Part 15

"Tiedän sen", sanoi Atalia, "enkä suinkaan tahtonut muistuttaa teille tätä. Me olemme nyt kovin köyhiä, mutta kohtalomme voi saada yht'äkkiä suotuisan käänteen. Belgradissa asuu eräs isäni rikas setä, joka meidän piti saada periä; siten meistä piti taas tulla rikkaita. Minä kyllä odotan teitä; odottakaa tekin minua. Ottakaa takaisin kihlasormuksenne, viekää minut äitinne luo ja antakaa minun jäädä luoksenne kihlattuna morsiamenanne. Minä odotan teitä siksi kunnes tulette minua noutamaan, ja siihen saakka olen oleva äitinne rakastava tytär."

Herra Katshuka huoahti niin syvään, että hän oli puhaltamaisillaan sammuksiin edessään olevan kynttilän.

"Oi, neiti", hän sanoi ottaen pöydällä olevan luotilaudan käsiinsä, "ikävä kyllä se on mahdottomuus. Te ette tunne äitiäni. Hän on ylväs nainen, luoksepääsemätön luonne. Hän elää erikseen maailmasta eikä rakasta ketään. Te ette aavista, mitä taisteluja minun on ollut käyminen hänen kanssaan rakkauteni tähden. Hän on syntyjään paroonitar eikä ole milloinkaan ollut suostuvainen tähän liittoon. Eihän hän edes tullut häihimme. Hänen luokseen en voi teitä viedä, neitiseni. -- Minä olen teidän tähtenne rikkonut välini äitini kanssa."

Atalian povi kohosi voimakkaasti; hänen kasvonsa hehkuivat. Hän tarttui uskottoman sulhasen vasempaan käteen, josta puuttui kihlasormus ja kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan hän kuiskasi hiljaa ikäänkuin eivät edes mykät seinät saisi kuulla hänen sanojaan:

"Jos te olette minun takiani uhmannut äitiänne, uhmaan minä teidän tähtenne koko maailmaa."

Katshuka ei rohjennut katsoa kauniin naisen ilmehikkäisiin, suoraa kieltä puhuviin silmiin. Hän piirteli kädessään olevalla luotilaudalla mittausopillisia kuvioita pöytään, ikäänkuin hän olisi tahtonut sinus- ja kosinusprobleemin avulla ratkaista, mikä oli erotus rakkauden ja mielisairauden välillä.

Tyttö kuiskasi: "Minä olen jo niin nöyryytetty, ettei mikään häpeä voi enää alentaa minua. Minulla ei ole mitään kadotettavissa tässä maailmassa. Ellei _teitä_ olisi, olisin jo tehnyt itsemurhan. Minä en kuulu itselleni vaan teille. Sanokaa, miten minun on suhtauduttava teihin. Olen menettänyt järkeni, ja kaikki on minulle yhdentekevää. Surmatkaa minut, jos tahdotte, enkä minä vastusta."

Mittailiko herra Katshuka luotilaudalla tämän intohimoisen puheen aikana, mitä hänen oli vastattava?

"Neiti Atalia! Minä puhun teille suoraan totuuden. Olen rehellinen mies, kuten tiedätte."

Sitä ei Atalia ollut kysynyt.

"Rehellinen ja ritarillinen mies ei halua käyttää väärin naisen onnettomuutta tyydyttääkseen alhaisia himojaan. Olen valmis antamaan teille hyvän neuvon hyvänä ystävänänne, ikuisena ihailijananne. Sanoitte Belgradissa asuvan erään setänne. Matkustakaa hänen luokseen. Hän on läheinen sukulaisenne, hänen on otettava teidät ystävällisesti vastaan. Annan teille kunniasanani, etten mene naimisiin, ja jos joskus vielä kohtaamme toisemme tässä elämässä, olen aina rinnassani tunteva teitä kohtaan samoja tunteita, joita vuosikausia olen rinnassani vaalinut."

Katshuka ei valehdellut antaessaan tämän lupauksen.

