Part 19

"Niin, herraseni", sanoi Terese-rouva kattaessaan illallispöytää, jonka ääreen kaikki kolme istuutuivat, "te ette ainoastaan ole tehnyt ihmeitä Noëmin suhteen, te olette myös tehnyt hänelle suuren hyväntyön. Saaremme olisi ollut paratiisi, ellei hän olisi niin peljännyt sammakoita. Heti kun hän näki sammakon, kalpeni hän ja alkoi väristä. Ei mikään mahti maailmassa olisi voinut saada häntä astumaan aitauksen ulkopuolelle, missä lukemattomat sammakot kurnuttavat lammikossa. Nyt te olette tehnyt hänestä toisen ihmisen ja sovittanut hänet kotinsa kanssa."

"Suloisen kotinsa!" huomautti Timar.

Terese huokasi syvään.

"Miksi sinä huokaat niin syvään?" kysyi Noëmi.

"Tiedäthän syyn varsin hyvin."

Timarkin tiesi, mitä tämä huokaus tarkoitti.

Noëmi yritti kääntää keskustelua toisaalle.

"Sammakkoinhoni", sanoi hän, "on peräisin siitä hetkestä, jolloin eräs häijy poika ilkeyksissään löi silmäini edessä kuoliaaksi suuren leivänruskean sammakon. Hän sanoi sitä härkäsammakoksi, joka muka mylvii kuin härkä, jos sitä lyödään nokkosella selkään. Hän loikin sammakkoparkaa nokkosella ja silloin se alkoi mylviä niin surkeasti, että en elämässäni unohda sitä. Oli kuin se olisi huutanut koko sukunsa kostoa meidän päällemme, ja sen koko ruumis peittyi kokonaan valkealla vaahdolla. Siitä lähtien minusta on aina tuntunut kuin koko sammakkojen suku hyppelisi, ryömisi ja hiipisi ympärilläni vain pirskoittaakseen päälleni myrkkyään. Mutta se häijy poika vain nauroi kuullessaan eläinparan valituksen."

"Kuka se poika oli?" kysyi Mikael.

Noëmi vaikeni ja teki vain halveksivan liikkeen päällään. Timar arvasi nimen; hän katsahti Terese-rouvaan ja tämä nyökäytti päätään. He osasivat jo arvata toistensa ajatukset.

"Eikö hän ole käynyt täällä senjälkeen?"

"Voi, on! Hän tulee joka vuosi eikä lakkaa milloinkaan meitä kiusaamasta. Nyt hän on keksinyt uuden tavan verottaa meitä. Hän tulee tänne suurella venheellä ja kun minä en voi antaa hänelle rahaa, lastaa hän venheensä täynnä hunajaa, vahaa ja villoja, jotka hän sitten myy. Minä annan hänelle kaikki, mitä hän pyytää päästäkseni vain rauhaan hänestä."

"Tänä vuonna hän ei ole vielä käynyt täällä", puuttui puheeseen Noëmi.

"Mutta se ihminen ei tuhoudu. Minä odotan häntä joka päivä."

"Jospa hän vain tulisi nyt!" sanoi Noëmi.

"Miksikä nyt, pikku hupakko?"

Noëmi sävähti tulipunaiseksi.

"Siksi vain, että minusta se olisi hauskaa."

Timar ajatteli, miten onnelliseksi hän voisi tehdä nämä ihmiset yhdellä ainoalla sanalla.

Hän kuitenkin säästeli vielä tätä sanaa, kuten lapsi, joka makeisia saadessaan säästää parhaat viimeiseksi.

Hän tunsi sisäistä tarvetta saada kokonansa eläytyä näiden saarelaisten suruihin ja iloihin.

Illallinen oli syöty. Aurinko oli laskenut ja hiljainen, leuto ja loistava yö laskeutui maan päälle, koko taivas näytti läpinäkyvältä hopeakellolta. Ei lehtikään liikahtanut.

