Part 5

"En tiedä onko minulla uskontoa. Kahteentoista vuoteen en ole nähnyt kirkkoa enkä pappia. Noëmi ei tiedä niistä mitään. Olen opettanut hänet lukemaan ja kirjoittamaan. Minulla on tapana puhella hänelle Jumalasta, Jeesuksesta ja Mooseksesta sellaisina kuin minä ne tunnen, hyvästä, rakastavasta, armahtavaisesta, kaikkialla läsnäolevasta Jumalasta, Jeesuksesta suurena kärsimyksissään ja jumalaisena ihmisyydessään, Mooseksesta, kansanvapauden sankarista, joka vaeltaessaan erämaassa mieluummin kärsi nälkää ja janoa kuin vaihtoi vapauttaan orjuuden lihapatoihin, siitä Mooseksesta, joka kehoitti hyväntekeväisyyteen ja veljelliseen rakkauteen, sellaiseen, jollaiseksi minä ne tajuan. Mutta järkähtämättömän koston Jumalasta, valittujen Jumalasta, siitä Jumalasta, joka vaatii uhreja ja asuu koristetuissa temppeleissä ja siitä Jeesuksesta, joka vaatii sokeata uskoa ja vainoo toisinuskovia, ja siitä Mooseksesta, joka kiristää rahoja ja saarnaa vihaa, sanalla sanoen, niistä, joista kirjat ja kirjoitukset, kellot ja kirkkolaulut julistavat, niistä hän ei mitään tiedä."

"Nyt te tiedätte, keitä olemme ja mitä me täällä teemme. Nyt saatte myös tietää, millä tämä mies uhkaa meitä."

"Hän on sen miehen poika, jonka edestä mieheni meni takuuseen, joka ajoi hänet tekemään itsemurhan, ja jonka takia me pakenimme ihmisten maailmasta tähän korpeen. Hän oli kolmentoistavuotias poika silloin kun me kadotimme kaiken ja isku kohtasi häntäkin, sillä hänen isänsä hylkäsi hänet. Minua ei oikeastaan ihmetytä se, että hänestä tuli niin huono ihminen. Isänsä hylkäämänä, vieraiden ihmisten armoille osoitettuna, sen pettämänä ja ryöstämänä, johon hänen olisi tullut olla kiintynyt lapsen kunnioituksella, jo lapsuusvuosinaan leimattuna kavaltajan pojaksi -- onko ihme, että hänestä tuli se, mikä hän nyt on?"

"Ja kuitenkin en vielä oikein tiedä, mikä hän oikeastaan on, mutta se, mitä tiedän, on kylliksi. Tänne saapuvat ihmiset tietävät kertoa paljon hänestä."

"Jonkun ajan kuluttua isän paosta lähti hänkin Turkinmaalle. Hän sanoi lähtevänsä isäänsä etsimään. Toiset väittävät hänen tavanneen isän, toiset arvelevat, ettei hän ollut päässyt tämän jäljille. On niitäkin, jotka sanovat hänen varastaneen ja tuhlanneen ne isän rahat, jotka tämä paetessaan oli ottanut mukaansa. Mutta mitään ei varmuudella tiedetä. Häneltä itseltään ei voi saada tietää mitään, sillä kaikki hänen sanansa ovat valhetta. Siitä, missä hän on oleskellut ja mitä tehnyt, hän kertoo historioita, joita hän on erinomainen kyhäämään kokoon, ja joita hän pystyy esittämään niin uskottavina, että sekin, joka omin silmin on nähnyt asian tapahtuneen päinvastoin, ällistyy ja kysyy, eikö hänen puheissaan kuitenkin ole perää. Tänään hän on täällä, huomenna siellä. Hänet näkee Turkinmaalla, Walakiassa, Puolassa ja Unkarissa. Kaikissa näissä maissa ei ole ainoatakaan kuuluisaa miestä, jota hän ei tuntisi. Hän pettää jokaista, jonka seurassa kerrankin on ollut, ja se, jota hän kerran on pettänyt, voi olla varma siitä, että hän tulee vielä kerran petetyksi."

