Part 4

Tänne ei kuulu ihmisääniä, vaunujen rätinää eikä myllyjen pauhua. Tämä on rämeiden, saarien ja hiekkasärkkien valtakunta. Aika ajoin kuuluu syvä-äänistä surinaa yössä. Se on kaulushaikaran, rämelinnun laulua. Yölintujen lento tuntuu häipyvältä soinnulta, ja lepäävä tuuli tekee itselleen harppuja poppeleista, joiden värisevien lehtien lomitse se suhisten kulkee. Vesikoira ulvoo kaislikossa matkien itkevän lapsen ääntä, ja orava hyrrää majan valkeata seinää vasten. Ympärillä avartuu tumma, tuuhea metsä, jossa keijut keinuvat soihtutanssissaan ja virvatulet ajavat toisiaan takan lahopuiden seassa, mutta puutarhan kukkiin valaa kuu hopeahohdettaan ja loistosiipiset yölepakot parveilevat korkeiden runkoruusujen ympärillä.

Mikä ihmeellinen paikka! Sielu vaipuu mietteisiin. Kuinka ylevä, kuinka jumalallinen tämä autio seutu onkaan!

Kunpa ei ihmisääniä sorahtelisi näihin öisiin ääniin!

Mutta niin kuitenkin on laita.

Alhaalla majan molemmissa pikku huoneissa lepää samaten ihmisiä, joilta joku paha henki on riistänyt yöunen, ja sieltä kuuluu syviä huokauksia öisten äänien säestykseksi.

Toisesta huoneesta kuulee Timar jonkun yön hiljaisuudessa huokaavan: "Oi, Jesus!" -- toisesta "Oi, Allah!"

Siellä ei osata nukkua. Mikä riistääkään unen alhaalla nukkuvilta?

Timar, koettaessaan koota ajatuksiaan saa äkkiä päähänpiston, mikä saattaa hänet hypähtämään vuoteeltaan, pukemaan päälleen päällystakkinsa, jota hän on käyttänyt peitteenään ja nopeasti juoksemaan tikapuita alas, jotka on pystytetty ullakon ovea vasten.

Samassa silmänräpäyksessä oli aivan sama ajatus syntynyt erään toisen henkilön aivoissa toisessa alhaalla olevista huoneista. Ja kun Timar tultuaan talon nurkalle hillityllä äänellä huusi "Almira!", kuului yht'aikaa toinen ääni kuistille antavasta ovesta samoin kutsuvan koiraa, aivan kuin olisi toinen ääni ollut toisen aavemainen kaiku. Molemmat huutajat lähenivät hämmästyneinä toinen toisiaan. Timar kohtasi Teresen. "Olette noussut vuoteeltanne?" Terese kysyi.

"En saanut unta."

"Ja mitä tahdoitte Almirasta?"

"Tahdon avoimesti tunnustaa sen teille. Päähäni pälkähti ajatus, että tuo,... ihminen olisi myrkyttänyt koiran, kun se äkkiä vaikeni."

"Aivan sama ajatus johtui minun mieleeni. -- Almira!"

Koira tuli esiin kopistaan heiluttaen häntäänsä.

"Ei sitä mikään vaivaa", Terese sanoi. "Vieraan yösija kuistilla on koskematon. Tule, Almira! Minä päästän sinut kahleistasi."

Eläin painoi päänsä emäntänsä helmaan, antoi levollisesti ottaa kaulastaan nahkanauhan, hypähti hänen päälleen, nuoli hänen poskiaan ja kääntyi sitten Timarin puoleen, nosti suuren käpälänsä pannen sen koiran kunnioitusta ilmaisevin elein Timarin käteen. Sitten se ravisteli itseään, ojentelihe pitkin pituuttaan, heittäytyi ensin oikealle, sitten vasemmalle kyljelleen ja makasi sen jälkeen hiljaa pehmeässä ruohikossa. Se ei enää haukkunut.

Siitä saattoi olla varma, ettei sen vihollinen ollut enää saarella.

Terese lähestyi Timaria. "Tunnetteko tätä miestä?"

"Olen kerran kohdannut hänet Galatz'issa. Hän tuli kerran laivaani ja käyttäytyi niin, etten saanut selville, oliko hän vakoilija vaiko salakuljettaja. Loppujen lopuksi ajoin hänet maihin. Siihen supistuu koko tuttavuutemme."

