Part 7

Puhuessaan hän auttoi tytön päälle lämmintä viittaa ja käski tämän sitten mennä alas laivaan. Perämies auttaisi häntä.

Itse hän juoksi omaan hyttiinsä pelastaakseen kirstun, jossa laivan asiakirjat ja laivan kassa olivat.

Mutta Johan Fabula ei ajatellut auttaa tyttöä. Hän päinvastoin raivostui nähdessään tytön.

"Enkö sitä sanonut, että tuo liitunaama, tuo noita yhteenkasvaneine kulmakarvoineen syöksisi meidät kaikki turmioon! Hänet olisi meidän ensiksi pitänyt heittää veteen!"

Timea ei ymmärtänyt perämiehen sanoja; mutta hän pelästyi tämän verestäviä silmiä ja piti parempana mennä takaisin hyttiinsä, missä hän pani maata ja katseli; miten vesi tunkeutui hytin ovesta ja vähitellen nousi aina vuoteenlaidan kohdalle saakka. Hän ajatteli itsekseen, että laineet huuhdeltuaan hänet pois täältä veisivät hänet virran mukana siihen paikkaan, missä hänen isänsä lepäsi Tonavan pohjalla. Silloin he pääsisivät jälleen yhteen.

Vesi nousi jo Timarin polviin ennenkuin hän oli saanut koottua välttämättömimmät tavarat hytissään ja pannut ne arkkuun. Tämä olallaan hän sitten riensi veneeseen.

"Missä Timea on?" hän huusi, kun ei nähnytkään tyttöä.

"Piru sen tietäköön!" murisi perämies, "jospa ei häntä koskaan olisi ollutkaan!"

Timar syöksyi takaisin Timean hyttiin, kahlaten jo lantioitaan myöten vedessä. Hän otti tytön käsivarsilleen.

"Onko teillä lipas?"

"On", kuiskasi tyttö.

Timar ei kysynyt muuta, riensi vain kannelle ja kantoi hänet veneeseen, missä hän laski tytön keskiteljolle.

"Pyhän Barbaran" kohtalo ratkaistiin hirveän nopeasti.

Laivan keula sukelsi alas pohjaan, jonkun minuutin kuluttua nähtiin vain takakansi ja masto, missä riippui nyt irtonainen vetoköysi vedenpinnan yläpuolella.

"Työntäkäämme vesille!" käski Timar soutajia, ja vene lähti liikkeelle rantaa kohti.

"Missä lippaanne on?" kysyi Timar tytöltä kun he olivat soutaneet jonkun matkaa.

"Tässä se on", hän vastasi näyttäen kädessään olevaa lipasta.

"Onneton! Sehän on hedelmälaatikko eikä lipas!"

Timea oli tosiaankin ottanut turkkilaisia sokerihedelmiä sisältävän laatikon, jonka hän aikoi antaa tuolle toiselle tytölle, uudelle sisarelleen, ja sen vuoksi unohtanut lippaan, joka sisälsi koko hänen omaisuutensa. Se oli jäänyt kajuuttaan.

"Takaisin laivaan!" huusi Timar perämiehelle.

"Ei kai kukaan liene siksi hullu, että tahtoisi nyt etsiä jotakin hukkuvasta aluksesta", mutisi Johan Fabula napisten.

"Käännä ympäri! Ei mitään vastaan puhumista! Minä käsken!"

Vene souti takaisin.

Timar ei kääntynyt kenenkään muun puoleen, vaan hypähti itse ylös kannelle aikoen nousta portaita pitkin kajuuttaan, joka jo oli veden alla.

Timean suuret, tummat silmät seurasivat häntä, kun hän katosi aaltojen alle, aivan kuin ne olisivat tahtoneet sanoa: "Sinäkin siis menet ennen minua sinne märkään hautaan?"

