Part 18

Almira kahlaa puhtaassa, kirkkaassa vedessä suurten, pohjalle kasattujen sorakivien välissä ja pistää oikean etukäpälänsä kuoppaan, josta pistää esiin jotakin tummaa. Äkkiä se hypähtää, vetää ulos käpälänsä ja ontuu valitellen takaisin kolmella jalalla; neljännessä jalassa riippuu suuri, musta rapu, joka on iskenyt saksensa kiinni siihen. Almira ontuu epätoivoissaan edestakaisin, siksi kunnes sen onnistuu rannalla karistaa irti vaarallinen peto, joka nyt joutuu sekä Almiran että Narcissan kuulusteltavaksi. Nämä tiedustelevat, mihin hintaan se tahtoo luovuttaa lihansa kuoren sisältä. Rapu ei tietenkään ole suostuvainen tuollaiseen kaupantekoon, vaan peräytyy kaikin voimin taaksepäin vettä kohti; molemmat metsästäjät taaskin työntävät käpälillään taaksepäin kulkevaa toveria eteenpäin, siksi kunnes tämä eräästä sysäyksestä kellahtaa selälleen ja nyt huomaavat kaikki kolme -- Almira, Narcissa ja rapukin -- olevansa hämillään siitä, mitä nyt on tehtävä.

Äkkiä vetäytyy Almiran huomio muualle. Se kuulee melua ja vainuaa jotakin. Tuttu ihminen lähestyy rantaa. Koira ei hauku häntä, antaa vain kuulua jonkunlaista naurua, vanhan, hyväntahtoisen herran naurua. Se tuntee miehen veneestä.

Mikael hypähtää maihin, kiinnittää venheen piilipensaaseen ja kysyy: "No, mitä tänne kuuluu? Onko kaikki hyvin?"

Almira vastaa kaikenlaista, vaikkakin Newfoundlandin koirakielellä. Äänen sävystä päättäen vaan rauhoittavia asioita.

Silloin häiritsee äkkiä hauskaa jälleennäkemistä hirveä valitushuuto. Asiat kehittyivät kuten odottaa sopikin. -- Narcissa on tullut niin lähelle ryömivää hirviötä, joka makaa selällään, niin lähelle, että se nipistää saksellaan kissaa korvaan ja sitäpaitsi iskee kuusi kynsillä varustettua koipeaan sen niskaan.

Timar hyökkäsi onnettomuuspaikalle ja käsittäen vaaran suuruuden hän tarttui panssaroitua pahantekijää sellaiseen paikkaan, jossa sen aseet eivät voineet saavuttaa sitä, likisti elukan pään vahvojen sormiensa väliin ja pakotti sen siten hellittämään uhrinsa. Senjälkeen hän heitti sen rantaa vasten sellaisella voimalla, että se hengähti ulos mustan sielunsa.

Narcissa hyppäsi ylös ritarillisen vapauttajansa olalle osoittaakseen hänelle kiitollisuuttaan, mutta sihisi sieltäkin vihoissaan surmatulle viholliselleen.

Tämän johtavan sankariteon jälkeen -- jommoista minun arveluni mukaan ei saa puuttua mistään romaanista -- vei Timar kimpsunsa ja kampsunsa maihin. Kaikki oli pantu laukkuun, jonka hän helposti saattoi heittää selkäänsä. Mutta pyssy, pyssy! Almira ei siedä nähdä häntä pyssy kädessä, ja tänne ei sitä voi jättää, sillä silloin voi joku viedä sen muassaan. Mitä oli tehtävä? Timarin päähän pisti panna se Almiran hampaiden väliin, ja niin kantoi se ylväänä kivääriä kuin voitonmerkkiä edessään, pitäen sitä hampaissaan kuin villakoira herransa kävelykeppiä.

Narcissa istui yhä kehräten Mikaelin olalla. Itse kävi Mikael Almiran jälessä antaen tämän näyttää itselleen tietä.