"Kuinka tulitte sitten ajatelleeksi, että hän olisi myrkyttänyt Almiran?"

"Tunnustan totuuden. Joka ainoa sana, joka puhutaan alakerrassa, kuuluu ullakolle ja pantuani levolle oli minun pakko kuulla koko keskustelunne hänen kanssaan."

"Kuulitteko siis hänen uhkauksensakin? Jos minä en tyydyttäisi häntä, tarvitsisi hänen lausua vain yksi sana, ja me olisimme hukassa."

"Kuulin sen kyllä."

"Mitä siis ajattelette meistä? Että jokin suuri, sanomaton rikos on karkoittanut meidät tälle saarelle, kauas kaikesta kunniasta ja rehellisyydestä, eikö niin? Tai että meillä on täällä sellaista hommaa, josta ei uskalleta puhua? Tai että me olemme kirotun perheen kodittomia jälkeläisiä, jotka pysytteleivät täällä piilossa viranomaisten silmiltä? Sanokaa, mitä ajattelette meistä?"

"En mitään, rakas rouva. Minä en vaivaa aivojani sellaisella. Te olette yhdeksi yöksi vieraanvaraisesti antanut minulle katon pääni päälle. Siitä olen teille kiitollisuudenvelassa. Myrsky on la'annut. Huomenna minä jatkan matkaani enkä ajattele sen enempää, mitä olen kuullut ja nähnyt tällä saarella."

"Mutta minä en salli teidän jättävän meitä tällä lailla. Te olette tahtomattanne saanut kuulla asioita, joita ei saa jättää selittämättä. En tiedä miksi, mutta ensi näkemältä te herätitte minussa kunnioitusta, ja se ajatus vaivaa minua, että te eroaisitte meistä epäillen ja halveksien meitä. Tämä epäilys ei antaisi teidän enemmän kuin minunkaan nukkua tämän katon alla. Yö on tyyni ja sangen sovelias kuulemaan katkeran elämän salaisuudet. Ne kuultuanne saatte meitä tuomita. Minä en ole peittelevä mitään, vaan rehellisesti kertova totuuden. Kuultuanne tämän aution saaren ja tämän savimajan historian, ette enää ole sanova: 'Huomenna minä lähden pois enkä enää ajattele, mitä olen täällä nähnyt, mitä kuullut', vaan te olette vuosi vuodelta tuleva tänne takaisin, kun tienne käy tästä ohitse, ja te olette joka kerta lepäävä yön tämän rauhaisan katon alla. Istuutukaa tähän portaille viereeni ja kuunnelkaa majamme historiaa."

Neljäs luku.

SAARELAISTEN ELÄMÄNTARINA.

"Kaksitoista vuotta sitten asuimme Pancsovassa, missä miehelläni oli virka. Hänen nimensä oli Bellovary. Hän oli kaunis, nuori mies, ja me rakastimme toisiamme suuresti. Olin silloin kahdenkymmenen vuotias, hän kolmenkymmenen. Synnytin hänelle tyttären, jonka nimeksi panimme Noëmi. Emme olleet rikkaita, mutta varakkaita. Hänellä oli virka, kaunis talo, komea hedelmäpuutarha ja peltoja. Minä olin orpo hänen naidessaan minut ja toin käteistä rahaa muassani. Saatoimme elää hyvin."

"Miehelläni oli ystävä, josta hän piti paljon, Maxim Kristyan. Tuo äskeinen vieras on hänen poikansa. Siihen aikaan hän oli kolmentoista-vuotias, kaunis, suloinen, iloinen poika, oikein aika velikulta. Jo silloin kun kannoin pikku tyttöstäni käsivarrellani, sanoivat molemmat isät, että lapsista tulisi pari, ja minä iloitsin suuresti, kun poika tarttui pikku tytön käteen ja kysyi häneltä: 'Tahdotko tulla vaimokseni?' ja lapsi hymyili herttaisesti hänelle."

"Kristyan oli viljakauppias olematta kumminkaan varsinaisesti kasvatettu kauppiaaksi. Hän kuului noihin pikkukaupunkilais-keinottelijoihin, jotka itse istuen paikallaan antavat suurkauppiaiden vetää heitä vetoköydessään ja sokeasti seuraavat heitä. Jos keinottelu onnistuu, käy heidän hyvin, jollei, niin ovat he hukassa."