"Hän puhuu kymmentä kieltä, minkä maalaiseksi hän itsensä sanoneekin, täytyy hänet siksi uskoa. Milloin hän tulee kauppiaana, milloin sotilaana, milloin merimiehenä, tänään hän on turkkilainen, huomenna kreikkalainen. Hän on jo sukeltanut esiin puolalaisen kreivin hahmossa, erään venäläisen ruhtinattaren sulhasena ja saksalaisena ihmelääkärinä, joka pillereillään parantaa kaikenlaatuisia tauteja. Ei kukaan voi saada selville, mikä hänen oikea ammattinsa on. Yksi ainakin on varma -- hän on palkattu vakooja. Turkkilaisten, itävaltalaisten vaiko venäläisten palveluksessa, kuka tietää? Kenties hän palvelee kaikkia kolmea yht'aikaa ja kenties vielä useampia. Hän kulkee kaikkien asioilla ja pettää kaikkia. Joka vuosi ilmestyy hän muutaman kerran saarelle. Hän saapuu turkkilaiselta rannalta ja lähtee samassa veneessä Unkarin puolelle. Mitä hänellä on siellä tekemistä, sitä en aavista. Mutta minä olen suuresti taipuvainen uskomaan, että hän pelkästään omaksi ilokseen valmistaa minulle ikävän nähdä häntä täällä. Minä tiedän myös, että hän on hekumoitsija ja irstailija. Minun luonani hän saa herkullista ruokaa ja minulla on nuori, kukoistava tytär, jota hän mielellään kiusoittelee kutsumalla häntä morsiamekseen. Noëmi vihaa häntä. Hän ei aavista, miten oikeutettua hänen vihansa on."

"En kuitenkaan luule Teodor Kristyanin vain siksi käyvän saarellamme. Täällä lienee muita vetovoimia, joita en tunne. Mies on palkattu vakooja. Sitäpaitsi hänellä on häijy sydän. Hän on läpeensä turmeltunut ja pystyy mihin tahansa. Hän tietää minun tyttäreni kera anastaneen tämän saaren. Hän tietää, ettei meillä ole siihen ihmislakien mukaan minkäänlaista oikeutta."

"Tämän salaisuuden tietäessään hän voi veroittaa, kiusoittaa ja piinata meitä molempia. Ellemme anna hänelle, mitä hän pyytää, uhkaa hän ilmaista meidät Itävallan ja Turkin hallituksille, ja niin pian kuin nämä saavat kuulla keskellä Tonavaa kohonneen uuden maapalasen, jota ei ole mainittu missään rauhansopimuksissa, alkavat ne kiistellä keskenään ja ratkaisua odottaessa täytyy meidän lähteä täältä pois, kuten kävi kansan Allion-vuoren ja Csernajoen välisellä alueella. Tämän miehen tarvitsee vain sanoa sana, tehdäkseen tyhjäksi kaiken, mitä minä kahdentoista vuoden työllä ja ponnistuksella olen saanut aikaan tällä yksinäisellä saarella, ja muuttaakseen tämän Edenin, missä me olemme eläneet onnellisina, erämaaksi ja syöstäkseen meidät kodittomina maailmaan takaisin. Niin, hän voi tehdä enemmänkin. Meidän ei ole pelättävä ainoastaan keisarin valtiollisia käskyläisiä, vaan vavistava myös pappien edessä. Jos arkkipiispat, patriarkat, arkimandriitit ja dekantit saisivat tietää tällä saarella asuvan tytön, joka kasteestaan asti ei kertaakaan ole ollut kirkossa, veisivät he väkisin hänet täältä ja sulkisivat hänet luostariin. Käsitättekö nyt, herraseni, ne raskaat huokaukset, jotka estivät teitä nukkumasta?"

Timar tuijotti kuuhun, joka oli laskemassa poppelien taakse.

