Part 2

"No, minua se ei liikuta", jatkoi puhdistaja, olkapäitään kohauttaen. "Minä olen itävaltalainen granitshaari eikä minulla ole mitään tekoa turkkilaisten kanssa; mutta minä tiedän, mitä minä tiedän!"

"No, silloin saa herra tietää, mitä herra ei vielä tiedä", sanoi Johan Fabula, joka sai takaisin puhelahjansa. "Se on totta, että turkkilainen laiva ajaa meitä takaa ja että me olemme sen takia poikenneet oikealta tieltä, sillä on tahdottu viedä tuo valkeakasvoinen tyttö sulttaanin haaremiin, mutta tytön isä ei ole sallinut niin tapahtuvan. Hän on senvuoksi lähtenyt pakoon Turkista tytön kera, ja nyt on heidän mitä pikemmin sitä parempi ennätettävä unkarilaiselle alueelle, missä sulttaani ei enää voi heitä saavuttaa. No nyt herra tietää kaiken. Älkää siis muuta udelko, vaan menkää ennemmin tuonne Pyhän Barbaran luo ja sytyttäkää lamppu, jonka vesi kenties on sammuttanut. Älkää myöskään unhottako polttaa siellä kolmea pyhitettyä piilipuunoksaa, jos olette oikeauskoinen katolilainen."

"Puhdistaja" nousi seisaalleen vaivalloisesti, kaivoi taskustaan sytytysvehkeensä ja mutisi perämiehelle:

"Ettäkö minä en olisi oikeauskoinen katolilainen! Teistä itsestänne puhutaan sellaista, että olette paavilainen laivalla ollessanne, mutta kalvinilainen niin pian kuin astutte maihin, että rukoilette niin kauan kuin olette merellä, mutta tuskin on teillä kuiva maa jalkojenne alla, kun jo alatte kiroilla. Minulle on myös kerrottu teidän nimenne olevan Johan Fabula, ja että Fabula on latinaa ja merkitsee samaa kuin suurvalehtelija. No, no, siitä huolimatta uskon kaikki todeksi, mitä olette minulle sanonut, kun vain ette vihastu!"

"Siinä teette viisaasti. Mutta menkää nyt, älkääkä palatko ennenkuin kutsun teitä."

* * * * *

Kahdesta vaarasta oli "Pyhä Barbara" onnellisesti suoriutunut, mutta kolmas oli vielä jälellä: Orsovassa tapahtuva tarkastus, mikä oli pahin kaikista.

Päivä oli jo mennyt mailleen "Pyhän Barbaran" saapuessa Orsovaan.

"Huomenna nousee vielä suurempi myrsky kuin tänään olikaan," mumisi perämies katsellessaan punaista taivasta.

"Pyhä Barbara" oli laskenut ankkurin saaren edustalla ja odotti lähestyvää venettä, jossa istui kolme aseistettua miestä, kahdella näistä musketit ja pajunetit, sitäpaitsi kaksi soutajaa ja perämies.

Eutym käveli levottomana edestakaisin kajuutan edustalla. Timar lähestyi häntä ja sanoi hiljaa: "Tullitarkastusmies tulee."

Eutym veti esiin nahkapussistaan silkkisen kukkaron, otti siitä kolme rullaa. Kussakin rullassa oli sata tukaattia.

Hetkinen senjälkeen laski vene laivan luo ja kolme aseistettua miestä nousi laivaan.

Yksi heistä on tullitarkastusmies, jonka tehtävänä on tarkastaa lasti ja tutkia, onko laivassa kieltotavaraa tai kiellettyjä aseita. Toiset kaksi antavat tarvittaessa aseellista avustusta ja pitävät silmällä, toimittaako tullitarkastusmies tarkastuksensa tunnollisesti. "Puhdistaja" on yleinen vakooja, joka pitää varalla, pitävätkö tarkastusmiehen seuralaiset tätä kyllin perinpohjaisesti silmällä. Kolme ensinmainittua taasen muodostaa julkisen tuomioistuimen, joka kuulustelee puhdistajaa ja tiedustelee, onko hän nähnyt matkustajien olevan tekemisissä jonkun tarttuvan aineen kanssa. Tämä kaikki on hyvin järjestelmällistä. Toinen elin pitää silmällä toista, ja kaikki pitävät silmällä toinen toistaan.