"Kun hän aina voitti, ei hänestä mikään ollut yksinkertaisempaa kuin kauppaoppi. Keväällä hän otti selville, millainen laiho oli, ja teki sitten tukkukauppiaiden kanssa sopimuksia siitä viljasta, joka syksyllä luovutettaisiin."

"Hänen alituinen ostajansa oli tukkukauppias Atanasius Brazowics Komornista, joka joka kevät antoi hänelle suuria summia etukäteen viljasta, jota hänen syksyllä piti kulettaa hänen laivoihinsa ennen sovittuun hintaan. Nämä kauppa-asiat olivat tuottavia Kristyanille, mutta olen jälestäpäin ajatellut, ettei se ole oikeata kauppaa, vaan onnenkauppaa, kun edeltäkäsin myydään jotakin, jota ei vielä ole olemassa. Brazovics'illä oli tapana, kuten sanottu, antaa Kristyanille paljon rahaa etukäteen, ja koska tällä, lukuunottamatta taloaan, ei ollut mitään vakinaista omaisuutta, täytyi hänen hankkia takauksia sitä vastaan. Mieheni rupesi ilolla takaajaksi, olihan hän maatilanomistaja ja Kristyanin ystävä. Kristyan vietti hyvin kevytmielistä elämää. Sillä aikaa kun mieheni istui päivät päästään kumartuneena työpöytänsä yli, istui Kristyan Jumalan pitkän päivän kahvilan ulkopuolella piippuaan poltellen ja jutellen toisten liikemiesten kanssa. Mutta lopulta iski Jumalan ruoska. Vuosi 1816 oli kauhea vuosi. Keväällä olivat laihot kauniit koko maassa. Laskelmien mukaan tulisi vilja olemaan halpaa. Kauppiaat pitivät itseään onnellisina, jos voivat solmia sopimuksia, joiden mukaan toimittaisivat vehnää neljän guldenin hintaan. Mutta tulikin sateinen kesä. Kuusitoista viikkoa satoi yhtä mittaa. Vilja mätäni pelloilla. Seutuja, joita ylistettiin toiseksi Kaanaaksi, ahdisti nälänhätä. Syksyllä nousi vehnän hinta aina kahteenkymmeneen guldeniin, eikä edes tähän hintaan ollut mitään kaupassa, sillä maanmies pidätti viljavaransa siemeneksi."

"Muistan sen ajan", keskeytti Timar, "aloin juuri silloin urani laivakomissaariona."

"Sinä vuonna, Maxim Kristyan huomasi olevansa kykenemätön täyttämään sopimusta, jonka hän oli tehnyt Atanas Brazowicsin kanssa. Hänen tuli maksaa hyvitykseksi suunnaton summa. Mitä Maxim Kristyan nyt teki? Hän karhusi kaikki rahat, jotka hänellä oli lainassa, lainasi lisäksi herkkäuskoisilta ihmisiltä ja katosi eräänä kauniina yönä Panesovasta ottaen mukaansa kaikki rahansa ja jättäen jälkeensä ainoastaan poikansa."

"Hän saattoi sen helposti tehdä. Kaikki hänen tulonsa olivat käteisenä rahana eikä hän rakastanut ketään."

"Mutta miksi pitää rahaa olla maailmassa, kun se voi tehdä ihmisen niin huonoksi, ettei hän enää rakasta muuta kuin sitä?"

"Hänen velkansa, hänen sitoumuksensa siirrettiin nyt niille, jotka olivat olleet hänen ystäviään ja menneet hänelle takuuseen. Näiden ystävien joukossa oli minunkin mieheni."

"Ja nyt tuli Atanas Brazowics pyytämään takaajia täyttämään sopimuksen asettamat vaatimukset. Hän oli tosin antanut karanneelle velalliselle rahaa etukäteen, ja me suostuimmekin korvaamaan summan. Olisimme voineet myydä puolet maaomaisuudestamme, ja sillä olisi velka ollut peitetty. Mutta hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan, vaan piti kiinni sopimuksen täyttämisestä. Ei voinut olla kysymystäkään siitä, kuinka paljon rahaa hän oli antanut; hänen piti saada ne rahasummat, jotka me olimme velvolliset maksamaan. Hän voitti sillä tavoin viidenkertaisesti. Hänen sopimuksensa oikeuttivat hänet näin menettelemään. Me rukoilimme häntä kyynelsilmin tyytymään pienempään voittoon, sillä häneen nähdenhän oli kyseessä vain suurempi tai pienempi voitto, eikä mikään tappio. Mutta hän pysyi järkähtämättömänä. Hän vaati takuumiehiä täyttämään kaikki hänen vaatimuksensa."