Naiset saattoivat vierastaan kallion huipulle. Sieltä oli avara näköala puiden ja kaislikon yli Tonavaa alas. Saari avautuu heidän katseilleen monivärisissä laineissa aaltoilevana taikajärvenä; omenapuut väreilevät ruusunpunaisena, persikkapuut tummanpunaisena kukkamerenä; poppeli loistaa kullankeltaisena, päärynäpuu valkeana ja luumupuiden huojuvat latvat hohtavat vihreässä pronssihohteessa. Ja heidän ympärillään kohoaa loistavan kupoolin tavoin punaisten orjanruusujen peittämä kukkula, jonka huipulla vanhat lavendelipensaat muodostavat tiheän näreikön.

"Suurenmoista!" huudahti Timar, ihastuneena edessään avautuvaan maisemaan.

"Näkisittepä kallion kesällä, kun krassi kukkii orjanruusujen paikalla", sanoi Noëmi vilkkaasti. "Silloin se näyttää siltä kuin peittäisi sitä kultainen peite, ja kukkivat lavendelipensaat muodostavat suuren, sinisen seppeleen sen huipun ympärille."

"Minä tulen kesällä tänne sitä katsomaan."

"Todellakin?"

Tyttö ojensi hänelle iloisesti kätensä, ja Mikael tunsi sellaisen kädenpuristuksen, jommoista hän ei elämässään ollut naisen kädestä saanut tuntea.

Senjälkeen Noëmi nojasi päänsä äidin olkapäätä vastaan ja kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri.

Luonnossa vallitsi syvä hiljaisuus, jota ei mikään ihmisääni häirinnyt. Vain sammakoiden yksitoikkoinen konsertti elävöitti tummiin varjoihin peittynyttä yötä. Taivas näytti merkilliseltä; toinen puoli oli sininen, toinen opaalinvihreä.

"Kuuletko miten sammakot laulavat?" kuiskasi Noëmi Tereselle. "Tiedätkö, mitä ne sanovat toisilleen? 'Oi, kuinka sinä olet rakastettava, kuinka sinä olet suloinen!' Sitä ne laulavat koko yön. 'Oi, sinä rakas, sinä suloinen!'"

Ja jokaista sanaa lausuessaan hän suuteli äitiään.

Mikael, joka unohti itsensä ja koko maailman, seisoi yhteenliitetyin käsin kallion huipulla. Uusikuu loisti poppelien värisevien lehtien välistä, jotka nyt kimmelsivät kuin sula hopea.

Uusi, ihmeellinen tunne hiipi miehen sydämeen. Oliko se kaipaus vai pelko? Herännyt muisto vai viekoitteleva toivoko? Tunne, joka oli jumalallisen, inhimillisen vai eläimellisen sukua? Kuutauti vaiko se kevätvirtaus, joka valtaa joka puun ja ruohonkorren, joka kylmä- ja lämminverisen eläimen?

Samalla tavoin kuin nyt hän oli kerran ennen tuijottanut laskevaa kuuta, jonka loistetta silloin aallot heijastivat aina uponneeseen laivaan asti. Tietämättään hän puhui ajatuksissaan magneettisten, aavemaisten säteiden kanssa.

"Etkö vieläkään ymmärrä minua? -- Huomenna tulen takaisin ja silloin sinä olet ymmärtävä minua."

Kahdeskymmenestoinen luku.

HÄMÄHÄKKI KUKKIEN KESKELLÄ.

Mutta kättensä työllä elävillä ihmisillä ei ole aikaa ihailla kuutamoa kallion huipulta eikä unohtua katselemaan luonnon ihanuuksia. Kotiinpalanneet vuohet odottivat jo emännän ottavan vastaan heidän päiväisen maito-antimensa. Lypsäminen on Terese-rouvan tehtävänä, jota vastoin Noëmin tehtävänä on leikata ruohoa karjalle. Timar jatkaa nyt keskustelua nojaten lammasläävän oveen ja sytyttäen piipun aivan kuin talonpoikaisrenki, hakkaillessaan palvelustyttöä.