Hän tunsi olevansa aivan uusi ihminen kulkiessaan näitä ruohottuneita polkuja pitkin. Täällä vallitsi pyhä hiljaisuus, syvä yksinäisyys.

Hedelmäpuut ovat täydessä kukassa tässä paratiisissa; niiden valkoisten ja ruusunpunaisten pyramiidien välissä kohoaa pyöreänä orjanruusupensaat; vihreä, kaunis ruohopeite on kirjailtu vuoroin orvokeilla ja voikukkasilla; kultaiset auringonsäteet viekottelevat kukilta rakkaudentunnustuksia, suloista tuoksua -- ilma on siitä kylläinen; joka hengähdyksellä imee sisäänsä kultaa ja rakkautta. Mehiläisparvet surisevat kukkapuiston lävitse, ja tässä salaperäisessä surinassa, näistä kukkasilmistä puhuu Jumala, katsoo Jumala...

Se on Herran temppeli.

Ja jotta ei kirkkolauluakaan puuttuisi, virittää satakieli valituksensa Davidin psalmista, ja leivo laulaa ylistyslaulua -- vaikka vielä kauniimmin kuin kuningas David.

Siinä paikassa, missä sinipunervat sireenipensaat avautuvat ja pieni asunto tulee näkyviin, pysähtyy Mikael kuin lumottuna.

Pieni talo näyttää uivan liekkimeressä ei tulen, vaan ruusujen liekeissä. Sitä peittää yltä päältä orjanruusukiehkurat, jotka punoutuvat aina katolle asti, ja ympärillä laajalti ei näy mitään muuta kuin kukkia. Tuhannet orjanruusupensaat ja sylenkorkuiset ruusupuut muodostavat pyramiideja, aitauksia ja lehtokujia. Se on ruusulehto, ruusuvuori, ruususokkelo, jonka komeus sokaisee ja jo kaukaa levittää tuoksua, joka ympäröi meitä ylimaallisen ilmakehän tavoin.

Tuskin oli Mikael astunut polulle, joka kiemurteli tämän ruusulehdon lävitse, ennenkuin helisevä ilohuuto kajahti häntä vastaan. Huudettiin hänen nimeään.

"Oi, herra Timar!"

Ja huutaja tuli juosten häntä kohti. Timar oli jo äänestä tuntenut hänet. Se oli Noëmi.

Pikku Noëmi, jota hän ei ollut kolmeen ja puoleen vuoteen nähnyt.

Miten hän oli kasvanut siitä ajasta lähtien ja miten hän oli kehittynyt, miten hän oli muuttunut! Hänen pukunsa ei enää ollut huolimaton, yksinkertainen tosin, mutta sievä. Tuuheassa, kullankeltaisessa tukassa on hänellä vastapuhjennut ruusunnuppu.

"Ah, herra Timar!" huudahti tyttö juosten tulijaa vastaan ja jo kaukaa ojentaen kätensä häntä kohti tervehtiäkseen häntä lämpimällä kädenpuristuksella.

Mikael vastasi kädenpuristukseen ja seisoi hetkisen vaipuneena katselemaan tyttöä.

Kas siinäpä kasvot, jotka loistivat ilosta hänen tullessaan?

"Kuinka pitkä aika siitä onkaan, kun viimeksi näimme teidät!" sanoi Noëmi.

"Ja kuinka teistä on tullut kaunis!" huudahti Timar.

Tyttö oli tosiaankin viime vuosina muuttunut suuresti edukseen.

Tyttökasvoissa esiintyy se omituinen ilmiö, että monen kuvankauniin lapsen piirteet tulevat kehityskautena karkeiksi ja leveiksi, ja niistä katoaa silloin herttaisuus, jotavastoin toisissa kasvoissa tänä aikana kehittyy tavaton sulo, joka muuttuu aavistamattomaksi täydellisyydeksi, ihanteelliseksi kauneudeksi.

Kenties on tämä kaunis ilmiö selitettävissä luonnollisella tavalla. Kenties muovailevat heräävät tunteet kasvoja ja kenties muuttuvat niiden piirteet pysyväisistä sieluntiloista ja taipumuksista, surusta ja ilosta, levottomuudesta ja mielenrauhasta samalla tavoin kuin simpukka muuttaa kuortansa. Noëmin kasvot loistivat.

