Part 17

Atalia oli toden teolla Timean kotipaholainen, ei ainoastaan suuressa vaan myös pienessä.

Häneltä ei jäänyt huomioonottamatta pieninkään tilaisuus kiusata Timeaa.

Hänen mielestään Timea tahtoi loistaa jalomielisyydellään kohtelemalla talon entistä neitiä kuten sisartaan ja hienoa naista, ja tässä oli Atalian mielestä kylliksi syytä näyttää maailmalle, että hän muka olikin vain palvelijatar.

Timean täytyi joka päivä ottaa väkivallalla luuta Atalian kädestä tämän tullessa siivoamaan hänen huonettaan. Toisinaan näki hän Atalian puhdistamassa hänen vaatteitaan. Ja jos oli päivällisvieraita ei Ataliaa saanut millään muotoa pois keittiöstä.

Atalia oli saanut takaisin koko vanhan puku- ja koristevarastonsa; hänellä oli kaapit täynnä tiibetti-, merino- ja gros-de-naple pukuja; mutta hän käytti mieluummin kuluneimpia ja likaisimpia pukujaan, niitä, joita hän ennen oli käyttänyt vain kammattaessa ja lisäksi oli hänen sydämensä iloinen, kun pukuun paloi reikä keittiössä tai kun lamppua puhdistaessa öljytahra loiskahti hameelle. Hän tiesi, miten syvästi se loukkasi Timeaa. Korunsa hän myös oli saanut takaisin. Niitä oli tuhansien arvosta, mutta hän ei käyttänyt niitä, vaan osti itselleen lasisen rintaneulan kymmenellä kreuzerillä ja kiinnitti sen rintaansa.

Timea otti silloin salaa neulan ja antoi vaihtaa sen lasin oikeaan opaaliin ja rikkiset vaatteet hän kerran poltti antaen ommella Atalialle puvun samasta kankaasta, josta hänellä itsellään oli puku.

Oi, Timean mieltä voitiin pahoittaa, mutta ei häntä suututtaa.

Käytöksessäänkin Atalia osoitti sietämätöntä nöyryyttä Timeaa kohtaan, huolimatta siitä, tai oikeammin juuri sen vuoksi, että Timea loukkaantui siitä. Kun Timea pyysi häneltä jotakin, kiirehti hän noutamaan pyydettyä tavaraa niin nöyränä kuin hän olisi ollut orjatar, joka pelkää ruoskaa. Hän ei milloinkaan puhunut luonnollisella äänellään, vaan kiusasi Timeaa pakottamalla äänensä tuollaiseksi ohueksi, kimeäksi diskantiksi, mikä aina kuuluu matelevan nöyrältä; hän sopersi ja änkytti teeskennellyn heikosti eikä ollut osaavinaan lausua r:ää.

Häntä ei millään muotoa saanut sinuttelemaan Timeaa.

Pahiten hän kiusasi sillä, että ylisti toista puolisoa toiselle.

Ollessaan kahden Timean kanssa hän huokasi: "Oi, kuinka onnellinen te olette, Timea, jolla on niin kelpo mies, joka rakastaa teitä niin kovin!" -- Kun Timar palasi kotiin, otti Atalia hänet vastaan lapsellisin nuhtein: "Onko kauniisti tehty, että olette näin kauan poissa? Timea on jo aivan epätoivoissaan; hän on jo odottanut teitä niin kovin. Menkää nyt hiljaa sisään yllättämään vaimonne. Pankaa kädet hänen silmilleen takaa päin; hän kyllä arvaa, ken se on."

Ja heidän täytyi kummankin sietää tätä ivaa, joka hellän osanoton teeskennellyn naamion alta loukkasi heidän sydämiään. Atalianhan olisi parhaiten pitänyt tietää, ettei heistä kumpainenkaan ollut onnellinen.

Näistä kasvoista -- ruumiillistuneesta ivasta -- he eivät missään paikassa omassa talossaan voineet vapautua. Minne hyvänsä he vetäytyivätkin, seurasi hän heitä matelevan imartelevana, loukkaavan nöyränä ja ivallisen palvelevaisena.

Ja he sietivät sitä!

Mutta Atalia, ollessaan yksin, heitti pois tämän naamarin, jolla hän rääkkäsi itseään ja muita, ja päästi koko vihansa purkautumaan.