Mutta hänen kasvoistaan luki Atalia jotakin, jota hän ei sanonut -- että kapteeni ei enää rakasta häntä eikä ole moniin vuosiin rakastanut, että hän rakastaa toista ja että hän, syystä että tyttö on köyhä, kerjäläiseksi tehty, levollisesti voi antaa kunniasanansa siitä, että ei mene naimisiin.

Tämän luki Atalia uskottoman sulhonsa kylmistä kasvoista.

Ja nyt välähti salama hänen aivojensa läpi. Silmissäkin välähti.

"Tahdotteko", hän kysyi, "tulla huomenna luokseni seurataksenne minua setäni luo Belgradiin?"

"Tulen", kiirehti Katshuka vastaamaan. "Mutta menkää kotiin nyt. Oliko joku saattamassa teitä tänne?"

"Tulin yksin."

"Kuinka varomatonta! Kuka nyt saattaa teidät kotiin?"

"Te ette uskalla!" sanoi Atalia katkerasti. "Jos joku sattuisi näkemään meidät yhdessä tähän aikaan päivästä, mikä häpeä se olisikaan -- teille! Minä en pelkää. Eihän minulla ole enää mitään kadotettavissa."

"Palvelijani seuratkoon teitä."

"Hän ei tee sitä. Patrulli vangitsisi hänet kenties. Iltasoiton jälkeen ei kukaan sotamiehistä saa kävellä kadulla. Minä kyllä löydän yksinkin kotiin. Siis huomenna!"

"Olen luonanne aamulla kello 8."

Atalia kääriytyi mustaan vaippaansa ja oli jo rientänyt ulos ovesta, ennenkuin Katshuka oli ennättänyt avata oven hänelle.

Hänestä tuntui siltä kuin kapteeni olisi kiireesti vyöttänyt sapelin vyölleen heti kun ovi oli sulkeutunut. Aikoiko hän kenties seurata häntä matkan päässä. "Anglian" kulmassa hän pysähtyi. Ei ketään tullut jälessä.

Hän riensi eteenpäin kotia kohti.

Ja kiiruhtaessaan pimeitä katuja pitkin hän valmisti aivoissaan erään suunnitelman. Jos kapteeni vain olisi hänen vieressään vaunussa, jos hän vain seuraisi häntä Belgradiin, niin olisi hän piankin näkevä, ettei mikään mahti maailmassa voisi vapauttaa häntä. Kulkiessaan pylväskäytävän läpi kompastui Atalia taaskin naisolentoon, joka makasi kivillä. Tällä kertaa se ei kiroillut, eipä edes herännyt. Miten sikeästi kurjat nukkuvat!

Mutta tullessaan talon portille laskeutui Atalian sieluun lyijynraskaana ajatus. Jospa kapteeni olikin vain päästäkseen hänestä luvannut seurata häntä Belgradiin? Jollei hän tulisikaan aamulla, ei kello kahdeksan eikä myöhemminkään?

Tuskallinen mustasukkaisuus vaikutti ärsyttäen hänen hermoihinsa.

Tultuaan ylös eteiseen hän etsi pimeässä pöydältä siihen jättämäänsä kynttilää ja tulitikkuja. Näiden asemasta hänen käteensä sattui veitsi. Terävä lyijykahvainen leikkuuveitsi. Se välkähtelee pimeässäkin.

Hän tarttui kovasti sen kahvaan ja käveli edestakaisin huoneessa.

Ja silloin juolahti hänen mieleensä ajatus: Jos hän työntäisi tämän veitsen valkokasvoisen tytön sydämeen, tytön, joka nukkui hänen vieressään sängyssä, silloin olisi heidän kummankin asia autettu. Hänet mestattaisiin murhaajana ja siten hän pääsisi pois maailmasta.

Oi, vain yksi puukon pistos valkealla päänaluksella nukkuvaa valkeata olentoa kohti.

Mutta hän ei nukukaan siellä.

Vasta mentyään huoneeseensa ja siellä astuttuaan Timean vuoteen luo muistui hänen mieleensä, että tyttö nukkui yhdessä Sohvi-rouvan kera palvelijoiden huoneessa.