"Te siis vielä muistatte minut", kysyi Timar pitäen hänen pientä kättään omassaan.

"Me olemme usein ajatelleet teitä."

"Onko rouva Terese terve?"

"Tuolla hän tuleekin."

Nähdessään Mikaelin kiirehti Terese askeleitaan; hän tunsi jo kaukaa entisen laivakomissaarion, joka nyt, kuten edelliselläkin kerralla, lähestyi hänen majaansa harmaassa takissa ja metsästyslaukku olalla.

"Jumalan nimessä tervetuloa! Olette kauan antanut meidän odottaa!" huudahti rouva vieraalleen. "Mutta te olette kuitenkin säilyttänyt meidät mielessänne?" lisäsi hän syleillen muitta mutkitta Mikaelia, jolloin tämän täyteen ahdettu laukku pisti hänen silmiinsä. "Almira", hän sanoi koiralle, joka lähestyi samassa, "ota tämä laukku ja kanna se taloon."

"Siinä on myös pari paistia", muistutti Mikael. "Vai niin! Varo vain, Almira, ettei Narcissa pääse sen kimppuun."

Noëmi tunsi loukkaantuvansa. "Oi, Narcissa ei suinkaan ole niin huonosti kasvatettu."

Rouva Terese suuteli häntä hyvittääkseen virheensä. Ja Noëmi leppyi.

"Mutta nyt menemme sisään", sanoi Terese ja tarttui tuttavallisesti Mikaelin käsivarteen. "Tule mukaan, Noëmi!"

"Heti paikalla. Minä kannan samalla sisään korin; se onkin jo täynnä."

Suuri, veneenmuotoinen valkoisista pajunoksista punottu kori oli tien vieressä ja sen kukkuraista sisältöä peitti liinakankaan palanen. Noëmi valmistautui tarttumaan koriin molemmista kädensijoista.

Mikael juoksi luo.

Noëmi nauroi lapsellisesti, veitikkamaisesti ja veti liinan syrjään. Kori oli täynnä ruusunlehtiä.

Mikael tarttui siitä huolimatta toiseen kädensijaan, ja niin kantoivat he yhdessä suurta ruusukoria polkua pitkin, jota molemmilta puolilta ympäröivät lavendelipensaat.

"Laitatteko ruusuvettä lehdistä?" kysyi Timar.

Terese katsahti Noëmiin.

"Kuule, kuinka hän heti arvaa kaikki!"

"Meilläkin Komornissa valmistetaan paljon ruusuvettä. Monet köyhät naiset saavat niistä elatuksensa."

"Niinkö? Ruusu on siis muuallakin Jumalan siunauksena? Tämä kaunis, kallisarvoinen kukka, joka yksinänsä saattaisi ihmisen rakastamaan maailmaa! Eikä se ainoastaan ilahuta hänen sydäntään, vaan se antaa hänelle leipääkin. Nähkääs viime vuonna oli meillä huono vuosi; halla vei syksyllä hedelmät ja viinisadon; märkä, kylmä kesä hävitti mehiläisparvet; siipikarjan ja karjan tappoivat taudit; meidän olisi ollut pakko turvautua säästöihimme, ellei ruusuja olisi ollut, jotka pelastivat meidät pulasta. Ruusut kukkivat joka vuosi ja ovat aina meille uskollisia. Olemme keittäneet kolme sataa ankkuria ruusuvettä, jotka olemme myöneet kaikki Serbiaan ja saaneet viljaa vastineeksi. Oi, te rakkaat, kauniit kukkani, jotka annatte minulle elatuksen!"

Siitä kun Timar viimeksi oli käynyt täällä oli pientä asuntoa hiukan suurennettu. Kuivatusuuni ja keittiö ruusuveden valmistamista varten olivat tulleet lisää. Täällä oli liesi kuparikattiloineen, josta tippui hyvin hitaasti ulos ensimmäinen keitos; lieden ääressä oli suuri amme, jossa olivat jo poljetut ruusunlehdet, ja leveälle penkille olivat tuoreet lehdet levitetyt kuivamaan.

