Part 16

Timar tahtoi kiirehtää häitä. Hänen mielestään oli ajanhukkaamista hankkia myötäjäisiä ja järjestää asuntoa. Hän oli jo ostanut kaikki valmiina Wienistä. Timean hääpuvun olivat kuuluisat ompelijat valmistaneet eikä morsiamen tarvinnut itse kirjailla sitä kuutta viikkoa kuten sitä toista. -- Tämä kaksinkerroin onnettomuutta tuottanut puku oli kätketty erääseen seinäkaappiin, jota ei milloinkaan avattu. Sieltä ei kukaan ole ottava sitä esiin.

Mutta toisia esteitä, kirkollista laatua olevia, asettui tielle. Timea ei vielä ollut kastettu.

Olihan luonnollista, että Timar toivoi, kun nyt Timea kerran kääntyisi kristinuskoon, hänen kääntyvän protestanttiseen uskoon, jotta he voisivat yhdessä käydä jumalanpalveluksessa.

Mutta nyt vaativat tietysti protestanttiset papit kääntymyksen välttämättömänä ehtona, että tytön oli ensinnä tutustuttava kirkon uskonkappaleisiin.

Ja koska protestanttisessa kirkossa ei niinkuin katolisessa riitä se, että nähdään ja kuullaan, vaan on myös ymmärrettävä, niin täytyi neidon nauttia jonkun aikaa opetusta niissä aineissa, joita on välttämättä tunnettava, voidakseen tulla vakuutetuksi siitä, miten paljon järkevämmät ja omistamisen arvoiset ne opinlauseet olivat, joita hänen vast'edes oli seurattava, verrattuina niihin harhaoppeihin, joissa hän oli kasvanut.

Mutta tässä kohtasi suuri vaikeus. Islamin oppi ei dogmeissaan ensinkään koskettele naissukupuolta. Muhamettilaisnaiset eivät ole seurakunnan jäseniä. Heidän ei sallita ottaa osaa miesten jumalanpalvelukseen; heille ei "Merab" taulu, joka osoittaa Mekkaa kohti, merkitse mitään; heidän ei ole pakko pestä itseään ei "Abdestan"-, "Güzul"- eikä "Tüseret"-juhliksi; he eivät vietä Ramazan-paastoa eikä Beiram-juhlaa; he eivät myöskään tee pyhiinvaellusretkiä Mekan Kabaan, he eivät suutele synneistä puhdistavaa kiveä, eivätkä juo Zenzemen kaivosta; papit eivät vihkineet, eivätkä opettaneet eivätkä konfirmeeranneet heitä eivätkä antaneet heidän ripittää itseään; heillä ei edes ollut sielua. Enkeli Asrael, joka erottaa sielun ruumiista, ei tule heidän luokseen kuoleman hetkellä; enkelit Monkai ja Nakir eivät kuulustele heiltä kuoleman jälkeen, mitä hyvää ja pahaa he ovat tehneet elämässään. Heitä ei kylvötetä Ismül-kaivossa eikä heitetä Morhut luolaan; enkeli Israfilin tuomiopasuuna ei herätä heitä kuolleista; heidän otsalleen ei kirjoiteta sanaa "mumen" (uskollinen); he eivät juokse Alsiratin sillan yli eivätkä myöskään putoa seitsenkertaiseen helvettiin, missä Gehennassa vielä on inhimillinen ilmalämpö, jotavastoin kaikki seuraavat osastot, Ladhana, Hosama, Szair, Szakar, Jahim ja Al Harija, ovat asteen kuumempia kuin muut. Tätä kaikkea ei naisten tarvitse pelätä, mutta he eivät myöskään pääse paratiisiin, suuren Tuba-puun varjoon, sillä siellä eivät miehet heitä enää tarvitse; siellä odottavat heitä ikuisessa nuoruudessa kukoistavat "hourikset" seitsemänkymmentä seitsemän kutakin kohti. Muhamettilaisen mielestä on nainen vain kukka, joka kuihtuu ja pudottaa lehtensä; hänen sielunsa on kukan tuoksu, jonka tuuli vie muassaan, ja siihen kaikki loppuu.