Kuinka hän silloin paiskasikin kauas sen samaisen luudan, -- jota Timea turhaan oli koettanut vääntää hänen käsistään -- raivoissaan luotaan lattialle ja löi sitten varrella tuoleja ja sohvia piiskatakseen, kuten sanoi, pölyn niistä, mutta itse asiassa vain purkaakseen raivoaan. Kun hän meni ulos tai tuli sisään, ja puvun laahustin tarttui oveen tai puku muutoin oven ripaan, tempasi hän niin että joko ripa rikkoontui tai leninki repesi. Juuri se miellytti häntä. Porsliinin sirpaleet, särkyneet lasit ja jalattomat tuolit todistivat niistä onnettomista hetkistä, jolloin ne olivat olleet Atalian kanssa kahden.

Etenkin erästä mykkää esinettä hän ruoski katkeruudellaan ja ilkeydellään, jota hän pisara pisaralta oli koonnut; ei senvuoksi, että se olisi ollut mykkä eikä olisi osannut puhua, vaan sen vuoksi, että se oli hänen lihallinen äitinsä. Sohvi-äiti rukka piilottautui oman tyttärensä silmistä; häntä peloitti olla yksin hänen kanssaan. Hän oli ainoa, joka sai kuulla Atalian luonnollisen äänen ja joka sai nähdä sen pohjattoman kuilun, jonka hänen vihansa oli kaivanut. Sohvi-rouvaa peloitti maata samassa huoneessa tyttärensä kanssa ja hän näytti tuttavallisella tuulella ollen vanhalle uskolliselle palvelijalleen ne sinelmät, jotka kauniin Atalian käsi oli jättänyt hänen käsivarteensa. Kun Atalia tukahuttaen raivonsa tuli sisään, tarttui hän äitiään käsipuoleen ja huusi hänen korvaansa: "Miksi olet synnyttänyt minut?"

Kuinka hänestä tuntuikaan hyvältä potkaista rouvan lempikoiraa salaa!

Kuinka hyvältä hänestä tuntuikaan kannella Timealle, miten huonoja palvelijat olivat, mitä pahaa he taas olivat saaneet aikaan, mitä harmia tehneet. Timeakin sai osansa siitä.

Ja kun Atalia, teeskennellyin nöyryyden ilmein oli lopettanut päivän tehtävät ja vihdoinkin meni nukkumaan, ei kenenkään tarvinnut auttaa häntä riisuutumaan. Hän riuhtasi vaatteet päältään, katkoi solmuun menneet nauhat, ja avatut palmikot saivat mukautua siihen, että sormet ja kampa pitelivät niitä niin pahoin, kuin tukka olisikin ollut toisen ihmisen päässä tai olisi tehnyt jotain pahaa. Viimein polki hän jalkoineen vaatteita, jotka olivat hajallaan kaikkialla, sammutti kynttilät ja antoi sydämien käryttää, kunnes ne itsestään sammuivat -- täyttäköön vain savu ja käry huoneen! -- ja heittäytyi vuoteelle. Siellä hän puri tyynyjä ja repi niitä hampaillaan ajatellessaan niitä helvetin tuskia, joita hän oli kärsinyt päivän kuluessa. Unta ei tullut, ennenkuin hän kuuli yön hiljaisuudessa erään oven paukahtavan -- oven, joka johti miehen _yksinäiseen_ makuukamariin. Nyt hän oli iloinen. Nyt hän vaipui uneen.

Häneltä ei pysynyt salassa, että eivät nuori mies ja nuori vaimo olleet onnellisia.

Vahingoniloisena hän odotti, mitä ikävyyksiä tästä seuraisi.

Ei kumpainenkaan puoliso ollut huomaavinaan mitään.

Ei heidän välillään milloinkaan tapahtunut sanakiistaa, ei erimielisyyttä, eipä edes huokaus päässyt huomaamatta kuuluville.

Timea on muuttumatta, samanlainen; mies vain käy päivä päivältä yhä synkemmäksi. Tuntikausia hän istuu vaimonsa vieressä ja pitää välistä hänen kättään omassaan; mutta hän ei katso häntä silmiin, hän nousee ja poistuu sanomatta sanaakaan. Miehet eivät osaa säilyttää salaisuuksia yhtä hyvin kuin naiset.