"Mutta, kysyn minä, mitä hyötyä on uskonnosta ja uskosta ja kaikista juutalais-kristillisistä uskontunnustuksista, kun on kerran sallittua esittää sellaisia vaatimuksia?"

"Asia tuli tuomioistuimen käsiteltäväksi. Langetettiin tuomio, jonka mukaan talomme, maamme, koko omaisuutemme otettaisiin takavarikkoon, sinetöitäisiin ja menisi vasaran alle."

"Mutta mitä hyötyä on laista ja yhteiskuntalaitoksesta, kun joku henkilö joutuu keppikerjäläiseksi velan tähden, josta hän ei itse ole nähnyt äyriäkään, ja näkee olevansa syösty kurjuuteen toisen henkilön tähden, joka on kadonnut näkymättömiin?"

"Teimme kaikkemme säästyäksemme täydellisestä turmiosta. Mieheni matkusti Ofeniin ja Wieniin pyytämään puheillepääsyä. Tiesimme kavalien petturien, jotka olivat karanneet toisten rahat mukanaan, tavallisesti oleskelevan Turkinmaalla ja me pyysimme toimittamaan Kristyanin luovuttamista pakottaaksemme hänet itsensä hyvittämään velkojansa. Mutta kaikkialla meille vastattiin, ettei siihen ollut voimaa."

"Mutta mitä hyötyä sitten on keisarista, ministereistä, maan mahtajista, kun ne eivät pysty suojaamaan sorrettuja alamaisiaan?"

"Tämän hirveän iskun takia, joka teki meistä keppikerjäläisiä, ampui miesparkani eräänä yönä kuulan sydämeensä."

"Hän ei voinut katsella perheensä kurjuutta, vaimonsa kyyneleitä, lapsensa nälän riuduttamia, kalpeita kasvoja, ja hän pakeni kauas meistä, tuonne maan alle."

"Oi, kauas meistä, tuonne maan alle!"

"Mutta mitä varten mies on olemassa, kun hän suuressa onnettomuudessa ei tiedä muuta keinoa kuin tehdä itsemurhan ja jättää vaimonsa ja lapsensa yksin kärsimään?"

"Eikä kurjuus kuitenkaan siihen loppunut. Olin kerjäläinen, jolla ei ollut kattoa pään päällä; nyt minusta tahdottiin tehdä lisäksi jumalankieltäjä. Itsemurhaajan vaimo pyysi sielunpaimeneltaan lupaa saada haudata onneton puolisonsa, mutta turhaan. Tämä oli hyvin ankara ja pyhä mies, jolle kirkon käsky oli kaikki kaikessa. Hän kielsi vainajalta kunniallisen hautaamisen, ja minun täytyi katsella, miten jumaloimani miehen maalliset jäännökset kuljetettiin pyövelinkärryillä hiljaisuudessa haudattaviksi."

"Mutta mitä varten sitten on pappeja, kun he eivät voi ehkäistä tällaista?"

"Mitä varten on koko maailma olemassa?"

"Puuttui vain, että minusta olisi tehty itsemurhaaja ja lapsenmurhaaja, että minut olisi pakotettu surmaamaan itseni ja lapseni. Kietaisin lapseni kaulahuiviin ja kannoin sen sylissäni Tonavan rannalle."

"Olin yksin. Ei ainoakaan ihmissielu seurannut minua."

"Kuljin pari kolme kertaa edes takaisin rannalla nähdäkseni, missä kohdin vesi oli syvin."

"Silloin joku tarttui minua takaapäin hameeseeni ja veti minut takaisin. Käännyin ympäri nähdäkseni, kuka se oli. -- Tämä sama koira se oli! Kaikkien elävien olentojen joukossa oli se ainoa ystävä, joka minulle oli jäänyt!"

"Tämä tapahtui Ogradinasaaren rannalla. Tällä saarella meillä oli kaunis hedelmäpuutarha sekä pieni kesäasunto. Sielläkin tuijotti joka ovesta esivallan sinetti, ja saatoin liikkua vapaasti vain keittiössä ja hedelmäpuutarhassa."