Arvon herra sai miltei ylivoimaisen tehtävän koettaessaan saada Timeaa tajuamaan uskonnon perustotuuksia. Hän oli jo käännyttänyt monta juutalaista ja katolilaista, mutta turkkilaista tyttöä hän ei ennen ollut yrittänyt käännyttää.

Ensimmäisenä päivänä, kunnianarvoisan isän selittäessä autuutta tulevaisessa elämässä ja kertoessa, miten ne, jotka olivat kuuluneet toisilleen tässä elämässä, tulisivat löytämään toisensa, teki tyttö sen kysymyksen, kohtaisivatko ne toisensa, jotka pappi on yhdistänyt vai ne, jotka ovat rakastaneet toisiaan.

Tämä oli monimutkainen kysymys, johon kunnianarvoisa herra kuitenkin puritaniselta näkökannaltaan vastasi kutakuinkin tyydyttävästi siten, että koska ei ole ajateltavissa, että voisimme rakastaa jotakin muuta, kuin sitä, johon pappi on meidät yhdistänyt, ja koska toisaalta on mahdotonta, että emme rakastaisi sitä, johon pappi on meidät yhdistänyt, niin on raamatun sana tässäkin aivan oikea.

Mutta hän varoi kertomasta herra Timarille tästä mitään.

Seuraavana päivänä kysyi Timea häneltä, tulisiko hänen isänsä, Ali Tshorbadshi, myöskin sinne toiseen maailmaan, minne hänkin.

Tähän vaikeaan kysymykseen ei hänen kunnianarvoisa korkeutensa todellakaan voinut antaa mitään tyydyttävää vastausta.

"Mutta, minä tulen kai sielläkin olemaan herra Levetinczyn puoliso?" kysyi Timea sangen uteliaana.

Siihen kysymykseen osasi pappi jo nyt lohduttaen vakuuttaa näin varmasti käyvän.

"No, silloin minä pyydänkin herra Levetinczyltä, kun me yhdessä menemme taivaaseen, että hän jättää pienen sijan isälle, niin että hänkin saa olla meidän kanssamme. Ja sitähän hän ei toki voi minulta kieltää, eihän?"

Nyt raapi hänen korkea-arvoisuutensa korvantaustaansa ja selitti esittävänsä tämän arkaluontoisen kysymyksen yleisen kirkolliskokouksen ratkaistavaksi.

Kolmantena päivänä hän sanoi Timarille, että olisi kai parasta nyt jo kastaa ja vihkiä neiti. Jälellä olevat uskontotuudet saisi hänen herra miehensä selittää hänelle.

Seuraavana sunnuntaina tapahtuikin pyhä toimitus. Tällöin oli Timea ensi kerran protestanttisessa kirkossa.

Tämä yksinkertainen rakennus valkeaksi kalkittuine seinineen ja saarnatuoleineen, jossa ei näkynyt mitään kuvan veistoksia eikä kultauksia teki hänen mieleensä aivan toisen vaikutuksen kuin se toinen kirkko, josta häijy poika ajoi hänet ulos hänen kerran hiivittyään sinne. Siellä oli kullattu alttari, suuret vahakynttilät paloivat hopeaisissa kynttiläjaloissa, kaikkialla seinillä riippui kuvia, pyhää savua tuntui ilmassa, salaperäisiä lauluja kuului, ja kellojen soidessa laskeutuivat kaikki ihmiset polvilleen -- ja kaikki sellainen vaikuttaa mielikuvitukseen. Mutta täällä istuvat miehet ja naiset erotettuina eri penkkiriveissä, jokaisella on virsikirja edessään, ja kun kanttori alkaa laulaa, yhtyy koko seurakunta lauluun ja laulaa virren loppuun.