Niin pian kuin tullitarkastusmies on astunut kannelle, menee "puhdistaja" häntä vastaan. Tarkastusmies raapii korvallistaan, puhdistaja nenäänsä. Lähempää keskinäistä kosketusta ei synny. Tullitarkastusmies kääntyy senjälkeen laivakommissaarion puoleen. Molemmat seuralaiset pajunetit pystyssä seisovat hänen takanaan. Vielä kolme askelta väliä! Ei oi tietää, onko mies ruton tartuttama.

Kuulustelu alkaa:

"Mistä?" -- "Galatz'ista." -- "Kuka on laivanomistaja?"

-- "Atanas Brazowicz." -- "Lastin omistaja?" -- "Eutym Trikalis." -- "Missä ovat laivan paperit?"

Näitä luovutettaessa ollaan vielä varovaisempia. Paikalle tuodaan hiilipannu, johon sirotellaan katajoita ja koiruohoja, ja esiinotetut paperit pidetään pannun päällä ja savutetaan. Tullitarkastusmies tarttuu sitten niihin rautapihdeillä, lukee ne niin kaukaa kuin suinkin mahdollista ja antaa ne takaisin. Toistaiseksi ei ole mitään muistuttamista laivan papereita vastaan. Pannu kannetaan pois ja sen sijaan tuodaan vesiruukku. Se on suuri saviruukku, jonka suuaukosta mahtuu suurinkin nyrkki sisään. Tämä on asiaan kuuluvien maksujen välittäjä. Itämainen rutto leviää eniten juuri metallirahojen välityksellä, ja laivurin, joka tulee Levantista, täytyy ensin panna rahat vedellä täytettyyn ruukkuun, josta länsimainen terveyspoliisi onkii ne ylös.

Timar pistää nyrkkinsä vesiruukkuun ja vetää sen ylös avattuna. Senjälkeen sukeltaa tulitarkastusmiehen käsi alas veteen, vetää sen sieltä nyrkissä ulos ja pistää sen taskuunsa. Hänen ei tarvitse iltaruskon loisteessa tutkia, minkä laatuista rahaa se oli. Hän tuntee sen painostakin. Sokeakin tuntee tukaatin. Hän ei muuta ainoatakaan ilmettä. Toiset virkamiehet astuvat hänen sijaansa ja tekevät samoin.

Lasti tutkitaan nyt. Säkit ovat tarpeeksi madonsyömiä voidakseen sisältää jauhoja: niissä on varmaan kaikissa jauhoja! Koko laiva tutkitaan. Ei löydy mitään epäilyksenalaista.

Toinen aseellisista miehistä ottaa esiin kirjoitusvehkeet, toinen paperia ja pöytäkirja tehdään. Tarkastusmies kirjoittaa sitäpaitsi kirjeen, jonka hän kääntää kokoon ja sulkee suulakalla, johon hän painaa virkasinettinsä. Hän ei kirjoita kirjeeseen mitään osoitetta.

Vihdoin sukeltavat kaikki kolme tullitarkastajaa jälleen kannelle. Tarkastusmies kutsuu laivakommissaarion luokseen ja ilmoittaa hänelle, ettei laivasta ole löytynyt mitään kiellettyä tavaraa. Sitten kehottaa hän puhdistajaa antamaan lausuntonsa laivaväen terveydentilasta. Vedoten virkavalaansa selittää puhdistaja koko laivaväen sekä kaiken, mitä he kulettavat mukanaan, olevan puhtaita. Siitä annetaan taas kuitti. Tullitarkastusmies antaa laivalle luvan jatkaa matkaansa. Todistukseksi tästä vedetään ylös valkopunainen lippu mustine kotkankuvineen.