Timar tuli esiin vastakkaisen reelingin luona, joka oli veden alla, mutta hänen täytyi olla äärimmäisen varovainen, sillä laiva oli laskeutunut sivulleen ja kallistui sille puolelle, missä Timean hytin ovi oli. Hänen täytyi tarrautua kiinni kajuutan kattoon, jotta ei olisi luiskahtanut reelingin yli.

Hän löysi hytin oven. Onneksi ei vesi ollut painanut sitä kiinni, jolloin häneltä olisi kulunut paljon aikaa sitä auki yrittäessään.

Sisällä oli aivan pimeä. Vesi ulottui kattoon asti. Tunnustellen käsillään hän lähestyi pöytää. Lipasta ei sillä ollut. Ehkä tyttö oli pannut sen vuoteeseen. Vesi oli nostanut sen kattoon. Hänen täytyi vetää se alas. Ei hän sieltäkään löytänyt lipasta. Ehkä se oli luistanut alas silloin kun laiva kellahti sivulleen. Hän haparoi turhaan käsillään pitkin lattiaa. Hänen jalkansa onnistuivat paremmin. Hän kompastui etsimäänsä esineeseen; lipas oli todella pudonnut lattialle. Hän otti sen ylös ja yritti päästä vastakkaisen reelingin luo, missä hänen ei tarvinnut pitää kiinni molemmin käsin.

Se minuutti, jonka Timar vietti veden alla, tuntui Timeasta ijäisyydeltä. Hän oli kokonaisen minuutin siellä alhaalla. Koko ajan pidätti hän henkeään, kuin olisi hän tahtonut koetella, miten kauan ihminen voi kestää hengittämättä.

Kun Mikaelin pää sukelsi veden pinnalle, huokasi Timea helpotuksesta.

Ja hänen kasvonsa hymyilivät silloin, kun Timar ojensi hänelle pelastetun lippaan. -- Kenties ei lippaan vuoksi!

"No, herra komissaario", huudahti perämies auttaessaan Timaria laivaan, "nyt olette kolme kertaa kastunut näiden yhteenkasvaneiden kulmakarvojen vuoksi. Kolme kertaa!"

Timea kysyi hiljaa Mikaelilta: "Mitä merkitsevät sanat 'Kolme kertaa' kreikan kielellä?"

Mikael käänsi ne.

Timea katseli kauan häntä ja toisti hiljaa itsekseen: "Kolme kertaa!"

Soudettiin nyt rantaan Almäs'in suuntaan. Kimaltelevalla, iltahämärässä teräksenhohtoisella vedenpinnalla näkyi pitkä, huutomerkin kaltainen viiva, joka oli vedetty valitushuudahduksen jälkeen tai -- ajatusviiva koko elämäksi. Se oli "Pyhän Barbaran" masto.

Kymmenes luku.

KASVATUSISÄ.

Kello kuuden tienoissa illalla oli jätetty uponnut laiva oman onnensa nojaan, ja jo puoli kahdeksan oli Timar Komornissa Timean kera. Almàs'ista tuleva pikapostiajuri tunsi hyvin Brazovics'in talon ja ajoi neljää kulkusilla varustettua hevostaan armottomin ruoskaniskuin katuja pitkin, sillä hänelle oli luvattu runsaasti juomarahoja, jos hän mahdollisimman pian veisi matkustajansa määräpaikkaan.

Mikael nosti Timean alas talonpoikaskärryistä sanoen hänen nyt olevan kotona. Senjälkeen hän otti rahalippaan viittansa alta ja vei tytön portaita ylös.

Atanas Brazovics'in talossa oli kaksi kerrosta, mikä Komornissa on harvinaista, sillä tavallisesti siellä tyydytään vain yhteen, senjälkeen kun maanjäristys viime vuosisadalla oli varoittanut paikkakunnan kansaa.

Alikerroksessa oli kahvila, jota kauppiaat käyttivät klubihuoneustonaan. Omistajan perhe asui ylikerrassa. Siinä oli kaksi sisäänkäytävää portaista ja kolmas keittiön puolelta.