Yhteen aikaan oli Timarilla tapana matkustaa usein pois ja määrätä paluupäivä, mutta tulla takaisin ennen määräpäivää. Toisinaan hän yllätti vaimonsa epätavalliseen aikaan, kun ei kukaan osannut odottaa häntä. Hän selitti muka sattumalta tulleensa kotiin eikä tahtonut näyttää, mitä hän etsi. Mutta otsalta saattoi lukea hänellä olevan epäilyksiä. Mustasukkaisuus ei anna hänelle rauhaa.

Eräänä päivänä sanoi Mikael olevansa pakotettu matkustamaan Levetincziin ja palaavansa luultavasti vasta kuukauden kuluttua. Hän oli valmistautunut pitkän poissaolon varalta.

Puolisoiden ottaessa toisiltaan jäähyväiset -- kylmästi, velvollisuudesta suudellen -- oli Ataliakin läsnä.

Hän hymyili.

Joku muu ei olisi kenties huomannut tätä hymyä tai ei ainakaan olisi tajunnut sitä ivaa, mikä siinä piili. Se oli vahingoniloista, halveksivaa hymyä petetylle aviomiehelle. Oli kuin hän olisi tällä hymyilyllä halunnut sanoa: "Mene sinä vain, hupsu!"

Mikael otti tämän pilkallisen hymyn pistoksen muassaan matkalle. Tämä pistos sydämessään hän matkusti aamupäivällä Levetincziä kohti; mutta keskipäivällä hän käännätti vaununsa takaisin ja oli keskiyöllä jälleen Komornissa.

Kaksi eri sisäänkäytävää johti hänen huoneisiinsa, joiden avaimet hänellä oli aina mukanaan. Hän saattoi siis päästä sisään kenenkään huomaamatta. Huoneestaan hän saattoi sitten mennä yhteisen huoneen lävitse Timean makuuhuoneeseen.

Timealla ei ollut tapana lukita makuuhuoneensa ovea. Hän tavallisesti luki vuoteessaan, ja kamarineidin oli usein käytävä katsomassa, oliko lamppu jäänyt palamaan hänen nukahdettuaan.

Makuuhuoneen toisella puolella oli se huone, missä Atalia ja Sohvi-rouva nukkuivat.

Mikael lähestyi ovea kuulumattomin askelin ja avasi sen varovasti.

Kaikki oli hiljaista, kaikki nukkuivat.

Yölamppu, joka seisoi valkoisen lasisuojustimen takana, valaisi huonetta himmeällä valollaan. Mikael veti syrjään vuoteen uutimen. Siinä lepäsi hänen edessään sama nukkuva pyhimyksen kuva, jonka hän kerran Pyhän Barbaran kajuutassa oli herättänyt henkiin. Hän näytti nytkin nukkuvan sikeästi. Hän ei tuntenut mitään, vaikka Mikael oli lähellä. Hän ei nähnyt häntä alasluotujen silmäripsiensä alta. Mutta nukkuva vaimo näkee rakastamansa miehen unissaankin ja suletuin silmin.

Mikael kumartui hänen povensa puoleen laskeakseen sydämen lyönnit. Sydän löi levollisesti, säännöllisesti. Minkäänlaisia petollisia oireita ei ollut huomattavissa... ei mitään, joka voisi antaa ravintoa sille suunnattomalle hirviölle, joka väijyy uhriaan.

Hän katseli kauan aikaa nukkuvaa.

Äkkiä hän säpsähti. -- Atalia seisoi hänen vieressään täysissä pukimissa vahakynttilä kädessään. Nytkin leijaili hänen kasvoillaan tuo ivallinen, loukkaava hymy.

"Oletteko unohtanut jotakin?" hän kysyi hiljaa.

Mikael vapisi kuin varas, joka on joutunut kiinni itse teossa.

"Hiljaa!" hän sanoi osottaen nukkuvaa ja riensi pois vuoteen luota. "Minä olen unohtanut paperini kotiin."

"Herätänkö Timean, jotta hän etsisi ne?"

Timaria harmitti se, että hän ensi kerran eläissään oli sanonut hätävalheen. Eiväthän hänen paperinsa olleet Timean luona, vaan hänen omassa huoneessaan.

"Ei, älkää herättäkö vaimoani. Paperit ovat minun huoneessani. Etsin vain avaimia."

"Ja löysitte ne?" kysyi Atalia pilkaten, näyttäen Mikaelille sitten valoa tämän omaan huoneeseen.

Täällä hän laski kynttilän pöydälle, mutta ei poistunut.