Kun siten oli julkisesti tunnustettu, että Levantista tuleva laiva oli täysin ruttovapaa, puristi tullitarkastusmies laivakommissaarion kättä ja virkkoi:

"Tehän olette Komornista? Siinä tapauksessa varmaankin tunnette herra Katshukan, sotaväen muonituskomitean päällikön? Olkaa niin hyvä, ja antakaa tämä kirje hänelle tultuanne kotiin. Siinä ei ole osotetta. Sitä ei tarvita. Ettehän unohda hänen nimeään? Se muistuttaa espanjalaisen tanssin nimeä. Viekää kirje vain hänelle heti kotiin tultuanne. Te ette tule sitä katumaan."

Hän taputti sangen armollisesti kommissaariota olalle, aivan kuin tämä olisi ollut hänelle ikuisessa kiitollisuuden velassa. Senjälkeen läksivät kaikki laivasta.

"Pyhä Barbara" sai nyt jatkaa matkaansa. Vaikka kaikki säkit olisivat olleet suolaa ja tupakkaa ja kaikki matkustajat täydessä mustassa rokossa tai spitaali-taudissa, ei kuitenkaan kukaan enää olisi voinut pidättää heitä Tonavalla.

Eihän laivalla ollutkaan kieltotavaraa eikä tartuntaa vaan -- jotakin muuta.

Timar pani kirjeen lompakkoonsa eikä arvaillut sen sisältöä.

Mutta siihen oli kirjoitettu:

"Lanko! Suosittelen Sinulle tämän kirjeen tuojaa. Hän on _'onnen kultapoika'_."

Toinen luku.

VAPAA SAARI.

Jo samana yönä läksi "Pyhä Barbara" Orsovasta. Seuraavana päivänä nousi hirmumyrsky, kuten perämies oli ennustanut. Se kesti useita päiviä, ja vihdoin neljäntenä päivänä huomattiin välttämättömäksi etsiä suojaa eräältä Tonavan sivujoelta. Täällä "Pyhä Barbara" saikin levätä ponnistuksistaan.

Mutta nyt kohtasi uusi suru. Kaikki elintarpeet olivat lopussa. Laivassa ei ollut muita muonavaroja kuin hiukan kahvia ja sokeria sekä Timean hallussa laatikollinen sokeroituja hedelmiä, jota laatikkoa hän ei suostunut avaamaan, koska se oli määrätty lahjaksi eräälle henkilölle.

"Ei mitään hätää", sanoi Timar. "Jossakin kohdin rannikolla lienee varmaan joku ihmisasutus; lampaita ja vohlia on kai kaikkialla ja rahalla saa kaikkea näillä seuduin."

Vieläkin uusi vaikeus! Ankkurissa olevaa laivaa viskelivät aallot sinne tänne, niin että Timea tuli ankaraan meritautiin.

Kenties löytyisi kuitenkin jostakin ihmisasunto, jossa Timea ja hänen isänsä voisivat rauhassa viettää yönsä?

Timarin terävä silmä keksi heikon savun nousevan rantakaislikosta kohoavien poppelien yläpuolelle. Siellä toki on ihmisiä!

"Minäpä soudan katsomaan, kuka siellä asuu."

Hän työnnätti venheen vesille, otti pyssynsä, metsästyslaukkunsa ja verkon -- eihän voinut tietää, mitä sattuisi eteen, kenties metsänriistaa tai kaloja -- ja souti sitten kaislikkoa kohti, yht'aikaa pitäen perää ja soutaen.

Tungettuaan kaislikon halki näki hän äkkiä edessään sen, mitä oli etsinytkin, saaren. Hän lähestyi, nousi maihin ja katsahti ympärilleen. Tämä saari oli varmaankin aivan uusi lietemuodostuma, jota ei vielä toistaiseksi oltu merkitty karttoihin.