"Minkätähden", hän ajatteli itsekseen, "en minä nyt ole mahtava mies?"

"Ja siten", jatkoi Terese, "voi tämä mies minä päivänä hyvänsä syöstä meidät turmioon. Hänen on vain tarvis joko Wienissä tai Stambulissa ilmoittaa täällä Tonavassa olevan uuden maatilkkusen ja me olemme hukassa. Ei kukaan koko seudulla ole ilmaiseva meitä, vain hän pystyy siihen. Mutta minä olen valmis kaikkeen. Saaren tulee kiittää synnystään tätä kalliota. Se ehkäisee Tonavan ryöppyvää vettä. Eräänä vuonna, kun Milos oli sodassa serbialaisten kanssa, kätkivät serbialaiset salakuljettajat kolme kirstua ruutia saaren pensaihin. Siitä saakka se on ollut täällä. Ehkä joutuivat ruudin kätkijät turkkilaisten vangeiksi, kenties heidät surmattiin. Minä löysin ruudin ja kätkin sen kallion syvimpään luolaan. -- Herraseni, jos yritetään karkoittaa minut tältä saarelta, heitän palavan sytykkeen alas ruudin sekaan, ja kallio on räjähtävä ilmaan ja me sen mukana, ja ensi keväänä jään lähdettyä ei kukaan ole löytävä jälkeäkään tästä saarestamme. Nyt tiedätte, miksi ette osannut nukkua täällä."

Timar nojasi päätään käteensä ja tuijotti eteensä.

"Tahdon sanoa teille vielä erään seikan", jatkoi Terese kumartuen hänen puoleensa, niin että hän voisi kuulla hiljaa kuiskatut sanat. "Luulen miehen tällä kertaa tulleen tänne muistakin syistä kuin vain siitä, että hän oli pelannut rahansa kapakassa ja tahtoi kiristää minulta muutamia guldenia. Hänen vierailunsa tarkoitti joko teitä tai tuota toista herraa. Olkaa varuillanne, jos toisella teistä on pelättävää tai joku salaisuus kätkettynä."

Kuu katosi poppelien taakse ja idässä alkoi päivä sarastaa. Kultarastaat virittivät laulunsa soimaan. Aamu koitti.

Morava-saarelta kuului torvien pitkäveteiset äänet. Ne olivat merkkejä, joilla laivaväki herätettiin.

Hiekasta kuului askeleita. Eräs merimies tuli maihinnousupaikalta sanomaan, että myrsky oli jo tauonnut, ja laiva oli lähtövalmis. Majasta tulivat vieraat, Eutym Trikalis ja hänen tyttärensä, kaunis Timea häikäisevän valkoisine kasvoineen.

Noëmikin oli ylhäällä ja keitti äsken siilattua maitoa aamiaiseksi. Timea ei juonut sitä, vaan ojensi sen sijaan sen Narcissalle, joka Noëmin suureksi mielipahaksi piti hyvänään vieraan tytön antimen.

Eutym Trikalis kysyi Timarilta, minne edellisenä iltana saapunut vieras oli hävinnyt. Timar vastasi hänen jo yöllä lähteneen.

Tämän uutisen kuullessaan tummenivat vanhuksen kasvot entistä enemmän.

Viimein sanoivat he kaikki jäähyväiset emännälleen. Timea oli alakuloinen ja valitti yhä voivansa pahoin. Timar jättäytyi viimeiseksi ja jätti Tereselle turkkilaisen silkkihuivin lahjana Noëmille. Hän kiitti luvaten, että tyttärensä käyttäisi sitä.

Sitten he poistuivat poiketen veneelle vievälle ruohottuneelle polulle. Terese ja Almira seurasivat heitä rantaan. Noëmi sitävastoin kiipesi kallion huipulle. Istuen siellä sammaleen kukkien keskellä hän seurasi silmillään loittonevaa venettä.