Lopuksi on kattila uudelleen täytettävä ja senjälkeen he paneutuvat nukkumaan.

Timar pyysi saada nukkua sivurakennuksessa. Terese-rouva valmisti vuoteen vastaniitetystä heinästä ja Noëmi järjesti päänaluksen oikealle paikalle. Ei tarvittu paljoakaan häntä uneen tuudittamaan; tuskin oli hän heittäytynyt pitkälleen, ennenkuin uni sulki hänen silmänsä. Hän uneksi koko yön, että hän oli puutarhurin renkinä ja keitti ruusuvettä loppumattomiin.

Herättyään näki hän auringon jo jotakuinkin korkealla taivaalla. Mehiläiset surisivat hänen ympärillään täydessä työssä. Hän oli nukkunut hyvin kauan. Joku oli jo käynyt hänen luonaan, sen hän huomasi siitä, että kaikki ne esineet, joita välttämättä tarvitaan miehen pukeutumishommiin ja jotka hänellä oli matkalaukussaan, olivat järjestyksessä hänen makuusijansa vieressä. Matkustajaparka, jolla on tapana ajaa partansa joka päivä, tuntee itsensä sangen onnettomaksi silloin kun ei voi suorittaa tätä toimitusta, ja jos hänet päästetään pälkähästä, johon hän vieraassa talossa ollessaan joutuu etsiessään saippuaa, lämmintä vettä ja peilinpalaa, missä näkisi ajaa partansa, on se hienotunteista ja huomaavaista. Hänen mieltään painostaa kirottu parransänki omantunnonvaivana. Miten onnellinen hän onkaan väittäessään tämän harminkarin, huomatessaan olevansa siinä miellyttävässä asemassa, että saattaa ajaa leukansa sileäksi.

Kun Timar oli suoriutunut tästä tehtävästä, meni hän naisten luo, jotka odottivat häntä aamiaiselle, jossa oli maitoa, leipää ja voita. Senjälkeen mentiin päivätyöhön, ruusujenkorjuuseen.

Mikael sai pyyntönsä mukaisesti tehtäväkseen sotkea kukkaset; Noëmi nyhti irti terälehdet ja Terese-rouva hääräili kattilan vieressä.

Timar puhui Noëmin kanssa ruusuista. Hän ei sanonut Noëmille niiden olevan hänen poskiensa kaltaiset, sillä silloin Noëmi olisi nauranut hänelle, vaan hän kertoi matkoillaan saamistaan kokemuksista näiden kukkien suhteen, opettavaisia asioita, joita Noëmi kuunteli hartaasti, ja jotka yhä lisäsivät hänen kunnioitustaan Timaria kohtaan. Nuorten, viattomien tyttöjen silmissä on tietorikas mies suurimmassa suosiossa.

"Turkinmaassa käytetään ruusuvettä ruokaan ja juomaankin. Siellä kasvatetaankin kokonaisia ruusulehtoja. Siellä punotaan ketjuja ruusuista puristamalla sotketut kukanlehdet pallonmuotoisiksi ja pujottamalla helmet nauhaan. Senvuoksi niitä kutsutaankin ruusunauhoiksi. Itämailla kasvaa myös eräs sangen kaunis ruusulaji, josta saadaan ruusuöljyä. Se on palsamiruusu; se kasvaa pensaina, jotka kasvavat kahdenkin sylen pituisiksi ja joiden oksat taipuvat maahan asti lumivalkeiden kukkien painosta. Niiden tuoksu on voimakkaampi kuin kaikkien muiden ruusulajien. Jos tämän lehtiä heittää veteen ja panee ne sitten aurinkoon kuivumaan, niin käy niiden pinta ennenpitkää sateenkaaren väriseksi kukkien erittämästä öljystä. Samoin on laita ikivihreäruusun, joka ei edes talvella pudota lehtiään. Ceylon- ja Riva-ruusuilla värjätään hiukset ja parta vaaleiksi vieläpä niin hyvin, että väri pitää useita vuosia. Itämailla tehdäänkin kauppaa niiden lehdillä. Moggor-ruusun lehdet menevät päähän: niiden tuoksu huumaa kuin olut. Vilmorin-ruusulla on se ominaisuus, että se erään hyönteisen pistosta kukkien asemasta työntää itsestään nyrkinsuuruisia mukuloita, joilla kuuluu olevan sellainen voima, että ne tyynnyttävät uneen itkevän lapsen, jos ne pannaan lapsen pään alle."