Ja sitten seuraa yleinen hiljaisuus; pappi nousee korkeaan saarnatuoliin ja alkaa puhua ilman mitään juhlallisia toimituksia; hän ei laula, hän ei juo kalkista, hän ei osota mitään pyhää esinettä, vaan puhuu keskeyttämättä. Timea ei käsitä, mitä hän puhuu. Hän vain ihmettelee, ihmettelee sitä, että kirkossa istuu kolme penkillistä täpötäynnä naisia, jotka eivät puhu mitään, eivät avaa suutaan; toinen naapuri ei edes uskalla kuiskata toisen korvaan. Kauhea kirkkojärjestys! Kolme legioonaa naisia, jotka ovat kokonaiseksi kahden tunnin ajaksi tuomitut olemaan vaiti! Olisipa heidän edes lupa huutaa "amen" saarnan jälkeen!

Timea istuu ensimmäisessä penkissä ensimmäisen kirkkoraadin jäsenen rouvan vieressä. Tämä on hänen toinen kumminsa. Toinen on hänen miehensä.

Ei edes itse kastetoimituksessa ilmene mitään juhlamenoja, jotka saattaisivat mielikuvituksen toimintaan. Korkea-arvoinen herra puhuu kastemaljan ääressä viisaita sanoja. Vihdoin loppuu sekin puhe. Kastettava kumartuu kastemaljan yli ja pappi kastaa hänet Pyhän Kolmiyhteyden nimeen "Susannaksi." -- Tämän nimen ovat kummit määränneet hänelle.

Senjälkeen puhuu pappi kummeille muistuttaen heitä heidän velvollisuuksistaan. Kirkkoraadin jäsenen rouva vie kummityttärensä takaisin penkkiin ja nyt kumartuu koko seurakunta rukoilemaan; mutta vain pappi rukoilee ääneen, kaikki muut hiljaa itsekseen. Ja Timea ihmettelee hiljaa mielessään, miksi hänet on kastettu "Susannaksi", kun hän oli ollut aivan tyytyväinen entiseen nimeensä. Rukouksen loputtua alkaa lukkari virren: "Oi, Israelin Jumala", mikä panee Timean hiljaisuudessa ihmettelemään, onko hänet kenties kastettukin juutalaiseksi.

Vihdoin häipyvät kaikki hänen epäilyksensä kun hänen korkea-arvoisuutensa, nuorempi pappi, nyt astuu saarnatuoliin ja hyvin kauniisti puhuttuaan ottaa kirjastaan esiin paperin ja lukee: "Täten kuulutetaan, että korkea- ja vapaasyntyinen herra Mikael Timar von Levetinczy, reformeeratun kirkon jäsen, on kihlannut siveän neidon, neiti Susanna Timea Tshorbadshin, korkea- ja jalosukuisen herra Ali Tshorbadshi-vainajan tyttären ja samoin reformerattua kristinuskoa."

Eivätkä nuo kolme legioonaa naisia sano nytkään mitään!

Timeakin tyytyy siihen mitä on tapahtunut.

Ensimmäisen kuulutuksen jälkeen täytyi kulua vielä kaksi viikkoa ennenkuin häät voitaisiin viettää. Mikael oli näiden kahden viikon aikana joka päivä Timean luona. Tyttö otti hänet aina vastaan vilpittömällä ystävällisyydellä. Mikael oli onnellinen ajatellessaan edeltäkäsin tulevaisuutta.

Milloin hyvänsä hän tulikin Timean luo, kohtasi hän aina Atalian morsiamensa luona. Atalia silloin tavallisesti lausui jonkun verukkeen päästäkseen pois huoneesta ja hänen sijaansa ilmestyi Sohvi-rouva.