Mikael heitteli hämillään papereitaan sikin sokin. Hän ei löytänyt sitä, mitä etsi -- tietenkään ei, koska hän ei tiennyt, mitä etsi. Viimein hän lukitsi kirjoituspöydän laatikon ottamatta sieltä mitään.

Taaskin häntä kohtasi tuo ivahymy, joka nyt kerta toisensa perästä värähti Atalian huulille.

"Käskettekö mitään?" puhui tämä ikäänkuin vastaukseksi siihen tutkivaan katseeseen, jonka Timar häneen kiinnitti.

Mikael pysyi mykkänä.

"Tahdotteko minun puhuvan?"

Nämä sanat kuullessaan tuntui Mikaelista kuin maailma olisi luhistunut kokoon hänen päänsä päällä. Hän ei saanut sanottua sanaakaan.

"Tahdotteko minun puhuvan Timeasta?" kuiskasi Atalia kumartuen Timarin puoleen ja lumoten kauniilla käärmeen silmillään herpautuneen miehen tenhopiiriinsä.

"Mitä te tiedätte?" huudahti Mikael kiivaasti.

"Kaikki. -- Tahdotteko minun puhuvan?"

Timar oli kahdenvaihella.

"Mutta minä sanon teille edeltäkäsin, että te tulette kovin onnettomaksi saadessanne tietää, mitä minä tiedän."

"Puhukaa!"

"Olkoon menneeksi! Kuulkaa! Minä tiedän yhtä hyvin kuin te itse, että Timea ei rakasta teitä. Te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, ketä hän rakastaa. Mutta yhtä te ette tiedä, minkä minä tiedän, että Timea on teille uskollinen kuin enkeli."

Timar säpsähti.

"Myöntäkää, tätä ette olisi minulta odottanut. Eikö olisikin mielestänne ollut mieluisampaa kuulla, että vaimonne ansaitsisi halveksumisenne, niin että voisitte vihata häntä ja hyljätä hänet. Ei, herraseni! Alabasteripatsas, jonka olette ottanut vaimoksenne, ei rakasta teitä, mutta ei myöskään petä teitä. Sen tiedän täysin varmasti. Oi, teidän kunnianne on hyvässä tallessa. Vaikka olisitte pannut tarun Arguksen tuhansine silmineen vartiaksi tänne, ei hän olisi ollut minua parempi vartia. Ei ainoakaan hänen tekonsa, ajatuksensa eikä puheensa ole minulta salassa; ei missään sydämensä sisimmässä sopessa hän voi kätkeä mitään minulta. Teitte viisaasti ja aviokunniallenne eduksi ottaessanne minut taloonne. Minua te ette karkoita täältä, vaikka vihaattekin minua, sillä tiedätte varsin hyvin, että niin kauan kuin minä olen täällä, ei se mies, jonka edessä vapisette, voi lähestyä pyhättöänne. Minä olen kotinne timanttilukko. Te saatte tietää kaikki. Kun te lähdette kaupungista, on kotinne luostari koko matkanne ajan. Täällä ei käy ketään vieraita, ei naisia eikä herroja. Kaikki vaimonne saamat kirjeet löydätte avaamattomina kirjoituspöydältänne; saatte mielenne mukaan joko antaa ne hänelle tai heittää tuleen. Vaimonne ei poissaollessanne astu jalkaansa kadulle; joskus hän ajaa ulos, mutta silloinkin minun seurassani; hänen ainoa kävelypaikkansa on saari. Ja minä olen aina hänen lähellään; minä näen hänen kärsivän, mutta en kuule hänen milloinkaan valittavan. Kuinka hän voisikaan valittaa _minulle_, minulle, joka kärsin samoja helvetin tuskia ja niitä hänen takiaan. Sillä siitä hetkestä lähtien, jolloin nämä aavekasvot ensi kerran ilmestyivät tähän taloon, alkoi minun onnettomuuteni. Siihen saakka olin onnellinen. Minä olin rakastettu. -- Älkää pelätkö minun purskahtavan itkuun! Nyt minä en enää rakasta, nyt vain vihaan, vihaan koko sydämestäni. -- Te voitte turvallisena uskoa kotinne minun huostaani. Voitte matkustaa maailman ympäri ja olla levollinen; olettehan jättänyt minut tänne. Ja niin kauan kuin palatessanne tapaatte vaimonne elossa, voitte olla varma siitä, että hän on pysynyt uskollisena teille. Sillä tietäkää, herraseni, että jos hän joskus vaihtaisi ystävällisen sanan tämän miehen kanssa tai vastaisi hänen hymyilyynsä tai lukisi hänen kirjeensä, niin en minä odottaisi teitä, vaan ottaisin itse hänet hengiltä ja te tulette vain hänen hautajaisiinsa. -- Nyt tiedätte mitä jätätte tänne. Hiotun tikarin, jota mustasukkaisuuden raivo pitää paljastettuna vaimonne rintaa vasten. Ja tämän tikarin varjossa täytyy teidän joka päivä panna levolle, ja vaikka minä herätän teissä inhoa, tulette te epätoivoissanne tarraamaan minuun kiinni!"