Narcissa hiipi hänen luokseen, kääriytyi kiemuraan hänen polvelleen ja taivutti notkean kaulansa hänen poveaan vasten.

"Pois, sinä uskoton! Silläkö tavoin sinä minua rakastat! Sinä hylkäät minut ja liehakoit toista tyttöä, vain siksi, että hän on kaunis, mitä minä en ole. Mene, en enää välitä sinusta!"

Ja sitten hän painoi kissaa molemmin käsin povelleen, hyväili hienohipiäisellä leuallaan sen valkoista päätä -- ja katseli veneen jälkeen. Hänen silmissään kimmelsi kyynel.

Viides luku.

ALI TSHORBADSHI.

Samana päivänä kulki "Pyhä Barbara" suotuisan sään vallitessa ylös Unkarin puoleista Tonavan haaraa. Päivän kuluessa ei tapahtunut mitään huomattavampaa. Illalla menivät kaikki aikaisin levolle. He olivat yhtä mieltä siitä, että edellisenä yönä oli nukuttu huonosti.

Mutta Timarin ei pitänyt tänäkään päivänä saaman rauhaa. Ankkurissa lepäävässä laivassa oli kaikki hiljaista ja vain aaltojen yksitoikkoinen loiske sen laitoja vastaan piti yötä valveilla. Mutta keskellä tätä hiljaisuutta tuntui hänestä, kuin olisi hänen naapurillaan jotain tärkeätä tekeillä. Sivuhytistä, jonka hänen hytistään erotti vain ohut lautaseinä, tunkeutui hänen kuuluviinsa useita eri ääniä, kuten kultarahojen kilinää, korkin vetämistä pullon suulta, sitten ikäänkuin jotain olisi sekoitettu lusikalla, kuin olisi lyöty yhteen käsiä ja kuin joku olisi alkanut pestä itseään keskellä yötä. Ja sitten taas sama huokaus, joka kuului edellisenä yönä: "Oi, Allah!"

Vihdoin kuului hiljainen naputus väliseinään. Eutym Trikalis huusi hänelle:

"Herra, tulkaa luokseni."

Timar pukeutui nopeasti ja riensi naapurinsa hyttiin. Täällä oli kaksi makuusijaa ja niiden välissä pieni pöytä. Toisen makuusijan eteen oli vedetty uutimet, toisessa makasi Eutym. Pöydällä näkyi lipas ja kaksi pientä lasia.

"Herra, mitä käskette?" alkoi Timar.

"En käske -- pyydän."

"Vaivaako teitä mikään?"

"Kohta ei mikään enää minua vaivaa. Kuolen kohta Tahdon kuolla. Olen ottanut myrkkyä. Älä hätyytä. Istuudu tähän viereeni ja kuuntele, mitä minulla on sanomista. Timea ei herää, olen antanut hänelle opiumia tehdäkseni hänen unensa sikeäksi. Sillä tällä hetkellä hän ei saa olla hereillä. Älä keskeytä minua. Se, mitä sinulla on minulle sanomista, ei enää hyödytä minua, mutta minulla on sinulle paljon sanomista ja minulla on vain lyhyt hetki jälellä, sillä myrkky vaikuttaa nopeasti. Älä tee mitään turhia pelastamisyrityksiä! Tässä kädessäni minulla on vastamyrkky, jos katuisin, olisi vallassani tehdä tehty tekemättömäksi. Mutta minä en tahdo ja siinä teen oikein. Istuudu siis kuuntelemaan."