Sohvi-rouva piti hänelle ylistyspuheita hänen morsiamensa rakastuneisuudesta, kuinka usein hän puhui hyvästä, rakkaasta Mikaelistaan, joka oli pitänyt hänestä niin hyvää huolta "Pyhällä Barbaralla", joka oli pelastanut hänet haaksirikosta ja turkkilaisten vankeudesta, joka hänen takiaan oli hypännyt veteen, noutanut hänet uppoavasta laivasta, ja sitten uuden kerran oli sukeltanut syvyyteen pelastaakseen Timealta unohtuneen lippaan jossa hänen koko omaisuutensa säilytettiin. Tuo hyvä, rakastettu Mikael oli huvittanut häntä saduilla, kun oli kuljettu vaarallisten paikkojen ohi, hän oli valmistanut Timealle turvapaikan yksinäisellä saarella ja oli hoitanut häntä hänen sairautensa aikana laivassa. Ilman Timaria olisi Timea kai kuollut.

Sohvi-äiti tiesi kaikista pikkuseikoistakin, joita ei kukaan muu kuin Timea ollut voinut kertoa hänelle ja Mikael tunsi olevansa onnellinen siitä, että Timea vielä muisteli niitä. Siinä, että tyttö oli kertonut Sohvi-rouvalle kaiken tämän, näki Timar todistuksen siitä, että tyttö vielä rakasti häntä.

"Oi, jospa tietäisitte, rakas Levetinczy, kuinka tyttö on kiintynyt teihin!"

Eikä Timea ollut hämillään kuullessaan Sohvi-rouvan sanovan niin. Hän ei ollut tahtovinaan edes kainosti väittää vastaan mitään, mutta hän ei myöskään vakuuttanut väitteen todenmukaisuutta kainosti punastumalla. Hän näytti hiljaiselta, totiselta ja mukautuvaiselta. Hän salli Timarin pitää kättään omassaan ja katsoa häntä kauan silmiin. Ja Timarin tullessa ja mennessä puristi tyttö hänen kättään hymyillen hänelle.

Ja joka päivä tiesi Sohvi-rouva kertoa Timarille jotakin uutta, jota Timea oli kertonut hänestä. Timar saattoi kuvitella olevansa se onnellinen, jota tämä nainen saattoi rakastaa.

Tulipa vihdoin hääpäivä.

Suuret joukot häävieraita kokoontui etäisiltä seuduilta. Kadulla näkyi pitkät vaunujonot samoinkuin tuona onnettomuuspäivänä; mutta tällä kertaa ei tapahtunut mitään onnettomuutta.

Sulhanen vei morsiamen kirkkoon entisestä Brazovics'in talosta, joka jo oli tämän omaisuutta; mutta hääjuhla oli valmistettu sulhasen kotona. Sohvi-äiti ei antanut riistää itseltään huvia olla juhlavalmistuksien ylivalvoja. Atalia jäi kotiin ja akkunaverhon taakse piiloutuneena katseli hän samasta akkunasta, josta hän oli tähystellyt sulhonsa saapumista onnettomuuspäivänä, kuinka pitkä jono vaunuja, joissa olivat vieraat, morsiusneidot, marsalkat, morsian ja sulhanen lähti liikkeelle. Ja siellä hän odotti myös siksi kunnes vaunut taas vierivät Brazovicsin talon ohi -- nyt istuivat morsian ja sulhanen samoissa vaunuissa -- ja seurasi heitä silmillään. Ja jos koko seurakunta äskettäin oli rukoillut vastanaineiden puolesta, niin hänkin varmasti lähetti rukouksen heidän jälkeensä...