Timar pysähtyi kuuntelemaan. Ei ääntäkään kuulunut. Nelijalkaisia ei saaressa voi asua. Tulva surmaisi ne sukupuuttoon. Asujaimistona ovat vain linnut ja linnuistakaan ei leivonen eikä villikyyhky eksy tänne. Tämä ei ole niille sovelias asuinpaikka. Ne etsivät sellaisia seutuja, missä ihmiset asuvat siementä sirotellen.

Täällä näkyy kumminkin kaksi elävää olentoa, jotka ilmaisevat ihmisen läheisyyttä. Toinen on ampiainen, toinen öinen kultarastas. Kumpainenkin on suuri jalostettujen hedelmälajien ihailija. Missä jättiläismäiset ampiaispesät riippuvat puissa, missä kultarastas viheltelee houkuttelusäveliään lehdossa, siellä täytyy myös olla hedelmäpuita likellä, ja siellä, missä kasvaa hedelmäpuita, siellä on myös ihmisiä.

Timar seurasi kultarastaan vihellystä. Raivattuaan itselleen tietä orapihlaja- ja kuusamapensaiden lomitse, joiden piikit repivät rikki hänen vaatteensa, pysähtyi hän kuin kiinninaulattuna, hämmentyneenä.

Edessään hän näki todellisen paratiisin.

Hyvin viljellyn puutarhan hedelmäpuineen, jotka eivät olleet istutettuja suoriin riveihin, vaan sinne tänne siroteltuihin sieviin ryhmiin, ja joiden oksat painuivat maahan asti suloisen taakan painosta. Omena-, päärynä-, luumupuita, kaikenlaatuisia, täynnä kultahohteisia, punertavia hedelmiä, muistuttaen ruusu- ja liljakimppuja. Maassa jalkojen juuressa suuret kasat pudonneita hedelmiä. Niiden välillä muodostavat vattu-, viini- ja karviasmarjapensaat punaisine, keltaisine ja tummanvihreine marjoineen oikean metsikön. Tämän hedelmäsokkelon lävitse ei johda yhtään tietä, maa on ruohon peitossa. Mutta kaikkialla, missä voi nähdä puiden lomitse, pilkistää kukkaistarhoja; niiden takana vihdoin näkyy asumus, josta savu nousee. Se on pieni haaveellinen rauhan asuinsija. Taustassa kohoaa korkeuteen jättiläissuuruinen kallio, jossa on syvennys. Sen alla on varmaankin tulisija ja tuolla vie toinen aukko alaspäin ehkä kellariin. Pieni asumus on kiinni kalliossa. Se on rakennettu kivestä ja savesta. Siinä on kaksi huonetta, kummassakin yksi akkuna. Toinen akkuna on toista pienempi, ja toinen huone toista matalammalla. Molemmat ovat kaisloilla peitetyt ja molempiin johtaa yhteinen puusta tehty eteinen, muodostaen kuistin, joka on koristettu monenmoisilla, eri puulajeista veistetyillä eriskummallisilla kuvioilla. Mutta yhtävähän näkyy kiveä ja savea kuin puutakaan, mikä tiheästi on majan ympäri eteläpuolella punottu köynnöksiä riippuvine punaisine ja sinisine rypäleineen ja pohjoispuolella humalaköynnöksiä, joiden kypsät hedelmät vihertävän kullan tavoin peittävät korkean kallionkin. Kallion alastomimmille huipuille on sitä paitsi istutettu purjosipulia, jotta kaikki olisi vain vihreätä.

Täällä asuu naisia.

Timar suuntasi askeleensa piilopirttiä kohden. Kukkaistarhassa erottautui vihdoinkin asumukselle johtava polku, tosin sekin ruohottunut, joten tulijan askeleita ei voinut kuulla. Siten hän voi aivan äänettömästi lähestyä kuistia.

Ei etäällä eikä lähellä näkynyt ihmisolentoa.