Veitsi putosi hänen kädestään ja nyt hän alkoi pelätä. Hän alkoi tuntea, miten hyljätty hän oli, kuinka pimeätä oli hänen ympärillään ja kuinka pimeätä hänen omassa sielussaan.

Hän heittäytyi pukimissaan vuoteelle ja yritti rukoilla.

Mutta sensijaan hänen mieleensä juolahtivat raamatunlauseet Egyptin maanvaivoista, joita lapsi oli kauhuissaan änkyttänyt luulotellun hääpäivänsä edellisenä yönä, ja joille hän silloin oli nauranut niin ivallisesti. Nämä lauseet kaikuivat nyt hänen korvissaan:

Ja kaikki jokien vesi muuttui vereksi -- konnia -- heinäsirkkoja -- kivisateita -- ruttoa -- paiseita!

"Silloin peitti pimeys koko Egyptin maan."

"Ja keskiyöllä löi Herra kuoliaaksi kaikki esikoiset."

Kun hän sulki silmänsä, näki hän sielussaan kaikki nämä näyt, ja kun viimein raskas uni laskeutui hänen silmäluomilleen ympäröivät samat unikuvat häntä: verivirrat -- konnajoukot -- heinäsirkkaparvet -- kivisateet -- rutto -- paiseet -- loputon, läpitunkematon, lyijyraskas pimeys -- kaikkien esikoisten kuolema.

Rummun pärinä herätti Atalian sikeästä, levottomasta unesta.

Hän oli uneksinut eräästä nuoresta naisesta, joka oli murhannut kilpailijansa ja joka sitten vietiin mestauslavalle. Hän polvistui jo lavalla, pyöveli seisoi kirves kädessään hänen takanaan, tuomari luki julki tuomion. "Jumala on armollinen!" Rumpu pärisi -- ja sitten Atalia heräsi.

Se oli huutokaupparumpu.

Huutokauppa alkoi.

Oi, tämä rummunpärinä on vielä hirveämpi kuin se, joka antaa merkin kuolettavaan iskuun mestauslavalla.

Kuinka sydäntäsärkevää on kuunnella kuinka ne esineet, joihin olemme tottuneet, jotka ovat käyneet meille rakkaiksi ja jotka vielä eilen olivat omiamme, tarjotaan myytäviksi korkealla äänellä: "Ensimmäinen kerta,... toinen kerta,... kuka tarjoo enemmän?" Ja sitten päristetään rumpua ja vasara kolahtaa pöytään.

Ja sitten taas: "Ensimmäinen kerta -- toinen kerta, kuka tarjoo enemmän?"

Atalia pukeutui surupukuunsa -- ainoaan, joka hänelle oli jätetty -- ja meni etsimään toisia ihmisiä. Talossa oli vain hänen äitinsä ja Timea. Todennäköisesti hän löytäisi heidät keittiöstä.

He olivat kumpikin olleet jo kauan valveilla ja puettuina.

Sohvi rouva oli paksu kuin tynnyri. Hyvin tietäen, ettei kukaan tekisi ruumiintarkastusta, hän oli pukenut päälleen kaksitoista hametta ja pistänyt taskuihin muutamia ruokaliinoja ja hopealusikoita. Hän tuskin saattoi liikkua. Timealla oli yksinkertainen arkipukunsa. Hän seisoi lieden ääressä ja keitti kahvia ja maitoa.

Atalian nähdessään Sohvi-rouva alkoi ääneen nyyhkyttää ja heittäytyi hänen kaulaansa.

"Oi, rakas, kallis, kaunis lapseni, kuinka meidän onkaan käynyt! Ja miten on meidän käyvä tästälähtien? Oi, jospa emme milloinkaan olisi nähneet tätä päivää! Eikö olekin tuo inhoittava rumpu herättänyt sinut?"

"Eikö kello ole vielä kahdeksaa?" kysyi Atalia. (Keittiössä oleva kello kävi vielä.)