Timar tiesi, ettei Atanas Brazovics tavallisesti ollut kotona tähän aikaan. Hän vei senvuoksi Timean suoraa päätä naisten huoneisiin johtavalle ovelle.

Näissä huoneissa oli kaikki muodikasta ja komeata, ja etuhuoneessa seisoi haukotellen miespalvelija. Timar pyysi hänen kutsumaan "nagy ur'in" s.o. suurherran ylös kahvilasta.

Tulee näet tietää, että "nagy ur" käytettiin arvonimenä Komornissa aivan kuin Stambulissakin, vain sillä erotuksella, että kun siellä yksistään sulttaanilla on tämä nimitys, tuhlataan sitä Komornissa kauppiaille ja kaikille arvohenkilöille, joita voi lukea "Spectabilis"-nimityksen piiriin kuuluviksi.

Sillä välin Timar saattoi tytön naisten luo. Hän puolestaan oli tosin kaikkea muuta kuin vieraspuvussa, kuten helposti voi kuvitella ottaen huomioon, mitä seikkailuja hänen oli täytynyt läpikäydä ja miten läpimärkä hän oli ollut. Mutta hän oli taloon kuuluva henkilö, jota oli totuttu vastaanottamaan minä aikana hyvänsä ja missä puvussa hyvänsä; häntä pidettiin "yhtenä palkkalaisenamme." Kun on senlaatuisista kysymys kohoudutaan etiketin sääntöjen yläpuolelle.

Ilmoittamisen korvaa emännän ylistettävä tapa pistää päänsä ulos salin ovesta, niin pian kuin etuhuoneen ovi avataan, katsoakseen, kuka tulija on.

Sohvi-rouva on säilyttänyt tämän tapansa palvelijatarajoiltaan. (Anteeksi, se pääsi tahtomattani kynästäni!) No niin, Atanas-herra on kohottanut hänet arvoonsa alemmasta säädystä; se oli rakkausavioliitto. Älköön sitä kukaan moittiko.

En minäkään pahansuovasta panetteluhalusta tässä mainitse, että Sohvi ei armollisena rouvanakaan voinut päästä entisistä tavoistaan; teen sen vain luonnekuvauksen vuoksi. Hänen vaatteensa olivat sen näköiset kuin hän olisi ne saanut lahjaksi herrasväeltään; hänen tukkalaitteestaan pisti aina edessä tai takana vallaton hiustupsu esiin; hänen loistavimmissakin puvuissaan oli aina jotakin rypistynyttä tai litistynyttä; ellei muuta ollut, täytyi hänen ainakin läntistyneillä kengillä seurata entisiä taipumuksiaan. Uteliaisuus ja juorut olivat hänen keskustelunsa alkutekijät. Keskustelussaan hänellä muutoin oli tapana käyttää niin huonosti vieraskielisiä sanoja, että vieraat, hänen käyttäessään niitä suuremmassa seurassa huiskin haiskin, olivat vähällä pudota tuoliltaan pidätetystä naurusta. Sitäpaitsi hänellä oli tuo oiva tapa puhua kovin äänekkäästi; hänen puheensa oli alituista huutamista, aivan kuin häntä olisi pistetty puukolla, ja hän alituisesti olisi huutanut apua.

"Oi, Herra Jesta, Mikael herra!" hän kirkui. "Mistä olette saanut käsiinne tuon pienen, kauniin neidin? Ja mikä ihmeen lipas teillä on kainalossanne! Tulkaapa sisään! Kas, kas, Atalia, mitä Timarilla on!"

Mikael antoi Timean mennä edellä. Sitten hänkin astui sisään tervehtien kohteliaasti läsnäolevia.

Paitsi talon rouvaa oli huoneessa eräs nuori tyttö ja eräs mies.