Mikael auttoi Noëmia tyhjentämään korin sisältö penkille. Siinäpä tuoksu, sellainen lemu, joka aivan huumasi. Noëmi painoi päänsä pehmeään lehtikasaan ja sanoi:

"Mahtaisipa olla ihanaa kerran saada nukkua sellaisella ruusuvuoteella!"

"Lapsi houkka!" nuhteli äiti häntä. "Sinä et enää heräisi siitä unesta, ruusujen tuoksu surmaisi sinut."

"Olisipa ihanaa kuolla sillä tavoin!"

"Vai niin, sinä siis mielelläsi haluaisit kuolla!" torui Terese-rouva. "Sinä tahtoisit jättää minut yksikseni tänne, sinä paha lapsi!"

"Ei, ei!" huusi Noëmi syleillen ja suudellen äitiään. "Minä en jätä sinua -- sinua rakas, kallis oma pikku äitini!"

"Miksi siis lasket tuollaista leikkiä? Eikö niin, herra Timar, ettei nuoren tytön sovi laskea sellaista leikkiä äitinsä kanssa, pienen tytön, joka eilen leikki nukeilla."

Mikael myönsi Terese-rouvan olevan oikeassa siinä, että joka tapauksessa oli anteeksiantamatonta nuoren tytön sanoa äidilleen olevan kaunista kuolla joko tavalla tai toisella.

"No, jääppäs nyt tänne pitämään silmällä, ettei kattila kiehu maahan; minä menen valmistamaan hyvän aterian vieraallemme. Jäättehän luoksemme koko päiväksi?"

"Minä jään täksi ja huomiseksi päiväksi, jos annatte minulle jotakin työtä, jolla voin auttaa teitä. Viivyn niin kauan kuin te voitte antaa minulle työtä."

"Oi, silloin voitte viipyä koko viikon", keskeytti Noëmi, "minä kyllä annan teille yllin kyllin työtä."

"Minkähän laatuista työtä sinä voisit antaa herra Timarille, pikku hupakko?" kysyi Terese-rouva hymyillen.

"Oi, panisin hänet sotkemaan ruusunlehtiä!"

"Kenties hän ei tiedä, miten siinä menetellään."

"Enkö minä tietäisi sitä!" sanoi Timar; "minä olen vanhempaini kotona usein auttanut äitiäni siinä työssä!"

"Äitinne oli kai myöskin hyvin hyvä?"

"Hän oli hyvin hyvä."

"Ja te piditte paljon hänestä?"

"Sangen paljon."

"Elääkö hän vielä?"

"Siitä on kauan, kun hän kuoli."

"Teillä ei siis nyt ole ketään koko maailmassa?"

Timar viivytteli vastausta hetken aikaa ja painoi sitten surullisena päänsä alas.

"Ei ketään..."

Hän oli puhunut totta.

"... Minulla ei ole ketään maailmassa -- se on surullinen totuus."

Mikael näki Terese-rouvan yhä seisovan ovella epätietoisena siitä, menisikö vai eikö.

"Kuulkaapas, Terese-äiti", hän sanoi nopeasti tullen tajuihinsa, "älkää huoliko mennä keittiöön keittämään mitään minun tähteni. Minulla on kaikenlaatuisia ruokavaroja repussani; teidän ei tarvitse muuta kuin kattaa pöytä ja meille kaikille on ruokaa yllin kyllin."

"Mutta kuka sitten on varustanut teille niin runsaat eväät?" kysyi Noëmi.

"Kukapa muu kuin herra Fabula?"

"Vai niin, se kelpo perämies. Onko hänkin täällä?"

"Hän lastauttaa laivaa toisella rannalla."

Therese oli arvannut Timarin ajatukset eikä tahtonut olla epähienompi kuin tämä. Hän tahtoi näyttää, ettei häntä arveluttanut jättää Noëmia yksin Timarin kanssa.

