuori sisälsi kultaa ja roomalaiset valloittajat antoivat voitettujen kaivautua maan sisään ja kovertaa vuoren tuollaiseksi jättiläiskattilaksi. Portin yllä näkyy vielä vasaran ja meisselin jäljet, seinillä tulen. Koska ei siihen aikaan ollut ruutia, halkaistiin vuori kuumentamalla se ensin tulikuumaksi ja kaatamalla sitten etikkaa sen päälle.

Teräväkärkinen vuori, joka kohoutuu laaksossa, on kokonaan muodostunut rikkirouhitusta kivestä, josta kulta on erotettu. Se on kuonavuori.

Eräänä kauniina päivänä Csetatye Marén huippu romahti sisään täyttäen kaivoksen. Väitetään täyttyneen osan ulottuvan yhtä kauas maan sisään kuin näkyvissä oleva osa on syvä. Vieläkin tavataan täällä muinaisjäännöksiä roomalaisajalta. Minulle näytettiin esimerkiksi _tabula ceramica_, jonka molempien vahalehtien välissä oli prässäytynyt kuusiosainen hiuspalmikko -- todennäköisesti muisto, rakkauden merkki.

Ympäristöllä asuva väestö kaivaa yhä vieläkin kultaa ja murtaa sitä kivistä.

Lohdutonta työtä!

Metallien kuningas, kulta, vaatii ankaraa työtä palvelijoiltaan. Vuori on pelkkää "harmaakiveä" ja vain siellä täällä kulkevassa "suonessa" on kimmeltäviä kultajyviä. Usein saa kaivaa kokonaisia vuosia, ennenkuin löytää kultasuonen, ja kun sellainen on löydetty, päättyy se äkkiä jatkumatta enää, ja työ on silloin alettava alusta. Kulta leikkii piilosilla, ja sitä kiinni saadakseen on etsijän murtauduttava vuoren lävitse.

Kultapitoinen malmi rikotaan ja luokitellaan; runsaspitoisempi kuiviin, loput märkiin survinkoneisiin. Täällä se jauhetaan jauhoksi ja seulotaan. Pitkin koko Verosjokea kuuluu rouhinkoneiden räminä, koneiden, joissa kulta erotetaan kuonasta. Pitkien kaukalojen ja rännien pohjalle jää kallis kultapöly, jotavastoin kuona johdetaan säiliöihin, joiden kautta sen täytyy kulkea; mutta ei sekään riitä, vaan se heitetään suuriin vateihin, missä se "kultamyllyissä" sekotetaan elohopeaan, kunnes tämä on imenyt itseensä kultapölyn. Senjälkeen kaadetaan elohopea hirvennahkaspusseihin ja puristetaan niissä; elohopea tunkeutuu silloin ulos nahan huokosista, jotavastoin kulta jää pussien pohjalle kiillottomana keltaisena pölynä. Tämän kantavat kullankaivajat joka lauantai Karlsburgiin myytäväksi.

Sitä siis sanotaan kultakaivokseksi.

Mutta älkää uskoko sitä sanaa! Ei se ole mikään kultakaivos, se on nälkäännäännyttämislaitos. Ne, jotka täällä vainuvat ja kaivavat kultaa, käyvät ryysyissä, syövät maissileipää, asuvat puuhökkeleissä ja kuolevat muutamia vuosia kestettyään. He ovat maailman köyhimpiä ihmisiä.

Kultakaivos on aivan toisessa paikassa.

* * * * *

Komornissa tapahtuneen sotajoukkojen kokoomuksen jälkeen oli Timarista tullut varakas mies.

Hän oli myös ostanut itselleen talon Komornilaiskauppiaiden kaupunginosasta, Serberinkadun varrelta. Ei se ketään hämmästyttänyt. Ne sanat, jotka keisari Frans I kerran sanoi eräälle muonituskomissaariolle: "Härkä seisoi seimen ääressä, miksi se ei syönyt?" -- nuo kultaiset sanat, on luullakseni jokainen muonanhankkija kirjoittanut muistikirjaansa.

Ei voitu tietää, miten paljon Timar oli voittanut leivänhankinnalla; mutta sen näki jokainen, että hänestä oli tullut mahtava mies. Hän oli kaikessa mukana, missä oli tekeillä joku kauppa, ja rahoja hänellä oli viljalti.