Kuistin edustalla loikoi suuri, musta koira, newfounland-rotua. Nämä koirat ovat niin viisaita ja kunnioitusta herättäviä, ettei ihminen uskalla niitä sinutella, vaan heti ensi näkemällä ehdottomasti sanoo niille "te."

Tämä herra "Nelijalkainen", oli mitä kaunein näyte lajiaan, suuri, jättiläisvahvuinen eläin. Kun se noin loikoi pitkänään talon edustalla, täytti se ovipielusten välisen tilan kokonaan. Musta vartija oli nukkuvinaan eikä näyttänyt piittaavan enempää vieraasta miehestä kuin tuosta toisesta olennosta, joka yksinkertaisuudessaan tunkeilevaisuudellaan koetteli suuren eläimen kärsivällisyyttä. Se oli valkea kissa, joka oli kyllin hävytön heitelläkseen kuperkeikkaa pitkin ja poikin hänen lojuvan Ihanuutensa ruumiilla, tunnustellakseen käpälällään suuren herran nenää ja vihdoin paneutuakseen maata selälleen hänen eteensä ja ottaakseen yhden hänen uimaräpylällä varustetun etujalkansa käpäliensä väliin ja leikkiäkseen sillä kuin penikkansa kera. Kun suuren herran anturaa alkoi kutkuttaa, veti hän sen jalan pois ja ojensi kissalle toisen. Tämä saattoi nyt leikkiä sillä.

Nähdessään eläimet ei Timar ajatellut: "Jos tämä musta hirviö iskee kyntensä kurkkuuni, olen hukassa", vaan hän ajatteli: "Voi kuinka Timea on ihastuva nähdessään pienen valkean kissan!"

Mutta koiran loikoessa juuri sisäänkäytävän suulla ei Timar voinut päästä taloon sisään. Hän yritti yskäisemällä ilmaista läsnäolonsa. Silloin nosti vihdoin valtava eläin levollisesti päätään ja katsahti häneen pähkinänruskeilla, viisailla silmillään, jotka ihmisen tavoin osaavat itkeä, hymyillä, vihastua ja liehakoida. Sitten se painoi päänsä jälleen maahan, kuin olisi se tahtonut sanoa: "Vain _yksi_ ihminen. Siinä tapauksessa ei maksa vaivaa nousta."

Mutta Timar teki sen johtopäätöksen savupiipusta nousevasta savusta, että asumuksessa täytyi myös olla tulen tekijä. Hän alkoi siis ulkoa huutaa tuolle näkymättömälle olennolle toisen "hyvän päivän" toisensa jälestä ja sen vuorotellen kolmella kielellä, unkarin, serbian ja rumaanian.

Viimeksi vastasi naisääni unkariksi:

"Hyvää päivää! Sisään! Ken se on?"

"Tulisin mielelläni, mutta koira on tässä tielläni."

"No astukaa vain sen ylitse."

"Mutta jos se hyökkää kimppuuni?"

"Hyville ihmisille se ei milloinkaan tee pahaa."

Timar astui suuren eläimen ylitse. Se ei liikahtanut, heilautti vain häntäänsä kuin olisi se tahtonut lausua hänelle: "Tervetuloa!"

Noustuaan kuistille Timar näki edessään kaksi ovea. Toinen vei keittiöön. Siellä hän näki lieden ääressä askartelevan naisen. Tämä oli laiha, jäntevä, tummaihoinen nainen. Yhteenpuristetuissa huulissa ilmeni jotakin ankaraa, mutta silmissä oli lempeä, luottamusta herättävä katse. Hänen päivänpolttamat kasvonsa olivat noin kolmekymmenvuotiaan. Hänen pukunsa ei ollut seudun talonpoikaisnaisten, mutta ei myöskään kaupunkilaisnaisen.

"No, käykää peremmälle ja painakaa puuta!" sanoi nainen omituisella ankaralla, mutta kuitenkin tyynellä äänellä. Sitten hän helisti muutamia kuorittuja, lumivalkeita maissinjyviä punottuun koriin ja tarjos siitä vieraalleen. Sen jälkeen ojensi hän tälle viiniruukun.