Tyttö on ylväs, täydellinen kaunotar, joka solakkuudestaan huolimatta, ei halveksi kureliiviä. Korkeat korot ja pään päälle laitettu korkea hiuslaite saavat hänet näyttämään vielä pitemmältä kuin hän itse asiassa on. Hänellä on käsissään puolihansikkaat ja sormissa pitkät ja terävät kynnet. Kasvojen piirteissä lepää itsetietoinen sulo. Hänellä on paisuvat, hieman ulos pistävät huulet, ruusuinen iho ja kaksi riviä häikäisevän valkeita hampaita, jotka hän mielellään näyttää. Hänen hymyillessään muodostuu poskiin ja leukaan pienet kuopat. Tummat kulmakarvat kaartuvat mustien säihkyvien silmien yllä, jotka loistavat sitä kirkkaampina, kun ne pistävät ulos voimakkaasti -- kuin hyökäten. Heittäen päätään taaksepäin ja kohottaen ylväästi poveaan osaa tämä kaunis olento ottaa vaikuttavan asennon.

Sellainen on Atalia-neiti.

Mies on noin kolmekymmenvuotias nuori upseeri, jolla on avoimet huolettomat kasvot ja mustat, tuliset silmät.

Senaikuisen sotilassäännön mukaisesti on leuka sileäksi ajeltu, pieni puolikuunmuotoinen poskiparta vain ympäri kasvoja. Upseeri on puettu orvokinväriseen hännystakkiin, jonka kaulus ja rintapielet ovat punaisesta sametista. Sellainen on insinööri osaston univormu.

Hänetkin Timar tuntee. Hän on herra Katshuka, linnoituksen yliluutnantti ja samalla muonavarojen intendentti -- jotakuinkin omituinen yhdistelmä, mutta sellainen hän nyt kuitenkin on.

Luutnantti huvitteleihe piirtämällä edessään istuvan neidon kuvaa. Yhden hän on jo valmistanut päivänvalossa ja yrittää nyt uutta lampunvalossa.

Tässä taiteellisessa askaroimisessa häiritsi häntä Timean sisääntulo.

Tällä hetkellä oli tuossa hoikassa hennossa lapsessa jotakin aavemaista. Oli kuin varjo tai aave olisi astunut esiin pimeydestä.

Kun herra Katshuka katsahti ylös piirustuslaudastaan ja kääntyi ympäri, veti hän tummanpunaisella pastellivärillään viivan kuvan otsaan, jota leivänsisuksella olisi vaikea saada lähtemään. Nähdessään Timean hän hypähti tahtomattaan ylös tuoliltaan. Ataliakin nousi. Kuka hän mahtoi olla?

Timar kuiskasi kreikaksi jotakin Timean korvaan, jolloin hän meni Sohvi-rouvan luo ja suuteli tätä kädelle. Itse hän sai suudelman poskelleen. Timar kuiskasi taas hänen korvaansa. Tyttö meni aran kuuliaisen näköisenä Atalian luo ja katsoi häntä tarkkaavaisesti kasvoihin. Suutelisiko hän niitä vai lankeisiko uuden sisarensa kaulaan? Atalia näytti kohottavan päänsä vieläkin korkeammalle; Timea kumartui silloin hänen kätensä ylitse ja suuteli sitä -- ei niin paljon kättä kuin miellyttävää hirvennahkaa. Atalia salli näin tapahtuvan. Hän heitti leimuavan katseen Timean kasvoihin, toisen upseeriin ja työnsi huulensa vieläkin ulommas. Herra Katshuka seisoi kokonaan ihailuun vaipuneena.

Mutta yhtä vähän hänen ihailunsa kuin Atalian leimuava katse sai aikaan minkäänlaista liikettä Timean kasvoilla. Ne pysyivät valkeina kuin hengettären.

Timar itse oli suuresti hämillään. -- Miten voisi hän tässä, upseerin läsnäollessa, esittää tyttöä ja kertoa, millä tavoin hän oli saanut hänet haltuunsa?