"Ei, minä olen nyt päättänyt toisin. Minä laitan kaikki valmiiksi keittiössä ja pidän silmällä kattilaa täällä. Mene sinä, Noëmi, sillä aikaa näyttämään herra Timarille saarta ja niitä muutoksia, joita hänen viime käyntinsä jälkeen on tapahtunut täällä."

Noëmi oli kuuliainen lapsi. Hän teki aina napisematta kaikki, mitä hänen äitinsä käski.

Hän sitoi päähänsä kirjavan turkkilaisen huivinsa, joka ympäröi niin sievästi hänen kasvojaan. Timar tunsi sen samaksi silkkihuiviksi, jonka hän edellisellä kerralla oli antanut hänelle lahjaksi.

"Näkemiin siis, sydänkäpyseni!" -- "Näkemiin!" sanoivat äiti ja tytär suudellessaan toinen toistaan. Jos jompikumpi poistui talosta, otti hän aina silloin toisesta sellaiset jäähyväiset kuin olisi hän lähtenyt ulkomaille. Ja kun he taas hetken perästä kohtasivat toisensa syleilivät ja suutelivat he taas, ikäänkuin eivät olisi nähneet toisiaan vuosikausiin. Eihän heillä muuta ollut kuin toinen toisensa.

Noëmi katsahti äitiinsä kysyvästi. -- Terese vastasi pään nyökäyksellä joka merkitsi samaa kuin: "Mene sinä vain!"

Noëmi alkoi nyt Timarin kera kiertää saarta. Tie oli niin kapea, että heidän täytyi kulkea aivan toinen toisensa vieressä. Almira oli kuitenkin niin viisas, että pisti suuren päänsä heidän väliinsä siten muodostaen luonnollisen rajan.

Pienellä saarella oli viljelys kolmena viime vuotena huomattavasti edistynyt. Viljelevän käden jälkiä ulottui aina saaren niemekkeelle asti. Tiheän metsän lävitse kulki tie. Monivuotinen pensaikko poppelilehdossa, missä poppelien rungot olivat niin paksut, ettei kahden ihmisen käsivarret ulottuneet niiden ympäri, oli raivattu pois ja villit hedelmäpuut oli jalostettu istukasoksien avulla. Matalasta näreiköstä oli taitava käsi luonut aistikkaasti järjestettyjä aitauksia. Siinä, missä hedelmäpuutarha päättyi, alkoivat luonnon muodostelemat pensasaitaukset, ja sitäpaitsi olivat niitytkin, jotka olivat lampaiden ja vuohien laidunmaita, senkaltaisten aitauksien ympäröimiä. Erään pienen valkoisen karitsan kaulassa oli punainen nauha; se oli arvatenkin Noëmin valittu lemmikki.

Kun laitumella käyvät eläimet näkivät Noëmin, tulivat ne juosten häntä kohti määkien tervehdykseksi. Noëmi ymmärsi hyvin niiden kieltä. Sitten ne seurasivat tyttöä ja Timaria aina niityn toiseen laitaan, missä taasen elävä aita kohosi heidän edessään.

Tämän toisella puolella näkyi komea pähkinäpuulehto, leveine varjoisine latvoineen ja kyynärän paksuisine runkoineen, joiden kaarna oli silkin hienoa.

"Nähkääs", sanoi Noëmi, "nämä pähkinäpuut ovat äitini ylpeys. Ne ovat vain viidentoista vuoden vanhoja -- vuotta nuorempia minua."

Hän sanoi tämän niin koruttomasti. Pähkinäpuista oikealle avautui suomaa, jonka lävitse Timar muisti ensi käynnillään raivanneensa tien. Nyt peittivät tätä alaa suota vesikasvit, keltaiset liljat ja valkoiset kielonkaltaiset kukat ja keskellä seisoi suuri haikara hiljaisessa haaveilussa.