Timar istuutui osotetulle tuolille, mikä oli taiteellisesti punottu monenmoisista ohuista, taipuisista oksista Nyt nousi musta ovenvartijakin, läheni vierasta ja paneutui maata hänen eteensä. Nainen heitti koiralle kourallisen maissijyviä, joita se heti alkoi nakerrella. Valkea kissa yritti tehdä samoin, mutta jo ensimmäinen maissijyvä tarttui sen hampaisiin niin ilkeästi, että se luopui uusista yrityksistä. Se ravisteli tyytymättömänä käpäläänsä ja hypähti liedelle, missä se hartaasti katseli tulella olevaa pannua, joka ilmeisesti sisälsi jotakin sille mieleisempää.

"Komea eläin!" sanoi Timar katsellen koiraa. "Minua vain ihmetyttää, että se on niin sävyisä. Se ei edes murissut minulle."

"Hyvälle ihmiselle se ei milloinkaan tee pahaa, herraseni. Kun sellainen tulee, huomaa se heti, kenen kanssa on tekemisissä, ja on sävyisä kuin karitsa eikä edes hauku. Mutta jos vain joku varas pyrkii tänne, vainuu se hänet heti paikalla hänen astuessaan jalkansa saareen, ja voi häntä, jos joutuu koiran hampaisiin. Se on silloin hirvittävä. Viime talvena hiipi suuri susi jään ylitse saarellemme, aikoen saaliikseen vuohiamme. Kas tuossa sen nahka on levällään lattialla. Silmänräpäyksessä koira oli ottanut sen hengiltä. Mutta hyvä ihminen saattaisi istuutua sen selkään, ilman että se tekisi hänelle mitään pahaa."

Timar oli sangen tyytyväinen saatuaan niin elävän todistuksen omasta hyvyydestään.

"No, herraseni, mistä olette ja mitä tahdotte minusta?"

"Ensinnäkin pyydän anteeksi sitä, että olen pensaiden ja viidakon lomitse tunkeutunut puutarhaanne. Myrsky viskasi laivani tännepäin toiselta rannalta ja niin täytyi minun etsiä suojaa Ostrovasaarelta."

"Se on totta. Kuuluu puiden suhinasta, että ulkona tuulee kovasti."

Tämän paikan ympärillä kasvoi niin tiheä metsä, että myrskyä ei tuntenut ollenkaan. Vain puiden suhinasta huomasi tuulen puhaltavan.

"Meidän täytyy käyttää hyväksemme tuulta, ennenkuin myrsky on täysin tyyntynyt. Mutta ruokavaramme ovat loppuneet ja siksi täytyi minun lähteä ensimmäiseen asumukseen, jonka vain löysin, pyytämään talon emännältä ruokavaroja rahaa ja kiitoksia vastaan."

"Niitä kyllä saatte ja minä myös otan maksun. Siitähän elänkin. Me voimme tarjota vohlia, jauhoja, juustoa ja hedelmiä. Valitkaa, mitä vain tarvitsette. Me käymme tämänlaatuista kauppaa, siitä me saamme elatuksemme. Paikkakunnan torikauppiaat käyvät tavallisesti noutamassa tuotteemme. Me olemme puutarhureja."

Toistaiseksi Timar oli nähnyt vain tämän naisen, mutta koska hän puhui monikossa, oli kai toisiakin siellä.

"Kiitän teitä jo edeltäkäsin ja olen ottava hiukan joka lajia. Lähetän laivasta perämiehen tänne noutamaan tavaroita. Mutta sanokaa nyt myös, rouva hyvä, paljonko minun on niistä maksettava. Tarvitsen elintarpeita seitsemälle miehelle kolmeksi päiväksi."