Herra Brazovics päästi hänet pulasta. Kauheasti kolaten hän astui sisään. Hän oli juuri alhaalla kahvilassa -- kaikkien kantavieraiden hämmästykseksi -- lukenut ääneen "Augsburger Zeitung'ista", miten eronnut pasha ja khanizari Ali Tshorbadshi tyttärensä kera oli paennut "Pyhällä Barbaralla", pilkannut turkkilaisien virkamiehien valppautta ja päässyt itse turvaan Unkariin.

"Pyhä Barbara" on hänen oma viljalaivansa. Ali Tshorbadshi on hänen vanha tuttunsa, vieläpä sukulaisensakin, äidinpuolelta. Ihmeellinen maailmantapahtuma!

Voi arvata, kuinka Atanas-herra työnsi tuolinsa taaksepäin, palvelijan ilmoittaessa herra Timarin äskettäin saapuneen mukanaan kaunis neiti ja kainalossaan pronsinen lipas.

"Se on siis totta!" huudahti Atanas-herra ja lähti juoksemaan asuntoonsa, ohirynnätessään töytäisten tuoliltaan pelipöydän ääressä istuvia herroja.

Brazovics oli mies, joka ui rasvassa. Hänen ihramahansa käveli aina puoli askelta hänen edellään. Hänen kasvonsa olivat kuparinkarvaiset hänen kalvetessaan ja orvokinväriset hänen punastuessaan. Jos hän oli ajanut partansa aamulla, oli hänen leukansa karvainen jo illalla; ja hänen karheat viiksensä tuoksuivat tupakille, nuuskalle ja kaikenlaisille alkoholiaineille. Hänen kulmakarvansa muodostivat pensasmaisen vallin hänen ulos pistävien ja aina verestävien mulkosilmiensä yläpuolelle. (Hirveä ajatus, että kauniin Atalian silmät vanhuudessa tulisivat olemaan isän silmien kaltaiset!)

Ja kun herra Brazovics avaa suunsa, käy täysin ymmärrettäväksi, että Sohvi-rouva huutaa niin hirveästi. Hänen miehensäkään ei osaa puhua huutamatta, erotus on vain siinä, että tällä on bassoääni kuin virtahevosella. Tietenkin täytyy Sohvi-rouvan, saadakseen äänensä kuuluviin hänen äänensä rinnalla, kohottaa se kirkunaksi. On kuin aviopuolisot olisivat lyöneet vetoa keskenään siitä, kumpi heistä ensinnä saisi kuristustaudin tai halvauksen. Kumpi tulee voittamaan vedon on vaikeata sanoa; herra Brazovics'in korvat ovat kuitenkin aina pumpulilla tukitut ja Sohvi-rouva kantaa aina kaulassaan liinaista huivia.

Huohottaen innostuksesta ja kiireestä hyökkäsi herra Brazovics naisten huoneeseen, jonne hänen kumiseva äänensä oli tunkeutunut ennen häntä itseään.

"Onko Mikael täällä neidin kera, missä neiti on? Missä Mikael on?"

Mikael oli juossut häntä vastaan pidättääkseen häntä ovella.

Herra Brazovics'iin nähden pidätys olisi kenties voinutkin onnistua; mutta hänen raskasta ihramahaansa, ei mikään voi seisauttaa, kun se kerran on päässyt vauhtiin.

Mikael iski hänelle silmää huomauttaakseen hänelle vieraan henkilön olevan kuulemassa.

"Oh, ei se mitään tee! Häneltä ei sinun tarvitse salata mitään. Me olemme 'suljetussa seurassa.' Luutnantti kuuluu myös perheeseemme. Hahaha! Älä loukkaannu, Atalia. Koko maailmahan sen jo tietää. Voit puhua avoimesti, Mikael! Onhan se jo sanomalehdissäkin."

"Mitä on sanomalehdissä?!" huudahti Atalia kiivaasti.