"Oikea nimeni ei ole Eutym Trikalis, vaan Ali Tshorbadshi. Olin jonkun aikaa kuvernöörinä Kandiassa ja sen jälkeen khazniarina Stambulissa. Tiedäthän, mitä tapahtuu Turkinmaalla parast'aikaa. Sulttaani panee käytäntöön uusia tapoja, ja kapinallisia syntyy. Sellaisina aikoina on ihmishengillä korkea hinta. Toinen puolue murhaa tuhansittain niitä, jotka eivät liity siihen, ja toinen sytyttää tuleen tuhansia niiden rakennuksia, jotka ovat ohjissa. Ei kukaan ole kyllin korkeassa asemassa ollakseen turvassa herransa tai orjansa kädeltä. Stambulin kajmakami kuristutti äskettäin kuusisataa kapinallista turkkilaista, ja hänet itsensä murhasi hänen oma orjansa Sofian moskeijassa. Jokainen uudistus maksaa ihmisverta. Sulttaanin vieraillessa Edrenessä vangittiin kaksikymmentäkuusi etevää miestä, kaksikymmentä mestattiin, toiset kuusi pantiin kidutuspenkkiin. Sitten kun he pelastuakseen olivat antaneet väärän todistuksen maan suurista, kuristettiin heidät. Senjälkeen vainottiin niitä, joita vastaan he olivat väärin todistaneet. Epäilyksenalaiset hävisivät eikä heistä kuultu mitään sen enempää. Sulttaanin kirjuri, Waffat-Effendi, lähetettiin Syyriaan, ja matkalla murhasivat hänet druusilaiset. Edrenen kuvernööri, Emir-Pasha, kutsui Pasha Pertaon aterialle luokseen. Aterian päätyttyä tarjottiin hänelle kuppi mustaa kahvia ja hänelle annettiin tiedoksi, että hänen, sulttaanin käskystä, tuli juoda myrkkyä tästä kupista. Pertao pyysi vain lupaa saada sekoittaa kahviin sitä myrkkyä, jota hänellä itsellään oli, sillä se surmasi varmemmin. Senjälkeen hän rukoili Allahin siunausta sulttaanille, peseytyi, rukoili ja kuoli. Vielä tänä päivänä kantaa jokainen etevä turkkilainen myrkkyä sinettisormuksessaan, jotta se olisi hänellä aina käsillä, kun hänen vuoronsa tulee."

"Tiesin minun vuoroni tulevan pian. Ei senvuoksi, että olisin liittynyt salaliittolaisiin, vaan kahdesta toisesta syystä olin kypsä silkkinyöriä varten. Nämä kaksi syytä olivat rahani ja tyttäreni."

"Rahani tarvitsi aarrekamari ja tyttäreni seralji."

"Kuoleminen ei ole vaikeata. Siihen olen valmistautunut. Mutta tytärtäni en jätä seraljiin enkä anna tehdä itsestäni kerjäläistä."

"Päätin tehdä vihollisteni laskuihin virheen pakenemalla Timean ja omaisuuteni kera."

"Meritietä en voinut valita, sillä silloin olisi minut pian saavutettu."

"Minulla oli jo jonkun aikaa ollut passi Unkariin valmiina. Pukeuduin nyt kreikkalaisen kauppamiehen valepukuun, ajoin pitkän partani ja saavuin salateitä Galatz'iin. Sieltä en voinut päästä eteenpäin maitse. Päätin silloin vuokrata laivan ja lastata sen ostamallani vehnällä. Täten saatoin parhaiten viedä rahani turvaan. -- Kun sinä mainitsit varustajasi nimen, tulin hyvin iloiseksi. Atanas Brazowics on sukua minulle. Timean äiti oli kreikkalainen ja hänen perhekuntaansa. Minä olen usein tehnyt sille miehelle hyvää, nyt saa hän palkita hyvät tekoni. Allah on suuri ja viisas! Ei kukaan voi välttää kohtaloaan. Sinä aavistit heti minun olevan pakolaisen, vaikka et ollutkaan selvillä siitä, olitko tekemisissä rikollisen vaiko valtiollisen pakolaisen kanssa. Siitä huolimatta katsoit olevasi velvollinen laivan päällikkönä saattamaan huostaasi uskotun matkustajan turvaan. Ihmeellisellä tavalla sivuutimme Rautaportin kalliot ja pyörteet, uhkarohkean uskaliaasti vältimme takaa-ajavan turkkilaisen rosvolaivan, leikitellen osasimme kiertää ruttosulun ja tullitarkastuksen, mutta jätettyämme siten taaksemme kaikki kauhunkuvat, kompastuin oljenkorteen ja lankesin omaan hautaani."