Kauppiaiden ja kaupanhaluisten keskuudessa ei sellainen pistä silmään. Perustuksen laskeminen vain on vaikeata. Kun ensimmäiset satatuhatta guldenia ovat hankitut, niin loppu seuraa itsestään. Saadaan luottoa. Yhdessä kohden oli herra Brazovicsilla kuitenkin omat arvelunsa. Hän otaksui ja aivan oikein, että Timar oli antanut "asianomaisille" suuremman voitto-osuuden kuin hän tavallisesti luovutti ja että tämä siitä syystä oli saanut toimekseen tuottavan leivänhankinnan, jonka avulla herra Brazovics tavallisesti rikastui. Mutta sitä hän ei voinut saada päähänsä, että Timar olisi ansainnut sillä niin paljon.

Mutta kun entisestä laivakomissaariosta oli tullut oma herransa, pyrki herra Brazovics hänen ystävyyteensä ja pyysi häntä iltakutsuihinsa, minne Timar varsin mielellään tulikin. Hän sai siellä monesti nähdä Timean, joka jo oli oppinut vähän unkarin seurustelukieltä.

Nyt katseli Sohvi-rouvakin häntä suopein silmin, sanoipa kerran puoleksi kuiskaten puoleksi huutaen Atalialle, ettei olisi vahingoksi osoittaa Timarille hieman ystävällisyyttä, sillä tämä oli nyt rikas mies, jota ei sopisi halveksia, joka oli suurempiarvoinen kuin kolme upseeria yhteensä, joilla ei ollut muuta kuin kaunis virkapuku ja velkoja kaupanpäälle; johon Atalia-neiti vastasi: "Siitä ei vielä seuraa, että minä ottaisin isäni rengin miehekseni." Sohvi-rouva saattoi itse täydentää vastauksen näin kuuluvin sanoin: "Eikä siitäkään, että pappa on nainut piikansa", missä piili ansaittu nuhde hänelle siitä, että hän oli uskaltanut tunkeutua äidiksi niin ylhäiselle neidille.

Kerran illallisen lopulla, kun Brazovics jäi kahden Timarin kanssa pöydän ääreen, alkoivat he juoda maljoja. Brazovics oli oikea taituri sillä alalla, mutta toinen köyhä raukka oli harvoin saanut maistaa viiniä.

Kun he nyt olivat tulleet oikein vauhtiin, johti Brazovics aivan huolettomasti puheen aiheeseen, joka oli hänen sydäntään lähinnä.

"Kuuleppa nyt, Mikael, sano kerran suora totuus! Kuinka sinä käyttäydyit ansaitessasi niin paljon muonanhankinnalla? Minäkin olen yrittänyt sitä ja tiedän, mitä sillä voi ansaita. Minä olen sekoittanut liitua ja jauhopölyäkin jauhoihin; osaan myös jauhaa akanoita vehnän sijasta ja tunnen eron ruis- ja vehnäjauhon välillä. Mutta minun ei ole milloinkaan onnistunut saada sellaista voittoa kuin sinun. Tunnusta nyt vain! Mitä noituutta sinä olet käyttänyt? Sinullahan on jo kaikki -- katon alla."

Timar katseli alas lattiaan kuin juopunut, joka tarvitsee kuuden hevosen voiman silmäluomiaan erilleen vetämään. Aivan autuaana ja änkyttäen hän alkoi:

"No, tietääkö, herra..."

"Sinuttele vain minua! Kuinka usein minun täytyy sanoa sinulle se? Kutsu minua ristimänimellä."

"No, saatpa nyt kerran kuulla, Natzi, ettei se ollut ensinkään noituutta. Muistathan minun huutaneen uponneen laivanlastin mitättömästä summasta, guldenista puolikapan. Sitä en myönyt, kuten luullaan, mylläreille, eläinkauppiaille ja talonpojille parin groshenin voitolla, vaan annoin heti leipoa siitä leipää, joka tuli minulle puolet halvemmaksi kuin keskinkertaisimmatkin jauhot."

"Tuhat tulimmaista! Saanpa vanhoilla päivilläni käydä koulua sinun luonasi. Sinä senkin veijari! No, eikö sotilasleivästä tullut huonoa?"

Mikael nauroi niin että viini oli vähällä purskahtaa hänen suustaan ulos.

"Tietenkin se oli huonoa, sanomattoman huonoa."