"Oletteko ollut kaikkialla, missä näitä kukkia kasvaa?" kysyi Noëmi.

"Minä olen matkustellut maailmaa jotensakin laajalti. Olen ollut Wienissä, Parisissa ja Konstantinopolissa."

"Onko sinne pitkä matka täältä?"

"Jalan käyden kestäisi matka Wieniin kolmekymmentä ja Konstantinopoliin neljäkymmentä päivää."

"Mutta te kuljitte meritse."

"Niin ja silloin kesti matka vieläkin kauemmin, sillä matkan varrella oli minun otettava lastia."

"Kenelle?"

"Sille päällysmiehelle, jonka palveluksessa olin."

"Eikö herra Brazovics olekaan enää päällysmiehenne?"

"Kuka on kertonut hänen olleen?"

"Perämies, joka oli mukananne täällä."

"Ei hän enää ole. Herra Brazovics on kuollut!"

"Kuollutko? Hän on siis kuollut! Entä hänen vaimonsa ja tyttärensä?" puuttui puheeseen Terese-rouva hyvin vilkkaasti.

"He menettivät hänen kuollessaan koko omaisuutensa."

"Suuri Jumala! Siis on Sinun kostava kätesi saavuttanut heidät!"

"Äiti, hyvä äiti!" huudahti Noëmi lempeästi ja rukoilevasti.

"Herraseni, te saatte vielä tietää erään asian kuulemainne lisäksi. Silloin kun kohtalon isku kovimpana kohtasi meitä, ja kun minä turhaan olin polvillani rukoillut herra Brazovicsiä, ettei tekisi meistä kerjäläisiä, muistui mieleeni, että tällä miehellä oli vaimo ja lapset, ja minä päätin kääntyä hänen vaimonsa puoleen valittamaan hätääni hänelle. Hän varmaankin ymmärtäisi minua ja tuntisi sääliä meitä kohtaan, niin arvelin. Minä otin lapseni käsivarrelleni ja matkustin kuumimmassa kesän helteessä Komorniin. Menin hänen kauniiseen kaksikerroksiseen asuntoonsa. Odotin eteisessä, sillä minua ei päästetty sisään. Vihdoin tuli rouva Brazovics ulos pienen, viisivuotiaan tyttärensä kera. Minä heittäydyin polvilleni ja vannotin häntä Jumalan nimessä armahtamaan meitä ja puhumaan puolestamme puolisolleen. Silloin tarttui rouva minua käsivarteen ja työnsi minut portaita alas. Minä koetin pudotessamme suojata lastani molemmin käsin ja löin silloin pääni toiseen pilareista, jotka kannattavat kuistia. Arpi iskusta näkyy vieläkin tässä otsallani. Ja viisivuotias lapsi nauroi täyttä kurkkua nähdessään minun ontuvan pois ja kuullessaan lapseni itkevän. Siksi minä nyt huudan: Hosianna! ja siunattu olkoon se käsi, joka on ajanut heidät ulos niitä portaita myöten, joita pitkin hän työnsi meidät alas."

"Oi, äiti, älä puhu noin!"

"He ovat siis nyt todella joutuneet kurjuuteen! Siis heidät itse on tehty kerjäläisiksi! Tuo ylpeä joukko! Kulkevatko he nyt ryysyihin puettuna ympäri maata kerjäten tuloksetta entisten tuttaviensa ovilla?"

"Ei, rouva hyvä", sanoi Mikael, "eräs henkilö huolehtii heistä."