Timean mielestä ei vihkimistoimitus ollut niin komea, kun Sohvi-äiti oli kuvaillut sen olevan. Papilla ei ollut kultaista hiippaa päässään, ei myöskään kultakirjoista messukasukkaa; hän ei pitänyt mitään hopeakruunuja morsiusparin pään päällä kruunatakseen heidät toinen toisensa hallitsijoiksi; yhtä vähän laulettiin heille. -- Sulhanen oli puettu samettitakkiin, sellaiseen, jommoisia aateliset siihen aikaan käyttivät, joka oli untuvalla koristettu ja soijilla varustettu. Hän oli komean näköinen, mutta hänen päänsä oli koko ajan painuksissa; hän ei vielä ollut tottunut pitämään sitä niin ylväästi pystyssä, kuin aateliston juhlapuvussa olisi pitänyt pitää. -- Ei sitäkään ihastuttavaa toimitusta seurannut, jolloin morsian ja sulhanen peitettiin silkkipeitteeseen, jonka alla he ensin olivat yksin, mutta sitten tarttui pappi heidän käsiinsä ja kuletti heitä kolme kertaa alttarin ympäri. Tämäkin oli jätetty pois. Samoin oli jätetty pois juominen yhteisestä pikarista ja pyhä suudelma alttarin edessä; täällä ei edes ollut kultaista alttaria. Täällä ei itse asiassa ollut mitään; vain mustapukuinen pappi, joka puhui hyvin järkeviä sanoja, joissa ei ollut ensinkään sitä viehätystä kuin sanoissa "Gospodi pomiluj." He eivät edes polvistuneet toinen toisensa viereen; he antoivat lupauksensa seisten. Protestanttinen vihkimistoimitus ei tehnyt mitään vaikutusta tytön itämaiseen, ärsytystä himoitsevaan mielikuvitukseen.

Ja Timea ei ymmärtänyt muuta kuin ulkonaiset juhlamenot.

Kenties tulee ymmärtämys ajan mukana.

Loistava hääjuhla oli lopussa. Vieraat lähtivät pois, ja morsian jäi sulhasen kotiin.

Kun Timar vihdoinkin oli kahden Timean kanssa, kun hän istui tytön vieressä pitäen tämän kättä omassaan, tunsi hän sydämensä värisevän ja väristys kävi lävitse hänen koko ruumiinsa.

Tämä ääretön aarre, joka oli ollut hänen kaikkien toiveittensa päämaali, tämä oli nyt hänen omansa. Hänen on vain tarvis ojentaa kätensä vetääkseen hänet povelleen. -- Hän ei uskalla sitä tehdä. -- Hän on kuin lumouksessa.

Rouva, hänen armonsa, ei tunne mitään Timarin läheisyydestä. Hän ei vapise, ei hehku.

Jospa tyttö vain kerrankin hämillään loisi alas katseensa, Mikaelin käden koskettaessa hänen olkapäitään; jospa vain hänen valkeat kasvonsa kerrankin kauniisti punastuisivat, niin olisi lumous lauennut. Mutta hän on kylmä ja tyyni ja himoton kuin unissakävijä.

Mikael näkee edessään saman olennon, jonka hän onnettomuusyönä oli pelastanut kuolemasta, joka silloin istui vuoteen reunalla hänen edessään kuin alttarikuva, josta kylmyyden säteet huokuvat katsojaan, jonka kasvot eivät muuttuneet, silloin kun hänen yöpukunsa valui alas olkapäiltä, ei edes silloin kun Timar sanoi hänelle hänen isänsä kuolleen.

Eikä nytkään Timarin kuiskatessa hänen korvaansa:

"Rakkahin!"

Tyttö on alabasteripatsas. -- Patsas, joka kumartuu, kääntyy ja antaa myöten, mutta ei elä. Hän katselee Timaria, mutta hänen katseensa ei rohkaise eikä myös ilmaise minkäänlaista kauhua. Timar saattaa tehdä hänelle mitä tahtoo. Tyttö mukautuu siihen, että Timar irroittaa hänen kauniit, kiiltävät hiuksensa ja antaa aaltoilevien kiharoiden valua hänen hartioilleen; tyttö mukautuu siihen, että Timarin huulet lähestyvät hänen valkeita kasvojaan, että hänen kuuma hengityksensä koskettaa hänen kasvojaan; mutta hän ei sytytä mitään hehkua niihin.

Mikael uskoo lumouksen haihtuvan, jos hän puristaa tuon jääkylmän olennon povelleen; mutta aikoessaan täyttää aikomuksensa värisyttää häntä vieläkin kiivaampi väräys. Hän ponnahtaa takaisin, ikäänkuin hän olisi tekemäisillään rikoksen, jota vastaan luonto, hänen suojelusenkelinsä, jokainen tunteellinen hermo kapinoi.