"No, no, sinä et siellä ole, mutta sitä vastoin on siellä uutinen, että ystäväni, Ali Tshorbadshi-pasha, lihallinen serkkuni, khanizari, on paennut tänne Unkariin tyttärineen ja aarteineen minun 'Pyhällä Barbarallani!' Eikö olekin tuo hänen tyttärensä? Rakas, pikku olento!"

Näin sanoen herra Brazovics hyökkäsi tytön kimppuun, sulki hänet syliinsä ja painoi kaksi suudelmaa hänen valkeille kasvoilleen, kaksi kaikuvaa, pahanhajuista, märkää suudelmaa, joista tyttö meni aivan pyörälle päästään.

"Sinä olet kunnon poika Mikael, kun olet tuonut hänet onnellisesti tänne. Oletteko antaneet hänelle lasin viiniä? Sohvi, mene heti antamaan hänelle lasi viiniä!" Sohvi-rouva ei ollut kuulevinaan. Herra Brazovics heittäytyi nojatuoliin, veti Timean polviensa väliin ja silitteli rasvaisilla, hikisillä käsillään hänen hiuksiaan.

"Ja missä on arvoisa ystäväni khanizari? Missä hän on?"

"Hän on kuollut matkalla", vastasi Timar hiljaa.

"Oi, sepä surullista!" huudahti herra Brazovics koettaen vetää pyöreät kasvonsa viisikulmaisiksi ja veti kätensä pois lapsen pään päältä. "Mutta ei kait hänelle ole muuten tapahtunut mitään onnettomuutta?"

Merkillinen kysymys!

Mutta Mikael ymmärsi sen.

"Hän on uskonut huostaani omaisuutensa, jotta jättäisin sen hänen tyttärensä kera teille. Teistä on tuleva hänen kasvatusisänsä ja te olette holhoava hänen omaisuuttaan."

Nämä sanat kuullessaan tuli herra Brazovics jälleen liikutetuksi. Hän otti Timean pään käsiensä väliin ja painoi sitä rintaansa vastaan.

"Olen pitävä häntä omana lapsenani! Omana lihallisena tyttärenäni!"

Ja nyt tuli purkaus. Läiskis! Läiskis! Toinen suudelma toisensa perästä läiskähti uhriraukan otsalle ja poskille.

"Entä mitä sinun lippaassasi on?"

"Ne rahat, jotka minun piti jättää teille."

"Aha, hyvä, hyvä, Mikael. Paljonko niitä on?"

"Tuhat tukaattia."

"Mitä, häh?" huusi herra Brazovics ja työnsi Timean luotaan. "Vain tuhat tukaattia? Mikael, sinä olet varastanut loput!"

Timarin kasvot värähtivät.

"Tässä on vainajan omakätinen testamentti. Hän itse sanoo siinä jättäneensä haltuuni tuhat tukaattia puhtaassa rahassa. Hänen muu omaisuutensa on laivan lastissa, jota on kymmenentuhatta puolikappaa vehnää."

"Ahaa! Se muuttaa asian. Kymmenen tuhatta puolikappaa vehnää on Wienin-merkinnän, siis kahdentoista guldenin viidenkymmenen kreutzerin mukaan satakaksikymmentäviisituhatta guldenia eli 50,000 guldenia hopeassa. Tule tänne, pikku sydänkäpyseni ja istu tuohon polvelleni; olethan kait väsynyt? Ja onko unohtumaton, uskollinen ystäväni jättänyt minulle mitään muuta sanaa?"

"Hän pyysi minua sanomaan teille, että olisitte itse läsnä säkkejä avattaessa, niin ettei niiden sisällystä vaihdettaisi toiseen, sillä hänellä oli puhdasta viljaa!"

"Tietenkin olen itse oleva läsnä. Se on itsestään selvää! Missä sitten on laiva viljalastineen?"

"Almàsin alapuolella, Tonavan pohjalla."

Nyt herra Brazovics työnsi Timean kauas tyköään ja hypähti raivostuneena tuoliltaan.