"Kuka hullu se lie?" huudahti Terese intohimoisesti. "Miksi hän koettaa ehkäistä kohtalon pyörää kulussaan? Kuinka hän uskaltaa vetää huoneensa yli kirousta, joka on syöksevä hänetkin turmioon?"

Noëmi juoksi äitinsä luo ja pani molemmat kätensä hänen suunsa päälle. Sitten hän kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sulki hänen suunsa suudelmilla.

"Äiti, kallis äiti, älä puhu noin. Älä huuda kirousta kenenkään päälle; minä en voi kuulla sinun suustasi sellaista. Ota nuo sanasi takaisin. Oi, salli minun suudella pois nuo häijyt sanat sinun huuliltasi!"

Tyttären suudelmat saattoivat Teresen jälleen tajuihinsa.

"Älä pelkää, pikku hupakko", hän sanoi pudistaen päätään. "Kiroukset ovat tyhjiä sanoja, jotka haihtuvat ilmaan. Meillä vanhoilla naisilla on ruma, taikauskoinen tapa kirota muita. Jumala ei ota huomioon poljetun madon kirouksia eikä kätke niitä sydämeensä tilinteon päivän varalle. Minun kiroukseni ei kohtaa ketään."

"Minua se on jo kohdannut", ajatteli Timar; "minähän se hullu olen, joka olen ottanut heidät huoneeseeni."

Noëmi yritti kääntää puhetta kukkiin.

"Sanokaa minulle, herra Timar, kuinka voisi saada sellaisen Moggor-ruusun, jonka tuoksu huumaa?"

"Jos haluatte, hankin minä teille yhden."

"Missä se sitten kasvaa?"

"Brasiliassa."

"Onko sinne pitkä matka?"

"Se on maapallon toisella puolella."

"Matkustetaanko sinne meritietä?"

"Kahden kuukauden ajan vain merta pitkin."

"Ja miksi te matkustatte sinne?"

"Liikeasioissa ja -- hankkiakseni teille Moggor-ruusun."

"Olkaa sitten mieluummin hankkimatta!"

Noëmi lähti keittiöstä, ja Mikael huomasi hänellä kyyneleet silmissä.

Tyttö ei tullut takaisin, ennenkuin hän oli poiminut korinsa täynnä ruusuja. Hän varisti ne kaislamatolle suureen läjään. Päivällisen tienoissa oli ruusukeitos, joka edellisenä päivänä oli pantu tulelle, valmiiksi keitetty, aterian jälkeen sanoi Terese-rouva vieraalleen, ettei sinä päivänä enää ollut muuta työtä, joten heillä oli aikaa tehdä kävelyretki saaren ympäri. Niin paljon matkustellut mies voisi kenties antaa saaren asukkaille useita hyviä neuvoja siitä, mitä kasveja kannattaisi istuttaa heidän pieneen paratiisiinsa.

"Sinä jäät tänne taloa vartioimaan", käski Terese-rouva koiraa. "Pane maata tähän kuistin edustalle äläkä liiku paikaltasi!"

Almira ymmärsi käskyn ja totteli.

Mikael seurasi oppaitaan katselemaan saaren puuistutuksia.

Tuskin he olivat kadonneet lehtoon kun Almira jo alkoi heristää korviaan ja murista vihaisesti. Se vainusi jonkun tulevan.

Akeissaan se ravisteli päätään, nousi seisaalleen kerta toisensa perästä, mutta paneutui taas uudelleen levolle.

Nyt kuului selvästi miehen ääni, joka lauloi erästä saksalaista laulua, joka loppui säkeeseen:

"Ellen aivan erehdy on hällä musta..." [Sepittänyt E. M. Dettinger.]

Rannasta tuleva henkilö laulaa arvatenkin herättääkseen isäntäväen huomiota. Hän pelkää suurta koiraa.

Mutta tämä ei edes hauku.

Tulija sukeltaa ulos ruusupensastojen varjosta. Se on hän, Teodor Kristyan.

Tällä kertaa hän on puettu muodikkaaksi keikariksi, tumman siniseen kullatuilla napeilla koristettuun hännystakkiin. Päällysnuttunsa on hänellä käsivarrellaan.