Timar tunsi sielunsa voimat kokonaan lamautuvan tätä intohimoista purkausta kuullessaan.

"Olen sanonut kaiken, mitä tiedän Timeasta, teistä ja itsestäni. Toistan vielä kerran: olette ottanut vaimoksenne tytön, joka rakastaa toista. Tämä toinen on kuulunut minulle. _Te_ ryöstitte tämän talon minulta; teidän toimestanne menetin isäni ja omaisuuteni ja sitten te asetitte Timean tänne valtiaaksi. Nyt näette, mitä olette tehnyt. Timea ei ole puolisonne, vaan marttyyri. Ei siinä kyllin, että itse kärsitte; teillä on omallatunnollanne sekin tietoisuus, että olette tehnyt sen, jonka omistamisesta olette taistellut, onnettomaksi, vieläpä niinkin onnettomaksi, ettei Timea voi milloinkaan olla onnellinen, niin kauan kuin te elätte. Tämä piikki sydämessänne te lähdette kodistanne herra Levetinczy; ettekä löydä missään lääkettä kirveleville haavoillenne, -- ja siitä minä iloitsen koko sydämestäni."

Posket hehkuen, hampaat yhteenpuristettuina ja silmät salamoiden niiasi Atalia Timarille, joka uupuneena vaipui nojatuoliin tytön ojentaessa nyrkkinsä häntä kohti ikäänkuin olisi työntänyt näkymättömän tikarin hänen sydämeensä.

"Ja nyt... ajakaa minut ulos talostanne, jos uskallatte!"

Tytön kasvoilta oli kaikki naisellisuus poissa. Teeskennellyn nöyryyden asemasta temmelsivät niillä nyt hillittömän himon raivottaret.

"Ajakaa minut pois, jos teillä on rohkeutta siihen!" Ja ylväänä kuin voitonriemuinen pahahenki hän poistui Mikaelin huoneesta. Hän otti mennessään palavan vahakynttilän, jonka hän oli asettanut pöydälle ja jätti masentuneen aviomiehen pimeään. Hänhän oli jo sanonut miehelle, ettei hän ollut talon nöyrä palvelija, vaan sen suojeluspaholainen.

Kun Timar näki tytön palava kynttilä kädessään lähenevän ovea, käski joku ääni hänen sisässään häntä nousemaan tuoliltaan, tarttumaan Atalian käsivarteen ja huutamaan hänelle: "No, jääkää siis tähän kirottuun taloon, koska antamani lupaus sitoo minut, mutta te ette jää meidän kanssamme!"; ja sen jälkeen juoksemaan Timean huoneeseen kuten silloin, onnettomana iltana laivan upotessa, ottamaan hänet syliinsä huutaen: "Talo luhistuu kokoon; pelastakaamme itsemme!" sekä senjälkeen juoksemaan pois hänen kanssaan paikkaan, missä ei kukaan vartioisi heitä...

Tämä ajatus suhahti hetkeksi hänen päähänsä... Näin oli hänen meneteltävä...

Ovi Timean huoneeseen kävi, ja Atalia katsahti vielä kerran taakseen. Sitten hän meni sisään, ovi sulkeutui hänen jälkeensä ja Mikael jäi yksin pimeään. Oi, millaiseen pimeyteen!

Vihdoin hän kuuli avainta kierrettävän kaksikertaa lukossa.

Hänen kohtalonsa oli sinetöity.

Hän nousi ylös ja hapuili matkakapineitaan. Hän ei sytyttänyt valoa eikä kolannut, jotta ei talossa herättäisi eikä tiedettäisi hänen käyneen kotonaan.

Koottuaan tavaransa hän hiipi ulos hiljaa, sulki oven yhtä hiljaa ja poistui varovasti ja äänettömästi kuin varas tai pakolainen omasta talostaan. Brazovicsin tytär oli ajanut hänet ulos sieltä.