"Kahdeksaako? Huutokauppahan alkoi kello yhdeksän. Etkö siis kuule?"

"Eikö kukaan ole käynyt täällä?"

"Tyhmä kysymys! Kuka meitä nyt kävisi katsomassa ja päälle päätteeksi tähän aikaan?"

Atalia ei sanonut sen enempää, vaan istuutui keittiönlavitsalle, samalle pienelle puulavitsalle, jolla Sohvi-rouva oli kuvaillut Timealle komeita häämenoja.

Tyttönen valmisti aamiaista, ruskeutti vehnäleipäpalaset hiilillä ja kattoi keittiönpöydän -- molemmille valtiattarilleen.

Atalia ei kuunnellut kutsua, vaikka Sohvi-rouva pyytämällä pyysi häntä aterialle.

"Juo rakas, ainoa, kaunis lapseni! Kuka tietää, kuka huomenna antaa meille kahvia. Koko maailma on meille vihamielinen; kaikki tuttavamme ja ystävämme pilkkaavat ja kiroavat meitä. Miten meidän käykään? Miten meidän käykään?"

Huolet eivät kumminkaan estäneet häntä hörppimästä itseensä kahviaan.

Mutta Atalia ajatteli Belgradin matkaa ja odottamaansa matkakumppania.

Sohvi-rouva taasen mietiskeli omituisia itsemurha-ajatuksia ja kuvitteli mielessään kaikenkaltaisia helppoja kuolintapoja.

"Jospa kahvissa edes olisi nuppineula, niin että tukahtuisin!"

Sen jälkeen hän toivoi silitysraudan putoavan alas hyllyltä ja musertavan hänen pääkallonsa. Ei hänellä myöskään ollut mitään sitä vastaan, että Komornin seutuvilla usein tapahtuva maanjäristys kukistaisi talon aivan äkkiarvaamatta ja hautaisi heidät kaikki raunioiden alle. Mutta kun nyt ei näyttänyt tapahtuvan mitään tästä kaikesta eikä Ataliakaan sallinut itseään puhuteltavan oli hänellä jälellä vain yksi mahdollisuus: suuttua Timealle.

"Tuopa sitten ottaa asian kevyeltä kannalta. Kiittämätön letukka! Ei hän edes itke. Ja kyllä hänellä on syytä ollakin iloinen. Hän voi mennä palvelukseen tai ruveta työhön muotikauppiaalle ja elättää itsensä siten. Hän kenties iloitseekin päästessään siten meistä ja saadessaan elää omin päin. Mutta odotappas vain, kylläpä vielä joskus olet muistava meitäkin. Ennenkun vuosi on umpeen kulunut, olet tekevä katumusta."

Timea ei tosin ollut tehnyt mitään katumisen arvoista, mutta Sohvi-rouva näki sen hengessä ja hänen suuttumustaan suurempi oli vain se tuska, jota hän tunsi Atalian tähden.

"Mutta kuinka on sinun käyvä, soma, ainoa lapseni? Kuinka on sinun käyvä? Kuinka on sinun kauniiden, valkeiden kättesi käyvä?"

"Anna minun olla rauhassa!" sanoi Atalia, irroittaessaan itsensä vaikeroivan äitinsä syleilystä. "Katso mieluummin ulos ikkunasta, tuleeko sieltä joku meille."

"Ei ketään, ei ketään! Kuka meille tulisi?"

Aika kului edelleen. Rummunlyönnit ja huudot seurasivat toinen toisiaan. Joka kerta kun keittiön kello löi, säpsähti Atalia, mutta antoi päänsä sitten jälleen painua käden varaan ja tuijotti jäykkänä eteensä. Hänen poskiensa ruusut alkoivat käydä sinipunerviksi, hänen huulensa sinertäviksi, sappitautisen oliiviväri tummensi hänen kauniit kasvonsa. Tuijottavat silmät sinisine renkaineen, paksut huulet ja käärmemäisesti kokoonrypistetyt kulmakarvat, jotka muodostivat valkealle otsalle syviä ryppyjä, muuttivat tämän ihanteellisen kauniin olennon kauhistavaksi irvikuvaksi. Hän istui siinä kuin langennut enkeli, joka oli syösty alas taivaista.