"Ei, ei! Älkää ottako esiin lompakkoanne. Minulle ei makseta rahana. Mitä minä tekisin sillä tällä yksinäisellä saarella? Korkeintaan murtautuisi varkaita huoneeseeni varastamaan rahojani. Mutta nyt tietää jokainen, ettei saaressa ole yhtään rahaa ja senvuoksi voimme nukkua yömme rauhassa. Minä harjoitan yksinomaan vaihtokauppaa. Annan hedelmiä, vahaa, hunajaa ja parantavia yrttejä ja niiden vastikkeeksi annetaan minulle viljaa, suolaa, leninkikankaita ja rautakaluja."

"Aivankuin Austraalian saarilla?"

"Aivan niin."

"No, minulle se on aivan yhdentekevää. Meillä on lastina viljaa ja suolaa. Minä arvioin teidän tavaranne ja annan vastineeksi toista tavaraa saman arvon. Olkaa vakuutettu siitä, että te ette tule jäämään vahingolle."

"Olen varma siitä, herraseni."

"Mutta nyt on minulla vielä eräs pyyntö. Laivalla n vielä muuan isä nuoren tyttärensä kera. Neiti on tottumaton laivan keinumiseen ja voi siitä pahoin. Voisitteko te antaa näille matkustavaisille kattoa pään päälle, kunnes pahin myrsky on tyyntynyt?"

Ei tämäkään pyyntö saattanut naista hämilleen.

"Siihenkin voin suostua, herraseni. Tässä meillä on kaksi pientä huonetta. Me itse vetäydymme toiseen ja toisessa voi kunnon ihminen, joka etsii kattoa päänsä päälle, saada mitä hän etsii: lepoa, vaikka ei tosin mukavuuksia. Jos tekin tahtoisitte jäädä tänne, niin pitäisi teidän tyytyä ullakkoon, syystä että molemmat huoneet näin ollen joutuvat naisten haltuun. Siellä on hyviä, vastaniitettyjä heiniä ja merimiehethän eivät ole kovin hemmoteltuja."

Timar vaivasi aivojaan arvailemalla, ken tämä nainen voisi olla, joka osasi lausua ilmi ajatuksensa näin selvästi ja viisaasti. Hän ei voinut saada selvyyttä siitä tämän luolamaisen asumuksen perustalla.

"Kiitän teitä tuhatkertaisesti rakas rouva, ja riennän nyt laivaani opastamaan matkustajiani tänne."

"Hyvä on. Mutta älkää palatko laivaanne samaa tietä, mitä tulitte. Tätä suota ja viidakkoa pitkin ei neitinne voi kulkea. Rantaa pitkin kiemurtelee kuiva ja käymäkuntoinen polku. Sekin on tuuhean ruohon peittämä, sillä vain harvat ihmiset kulkevat sitä ja täällä muodostuu nopeasti kaikkialle ruohikkoa. Minäpä toimitan teille oppaan laivaanne. Palatessanne suuremmalla veneellä voitte laskea maihin lähempänä saarta. Tässä oppaanne! -- Almira!"

Timar katsahti ympärilleen nähdäkseen mistä talon nurkasta tai puutarhan pensaasta tämä hänen oppaakseen määrätty Almira astuisi esiin. Mutta hän ei nähnyt ketään muuta kuin suuren, mustan newfoundland-koiran, joka nousi ja alkoi heiluttaa häntäänsä, jonka lyönnit ovipieleen aikaansaivat sellaisen melun kuin olisi lyöty vanhaa rumpua.

"Mene, Almira, näyttämään herralle tietä rantaan!" sanoi nainen. Puhuteltu murisi jotakin koirankielellä Timarille, tarttui häntä takinliepeisiin ja tempoili niitä kuin sanoakseen: "No, tule sitten!"

"Tämä siis on Almira, jonka piti seurata minua rantaan. Olen teille suuresti kiitollinen, Almira-neiti", nauroi Timar ottaen pyssynsä ja hattunsa. Sitten hän heitti "Herran haltuun" emäntänsä ja seurasi koiraa.