"Eikä kumminkaan tehty valituksia muonatoimikunnalle?"

"Mitä se olisi hyödyttänyt, kun minulla oli taskussani koko toimikunta!"

"Mutta linnankomentajalle tai tykistöpäällikölle kai tehtiin?"

"Nekin ovat täällä!" huudahti Mikael ylpeästi lyöden taskuaan, mihin mahtui niin monta korkeata herraa.

Herra Brazovicsin silmät loistivat kaameasti ja olivat entistä punaisemmat.

"Ja sinä annoit sotamiesten syödä leipää, joka oli leivottu vedenturmelemasta vehnästä?"

"Miksi en? Nielty leipä ei voi kannella."

"Aivan oikein, Mikael, aivan oikein; varo vain itse puhumasta asiasta. Minulle, joka olen ystäväsi, voit puhua; mutta jos joku vihamiehistäsi saisi vihiä asiasta, voisi sinun käydä huonosti. Voisipa silloin Serberinkadun varrella oleva talosikin mennä samassa mylläkässä. Pidä siis kielesi kurissa!"

Aivan kuin juopunut äkkiä saa tajuntansa, alkoi Mikael itsepintaisesti pyytää Brazovicsia vaikenemaan asiasta, jottei tekisi häntä onnettomaksi. Hän suutelikin Brazovicsin kättä. Brazovics rauhoitti häntä; häntä ei muka tarvinnut pelätä, mutta hänen tulisi vain itse olla varuillaan, ettei ilmaisisi salaisuutta.

Sen sanottuaan kutsui isäntä palvelijansa näyttämään Timarille tietä kotiin. Palvelijan tulisi tarkoin katsoa, ettei Timarille kävisi huonosti kotimatkalla ja tukea häntä, jos hän horjahtelisi.

Palvelija kuvaili kotiin palattuaan, miten vaikeata hänen oli ollut saada Timar'ia kotiin. Hän ei ollut tuntenut oman talonsa porttia, olipa vielä alkanut laulaakin kadulla. Tultuaan asuntoonsa hänet oli viety sänkyyn ja siihen herra-pahanen oli nukahtanut.

Mutta kun Brazovicsin palvelija oli poistunut Timarin luota, nousi tämä ylös vuoteeltaan ja istuutui kirjoittamaan kirjeitä ja jatkoi aamun sarastukseen.

Hän ei ollut ollut vähääkään päihtynyt.

Timar tiesi yhtä varmasti, kuin että maanantai seuraa sunnuntaita, että Brazovics seuraavana päivänä ilmaisisi koko jutun, ja hän tiesi myös kenelle.

Siihen aikaan -- nykyään on kenties toisin -- oli valtiotaloudellinen periaate: "Varasta ja salli varastettavan!" Mukava ja rakastettava periaate! Tällä oivallisella periaatteella oli vain yksi vastustaja, ja se oli eräs ranskalainen. Ranskalainen on aina itävaltalaisen vastustaja. Tämä periaate kuului: "òte-toi, que je m'y mette!", vapaasti käännettynä: "Väisty syrjään, että minäkin saan varastaa!"

Eri keisarilliset virkamiehet kilpailivat keskenään, ja niin pian kuin joku heistä oli keksinyt hyvän lypsylehmän alkoivat toiset panna kaikki voimansa liikkeelle seivästääkseen lypsäjän lehmän sarviin ja taluttaakseen hyvän lehmän omaan navettaansa.

Siihen aikaan oli olemassa "kolme hovikansliaa;" sitten oli "yleinen valtiovarain ja kauppa-asioiden hovikamari", edelleen "ylin oikeusvirasto", "hovisotaneuvosto", "sensuuri ja poliisivirasto", "salainen talous-, hovi- ja valtiokanslia" ja lopuksi "ylimmäinen tilityspaikka."

Viisaitten kivi oli nyt vain saatava siten, että oli päästävä selville siitä, mikä pyörä tässä monimutkaisessa koneistossa oli pantava liikkeeseen, jotta se laatikko avautuisi, mistä kunnon porvarin olisi lupa ammentaa. Mitä olisi voitettavissa, missä, ja kenen luona, kenen avulla ja millä syyllä, millä tavalla ja milloin?

Ja kuka on toisen vihollinen tai ystävä ja mitä intohimoja hänellä on? Ja kenen käteen toisessa tai toisessa tapauksessa kaikki langat johtavat?