Oli jo päivällisaika tulossa, eikä hänen odottamansa henkilö saapunut. Huutokaupan surulliset huudot lähenivät lähenemistään. Käytiin huoneesta toiseen. Oli alettu kadunpuoleisista huoneista ja nyt siirryttiin pihanpuoleisiin, jotka päätyivät keittiöön.

Sohvi-rouvassa oli vielä siksi paljon huomiokykyä kaikessa epätoivossaan, että hän huomasi myynnin käyvän sangen nopeasti. Tuskin oli tarjottu kaupan jotakin, kun jo rumpu pärisi. "Eikö muuta tarjota?... yksi, kaksi..." Trrrrmmmm. Ostajat seisoivat ryhmissä meluten: "Eihän kukaan voi saada mitään ostetuksi. Tuo ihminenhän on aivan hullu!"

Kukahan se hullu lienee?

Nyt on vain keittiökalusto jälellä, mutta sinne ei edes astuta sisään. Viereisessä huoneessa huudetaan: "Eikö muuta tarjota?" Rumpu pärisee. Se on ostettu näkemättä -- hullu ihminen on sen ostanut.

Sekin tuntuu Sohvi-rouvasta ihmeelliseltä, ettei heti riennetä ottamaan ostettuja esineitä, niinkuin muutoin tavallisesti tehdään huutokaupoissa. Siellähän heti, kun sänky on ostettu, erotetaan osat toisistaan ja kannetaan pois. Täällä sitävastoin ei liikuteta mitään pois paikaltaan.

Seuraa sitten tärkein hetki. Kaikki menevät alas pihalle. Talo myydään nyt. Ostohaluiset tunkeilevat huutokaupanpitäjän pöydän ympärillä. Arvioitu hinta huudetaan julki. Silloin joku tekee matalalla äänellä tarjouksen. Kansanjoukko tulee levottomaksi. Sitten kuuluu kaunistumisen, hämmästyksen, ivallisen naurun ilmauksia. "Toden totta, se on hullu ihminen!" Ja sitten poistuvat kaikki äänekkäästi napisten. "Ensimmäinen kerta! Toinen kerta! Eikö kukaan tarjoo enemmän? Kolmas kerta!" Rumpu pärisee tämänkin kerran. Talokin on saanut ostajan.

"No, suloinen, kaunis lapseni, en kuule mitään."

"Mutta, mamma, kuulen varmasti jonkun käytävässä hiipivän tännepäin varpaillaan."

Todenteolla lähestyykin joku miltei kuulumattomin askelin. Ovelle kolkutetaan niinkuin kohteliaan vieraan tapa on tehdä pyytääkseen sisäänpääsyä ja odottaessaan, kunnes huudetaan: "Sisään!" Ja nyt vasta ovi avautuu ja hattu kädessään kohteliaasti kumartaen astuu sisään -- Mikael Timar von Levetinczy.

Kumarrettuaan naisille Mikael jää oven suuhun. Atalia nousi seisomaan hämmästyneenä ja vihaa säihkyvänä. Sohvi-rouva väänteli käsiään ja katseli häntä väikkyen toivon ja pelon välillä. Timea katseli levollisena ja lempeänä häntä silmiin.