"Istahdin rannalle ja aloin ajatella. Mikä minä olen? Minä ihminen, nainen, olisin huonompi eläintä? Nähdäänkö koiran milloinkaan hukuttavan pentujaan tai ottavan itsensä hengiltä? Ei, minä en ole surmaava itseäni enkä lastani! Tahdon elää ja kasvattaa sitä! Mutta miten voin elää? Siten kuin sudet, mustalaiset, joilla ei myöskään ole kotia eikä leipää. Käyskentelen ympäri kerjäten -- kerjäten maalta, vesien syvyyksiltä, metsältä ja erämaalta; mutta ihmisiltä en koskaan!"

"Miesparkani oli useasti puhunut eräästä pienestä saaresta, joka oli muodostunut viisikymmentä vuotta sitten kaislikkoon Ogradinan lähelle. Hän kävi usein syksyisin siellä metsästämässä ja tiesi palatessaan jutella paljon eräästä ontosta kalliosta, jossa hän oli saanut suojaa myrskysäällä. Hän sanoi: saarella ei ole omistajaa. Tonava on luonut sen olemattomalle omistajalle. Ei mikään hallitus tiedä siitä mitään, ei mikään maa voi vaatia sitä omakseen. Siellä ei kenkään kynnä eikä kylvä. Maa, puut ja ruoho eivät kuulu kenellekään. -- Kun nyt tämä saari on omistajaa vailla, niin miksi en minä saattaisi ottaa sitä haltuuni? Rukoilen Jumalaa, rukoilen Tonavaa antamaan minulle sen. Miksi he kieltäisivät sen minulta? Minä viljelen siellä hedelmiä. Miten tulee minun menetellä? Mitä hedelmälajeja valitsen? Sitä en tiedä. Hätä keinon keksii."

"Minulla oli vielä jälellä yksi vene. Tuomari ei ollut sitä nähnyt ja siksi sitä ei oltu takavarikoitu. Siihen istuuduimme Noëmi ja Almira. Minä soudin saarelle. En eläissäni ollut käytellyt airoja, mutta hätä minulle senkin taidon opetti."

"Astuessani jalkani tälle maalle valtasi minut ihmeellinen tunne. Oli kuin olisin äkkiä unohtanut kaiken, mitä minulle oli maailmassa tapahtunut. Hiljaisuus ja rauha, mikä teki niin hyvää sielulle ja mielelle, kohtasi minua täällä. Kuljettuani niityn ja lehdon sivutse tiesin mitä minun oli tehtävä. Niityllä surisivat mehiläiset, lehdossa kukkivat orapihlajat, veden pinnalla uivat meripähkinät, rannalla paistattelivat itseään kilpikonnat, etanat ryömivät puiden rungoilla. Hyvä Jumala! Tässä on sinun katettu pöytäsi! -- Ja metsä oli täynnänsä nuoria, villinä kasvavia hedelmäpuita. Kultarastaat olivat kuljettaneet tänne siemeniä lähisaarelta, omenat punersivat jo puiden oksilla ja vattupensaat kantoivat talvihedelmiä. Nyt tiesin, mitä minun tuli toimittaa tällä saarella. Minun tuli tehdä siitä paratiisi. Niin, minun yksinäni. Sen työn, jonka otin täällä tehdäkseni, voi yksinäinen ihminen, yksinäinen nainen, suorittaa. Ja siten me eläisimme täällä kuin ensimmäiset ihmiset paratiisissa."

"Menin kalliolle, johon luonto oli muodostellut luolia. Suurimpaan niistä oli levitetty heiniä. Siinä oli kerran ollut mies-raukkani leposija. Minulla oli siihen lesken etuoikeus, se oli perintöni. Imetin lastani, nukutin sen, laskin sen heinille ja levitin suuren huivin sen yli. Almiralle sanoin: 'Jää tänne vartioitsemaan Noëmia, siksi kunnes tulen takaisin.' Senjälkeen soudin takaisin suurelle saarelle. Kesäasuntoni kuistin ylitse oli levitetty liinakangas katoksi; sen otin alas. Me voisimme käyttää sitä telttana, peitteenä ja sittemmin ehkä myös talvipukuna. Vaatteeseen panin ne keittiöastiat ja puutarhakalut, jotka vielä olivat hajallaan siellä täällä ja sidoin ne niin suureksi mytyksi, että saatoin kantaa sitä selässäni. Komeissa varustuksissa, nelivaljakolla ajaen olin ensi kerran tullut tänne; mytty selässä läksin täältä, enkä kuitenkaan ollut ollut tuhlari enkä huono ihminen. Mutta entä jos tämä mytty sisältäisi varastettua tavaraa? Tosin sen sisältö on minun omaisuuttani, mutta eikö ole varastamista kantaa se pois. En tiennyt sitä. Käsitykseni oikeasta ja väärästä, luvallisesta ja luvattomasta olivat aivan sekaisin. Varkaan tavoin pakenin myttyineni omasta asumuksestani. Puutarhan lävitse kulkiessani leikkasin muutaman oksan jokaisesta oivallisesta hedelmäpuustani, otin pudonneet siemenet maasta ja kätkin ne esiliinaani. Sitten suutelin kyynelpajun riippuvia oksia, joiden alla olin niin usein uneksien nukkunut. Nyt olivat nämä onnen unelmat ijäksi menneet. En milloinkaan enää palaisi tähän paikkaan."