Almira ei edes vavahtanut hänen lähestyessään. Almira on filosofi. Hän ajattelee näin: Jos käyn ankarasti tuon miehen kimppuun, niin loppuu leikki aina niin, että minut sidotaan eikä häntä. Menettelen näin ollen viisaammin, jos pidän omana tietonani mielipiteeni hänestä ja odotan asestettuna vaikka puolueettomana pitäen silmällä hänen tekojaan.

Teodor lähestyi luottavaisena vihellellen suurta, mustaa vihollistaan.

"Terve, Almira. Tuleppas tänne Almira, rakas, pikku koiraseni! Missä sinun emäntäsi ovat? Haukuppa vähän, jos tahdot tehdä minulle mieliksi. Missä Terese-äiti on?"

Almiraa ei millään voimalla saatu vastaamaan.

"Kas, pikku Almira, mitä minä olen tuonut sinulle. Paistinpalasen. Syö! No, etkö huoli? No, syö nyt sentään, kaunis Almira!"

Mutta Almira ei edes haistanut paistia, joka heitettiin sille, ennenkuin Narcissa (kissoillahan on tunnetusti heikompi luonne) hiipi sinne. Siitä Almira suuttui ja alkoi kaivaa maahan suurta kuoppaa, jonne se kätki lihapalasen puutteen päivien varalle, kuten viisaat koirat tekevät.

"Voi, mikä epäluuloinen elukka!" mutisi Teodor itsekseen. "No, on kait sallittua mennä sisään taloon?"

Mutta se ei suinkaan ollut sallittua.

Almira ei ilmaissut sitä sanoin, mutta se nosti hieman ylähuultaan, jolloin paljastuivat sen käytettävissä olevat valkoiset, kauniit hampaat.

"Hullu elukka, et kai tahtone purra? Mutta missä on naisväki? Kenties tislaushuoneessa?"

Teodor meni sinne ja katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään. Hän pesi kätensä ja kasvonsa höyryävässä ruusuvedessä, ja häntä ilahutti suuresti ajatus, että hän täten oli tuhonnut kokonaisen päivän vaivalloisen työn.

Mutta aikoessaan senjälkeen ulos keittiöstä, näki hän koiran sulkeneen tien. Almira oli paneutunut maata oven ulkopuolelle ja näytteli hänelle hampaitaan.

"Vai niin, sinä et aio päästää minua ulos, lurjus! No, se onkin minulle yhdentekevää, voinhan odottaa täälläkin, kunnes naiset tulevat kotiin. Kyllä minä täälläkin löydän jonkun lepopaikan."

Näin sanoen hän heittäytyi tuoreille ruusunlehdille, jotka Noëmi oli vastikään varistellut ulos korista.

"Oh, tässähän minulle on mukava vuode, oikein oivallinen. Hahaha!"

Naiset palasivat nyt kävelyltään Mikaelin kera.

Terese huomasi ihmeekseen Almiran siirtyneen kuistilta vartioimaan keittiönovea.

"Mitä Almiralla on siellä tekemistä?"

Kun Teodor kuuli Teresen äänen, keksi hän kepposen.

Hän kaivautui ruusunlehtiin, niin ettei häntä voitu nähdä ja Noëmin katsahtaessa sisään kysyen "Mitä tämä on, Almira?" pisti hän päänsä esiin ja irvisti hänelle.

"Rakastettu sulhosi on täällä, kaunis Noëmi."

Noëmi astui askeleen taaksepäin huudahtaen.

"Mikä sinun on?" kysyi äiti juosten luo.

"Tuolla kukkien alla..." änkötti Noëmi.

"No, mikä siellä on? Hämähäkkikö?"

"Niin -- hämähäkki..."

Teodor hypähti nauraen ylös ruusuvuoteeltaan ja syöksähti kuten ystävänsä hauskasti yllättänyt henkilö Terese-rouvan luo, välittämättä yhtävähän tämän kiukustuneista katseista kuin Noëmin kauhistuneista kasvoista, hänen suudellessaan äitiä.