"Tuo mies, joka eilen seurasi meitä yksinäiselle saarelle, oli Turkin hallituksen vakoilijoita. Minä tunnen hänet, ja hän tunsi epäilemättä minut. Ei kukaan muu kuin hän olisi voinut päästä jäljilleni. Nyt hän on ennättänyt edelleni ja Pancsowassa ollaan jo valmiina vangitsemaan minut. Vaiti, tiedän, mitä aiot sanoa: olemme jo Unkarin maalla ja toinen hallitus ei luovuta toiselle valtiollisia vankeja. Mutta he eivät vaadikaan minua valtiollisena vankina, vaan varkaana. Tosin syyttömästi, sillä se, mitä olen ottanut mukaani, on omaa omaisuuttani, ja jos valtiolla on minulta jotain saatavaa, niin on minulla kaksikymmentäseitsemän taloa Galatassa näiden saatavien maksamiseksi. Mutta siitä huolimatta tulevat he huutamaan jälessäni: 'Ottakaa varas kiinni!' Minun sanotaan varastaneen rahoja aarrekammiosta, ja Itävalta luovuttaa pakenevat varkaat silloin, kun turkkilaisten vakoilijain onnistuu nuuskia niiden jäljet. Tämä mies on tuntenut minut, ja sillä on kohtaloni ratkaistu."

Suuret hikikarpalot tunkivat puhujan otsalle. Hänen kasvonsa kävivät vahankelmeiksi.

"Anna minulle pisara vettä, että voin jatkaa."

"Minulla on vielä paljon sanottavaa sinulle."

"Itseäni en enää voi pelastaa, mutta kuolemalla voin pelastaa tyttäreni ja hänen omaisuutensa. Allah tahtoo siten, ja ken voisi paeta varjoaan?"

"Vanno siis uskosi ja kunniasi kautta täyttäväsi ne tehtävät, jotka sinulle annan."

"Ensiksikin: Kuoltuani älä hautaa minua maahan. Muhamettilainen ei tahdo tulla haudatuksi kristityn tavoin. Hautaa minut tavallisella merimiestavalla: ompele minut purjekankaaseen, ripusta raskas kivi pääni ja jalkojeni kohdalle ja laske minut Tonavan syvimpään kohtaan. Tee niin, poikani!"

"Ja kun kaikki on tehty, vie laivasi tarpeellisiin varokeinoihin ryhtyen Komorniin. Vartioi Timeaa!"

"Tässä lippaassa on puhdasta rahaa -- yhteensä tuhannen tukaattia. Muu omaisuuteni on vehnässä. Tuolle pöydälle jätän kirjoitukseni; säilytä se. Minä selitän siinä, että liiallisesta meluunien nauttimisesta olen saanut punajuoksun ja kuoleman, samalla selitän omaisuuteni puhtaassa rahassa käsittävän vain tuhannen tukaattia. Se kädessäsi ei kukaan voi syyttää sinun aiheuttaneen minun kuolemaani tai omaan laskuusi pidättäneen osan rahojani."

"En anna sinulle mitään. Sen, mitä teet, teet armeliaisuudesta; ja Jumala on palkitseva sinua siitä. Hän on paras velkamies, saatpa nähdä."

"Ja vie sitten Timea Atanas Brazowicsin luo ja pyydä häntä huolehtimaan tytöstä. Hänellä on itsellään tytär, tulkoon tästä hänelle sisar! Anna hänelle rahat. Hän on käyttävä ne lapseni kasvatukseen. Jätä laivalastikin hänen huostaansa ja _pyydä häntä itseään olemaan läsnä säkkejä tyhjennettäessä_. Niissä on hyvää vehnää -- ja se voitaisiin vaihtaa toiseen. -- Sinä ymmärrät?"