"Timea", hän sanoo hyväillen kuiskaten, "tiedätkö, että sinä olet minun vaimoni?"

Timea katsoo häntä silmiin ja vastaa:

"Tiedän."

"Rakastatko sinä minua?"

Silloin hän luo hämmästyneenä ylös suuret, tummat katseensa ja kun Timar katsoo niihin, tuntuu hänestä niinkuin hän saisi katsahtaa tähtitaivaan kaikkiin salaisiin kätköihin. Senjälkeen sulkeutuvat jälleen silmien pitkät silkkiripset.

"Etkö tunnekaan rakkautta minua kohtaan?" kuiskaa hänen puolisonsa kaihoavasti huoahtaen.

Vieläkin kerran tämä katse! Valkeakasvoinen nainen kyselee häneltä:

"Mitä se on?"

Mitäkö rakkaus on? Kaikki maailman viisaat eivät voisi selittää sitä niille, jotka eivät itse tunne rakkautta.

Mitäkö rakkaus on? Hän, jolla on sisimmässään selitys siihen kysymykseen, ei tarvitse sanoja selittämään mitään.

"Oi, lapseni!" huokasi Timar nousten vaimonsa vierestä.

Timeakin nousi.

"Ei herrani, minä en enää ole mikään lapsi. Tiedän, mikä olen: teidän vaimonne. Minä olen luvannut olla teidän vaimonne, ja Jumala on kuullut lupaukseni. Minusta on tuleva teille uskollinen ja tottelevainen vaimo. Kohtalo on pannut sen minun osakseni. Te olette tehnyt minulle niin paljon hyvää, että minä olen koko elämäni ajan teille kiitollisuuden velassa. Te olette herrani ja valtiaani. Minä olen aina tekevä sen, mitä te toivotte ja käskette."

Mikael kääntyi pois ja kätki kasvot käsiinsä.

Tämä katse, joka kielsi kaiken tuskan ja oli niin täynnä kieltäytymystä sai kaiken himon lamautumaan. Kuka olisi rohjennut painaa naismarttyyriä povelleen, pyhänkuvaa, jolla oli palmunoksa kädessä ja orjantappurakruunu päässä?

"Minä olen tekevä, mitä käskette."

Mikael alkoi nyt aavistaa, miten huonon voiton hän oli saavuttanut.

Hän oli nainut alabasteripatsaan.

Kahdeskymmenes luku.

SUOJELUSPAHOLAlNEN.

On tosin usein tapahtunut sellaista, että joku mies on huomannut vaimonsa sydämen olevan kylmän.

Ja kenties ovat toisetkin sellaisissa tapauksissa odottaneet ajan parantavan asiat. Mitä muuta voisi talvella tehdä kuin -- odottaa kevättä?

Muhamettilaisten vanhempien lapsi kun oli, oli Timea kodissaan kasvatettu muhamettilaisten tyttöjen tapaan. Aina hääpäivään asti he eivät saa nähdä miehensä kasvoja. Heiltä ei kukaan kysy, eivät vanhemmat eikä pappi eikä mies itse: "Rakastatko vai etkö rakasta?" Puolison on osoitettava hänelle kunnioitusta; mutta jos hän huomaa vaimonsa uskottomaksi, niin hän surmaa hänet. Pääasia on, että hänellä on kauniit kasvot, vilkkaat silmät, tuuhea tukka ja puhdas hengitys; sydäntä ei kukaan kysy.

Kasvatusisänsä kodissa oli Timea käynyt toista koulua. Siellä hän oppi, että kristitylle on luvallista rakkaushaaveet, vieläpä, että siihen valmistetaan tilaisuutta kaikin tavoin; mutta, että häntä, joka antautuu sen valtaan, ei paranneta kuten sairasta, vaan rangaistaan rikollisen tavoin. Hän oli saanut sen takia kärsiä.