Timar avasi veräjän. Hänestä tuntui mieluisalta muistella tätä puoleksi villiä paikkaa, mutta hänestä tuntui kuin hänen seuralaisensa olisi ollut peloissaan ja tuntenut jonkinlaista arkuutta tällä paikalla.

"Oletteko yhä yhtä yksinäisiä tällä saarella?" kysyi Timar.

"Olemme aivan kahden. Toisin ajoin, vuosimarkkinoille, tulee tänne kansaa tekemään vaihtokauppaa ja talvella käy täällä halonhakkaajia, jotka auttavat meitä raivaustyössä ja vievät maksuksi muassaan kaadetut puut. Kaiken muun teemme itse."

"Mutta hedelmien viljelys on sangen vaivalloista, etenkin matojen vuoksi."

"Eipä meille niistä ole paljonkaan haittaa. Puissa laulelevat ystävämme helpoittavat työtämme hävittämällä sukupuuttoon madot. Näettekö noita monia pesiä lehdossa? Niissä kaikissa asuu apulaisiamme. Täällä ei kukaan niitä hätyytä ja ne tekevät meille oivallisia palveluksia. Kuulkaapa, miten ne livertävät!"

Lehdossa raikui todella paratiisin konsertti. Illansuussa palaavat kaikki linnut pesiensä lähettyville ja silloin on niiden laulusulosointuisinta; käellä, metsien kellolla, on yllin kyllin työtä lyödessään kellonlyöntejä ja rastas viheltää kreikkalaisia värssyjä.

Yht'äkkiä huudahti Noëmi, kalpeni, pani vapisevan käden sydämelleen ja horjahti taaksepäin, jolloin Timar katsoi velvollisuudekseen tarttua hänen käteensä, jotta hän ei kaatuisi.

"Mikä teidän on?"

Noëmi piti käsiään kasvojensa edessä ja huusi puoleksi itkien, puoleksi hymyillen kauhun ja inhon sekaisella äänellä:

"Katsokaa, katsokaa. Tuolla se tulee..."

"Mikä?"

"Oi, tuo tuolla!"

Timar näki nyt suuren, komean, ryppyisen sammakon hyppelevän levollisesti ruohikossa, vakoillen toisella silmällään tulijoita ja ollen valmiina hätätilassa yhdellä harppauksella loikkaamaan lähimpään vesilätäkköön.

Noëmi oli niin kauhun herpaisema, että hän ei edes kyennyt pakenemaan.

"Pelkäättekö te noin sammakoita?" kysyi Timar.

"Inhoan niitä. Olisin kuoleman oma, jos yksikään loikkaisi päälleni."

"Niin, niin. Sellaisia tytöt ovat. Kissoista he pitävät, siksi, että ne osaavat liehitellä; mutta sammakoita he eivät siedä, siksi että ne ovat rumia. Ja kuitenkin ovat sammakot meidän yhtä hyviä ystäviämme kuin linnut. Nämä halveksitut, inhotut elukat ovat puutarhurin parhaita liittolaisia. Tiedättehän olevan olemassa perhosia, kovakuoriaisia ja matoja, jotka näyttäytyvät vain öisin. Yöllä nukkuvat laululinnut, mutta innoittavat sammakot tulevat silloin ulos piilopaikoistaan ja taistelevat silloin meidän vihollistemme kanssa. Ne syövät yöperhosia ja niiden toukkia, kastematoja, hyönteisiä ja usein vahingollisia etanoita. On ilo nähdä, miten sammakot metsästelevät noita vahingollisia matelijoita. Pysykää hiljaa -- katsokaa vain, tuo ruma, ryppyinen sammakko ei loiki ruohikossa vain teitä peloittaakseen. Se ei suinkaan ajattele sellaista. Se on sävyisä eläin, joka ei tiedä tekevänsä mitään pahaa eikä pidä teitä vihollisenaan. Näettekö tuolla sinistä kovakuoriaista, joka räpyttelee siipiään; se on mitä vaarallisin metsähyönteinen, puunsyöjä, jonka yksi ainoa toukka pystyy hävittämään kokonaisen nuoren metsän. Ja sen on ryppyinen ystävämme katsonut saaliikseen. Älkäämme häiritkö sitä. Katsokaa, kuinka se vetäytyy kokoon tehdäkseen loikkauksen. Varokaa! Nyt se on tehnyt pitkän harppauksen ja pistää salaman nopeasti ulos pitkän kielensä. Nyt on kovakuoriainen onnellisesti nielaistu; vain sen siivet näkyvät enää sammakon suusta. No, sanokaa, eihän sammakkopahanen ole niinkään inhottava elukka, huolimatta vähemmän kauniista puvustaan?"