"Mitä kuulenkaan? Onko kaunis laivani uponnut kymmenentuhatta puolikappaa vehnää lastinaan? Voi teitä hirtehiset, teitä lurjukset! Olitte tietysti kaikki juovuksissa? Panetan teidät kaikki vankeuteen. Perämiehen panetan rautapaitaan. Palkkaanne pidätän. Ne kymmenentuhatta guldenia, jotka olet antanut takuuksi, minä takavarikoin. Sinä et niitä saa takaisin. Mene tekemään valitus, minne tahdot!"

"Teidän laivanne ei ollut enemmän kuin kuudentuhannen guldenin arvoinen ja se on vakuutettu täydestä arvostaan Komornin vakuutusyhtiössä. Te ette ole kärsinyt mitään vahinkoa."

"Vaikka se olisi sataa kertaa vakuutettu, vaadin minä sittenkin vahingonkorvausta sinulta _lucrum cessans'in_ [tappio, joka on syntynyt siten, että tappion kärsinyt on saanut samalla aineellista etua] nojalla. Tiedätkö, mitä lucrum cessans on? No, jos tiedät, niin käsität myös, että sinun kymmenentuhatta guldeniasi menevät viimeistä kreutzeriä myöten."

"Siitä saamme puhua toiste", vastasi Timar levollisesti. "Siihen jää kyllä aikaa; mutta mitä uponneeseen lastiin tulee, ei ole aikaa kadottaa hetkeäkään, sillä kuta kauemmin se on veden alla, sitä huonommaksi se käy."

"Mitä minä siitä välitän, miten sen käy?"

"Te ette siis välitä siitä? Te ette tahdo henkilökohtaisesti olla läsnä sitä ylös otettaessa."

"En, piru vie, tahdokaan. Mitä minä tekisin kymmenellätuhannella puolikapalla veden kastelemaa vehnää? En kait voi tehdä siitä edes jähmikettä? Vai laittaisinko liisteriä? Vieköön piru sen roskan, jos hän voi käyttää sitä."

"Tuskinpa voinee; mutta vilja on joka tapauksessa myytävä. Myllärit, tehtailijat, navetan vuokraajat ja talonpojatkin, joilla on viljan puute, tarjoovat aina jotakin. Sitäpaitsi on laiva tyhjennettävä. Sillä tavoin voidaan toki saada jonkun verran rahoja."

"Rahoja! (Tämä sana raivasi itselleen aina tien kauppiaan pumpulilla täytettyjen korvien läpi.) Hyvä! Huomispäivänä annan sinulle valtakirjan myydä laiva sisältöineen päivineen."

"Minun täytyy saada valtakirja heti. Jos odotamme huomiseen, on lasti aivan pilaantunut."

"Hetikö? Tiedäthän, etten öiseen aikaan milloinkaan pane kynää paperille. Se on tapojani vastaan."

"Olen ajatellut sitä edeltäkäsin ja sen vuoksi ottanut mukaani valmiiksi kirjoitetun valtakirjan. Teidän on vain kirjoitettava nimenne sen alle. Tässä on mustetta ja kynä."

Mutta nyt puuttui Sohvi-rouva puheeseen. "Täällä minun huoneessani en salli kirjoitettavan", hän huusi. "Se vielä puuttuu, että tahraatte musteella uuden mattoni! Mene omaan huoneeseesi, jos haluat kirjoittaa. Ja sitten pyydän sinua olemaan tappelematta palvelusväkesi kanssa täällä. Tämä on minun huoneeni."

"Mutta minun taloni!" karjasi "suurherra."

"Ja minun huoneeni."

"Täällä olen minä isäntä."

"Ja minä emäntä!"

Kiljuminen ja karjuminen oli siitä hyvä, että herra Brazovics raivostui ja vain osoittaakseen olevansa isäntä talossaan tarttui kynään ja allekirjoitti valtakirjan.