Tultuaan Timarin vaimoksi, hän oli antautunut ankaran itsekurin alaiseksi ja kieltänyt ainoankaan veripisaran muistuttamasta muusta kuin vaimon velvollisuuksista; sillä jos hän olisi antautunut haaveiluihinsa niin olisi hänen jokainen veripisaransa ajanut hänet kulkemaan samaa tietä, jota toinen tyttö yön pimeydessä kulki kompastuen nukkuvan katunaisen ruumiiseen; ja tämä harha-askel olisi ollut hänen sielunsa kuolema. Hän tukahutti ja hautasi tämän tunteen ja ojensi kätensä miehelle, jota hän kunnioitti, jolle hän oli kiitollisuuden velkaa, ja jolle hänen tuli olla uskollinen elämäntoveri.

Sama juttu uudistuu joka päivä. Ja jokainen, joka elää sen, lohduttautuu sillä, että kevät on pian tuleva ja sulattava jään.

Häiden jälkeen lähti Mikael matkoille nuoren vaimonsa kera. He kävivät Schweizissä ja Italiassa. He tulivat takaisin samoin kuin olivat menneetkin. Ei Schweizin romantiset alppilaaksot eikä Italian tuoksuvat appelsiinilehdot antaneet hänelle mitään lohtua.

Hän lahjoitti nuorelle vaimolleen kaikkea, mikä muutoin miellyttää naisia, kalleuksia ja koristeita, hän tutustutti hänet suurkaupungin huveihin. Kaikki turhaan.

Kuun säteet eivät lämmitä, eivät edes polttopeilin lävitse.

Hänen vaimonsa oli ystävällinen, huomaavainen, kiitollinen ja tottelevainen, mutta sydäntänsä hän ei näyttänyt miehelleen, ei ulkona eikä sisällä, ei surussa eikä ilossa.

Hänen sydämensä oli haudattu.

Timar on nainut kuolleen ihmisen.

Hän palasi ulkomailta tästä tietoisena.

Hän ajatteli kauan pois muuttoa Komornista Wieniin. Kenties voitaisiin siellä alottaa uutta elämää. Mutta hän malttoi mielensä ja laati toisen suunnitelman.

Hän päätti jäädä Komorniin ja asettua asumaan Brazovicsin taloon. Siellä hän asuisi vaimonsa kera. Mutta oman talonsa hän järjesti liikeasioita varten, jotta ei liikemaailmalla olisi mitään tekoa siinä talossa, missä hänen vaimonsa asui. Siten hän saattoi olla poissa kotoa koko päivän, ilman että se herätti kenenkään huomiota, että hän jätti vaimonsa yksin.

Seurapiirissä he aina näyttäytyivät yhdessä. Timea menee sinne miehensä kanssa, huomauttaa hänelle, milloin on aika lähteä kotiin ja poistuu hänen käsivarteensa nojaten. Kaikki ylistelevät Timarin onnea. Onnellinen se mies, jolla on niin kaunis ja uskollinen vaimo!

Oi, jospa hän ei edes olisi niin uskollinen ja niin hyvä! Jospa hän edes voisi vihata häntä!

Mutta Timeaa ei kukaan panettele. Eikä kevätkään sulata jäätä hänen sydämensä ympäriltä. Jäätiköt päinvastoin kasvavat päivä päivältä.

Mikael kiroaa kohtaloaan.

Kaikilla aarteillaan hän ei voi ostaa oman vaimonsa rakkautta. Sitä pahempi hänelle on hänen rikkautensa. Komeus ja rikkaus vain suurentavat juopaa heidän välillään. Köyhyys pitää ne, jotka kuuluvat toisilleen, läheisemmin yhdessä neljän seinän ahtaalla alueella. Päivätyöläinen ja merimies, joilla on vain yksi huone, yksi vuode ja yksi pöytä, ovat onnellisempia. Halonhakkaaja, jonka vaimo tarttuu sahan toiseen päähän, on kadehdittava häneen verraten; kun he ovat lopettaneet työnsä, istuutuvat he maahan ja syövät papuruokaa yhteisestä astiasta ja suutelevat sitten toisiaan.