Almira veti yhä kaikessa ystävyydessä vierasta takinliepeestä. Tie vei hedelmälehdon läpi, missä täytyi kulkea hyvin varovasti, jotta ei polkisi rikki maahanpudonneita luumuja.

Valkea kissakin seurasi. Sekin tahtoi tietää, minne Almira vei vierasta. Se hyppeli milloin edellä, milloin jälessä pehmeässä ruohikossa.

Heidän tultuaan hedelmäpuutarhan päähän kuului ylhäältä sointuva ääni:

"Narcissa!"

Se oli tytön ääni, puoleksi nuhteleva, mutta samalla ilmaisten rakkautta ja lapsellista ujoutta. Se oli miellyttävä ääni.

Timar katsahti ympärilleen, ensi sijassa saadakseen tietää, mistä ääni tuli, ja toiseksi, ketä se tarkoitti.

Hän huomasikin pian, ketä nimi kutsui, sillä huudahduksen kuullessaan hypähti valkea kissa äkkiä syrjään, kiemursi häntäänsä ja kiipesi tuuheaan päärynäpuuhun, jonka tiheän lehvikon lomitse Timar näki pikistävän esiin jotakin naisen valkean puvun tapaista. Hän ei kuitenkaan ennättänyt lähemmin tarkastaa, kuka siellä oli, sillä Almira päästi ilmoille muutamia syviä kurkkuääniä, mikä nelijalkaisten kielellä oli samaa kuin: "Ei sinun tarvitse täällä vakoilla!" Ja Timarin oli pakko seurata opastaan, ellei hän tahtonut nähdä takkinsa siekaleita koiran hampaiden välissä.

Pitkin kaunista ruohokäytävää johdatti Almira hänet rantaa myöten siihen paikkaan, mihin hän oli sitonut veneensä.

Tällä hetkellä lensi kaksi viklaa saarta kohti. Timar ajatteli heti, miten herkullinen illallispaisti niistä tulisi Timealle. Silmänräpäyksessä hän sieppasi pyssynsä olaltaan ja pudotti linnut kahdella hyvin tähdätyllä laukauksella.

Mutta samassa hän makasi itse maassa. Samassa silmänräpäyksessä kuin hän oli laukaissut laukaukset, oli nimittäin Almira hyökännyt hänen kimppuunsa, paiskannut hänet maahan kuin salaman iskusta. Hän yritti nousta ylös, mutta huomasi pian saaneensa voimakkaamman vastustajan, jonka kanssa ei ollut leikkiminen. Koira ei kai tekisi hänelle mitään pahaa, mutta se piti häntä yhä kauluksesta kiinni eikä sallinut hänen nousta ylös.

Timar yritti jos jollakin tavoin päästä koiran suosioon, sanoi sitä Almira-neidiksi, rakkaaksi ystävättärekseen ja piti sille esitelmän metsästyksestä ja metsästystavoista. Missä hiidessä sellaisia koiria pidetään, jotka pitävät kiinni itse metsästäjän? Koiran piti toki ennemmin noutaa viklat viidakosta. Mutta hän saarnasi kuuroille korville.

Vihdoin viimein vapautti hänet tästä tukalasta asemasta emäntä, joka kuultuaan laukauksen oli heti juossut ääntä kohden, ja jo kaukaa kutsui Almiraa luokseen, jolloin merkillinen toveri viimeinkin hellitti kauluksen. "Voi surkeutta!" hän valitti juosten yli kivien ja kantojen. "Unohdin sanoa, että ette saisi ampua, Almira kun silloin hyökkäisi kimppuunne. Se raivostuu kauheasti, kun ammutaan. Kuinka olinkin niin tyhmä, ett'en muistanut sanoa sitä!"

"Olkaa huoletta, hyvä rouva", vastasi Timar hymyillen. "Almirastapa tulisi oiva metsänvartija. Mutta katsokaa, kaikesta huolimatta minä olen ampunut pari viklaa. Arvelin niistä olevan hieman apua valmistaesanne ateriaa vieraillenne."