Ulkona kadulla otti hänet huhtikuun myrsky voimakkain lumiryöpyin vastaan. Tuollainen ilma on hyvä sellaisille, jotka eivät halua näyttäytyä kenellekään.

Tuuli vinkui kaduilla ja ajoi lunta silmiin, mutta Mikael Timar lähti siitä huolimatta matkaan sellaisessa ilmassa, jommoisessa ei ajeta ulos edes koiraakaan.

Kahdeskymmenesensimmäinen luku.

KEVÄTAIKA.

Raaka takatalven sää seuraa matkalaistamme aina Bajaan saakka. Siellä täällä peittää ketoja lumi, ja metsät seisovat paljaina.

Kylmä, myrskyinen sää on täydessä sopusoinnussa niiden ajatusten kanssa, jotka askartelevat Timarin aivoissa.

Tämä epäinhimillinen tyttö on oikeassa.

Ei yksistään mies ole onneton, vaan vaimokin.

Mutta mies on kaksinverroin onneton, sillä hänhän on aiheuttanut molempien onnettomuuden.

Nyt seuraa rangaistus hänen rikoksestaan.

Löytäessään Timean aarteet hän pidätti ne valloittaakseen niiden avulla tytön.

Hän on valloittanut hänet ja saa nyt kärsiä seuraukset.

Köyhä on vain _laumaihminen_, mutta köyhäkin voi silti olla onnellinen. Rikas on arvossapidetty ihminen; mutta silti voi rikas olla onneton.

Mutta miksi täytyy hänen olla onneton?

Eikö hänessä ole mitään rakastamisen arvoista? Eikö hänessä ole mitään niitä ominaisuuksia, joilla mies voi voittaa naisen rakkauden, -- miellyttävät kasvot, ilmehikkäät silmät, voimakas, miehekäs vartalo, terve veri ja sydän, joka kykenee rakastamaan? Eikö häntä voisi nainen rakastaa, vaikka hän olisi köyhä ja alhaisessa asemassa, rakastaa häntä vain hänen itsensä takia?

"Ja kuitenkin, hän ei rakasta minua!"

Katkerin itsesyytös miehen rinnassa, vielä raskaampi kuin tietoisuus rikoksestaan, on tämä:

"Vaimoni ei voi rakastaa minua!"

Mutta miksi sitten elämme? Mikä tarkoitus on sitten olemassaolollamme? Kyntää, kylvää, tehdä kauppoja? Koota rahaa? Ja sitten taas alkaa kyntää ja kylvää ja tehdä kauppoja ja koota rahaa?

Kenties myös tehdä hyvää lähimmäisilleen?

Se, joka ei saa rakkautta omassa kodissaan, etsii sitä kodin ulkopuolelta.

Se, jonka koti on vailla rakkautta, alkaa istuttaa puita ja hänestä tulee pomoloogi. Tämä on ensi aste.

Toisessa asteessa hän antautuu ihmisystävällisiin yrityksiin ja harjoittaa hyväntekeväisyyttä.

Minkä palkkion hän saa siitä? Maksaako vaivan tehdä hyvää ihmisille?...

Nämä lohduttomat, katkerat, kiusaavat ajatukset seurasivat Mikaelia aina Bajaan asti. Siellä hän levähti.

Hänellä oli täälläkin haaraliike, ja kulkiessaan Unkarin tasankojen yli hän antoi osoittaa kirjeensä tänne. Kokonainen pinkka odotti häntä.

Hän repäsi välinpitämättömänä auki toisen kuoren toisensa perästä. Mitä se häneen kuului, veikö halla rapsin vai ei? Mitä häntä liikutti se, että tuontitullia oli korotettu Englannissa, ja että metallien arvo nousi?

Saapuneiden kirjeiden joukossa oli kuitenkin kaksi, jotka eivät olleet hänelle samantekeviä. Toinen oli hänen asiamieheltään Wienissä, toinen Stambulista. Näiden kirjeiden sisältö ilahutti häntä suuresti. Hän pisti ne taskuunsa ja tästä hetkestä lähtien alkoi se tylsyys, joka oli saanut hänessä vallan, hälvetä. Hän antoi jälleen tavanmukaisella reippaudellaan ja innollaan asiamiehilleen tarpeellisia määräyksiä, kirjoitti muistiin heidän tiedonantojaan, ja kun kaikki oli selvä lähti hän nopeasti matkaan.