"Hahaha! Yllätinkö teidät? Iloitse toki, suloinen, rakas Terese-äiti; rakastettu vävysi on täällä; kuin haltiatar sukeltautuu hän esiin ruusumerestä! Hahaha!"

Tämän sanottuaan hän kääntyy Noëmin puoleen, mutta tyttö vetäytyy kiireesti pois hänen syleilystään, ja vasta nyt huomasi Teodor Kristyan kolmannen henkilön läsnäolon: Mikael Timarin.

Tämä huomio hillitsi hiukan hänen iloisuuttaan, mikä itse asiassa olikin vain teeskentelyä, juuri senvuoksi olikin hänestä kaksinverroin epämiellyttävää nähdä edessään henkilö, johon liittyi niin ikäviä muistoja.

"Vai niin, herra kirjuriko, terve mieheen!" tervehti hän Timaria. "Täälläkö taasen tapaamme toisemme? Lieneekö teillä taas turkkilainen pasha laivallanne? Hahaha! No, älkää peljätkö, herra kirjuri!"

Timar kohautti olkapäitään ja vaikeni.

Senjälkeen kääntyi Teodor uudelleen Noëmin puoleen. Hän otti hyväillen tyttöä vyötäisistä, mutta vastaukseksi työnsi tämä hänet luotaan ja käänsi pois kasvonsa.

"Anna tytön olla rauhassa", sanoi Terese lyhyesti ja ankaralla äänellä. "Mitä sinä nyt taas tahdot?"

"No, no, älä nyt aja minua ulos ennenkuin olen edes sisään ennättänyt! Kai minun on lupa sentään syleillä pikku morsiantani? Noëmi ei toki mene rikki, jos häntä katselen? Miksi sinä minua pelkäät?"

"Meillä on kyllin syytä siihen", sanoi Terese katkerasti.

"Älä pelkää, mammaseni. Tällä kertaa en ole tullut riistämään teiltä mitään; minä hankin teille päinvastoin paljon, paljon rahaa. Hoho! Suunnattomasti rahaa. Niin paljon, että sinä voit ostaa takaisin sen kauniin talon, jonka kerran omistit sekä siihen kuuluvat pellot ja puutarhasi Ostrova-saarella, sanalla sanoen kaiken, mitä olet kadottanut. Sinä saat kaiken takaisin. Minä tiedän velvollisuuteni olevan hyvittää isäraukkani rikkomukset sinua vastaan."

Teodor Kristyan oli nyt tullut niin surumieliseksi että hän vuodatti kyyneleitä; mutta tämä ei liioin suuresti vaikuttanut läsnäolijoihin. Hänen kyyneleitään uskottiin yhtävähän kuin hänen nauruaan.

"Menkäämme sisään huoneeseen", sanoi Teodor, "sillä minä en voi kertoa teille kerrottavaani koko maailman kuullen."

"Älä puhu tyhmyyksiä", torui Terese-rouva. "Täällä yksinäisellä saarellamme ei kai koko maailma ole kuulemassa. Timarin kuullen voit puhua vapaasti: hän on vanha hyvä ystävämme. Mutta tule nyt sitten, Jumalan nimeen! Tiedän, että sinun on nälkä; se on lorusi loppu."

"Hahaha! Sinä pikku, rakas, viisas äiti, miten hyvin sinä tunnet Teodorisi heikkouden, että hänellä on aina erinomainen ruokahalu! Ja sinähän osaat leipoa niin jumalallisen hyviä kreikkalaisia leivoksia, että niitä nähdessään toivoisi olevansa vatsana koko mies. Koko maailmassa ei ole sellaista emäntää kuin sinä. Minä olen syönyt itse Turkin sulttaanin luona; mutta ei hänelläkään ole sinun vertaistasi kokkia."

Terese-rouva ei voinut pysyä kylmänä ylistykselle, joka kohdistui hänen vieraanvaraisuuteensa. Oli vieras ken tahansa, ei hän säästänyt kestitystä, ei edes verivihollistaan hän päästänyt luotaan nälkäisenä.