Noëmi löi iloisena kätensä yhteen ja tunsi jo vähemmän vastenmielisyyttä sammakoita kohtaan. Hän suostui mielellään siihen, että Mikael tarttui hänen käteensä ja vei hänet lammin reunalle, missä hän kertoi, miten ymmärtäväisiä sammakot olivat, mitä kepposia ne tekivät ja mitä ihmeellisiä lajimuutoksia niiden seassa esiintyi. Hän kertoi taivaansinisistä Surinam-sammakoista, jommoisesta Preussin kuningas maksoi neljä tuhatta viisi sataa taaleria; samaten hän jutteli tulisammakosta, joka öiseen aikaan levittää ympärilleen kirkasta valoa, hiipii taloihin, ryömii hirsien väliin ja kurnuttaa armottomasti öisin; Brasiliassa on usein aivan mahdotonta kuulla laulajia ja orkesteria oopperassa, siitä syystä, että lukuisat sammakot, joita asustelee teatterissa, yhtyvät kuoroon.

Noëmi nauroi jo hirveälle viholliselleen. Nauru on puolitie vihasta rakkauteen. --

"Jospa ne vain eivät kirkuisi niin inhoittavasti."

"Näillä sävelillä ne kuitenkin ilmaisevat hellät tunteensa vaimoilleen, sillä vain urossammakoilla on laulun lahja, naaraat sitävastoin ovat mykkiä. Sammakko huutaa koko yön vaimolleen: 'Kuinka kaunis sinä olet, kuinka viehättävä!' Voiko olla olemassa hellempää olentoa kuin sammakko on?"

Noëmi alkoi nyt myös ottaa asian tunteelliselta puolelta.

"Sitäpaitsi on sammakko oppinut eläin. Lehtisammakko ymmärtää, nähkääs, ilmanennustusta. Sadeilman lähetessä se tuntee sen etukäteen, nousee ylös vedestä ja ennustaa kurnuttaen. Kun sitten taas on kuivia ilmoja tulossa, palaa se takaisin veden alle."

"Vai niin!"

Noëmi alkoi tulla uteliaaksi.

"Minä otan heti kiinni yhden", sanoi Timar. "Minä kuulen yhden harjoittavan laulua täällä pähkinäpensastossa."

Pian senjälkeen hän palasi todellakin kantaen lehtisammakkoa käsiensä välissä.

Noëmi vapisi ja oli innostunut. Hänen kasvonsa punastuivat ja kalpenivat.

"Katsokaappa nyt tänne", sanoi Timar hänelle avaten hiukan käsiään. "Eikö se olekin mitä herttaisin pikku elävä? Se on yhtä kauniin vihreä kuin nuori ruoho, ja sen jalat ovat ihmiskäden kaltaiset, pienoiskoossa tietenkin. Kuinka sen sydän lyö! Kuinka se katselee meitä viisaine, mustine silmineen, jotka ovat kultaisen renkaan ympäröimät! Sammakko ei ensinkään pelkää meitä."

Noëmi, joka horjui uteliaisuuden ja pelon välillä, ojensi vapisevan kätensä, mutta veti sen taas heti nopeasti takasin.

"Ottakaa se vain. Koskekaa siihen. Se on maailman viattomin eläin."