"Minä", alkoi Timar, lähettäen tämän "minä"-sanan niinkuin paavi bullassaan tekee, "minä olen nyt laillisessa järjestyksessä kuulutetussa huutokaupassa huutanut tämän talon sekä kaikki, mitä siinä on myytävänä. Minä en ole ostanut sitä itseäni varten, vaan antaakseni sen hänelle, joka yksinään ei ole myytävänä, mutta joka minulle on ainoa aarre maailmassa. -- Timea-neiti, tästä päivästä lähtien on tämä talo oleva teidän. Kaikki, mitä siinä on, kuuluu teille sellaisena, kuin se on; vaatteet kaapeissa, korut laatikoissa, hevoset talleissa ja arvopaperit kassakaapissa, sellaisina kuin oikeuden takavarikoitsijat ne tapasivat. Kaikki on siirretty teidän nimellenne, ja kaikki saamamiehet on tyydytetty. Tästä päivästä lähtien olette te talon hallitsiatar -- ottakaa se vastaan lahjana minulta. Ja jos tässä talossa olisi pieni sija rauhalliselle ihmiselle, joka olisi teille vaivaksi vain jumaloimisellaan ja ihailullaan, ja jos tahtoisitte antaa sen sijan minulle, jos teidän sydämenne olisi pieni turvapaikka minun sydämelleni ja jos te tahtoisitte vastaanottaa käteni, niin olisin _ylen_ onnellinen ja lupaisin teille, että koko elämäni päämäärä olisi tehdä teidät niin onnelliseksi, kuin te teette minut."

Timean kasvot hehkuivat näitä sanoja lausuttaessa neitseellistä loistoa.

Niissä yhtyi sanoin kuvaamaton tuska, jalo kiitollisuudentunne ja pyhä uhrautuvaisuus kirkasti niitä.

"Kolme kertaa... Kolme kertaa..." änkyttivät hänen huulensa saamatta lausutuksi sanaakaan. Vain sisällään hän tunsi, mitä hän tahtoi sanoa. Tämä mies oli niin usein pelastanut hänet. Hän oli aina ollut niin hyvä häntä kohtaan. Hän ei milloinkaan ollut pilkannut häntä, ei milloinkaan imarrellut häntä. Ja nyt tämä mies antaa hänelle kaiken, mitä hänen sydämensä halajaa.

Kaiken? Oi, yhtä vain ei.

Mutta se on jo kadotettu kerta kaikkiaan, se kuuluu toiselle.

Timar odotti levollisena vastausta. Tyttö oli kauan vaiti.

"Älkää vastatko miettimättä Timea-neiti", sanoi Mikael. "Minä kyllä odotan, kunnes te olette tehnyt päätöksenne. Tulen takaisin huomenna tai viikon perästä tai koska muutoin haluatte antaa minulle vastauksen. Te olette joka tapauksessa oleva kaiken sen omistaja, mitä minä olen antanut teidän huostaanne; en ole pannut siihen mitään ehtoja; kaikki on jo, kuten sanottu teidän nimellänne. Ellette halua enää nähdä minua tässä talossa, niin on teidän vain sanottava sana. Miettikää viikko, kuukausi taikka vaikka vuosikin vastaustanne."

Timea astui nyt päättäväisen näköisenä lieden äärestä, jonne molemmat toiset naiset olivat työntäneet hänet, ja lähestyi Mikaelia. Hänen kasvonsa kuvastivat kypsynyttä vakavuutta, joka antoi kasvoille naisellisen arvokkuuden. Onnettomasta hääpäivästä lähtien hän oli muuttunut lapsesta naiseksi. Hän oli muuttunut vakavaksi ja hiljaiseksi. Hän katseli Mikaelia levollisesti silmiin sanoen:

"Olen jo punninnut asian."

Sohvi-rouva odotti kateellisen vahingoniloisena Timean vastausta. Oi, jospa hän sanoisi Timarille: "Minä en välitä sinusta. Mene tiehesi!" Tuollaiselta tyttöhupakolta, jonka pää oli sullottu täyteen rakkautta erääseen toiseen kauniiseen mieheen, saattoi odottaa sellaista vastausta. Ja jos Timar silloin kostaakseen sanoisi näin: "No, ole sitten kuin olet; et saa taloa etkä kättäni; annan kummankin Atalia-neidille." Ja jospa hän sitten naisikin Atalian! Niinkuin ei ennen olisi kuultu sellaista että arvossa pidetyn kosijan olisi ensiksi hylännyt ylpeä neiti ja sitten kosija heti harmissaan olisi pyytänyt kotiopettajattaren tai kamarineiden kättä ja nainut hänet.