"Viimeinkin istuuduin veneeseen ja soudin Tonavaa alas."

"Näin matkatessani takaisinpäin olin levoton kahdesta syystä. Ensiksikin sentähden, että saarella oli epämiellyttäviä loiseläimiä, käärmeitä. Niitä olisi kaiketi luolassakin. Tämä ajatus kauhisti minua ja olin peloissani Noëmin takia. Toiseksi olin levoton ajatellessani: Minä voin elää vuosikausia meripähkinöillä ja hunajalla; lapseni saa ravintonsa äitinsä rinnasta; mutta mitä annan Almiralle? Uskollinen eläin ei voi elää sillä, millä minä elän. Ja minä tarvitsen kuitenkin koiraa. Ilman sitä menehdyn pelosta tässä korvessa. Kun minä myttyineni olin laahautunut luolan suulle, näin suuren käärmeen pyrstön vielä longertelevan ja etäämpänä poikkipurrun käärmeenpään. Pyrstön ja pään väliltä puuttuvan osan oli Almira syönyt suuhunsa. Viisas eläin makasi lapsen edessä heilutellen häntäänsä ja nuoleskellen huuliaan ikäänkuin aikoen sanoa: 'Minä olen jo syönyt'."

"Siitä lähtien metsästi Almira käärmeitä. Ne olivat sen jokapäivästä leipää. Talvisin se kaivoi ne esille piilopaikoistaan. Ystävättäreni -- sillä tällä nimellä totuin kutsumaan koiraa -- oli löytänyt tarvitsemansa ravinnon, ja samalla vapauttanut minut huolestani."

"Oi, herra, sanoin kuvaamattomat tunteet väreilivät mielessäni viettäessäni täällä ensimmäistä yötäni, jolloin luonani ei ollut muita kuin Jumala, lapseni ja koirani. En voi sanoa niitä hetkiä tuskallisiksi, pikemmin tunsin jonkinmoista mielihyvää. Levitin vaatteen meidän kolmen ylitse, ja me heräsimme vasta lintujen liverrykseen."

"Nyt alkoi työ, villien työ. Ennen auringonnousua oli minun koottava mannaa. Unkarilainen kutsuu sitä kastejyväksi (harmatkása). Köyhät naiset menevät soihin, missä tämä makeasiemeninen kasvi rehottaa. Hameet ylöskäärittyinä ja pidellen niitä molemmin käsin edestä kiinni kävelevät he pensaiden keskellä, jolloin kypsät siemenet putoilevat helmoihin. Se on mannaa, _niiden_ taivaanleipää, jotka turhaan anovat ihmisiltä leipäpalasta."

"Minä olen kaksi vuotta elänyt tällä leivällä ja joka päivä kiittänyt polvillani häntä, joka huolehtii taivaan linnuista."

"Villihedelmät, metsämehiläisten hunaja, pähkinät, kilpikonnat, metsäsorsien munat, talveksi säilytetyt meripähkinät, etanat ja kuivatut sienet olivat muuten jokapäiväinen ruokani. Herra olkoon ylistetty, joka kattoi köyhiensä pöydän niin runsailla herkuilla."