Pelokkaana, mutta kuitenkin hymyillen ojensi Noëmi kätensä, mutta ei katsonut sammakkoa, vaan Timarin silmiin, ja hän säpsähti, kun kylmä eläin kosketti hänen väriseviin hermoihinsa. Senjälkeen hän naurahti tyytyväisenä kuin lapsi, joka ei ensin ole uskaltanut mennä kylmään veteen, mutta sitten iloitsee tultuaan sinne.

"Nähkääs nyt, se ei ensinkään liikahda kädessänne; se on siinä hyvin tyytyväinen. Me viemme sen nyt kotiin; siellä otamme lasin, johon kaadamme vettä ja sitten teemme piilipuunoksista pienet tikapuut ja sitten päästämme sammakon lasiin, ja niin usein kuin sade lähestyy tulee se kiiveten tikapuita ylös. -- Antakaappa se minulle, niin minä kannan sen."

"Ei, ei", sanoi Noëmi, "minä pidän sen. Minä kannan itse sen kotiin."

"Mutta pitäkää edes kätenne hyvin yhdessä, muutoin se hyppää ulos. Ei kuitenkaan liian kovaa, niin ett'ette purista sitä kuoliaaksi. -- Ja menkäämme nyt, sillä kaste laskeutuu maahan, ja ruoho alkaa käydä kosteaksi."

He läksivät siis kotimatkalle. Noëmi juoksi edellä ja huusi jo kaukaa äidilleen:

"Äiti, äiti, katso, mitä me olemme saaneet kiinni! Kauniin linnun!"

Terese-rouva antoi viisaasti harkitulla ankaruudella tyttärelleen nuhteita.

"Etkö tiedä, ettei ole lupa pyydystää lintuja?"

"Mutta tämä on niin kaunis lintu! Herra Timar otti sen kiinni ja antoi minulle. Kas tässä, katsoppa vain käteeni."

Terese-rouva löi kätensä yhteen nähdessään lehtisammakon Noëmin sormien välistä.

"Kas vain, miten se vilkuttaa kauniilla silmillään!" huudahti Noëmi ilosta säteilevin kasvoin. "Me panemme sen lasiin ja pyydystämme sille kärpäsiä ja sitten se ennustaa minkälainen ilma on tulossa. Voi sitä pientä, rakasta eläintä!"

Ja hän painoi hyväillen pientä lehtisammakkoa poskeaan vastaan.

Terese kääntyi hämillään Timarin puoleen.

"Te olette noita, herra. Vielä eilen olisi hänestä saanut hengen tuon elukan avulla..."

Mutta Noëmi osottautui aivan ihastuneeksi sammakkoon. Kattaessaan illallista kuistilla hän piti äidilleen kokonaisen esitelmän sammakoista, kaikesta, mitä hän oli kuullut Timarilta, siitä, miten hyödyllisiä, viisaita ja huvittavia eläimiä sammakot ovat; ei ensinkään ole totta, että ne purskuttavat myrkkyä itsestään, kun niitä ärsytetään, tai että ne ryömivät nukkuvan ihmisen suuhun ja että ne imevät lehmien maidon eikä sekään, että ne halkeavat myrkystä, jos niiden edessä pidetään hämähäkkiä; se on siis pelkkää panettelua ja tyhmää taikauskoa. Ne ovat meidän uskollisimpia ystäviämme, sillä ne valvovat edestämme öisin. Pienet tiheät jalanjäljet sileäksi haravoidulla hiekalla talon ympärillä ovat rauhoittavia todistuksia niiden ystävällisestä vartiopalveluksesta; olisi siis kiittämätöntä olla peloissaan niiden vuoksi.

Timar oli sillävälin valmistanut piilipuun oksista pienet tikapuut vihreäpukuiselle ilmatieteilijälle; ne hän pani avosuiseen lasiin, jonka hän täytti puoleksi vedellä ja peitti sen paperikannella, johon hän teki reiän päästääkseen siitä alas kärpäset vangitulle ilmanennustajalle. Tämä tietenkin vetäytyi veden alle lasin pohjalle eikä välittänyt lasista, eikä laulusta. Noëmi iloitsi siitä, kun luuli sen todistavan, että kaunista ilmaa jatkuisi.