Kuoleva katsahti Timaria silmiin ja taisteli itsensä kanssa.

"Sillä..."

Taas katkesi ääni.

"Sanoinko jotakin? Minulla on vielä sanottavaa, mutta minä sekaannun. Miten punainen taivas on! Niin 'punainen puolikuu...'"

Syvä huokaus, joka kuului Timean vuoteelta, kiinnitti nyt hänen huomionsa ja suuntasi hänen ajatuksensa toisaalle. Säikähtyneenä hän kohosi vuoteelleen ja kopeloi vapisevin käsin tyynynsä alustaa. Hänen silmänsä pullistuivat ulos kuopistaan.

"Oi, olin miltei unohtaa Timean! Olenhan antanut hänelle unijuomaa. Ellet herätä häntä oikeissa ajoin, nukahtaa hän ijäksi. Tässä pullossa on vastamyrkkyä. Heti minun kuoltuani hierot sillä hänen ohimojaan, otsaansa ja sydänkuoppaansa, kunnes hän, herää. -- Ah, olin vähällä ottaa hänet muassani! Ei, sitä en tahdo! Hänen täytyy elää. Eikö niin? Lupaathan minulle kunniasi ja rehellisyytesi nimessä herättää hänet, kutsua hänet takaisin elämään, että et anna hänen nukahtaa ijäksi?"

Kuoleva puristi kouristuksentapaisesti Timarin kättä rintaansa vasten. Hänen vääntyneet kasvonsa ilmaisivat kuoleman kamppailun jo alkaneen.

"Mistä puhuinkaan? Mitä aioinkaan sanoa sinulle? Mikä oli viimeinen sanani? -- Niin oikein: 'punainen puolikuu!'"

Avoimesta akkunasta paistoi vähenevä puolikuu, joka nousi veripunaisena öisistä sumuista.

Puhuiko kuoleva siitä houreissaan? Vai muisteliko hän jotakin muistoa?

"Niin, 'punainen puolikuu!'" änkytti hän vielä kerran, jonka jälkeen kuolema sulki hänen huulensa ijäksi.

Vielä lyhyt kamppailu, ja hän lepäsi ruumiina.

Kuudes luku.

ELÄVÄ ALABASTERIPATSAS.

Timar oli yksin kuolleen, kuolonuneen vaipuneen ja tässä haudatun salaisuuden kera.

Yön hiljaisuus varjosi kaiken.

Ja yön varjot kuiskivat hänelle:

"Kas, kas! Jollet täytä, mitä olet saanut tehtäväksesi, jollet heitä kuollutta Tonavaan, jollet herätä nukkujaa, vaan annat hänen rauhassa nukahtaa ijäisyyteen, miten silloin käy? Tuo kavaltaja on Pancsovassa ilmiantanut pakolaisen, Tshorbadshin, jos sinä nyt ennätät hänen edelleen, lasket maihin Belgradissa ja teet ilmoituksen asiasta siellä, niin lankeaa, Turkin lain mukaan, kolmasosa pakolaisen aarteista sinulle. Muuten ne eivät enää kuulu kenellekään. Isä on kuollut. Jos sinä tahdot, ei tytär enää herää. Silloin tulee sinusta äkkiä rikas mies. Vain rikas merkitsee jotakin maailmassa. Köyhä ihminen on aina alempiarvoinen olento."

Timar vastasi yön varjoille: "No, tahdonpa siis olla alempiarvoinen olento!" Ja saattaakseen öiset kuiskivat varjot vaikenemaan, hän sulki kajuutan ikkunan. Häntä pelotti katsella punaista kuuta. Hänestä tuntui kuin juuri se kuiskaisi hänelle näitä pahoja ajatuksia ikäänkuin kuolevan viimeisten sanojen selitykseksi.

Hän veti verhon syrjään Timean vuoteelta.