Nyt hänen matkallaan oli päämäärä.

Ei mikään korkea eikä tärkeä päämäärä, mutta kuitenkin joku päämäärä. Oli kyseessä valmistaa muutamalle ihmisparalle todellinen ilo.

Sää oli muuttunut. Taivas oli kirkastunut ja aurinko paistoi lämpimästi. Unkarissa, missä kesä tavallisesti äkkiä astuu kevään sijaan, eivät sellaiset vaihtelut ole harvinaisia. Bajan alapuolella onkin maisema vaihtunut.

Kun Mikael uusilla hevosilla kiirehti etelään päin, näytti luontokin yhdessä päivässä kiirehtineen viikkoja eteenpäin. Jo Mohacsissa vastaanottivat hänet metsät vaalean vihreinä, Zomborin seutuvilla peitti tummanvihreä samettipeite kedot; Neusatzissa kukkivat niityt monivärisinä ja Pancsovan tasangoilla hymyilivät rapsiketojen kultaiset aavat hänelle ja kummut olivat kuin ruusun värisen lumen peitossa, sillä manteli- ja persikkapuut kukkivat parhaillaan. Tämä kahden päivän matka oli kuin uni. Toissapäivänä Komornissa lumipeitteiset kedot ja jo tänään alisen Tonavan varsilla kukkivat lehdot!

Mikael astui alas Levetinczin linnan luona jäädäkseen sinne yöksi. Jo samana päivänä antoi hän tilanhoitajalle ohjeensa. Seuraavana aamuna nousi hän aikaisin ylös, istuutui vaunuun ja ajoi Tonavan rannalle katselemaan kuljetuslaivojaan. Siellä oli kaikki järjestyksessä. Ystävämme Johan Fabula oli nyt koko laivaston tarkastusmiehenä; täällä ei hänellä ollut mitään tehtävää.

"Armollinen herra voi lähteä sorsajahtiin."

Ja herra Levetinczy noudatti sitä hyvää neuvoa, jonka Fabula antoi hänelle. Hän kuljetti itselleen veneen ja käski viedä sinne eväitä viikon ajaksi. Sitäpaitsi hän käski panna veneeseen kaksipiippuisen pyssynsä ja ruutivaraston. Ei kenkään ihmettelisi sitä, vaikka hän ei edes viikon lopussa palaisi kaislikoista, missä näihin aikoihin oli yllin kyllin vesilintuja. Siellä vilisi villihanhia, joita ammutaan vain kauniiden höyhenten vuoksi; esiintyypä siellä pelikaanejakin, kerran ammuttiin siellä egyptiläinen ibislintukin ja väitetään siellä nähdyksi flamingokin. Kun intohimoinen metsästäjä joutuu oikein kaislikon sisään, saa odottaa kauan, ennenkuin hän taas sieltä ilmestyy. Ja Mikael rakasti metsästystä; merimiehelle on metsästys Tonavalla virkistystä.

Tällä kertaa hän ei ladannut pyssyään. Hän antoi venheen kulkea myötävirtaan aina Ostrovasaaren niemekkeelle asti. Siellä hän tarttui molempiin airoihin ja sousi suoraan Tonavan poikki.

Kuljettuaan saaren ohi, tunsi hän ennen pitkää seudun.

Eteläpuolella olevan kaislikon yllä kohosivat tuttujen poppelien latvat. Hän suuntasi sinne. Kaislikkoon oli sinne tänne taiteltu kulkuteitä, mutta nyt oli vain löydettävä oikea. Ja Mikael löysi aina sinne, missä hän vain kerrankin oli ollut, vieläpä pimeässäkin.

Mitähän Almira ja Narcissa nyt tekevät?

Mitä he tekevät tällaisella kauniilla ilmalla? Mitäpähän muuta kuin harjoittavat hienoa ajanviettoa, metsästystä?

Mutta metsästys on rajoitettu määrättyjen rajojen sisään. Myyriä on metsästettävä yön aikaan, eikä Narcissa niistä piittaa. Narcissaa on myös ankarasti kielletty väijymästä lintuja. Almiralle taasen on annettu määräys olla metsästämättä murmeleita, jotka niinä kolmena vuonna, jolloin Tonava oli jäässä, tulivat yli jään. Mitäpä siitä! Metsästetään siis vesilintuja! Se onkin oivallista urheilua.