Sohvi-rouvan toiveen ei kuitenkaan pitänyt toteutua.

Timea ojensi kätensä Timarille sanoen matalalla, vakavalla äänellä:

"Otan teidät miehekseni."

Mikael tarttui ojennettuun käteen -- ei tulisesti kuten rakkautta uhkuva nuorukainen, vaan kunnioittavasti kuten mies -- ja katsoi kauan tytön taivaallisen ihaniin silmiin. Ja tyttö salli hänen katsoa sielunsa syvyyteen.

Timea toisti sanansa.

"Otan teidät miehekseni ja tahdon olla teille uskollinen, tottelevainen puoliso. Yhtä vain pyydän teiltä. Ettehän kiellä minulta sitä."

Onni saattoi Timarin unohtamaan itsensä; hän unohti, ettei kauppiaan milloinkaan pidä allekirjoittaa tyhjää paperia.

"Oi, puhukaa! Mitä vain toivotte, se on tapahtuva."

"Rukoilen sitä", sanoi Timea, "että te, minun tultuani teidän vaimoksenne ja tämän talon jouduttua teidän omaksenne ja minun tultuani tämän talon valtiaaksi sallitte minun pitää luonani kasvatusäitini, joka otti minut vastaan isättömänä ja äidittömänä lapsena, ja kasvatussisareni, jonka rinnalla olen kasvanut suureksi. Pitäkää heitä äitinäni ja sisarenani ja olkaa niin ystävällinen heille kuin..."

Kyynel kohosi tahtomatta Timarin silmiin.

Timea huomasi petollisen kyyneleen, tarttui hänen oikeaan käteensä molemmin käsin ja teki uuden hyökkäyksen hänen yllätettyyn sydämeensä.

"Teettehän, mitä pyydän? Ja annattehan Atalialle takaisin sen, mikä hänelle kuuluu: hänen kauniit vaatteensa ja hänen korunsa? Ja hän saa asua meidän kanssamme, ja te käyttäydytte häntä kohtaan niinkuin hän olisi minun lihallinen sisareni, niinhän? Ja Sohvi-äitiä te kutsutte myös äidiksi, kuten minäkin?"

Sohvi-rouva alkoi nyt nyyhkyttää äänekkäästi. Hän vaipui polvilleen Timean eteen ja peitti hänen kätensä, vaatteensa, vieläpä jalkansakin yhä uudelleen suudelmilla sitä tehdessään änkyttäen katkonaisia, käsittämättömiä sanoja.

Timar kuivasi kyyneleen silmästään ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä täysin oma herransa, ja hän näki taas selvästi, kauas eteenpäin, kuten hän aina ratkaisevalla hetkellä näki; seikka, joka korotti hänet niin usein kilpailijoidensa yläpuolelle. Tässä tuli hänelle avuksi nopsa käsityskyky. Silmänräpäyksessä se hänelle kuiskasi, mitä oli tehtävä, jotta voitaisiin ehkäistä vahingollisia seurauksia.

Hän sulki Timean molemmat kädet omiinsa.

"Te olette jalo, Timea! -- sallittehan minun tästä lähtien kutsua teitä vain etunimellänne? -- enkä minä ole saattava teidän sydäntänne häpeään. Nouskaa, Sohvi-äiti; älkää itkekö! Sanokaa Atalialle, että hän tulisi lähemmäs. Tahdon tehdä vielä enemmän kuin Timea pyysikään -- miellyttääkseni häntä ja teidän molempien hyväksi. Minä en ainoastaan anna Atalialle turvapaikkaa täällä, vaan oman onnellisen kodin. Minä annan hänen sulhaselleen takuun hänen myötäjäisistään, samasta summasta, jonka hänen isä-vainajansa lupasi hänelle. Olkoot he onnellisia keskenään!"

Timarin kaukonäköinen katse näytti hänelle asioita, jotka vielä olivat näköpiirin ulkopuolella, ja hän ajatteli, ettei mikään uhri olisi liian suuri, jos vain sillä voisi poistaa heidät talosta, Timean läheisyydestä, ja saadakseen aikaan liiton komean kapteenin ja kauniin Atalian välillä.