Teodor Kristyanilla oli niin kutsuttu Figarohattu, joka siihen aikaan oli muodissa, ja hän osasi asettaa niin asiat, että hattu putosi ovessa hänen päästään, kun hän astui majaan. Näin hän teki vain saadakseen sanoa:

"Voi, näitä kirottuja muotihattuja! Mutta se on seurauksena siitä, että on tottunut korkeisiin oviin. Uudessa asunnossani on vain siipiovia. Ja näkisittepä vain, miten ihana näköala minulla on asunnostani."

"Onko sinulla todella asuntoa missään?" kysyi Terese kattaessaan pöytää pieneen huoneeseen.

"Minullako? Onpa niinkin ja päälle päätteeksi kaupungin kauneimmassa palatsissa. Minä olen etevimmän laivanrakentajan asiamies."

"Triestissäkö?" puuttui Timar puheeseen. "Mikä hänen nimensä on?"

"Hän rakentaa valtamerenlaivoja..." hän vastasi katsahtaen halveksuen Timariin. "Hän ei olekaan mikään jokien soutaja eikä rakentele proomuja... Muutoin on hänen nimensä signor Scaramelli."

Timar oli vaiti. Hän ei katsonut tarpeelliseksi ilmaista, että hän itse juuri paraillaan rakennutti valtamerenlaivaa herra Scaramellin veistämöllä.

"Jaa'a, nyt minä oikein vyöryskelen rahoissa", lörpötteli Teodor. "Minun käsieni lävitse kulkee miljoona toisensa perästä. Ellen olisi niin tunnontarkka kuin olen, saattaisin salata omaan kukkarooni tuhansia. Minä olen myös tuonut pienelle rakkaalle Noamilleni jotakin, jonka olen ennen luvannut hänelle. No, mitä minä sitten lupasinkaan? Sormuksenhan lupasin. Minkälainen kivi siinä piti olla? Rubiiniko? Smaragdiko? Siinä on briljantti. Siitä on tuleva Noëmin kihlasormus. Tässä se on..."

Teodor koetteli käsineen housuntaskujaan, kaivoi niitä kauan aikaa, näytti lopuksi kovin hämmästyneeltä ja tuijotti suoraan eteensä. "Se on kadonnut!" hän huokasi, kääntäen toisen taskunsa ylösalaisin ja näyttäen petollisen reiän, josta kallisarvoinen kihlasormus neljän ja puolen karaatin timanttineen oli kadonnut.

Noëmi purskahti heläjävään nauruun. Hänellä oli nauraessaan niin ihanasti sointuva ääni ja harvoin sai kuulla hänen nauravan.

"Mutta ei se silti ole aivan hukassa", huusi Teodor, "säästäkää naurunne, kaunis naiseni."

Hän alkoi riisua saappaita jaloistaan, ja toden teolla putosi kaivattu sormus pöydälle hänen pudistellessaan saappaansa vartta.

"Siinä se on! Hyvät lampaat eivät juokse tiehensä. Oman Noëmini kihlasormus ei jätä minua. Kas tässä, Terese-äiti! Tämän on tuleva vävysi tuonut morsiamelleen. No, mitä nyt sanot? Ja te, herra kirjuri, jos ymmärrätte näitä asioita, niin sanokaa, miten kalliiksi arvioitte tämän timantin?"

Timar katseli kiveä ja sanoi:

"Pierre de Strass! Ystäväin kesken se on viiden groshenin arvoinen."

"Vaiti kirjuri! Mitä te siitä ymmärrätte? Te tunnette vain maissia ja kauraa, mutta ette taida ikänänne olla nähnyt timanttia."

Ja kun Noëmi ei millään ehdolla tahtonut timanttia omakseen, pisti Teodor sormuksen omaan sormeensa ja koetti aterian aikana kaikin tavoin näytellä sitä.

Nuorella herralla oli hyvä ruokahalu.