Muuttukaamme siis köyhiksi!

Timar alkoi inhota rikkauttaan ja koetti päästä siitä vapaaksi. Jos hän joutuisi onnettomuuteen, jos hänestä tulisi köyhä, pääsisi hän lähemmäs vaimoaan, hän ajatteli.

Mutta hänen ei onnistunut päästä köyhäksi. Onni seuraa sitä, joka halveksii onnea. Kaikki, mihin hän ryhtyi, ja mikä varmaankin olisi saattanut jokaisen muun häviöön, menestyi erinomaisesti; hänen kädessään muuttui näennäisesti mahdoton mahdolliseksi ja todelliseksi; heittonoppa putosi aina siten, että kaikki kuusi silmää oli ylöspäin; kun hän koetti tuhlata rahojaan hasardipelissä, rahat virtasivat sinne, missä hän seisoi; jos hän meni pois tai piiloutui, niin ne vierivät hänen jälessään etsimään häntä.

Ja kaikesta tästä hän olisi ilolla luopunut, jos vain olisi saanut suudelman vaimonsa suloisilta huulilta.

Ja kuitenkin sanotaan, että raha on kaikkivaltias, että rahalla saadaan kaikkea.

Tosin kyllä, petollista, teeskenneltyä rakkautta ja viehkeiden naisten loistavia hymyilyjä, naisten, joilla ei itsellä ole minkäänlaisia tunteita; kiellettyä, synnillistä rakkautta, jota täytyy pitää salassa -- mutta ei sen rakkautta, joka yksinään voi rakastaa todellisesti, uskollisesti ja joka voi antaa autuutta.

Timar miltei toivoi voivansa vihata vaimoaan. Hän tahtoi saada sydämensä uskomaan hänen rakastavan toista, hänen olevan uskottoman, hänen rikkovan velvollisuutensa puolisona.

Mutta hän ei löydä mitään syytä vihata häntä. Ei kenkään näe häntä muualla kuin miehensä käsivarressa. Seurassa hän osaa ottaa sellaisen aseman, että häntä kunnioitetaan ja että häntä on mahdoton lähestyä. Tanssiaisissa hän ei tanssi. Hän mainitsee syynkin siihen: tyttönä hän ei ole saanut oppia tanssimaan ja naimisissa ollessaan hän ei tahdo oppia sitä. Hän etsii vanhempien naisten seuraa. Jos hänen miehensä on viikonkin verran matkoilla, ei hän poistu talostaan kertaakaan koko aikana.

Mutta miten on laita kotona? Seurapiirien salit voidaan nähdä läpi, mutta kodin seiniä ei.

Oi, tähän kysymykseen sai Timar mitä musertavimman vastauksen.

Tässä talossa asui Atalia Timean kanssa. Atalia ei ollut Timean kunnian suojelusenkeli, vaan suojeluspaholainen. Timean jokaista askelta, joka sanaa, joka ajatusta, joka huokausta, joka kyyneltä, vieläpä jokaista unikuvaakin vartioi toinen nainen, joka vihaa niin hyvin Timaria kuin hänen vaimoaan ja varmaankin kiirehtisi tekemään heidät molemmat onnettomiksi, jos vain harha-askeleen varjoakin ilmenisi.

Jos Timea sillä hetkellä, jolloin hän pyysi Mikaelin pitämään Atalian ja Sohvi-rouvan talossaan, olisi voinut kuunnella muutakin kuin hyvän, tunteellisen sydämensä kieltä, ei hän olisi saattanut turvakseen keksiä mitään parempaa, kuin pitää luonaan Atalia, joka oli ollut kihloissa sen miehen kanssa, jota hän ei enää milloinkaan uskaltanut kohdata.

Nämä kaksi vihaavaa silmää seurasivat häntä kaikkialla.

Niin kauan kuin suojeluspaholainen pysyi vaiti, ei itse Jumalakaan voinut tuomita Timeaa.

Ja Atalia pysyi vaiti.

* * * * *