Tämä on päätiede.

Ei siis ollut mikään yllätys Timarille, kun hänet muutama päivä Brazovicsin luona vietetyn illan jälkeen kutsuttiin linnoitukseen, missä eräs herra, joka kutsui itseään ylimmäiseksi valtiovarain salaneuvokseksi, antoi hänen tietää, että hänen oli toistaiseksi jäätävä sinne ankaraan tutkintovankilaan, samalla kun hän vaati häneltä avaimet, pannakseen hänen kirjansa ja paperinsa takavarikkoon.

Siitäpä tulisi kaunis juttu!

Timarin salaisuus oli ilmaistu valtiovarain yleiselle hovikamarille. Tämä kilpaili alituisesti silloisen hovisotaneuvoston kanssa. Nyt tarjoutui oivallinen tilaisuus vetää päivänvaloon ne ilkeät, häpeälliset teot, joita viimemainitussa virastossa tehtiin, ja riistää siltä kokonaan sotilasmuonavarojen hankinta. Kolme hovikansliaa tuki hyökkäystä; hovipoliisiviranomaiset yksinään olivat hovisotaneuvoston puolella. Lopuksi äänesti valtiokanslia sitä vastaan, ja silloin lähetettiin toimikunta ankarin määräyksin tutkimaan asiaa; ei ketään ollut säästettävä, koko muonavarojen toimikunta oli pantava viralta, komentajaa ja tykistöpäällikköä vastaan oli nostettava kanne, hankkija oli vangittava, kuulustelu pidettävä ja kaikki otettava selville.

Jos nyt ilmestyisi palanenkaan homehtunutta leipää todistamaan Timaria vastaan, niin voi häntä!

Mutta mitään ei tullut ilmi.

Kokonaisen viikon teki toimikunta työtä yötä päivää. Todistajia kuulusteltiin, vannotettiin, kyseltiin, itse linnankomentajakin otettiin avuksi -- kaikki turhaan. Ei kenelläkään ollut mitään Timaria vastaan todistettavana. Päinvastoin kävi tutkisteluista selville, että tämä oli jakanut koko vedenturmeleman lastin mylläreille, talonpojille, tehtailijoille ja eläintenmyyjille ja ettei kourallistakaan kysymyksessä olevia jauhoja ollut sekotettu sotilaille leivottuun leipään.

Sotilaita itseään kuulusteltiin; nämä sanoivat, etteivät he olleet saaneet milloinkaan niin hyvää leipää kuin niiden kolmen viikon ajalla, jolloin Timar oli ollut leivänhankkijana. Ei ainoatakaan syytöstä, ei yhtään raskauttavaa asianhaaraa tullut esiin häntä vastaan, ja sitä pienemmällä syyllä voitiin syyttää sotilasviranomaisia lahjuksien vastaanottamisesta. Hehän olivat antaneet hankinnan sille, joka paraiten ja halvimmalla oli sen toimittanut. Seurauksena oli se, että he alkoivat tuntea olevansa ylivoimaisia, tunsivat itsensä loukkaantuneiksi tutkimuksesta, uhkasivat ja kalistivat sapeleitaan. Toimikunta, joka joutui pulaan, tuli levottomaksi, peruutti kanteensa, jakoi hyvitystä puolelle ja toiselle ja koki mahdollisimman nopeasti päästä pötkimään pois Komornista. Timar vapautettiin satakertaisesti anteeksipyytäen.

Kun hän oli päässyt vankilasta, oli herra Katshuka ensimmäisenä puristamassa hänen kättään kaikkien nähden ja onnittelemassa häntä.

"Tätä loukkausta et saa jättää rankaisematta, ystäväni. Sinun on hankittava loistava hyvitys. Ajatteles, onpa epäilty minunkin vastaanottaneen lahjuksia. Matkusta Wieniin vaatimaan hyvitystä. Ja tulevaisuudessa" -- lisäsi hän hiljaa -- "voit olla varma siitä, ei kukaan heitä meitä satulasta. Tao nyt vain niin kauan kuin rauta on kuumaa."

Timar lupasi tehdä niin ja sanoi samaa Brazovicsille kohdatessaan hänet.

Brazovics oli olevinaan hyvin julmistunut siitä vääryydestä, jota oli tehty hänen ystävälleen Mikaelille. Kukahan se hävytön oli, joka oli tällä tavoin mustannut häntä?