Tyttö lepäsi vuoteellaan kuin elävä alabasteripatsas. Hänen povensa nousi ja laski hitaasti, huulet olivat puoliavoimet, silmät suljetut ja kasvoilla uinui ylimaallinen vakavuus.

Toinen käsi oli kohotettu valtoinaan valuvia kiharoita kohti, toinen piti koossa yöpukua rinnan päällä.

Timar lähestyi väristen, kuin tyttö olisi ollut lumottu haltijatar, jonka kosketuksesta kuolevaista kohtaa sydänhalvaus. Hän alkoi hieroa pullossa olevalla nesteellä nukkujan ohimoita. Koko ajan piti hän silmänsä herkeämättä tytössä ajatellen itsekseen:

"Sinunko antaisin kuolla, sinä taivainen olento? Ei, ei, vaikka laiva olisi täynnänsä oikeita helmiä, jotka kaikki minä saisin sinun kuoltuasi, en sittenkään sallisi sinun kuolevan. Ei koko maailmassa ole timantteja, olkootpa ne miten suuria tahansa, joita mieluummin katselisin kuin sinun kahta silmääsi, kun ne jälleen avaat."

Ihanat kasvot pysyivät muuttumattomina otsan ja ohimojen hieronnan aikana, eivät edes kauniit kulmakarvat vetäytyneet kokoon, kun vieraan miehen käsi kosketti otsaa. Mutta Timaria oli käsketty hieromaan vastamyrkyllä myöskin sydänkuoppaa.

Hänen täytyi tarttua tytön käteen vetääkseen sen pois povelta.

Käsi ei tehnyt pienintäkään vastarintaa. Se oli jäykkä ja kylmä. Kylmä kuten koko ruumiskin. Kaunis ja kylmä kuin alabasteri.

Yön varjot kuiskivat:

"Katso noita ihania muotoja! Häntä kauniimpaa eivät kenenkään kuolevaisen huulet ole koskettaneet. Ei kenkään ole saava tietää, jos nyt suutelet häntä."

Mutta nytkin vastasi Timar yön varjoille ja samalla itselleen: "Ei, sinä et ole vielä milloinkaan varastanut kenenkään omaisuutta, ja tämä suudelma olisi varkautta." Ja näin sanoen hän levitti persialaisen peitteen, jonka tyttö unissaan oli heittänyt päältään, yli koko ruumiin aina olkapäihin asti ja hieroi peitteen alla nukkujan sydänkuoppaa, jota tehden hän vastustaakseen kaikkia kiusauksia alituisesti piti katseensa neidon kasvoille kiinnitettynä. Hän luuli näkevänsä alttaritaulun, niin kylmät ja samalla kirkastetut olivat nämä kasvot.

Viimein aukenivat silmäluomet, ja hänen tummat, mutta kiillottomat silmänsä kohtasivat Timarin katseen. Hän hengitti helpommin ja Timar tunsi kätensä alla sydämen alkavan sykähdellä nopeammin. Hän veti kätensä pois. Sitten hän piti pulloa tytön nenän alla antaakseen tämän hengittää sisäänsä sen voimakasta tuoksua.

Timea heräsi, sillä hän käänsi pois päänsä ja rypisti kulmakarvojaan.

Timar mainitsi hiljaa hänen nimensä. Tyttö hypähti vuoteeltaan ja huudahtaen: "isä" istuutui sängynlaidalle. Sitten hän alkoi tuijottaa suoraan eteensä. Persialainen peite valahti istujan polville, yöpuku oli pudonnut hänen olkapäiltään alas. Siten istuessaan muistutti hän kreikkalaista kuvapatsasta.

"Timea."

Timar veti batistipaidan hänen olkapäidensä yli. Hän ei sitä huomannut.

"Timea", sanoi hän äänekkäämmin, "isänne on kuollut!"

Tyttö ei liikahtanut. Hän ei huomannut yöpuvun valuneen alas paljastaen hänen povensa. Hän näytti olevan täysin tajuton.