Mutta nyt tuli hänen vuoronsa saada osakseen suuteloja ja kiitollisuudenosoituksia ylenpalttisesti Sohvi-rouvalta.

"Oi, herra von Levetinczy! Oi, kallis, rakas, jalomielinen herra von Levetinczy, antakaa minun suudella teidän käsiänne, jalkojanne ja teidän viisasta päätänne!"

Ja hän tekikin niinkuin hän oli ohjelmassaan luvannut ja suuteli sen lisäksi hänen olkapäitään, takinkaulustaan ja selkäänsä. Lopuksi hän sulki Mikaelin ja Timean syliinsä ja antoi heille lämpimän siunauksensa: "Tulkaa yhdessä onnellisiksi!"

Oli mahdotonta olla hymyilemättä rouvaraukan ilon ilmauksille.

Mutta Atalia pilasi heidän kaikkien ilonsa.

Ylpeänä kuin paha enkeli, jota kehotetaan tekemään katumusta, mutta joka mieluummin tahtoo joutua kadotukseen kuin kukistaa ylpeytensä, hän kääntyi poispäin Timarista ja sanoi mielenliikutuksen tukahuttamalla äänellä:

"Kiitän teitä, herraseni! Mutta minä en tahdo tässä enkä tulevassa elämässä tietää mitään herra Katshukasta. En milloinkaan tahdo tulla hänen vaimokseen; jään tänne Timean luo -- hänen piiakseen."

Yhdeksästoista luku.

ALABASTERIPATSAAN HÄÄT.

Timar tunsi olevansa ylen onnellinen saadessaan olla Timean kihlattu sulhanen.

Tytön haltiatarmainen kauneus oli heti heidän ensi kertaa kohdatessaan valloittanut hänen sydämensä. Hän ihaili häntä. Hänen lempeä luonteensa, jota hän sittemmin oppi tuntemaan, saavutti hänen kunnioituksensa. Arvoton pila, jota Brazovicsin talossa hänestä tehtiin, oli herättänyt hänen ritarillisen osanottonsa. Kapteenin kevytmielinen hakkailu oli sytyttänyt hänen mustasukkaisuutensa. Kaikki tuo kuuluu rakkauteen.

Nyt hän oli saavuttanut toiveittensa päämäärän. Kaunis tyttö oli hänen omansa. Tyttö tulisi hänen vaimokseen.

Ja sitäpaitsi on hänen sielustaan poistunut raskas taakka -- itsesyytös.

Sillä siitä päivästä alkaen, jolloin Timar löysi Ali Tshorbadshin aarteet uponneesta laivasta, oli hänen mielenrauhansa poissa. Aina kun hänen liikeyrityksensä oli onnistunut kuului hänen rinnassaan syyttävä ääni: "Ei mitään tästä kaikesta kuulu sinulle, sinä olet anastanut isättömän ja äidittömän lapsen omaisuuden. Sinäkö olisit onnen suosikki? Se ei ole totta! Köyhien hyväntekijä? Valhetta! Kultapoika? Ei ole totta! _Sinä olet varas_!"

Nyt on tämä juttu päättynyt. Tuomari hänen sisimmässään julistaa vapauttavan sanan. Orpotyttö, jolta omaisuus on varastettu, saa sen takaisin kaksinkertaisena. Se, mikä kuuluu hänen puolisolleen, kuuluu hänellekin. Hän ei ole milloinkaan saava tietää, että tämän suuren omaisuuden perustana kerran on ollut hänen omaisuutensa; hän vain tietää sen nyt kuuluvan hänelle. Siten on kohtalo sovitettu.

Mutta onko se todella sovitettu?

Timar ei ajatellut sitä, että hän aarteiden kera antoi Timealle kaupan päälle itsensä ja pyysi siitä vastineeksi tytön sydämen -- hän ei ajatellut tämän olevan petosta, väkivaltaa.