"Olkoonpa ken tahansa, asia on tuleva hänelle kalliiksi!" uhkasi Timar. "Ja jos hän on talonomistaja Komornissa, uskallan pääni pantiksi siitä, että se on maksava hänen talonsa. Matkustan itse huomenna Wieniin pyytämään hyvitystä hovikansliasta."

"Teeppä se," sanoi Brazovics ja ajatteli itsekseen: "Hyvä on että tiedän; minäkin olen oleva siellä."

Ja hän kiirehti todellakin matkaan ennättääkseen perille päivää ennen Timaria.

Siellä hän sai asiat järjestetyiksi siten, (mikä kaikki maksoi hänelle kauniin summan), että Timarin tarvitsi vain astua jalkansa tähän sokkeloon, jotta hän ei enää milloinkaan löytäisi sieltä ulos. Hovikansliasta osoitettaisiin hänet hovikamariin; tämä lykkäisi asian hovioikeuteen, mistä se menisi poliisivirastoon ja sieltä salaiseen valtiokansliaan. Oikeudenhakija-parka menettää lopulta kärsivällisyytensä, kiivastuu ja lausuu suuttumuksessaan ajattelemattomia sanoja, antaa kenties jotakin painoonkin; silloin ottavat sensuuriviranomaiset häntä niskasta, ja viimein pyytää hän vain päästä kaikesta vapaaksi ja vannoo, ettei koskaan elämässään enää tartu hoviviraston ovenripaan. Eipä hän enää olisi sellainen houkkio, että lähtisi etsimään oikeutta!

Mutta Timar ei ollut sellainen houkkio. Hän oli jo ollut viisaampi kuin hänen molemmat neuvonantajansa yhteensä.

Siitä silmänräpäyksestä lähtien, jolloin hän oli astunut ensimmäisen harha-askeleen, oli hän tullut viekkaaksi ja ovelaksi; hän tiesi ennen kaikkea, ettei pidä uskoa kenellekään, mitä aikoo tehdä.

Tämän asian laita on kuin naisen siveyden. Aina ensimmäiseen harha-askeleeseen asti on hänen sielunsa puhdas, tietämätön kaikesta ja viaton; mutta niin pian kuin ensimmäinen harha-askel on astuttu, herää äkkiä tietoisuus jos jostakin kristallikirkkaassa mielessä. Nyt ei häntä enää tarvitse opettaa; hän tietää jo kaikki, osaapa lisäksi keksiä uuttakin.

Jo vetäessään Pancsovan viranomaisia nenästä antoi Timar aavistaa, mitä hänessä piili. Silloin hän teki sen, toisen asiassa, itse ensinkään hyötymättä siitä. Hän teki sen, mitä oli saanut tehdäkseen. Hän pimitti takaa-ajajien silmät.

Nyt hän ajoi omaa asiaansa.

Omistaessaan löytämänsä aarteet, täytyi hänen keksiä sopiva tekosyy, jonka nojalla hän voi näyttäytyä maailman silmissä rikkaana miehenä. Hänen täytyi olla olevinaan liikemies, jolla oli ollut onnea yrityksissään.

Jo ensimmäisessä yrityksessä oli hänen täytynyt voittaa suuria summia, Jos ihmiset luulivatkin hänen saaneen tämän voiton lahjomalla, niin se oli pienin onnettomuus. Todistuksia ei voitu saada, koska asia ei ollut niin. Hänellä oli ollut niin paljon menoja muonaa hankkiessaan, että siitä jäi hänelle tuskin ensinkään voittoa. Mutta hän sai siten kuitenkin tilaisuuden ostaa itselleen talon ja laivan ja maksaa ne tukaateilla, ja kaikki luulivat hänen rahansa olevan kotoisin tästä kaupasta. Hän tarvitsi jonkunmoisen tekosyyn, verukkeen, voidakseen vähitellen tuoda esiin Tshorbadshin aarteet.

Mitä Timar siis teki matkustaessaan Wieniin? Kaikki otaksuivat hänen anovan hyvitystä hovikamarilta, ja hän voi siinä luottaa hovisotaneuvoston tukeen. Ystäviltään Komornissa hän oli saanut suosituskirjeitä vaikutusvaltaisimmille henkilöille.