"Ja koko tämän pitkän ajan ponnistelin suorittaakseni työn, joka minulle oli asetettu. Metsässä jalostutin villejä hedelmälajeja mukanani tuomilla istukeoksilla, istutin marjapensaita, viiniköynnöksiä ja pähkinöitä muokattuun maahan. Kallion etelärinteellä viljelin pumpulikasvia, jonka hedelmistä valmistin pajupuusta tehdyissä kangaspuissa pukukankaamme. Ruo'oista ja kaisloista solmeilin mehiläispesiä, joihin vangitsin mehiläisparvia, ja jo ensimmäisestä vuodesta alkaen saatoin ruveta vahaa ja hunajaa vaihtamaan. Myllärit ja salakuljettajat tulivat joskus saarelle. He auttoivat minua raskaammissa töissä eikä kukaan tehnyt minulle pahaa. He tiesivät, ettei minulla ollut rahaa, ja he maksoivat rehellisesti antamalla minulle yhtä ja toista avustusta ja välttämättömiä työkaluja. He tiesivät myös, etten ottanut vastaan rahaa. Kun siis hedelmäpuut alkoivat kasvaa suuriksi, oi, silloin minä aloin uida yltäkylläisyydessä, liejuttuneessa maaperässä kasvaa joka puu niin reheväksi, että on ilo sitä katsella. Minulla on päärynäpuita, jotka kantavat kypsän hedelmän joka vuosi. Ja minun puuni kantavat yleensä hedelmän joka vuosi. Olen urkkinut niiltä kaikki salaisuudet ja tiedän, että hyvän puutarhurin hoidossa ei tule liian runsasta satoa eikä katoa. Eläimet ymmärtävät ihmisen kieltä, ja minä uskon puillakin olevan silmät ja korvat ymmärtämään sitä, joka hellästi niitä hoitaa ja tiedustelee niiden salaisia toiveita, ja ne ovat ylpeitä valmistaessaan sille iloa. Oi, puut ovat niin ymmärtäväisiä. Niilläkin on sielu. Sanon sitä murhaajaksi joka hakkaa poikki jalon puun."

"Ne ovat täällä minun ystäviäni."

"Minä rakastan niitä, elän niissä ja niiden kanssa."

"Kaiken, minkä ne antavat minulle vuosi vuodelta, noutavat naapurikylien ja myllyjen väet, ja vastineeksi he antavat minulle, mitä taloudessani tarvitsen. Rahasta en myy mitään. Inhoan rahaa, tuota kirottua rahaa, joka on karkoittanut minut maailmasta ja mieheni elämästä. En milloinkaan enää tahdo nähdä rahaa."

"Mutta silti en ole kylliksi houkkio luullakseni, ettei milloinkaan voisi tulla katovuosia, jotka tekevät tyhjäksi ihmisen uutteruuden hedelmän; hallat ja raesateet voivat hävittää vuoden siunauksen. Olenkin siltä varalta varustautunut. Kallioni kellariloukkoon ja noihin ylhäällä oleviin ilmaviin onkaloihin, olen kätkenyt ne vaihtotavarat, jotka voivat säilyä. Tynnyreissä on minulla viiniä, lekkereissä hunajaa, paaleissa villaa ja puuvillaa kylliksi, ollakseni turvattu kymmeneksi vuodeksi. Näette, että vaikka olenkin ilman rahaa, minulla kuitenkin on kassakirstu. Voin sanoa olevani rikas, vaikkei kahteentoista vuoteen ainoakaan äyri ole kulkenut käsieni lävitse."

"Sillä kaksitoista vuotta olen asunut tällä saarella, minä yksin noiden kahden toisen kera, sillä Almiran lasken ihmiseksi. Noëmi tosin väittää, että meitä on neljä. Mutta hän laskee Narcissan mukaan. Lapsihoukka!"

"Jotensakin useat tuntevat olinpaikkamme, mutta tällä saarella ei tunneta petosta. Pakollinen erottauminen rajalla molempien maiden välillä on tehnyt väestön suljetuksi. Ei kukaan sekaannu toisten asioihin. Jokainen säilyttää vaistomaisesti tietonsa kuin salaisuuden. Täältä ei mene mitään ilmiantoja Wieniin, Ofeniin eikä Stambuliin."

"Minkätähden minut ilmiannettaisiin? Minä en astu kenenkään tielle enkä vahingoita ketään. Minä viljelen hedelmiä maatilkulla, jolla ei ole omistajaa. Herra Jumala ja Tonava ovat antaneet sen minulle, ja minä kiitän heitä siitä joka päivä. Ole siunattu, Sinä, Jumalani, ole siunattu Sinä kuninkaani!"