Mutta kun Timarilla vihdoinkin oli tämä käsissään, hyökkäsivät molemmat hänen kimppuunsa ja syytivät sellaisen nuhteiden ja haukkumasanojen ryöpyn hänen niskaansa, että hänen olisi täytynyt kylpeä Tonavassa pestäkseen itsensä niistä puhtaaksi.

Sohvi-rouva tähtäsi tosin vain epäsuorasti Timariin nuhdellessaan miestään siitä, että tämä antoi valtakirjoja sellaisille repaleisille likaisille miehille, sellaisille juopporentuille kuin Timar. Miksi hän ei uskonut asiaa jollekin muulle laivakirjurille, kuin Timarille, joka tietenkin joisi ja pelaisi rahat, joita saataisiin.

Timar seisoi yhtä järkähtämättömän levollisena keskellä tätä melua, kuin uhmatessaan aaltoja Rautaportissa.

Lopulta hän keskeytti vaitiolonsa.

"Tahdotteko ottaa vastaan rahat, jotka kuuluvat isättömälle ja äidittömälle tytölle, vai jätänkö ne kaupungin lastenkodin johtokunnalle?"

Tämän viime kysymyksen kuullessaan herra Brazovics säikähtyi.

"No", jatkoi Timar, "tulkaa sitten kanssani konttoriin, jos suvaitsette, järjestämään asia siellä, sillä en minäkään pidä _palvelusväen torasta_."

Tällä sadanviidenkymmenen punnan karkeudella hän sai aikaan sen, että sekä herra että rouva äkkiä vaikenivat. Ihmisiin, jotka tällä tavoin toruvat ja sättivät, on aimo annos raakuutta aina varmin keino. Brazovics otti kynttiläjalan sanoen:

"No, hyvä, tule rahoinesi kanssani!"

Sohvi-rouva näytti äkkiä tulevan mitä parhaalle tuulelle ja kysyi Timarilta, eikö tämä tahtoisi ensin juoda lasin viiniä.

Timea oli aivan ällistynyt siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän ei ymmärtänyt mitään siitä, mitä puhuttiin, sillä kieli oli hänelle vierasta, ja yhtä vähän hän pystyi selittämään liikkeitä ja ilmeitä, jotka seurasivat sanoja.

Minkätähden kasvatusisä syleilee ja suutelee häntä toisella hetkellä ja toisella taas työntää hänet luotaan? Minkätähden hän ottaa hänet taas polvelleen heti työntääkseen hänet uudelleen pois? Minkätähden molemmat huutavat tuolle miehelle, joka seisoo heitä kuunnellessaan yhtä tyynenä, kuin hän on nähnyt hänet myrskyssä ja rajuilmassa, siksi kunnes hän viimein vihastumatta sanoo pari sanaa saaden siten nuo kaksi, jotka äsken reuhtoivat toinen toisilleen, vaikenemaan ja pysymään loitolla?

Ja tämä mies, joka oli tähän saakka uskollisesti seurannut häntä, joka "kolme kertaa" oli hypännyt veteen hänen tähtensä, ja joka oli ainoa, jonka kanssa hän voi puhua omaa kieltään, hän oli nyt poistumaisillaan varmaankin ijäksi, eikä hän enää saisi kuulla hänen ääntään.

Sittenkin! Se kaikuu vielä kerran hänen korviinsa. Ennenkuin Timar astui kynnyksen yli, kääntyi hän Timean puoleen ja sanoi kreikaksi:

"Timea-neiti, tässä on se, joka teillä oli muassanne."

Ja näin sanoen hän veti esiin piilosta, viittansa alta, hedelmärasian.

Timea juoksi hänen luokseen, otti rasian hänen kädestään, riensi Atalian luo ja ojensi hänelle ystävällisesti hymyillen lahjan, jonka hän oli tälle tuonut vieraasta maasta.

Atalia avasi rasian.

"Fi donc!" hän huudahti; "sehän haisee ruusuvedelle, aivankuin piikojen nenäliinat, heidän mennessään kirkkoon sunnuntaisin."