Part 14

"Nyt sinun on paastottava koko päivä. Huomenna on edessäsi juhlallinen, pyhä päivä. Sinut viedään alttarille, missä sinut ensinnä kastetaan ja sitten vihitään. Sinun täytyy paastota, jotta voisit astua puhtaana alttarin eteen."

Timea noudatti neuvoa eikä syönyt palaakaan koko päivänä.

Mutta onhan tunnettua, että kasvavilla on tavallisesti hyvä ruokahalu. Luonto vaatii osansa ja hyvin syöminen on ainoa nautinto, jota he jossain määrin saavat tuntea. Ja Timea taisteli tätä tarvetta vastaan. Hän istui päivällispöydässä ja illallisella nauttimatta mitään ja kuitenkin oli tahallaan valmistettu hänen mieliruokiaan. Vierashuoneessa koettivat palvelustytöt viekoitella häntä salavihkaa syömään niitä herkkuja, joita oli pantu hänen varalleen: salassa saattoi toki rikkoa paaston; eihän siitä kukaan saisi tietää. Mutta hän ei antanut vietellä itseään harhaan, vaan voitti nälkänsä. Hän auttoi torttuja ja hilloja laitettaessa seuraavan päivän häitä varten, joukko ruokahalua herättäviä, herkullisia ruokalajeja oli hänen edessään, mutta hän ei maistanut ainoatakaan. Ja kuitenkin näytti Atalia, joka myöskin oli ottavinaan osaa hääpitojen valmistamiseen, että sellaisissa tilaisuuksissa on lupa herkutella.

Mutta hänen täytyi paastota. Illalla hän meni varhain nukkumaan; häntä paleli, kuten hän sanoi. Niin olikin todella laita. Hän värisi vilusta, vuodepeitteensäkin alla eikä osannut nukkua. Atalia kuuli makuulle mennessään, miten vilu puistatti häntä, ja miten hänen hampaansa kalisivat. Ja kumminkin hän oli kyllin sydämetön kuiskatakseen hänen korvaansa: "Huomenna tähän aikaan, missähän silloin olet?"

Lapsi-parka, kuinka hän olisikaan voinut nukkua, kun kaikki ne tunteet, jotka siihen aikaan tavallisesti vielä uinuvat, olivat ennen aikojaan herätetyt eloon hänen sydämessään? Useita tunteja makasi tyttö saamatta unta. Pelon puuskat, jotka samalla olivat ilontapaisia, toiveet, jotka synnyttivät salaperäistä vavistusta, ilveilivät hänessä kuin peikot, joilta hän turhaan sulki silmänsä. Hän tahtoi rukoilla, mutta ei epätoivossaan tiennyt, minkä monista pyhistä kirjoista valitsisi, sillä sitä ei kukaan ollut hänelle opettanut (kaikkihan olikin ollut vain ilveilyä!) ja niin hän viimein lausui muutamia raamatunlauseita, jotka käsittelivät egyptiläisten maanvaivoja, mikä kamala runo alkaa sillä, että vesi muuttuu vereksi ja loppuu siihen, että kaikki esikoiset hävitetään.

Ja Atalia oli kyllin sydämetön nauramaan hiljaisuudessa lasta, niin sydämetön, ettei oikaissut hänen erehdystään sanomalla: "Ei se ole oikea rukous, vaan toinen, joka alkaa 'Isä meidän'; tule rukoilkaamme yhdessä! aina viimeiseen rukoukseen asti: 'Vaan päästä meitä pahasta.'"

Ja kuitenkin se oli _hänen_ hääpäivänsä aatto, ja silloin kai on rukous tarpeen, olipa kuinka kaunis ja rikas morsian tahansa.

Timea makasi aamunkoittoon asti kuumeessa eikä saanut unta silmiinsä. Mutta päivän koittaessa hän nukahti sitä sikeämpään uneen. Lyijynraskas horrostila laskeutui hänen jäseniinsä; häntä ei herättänyt edes se melu, joka aamulla syntyi hänen ympärilleen.

Ja oli kuitenkin hääpäivä!

Atalia kielsi palvelusväkeä herättämästä Timeaa. Hän päästi itse rullaverhot alas, joten makuuhuone tuli aivan pimeäksi. Timeaa ei saisi herättää, ennenkuin Atalia oli puettu morsiuspukuunsa.

Mutta tämä kesti hyvin kauan. Atalia halusi näyttäytyä kauneutensa kaikessa loistossa. Tänäänhän oli saapunut lukuisasti sukulaisia ja liiketuttavia joka taholta ottamaan osaa rikkaan Brazovicsin ainoan tyttären häiden viettoon, tyttären, joka oli kaunein tyttö seitsemän kunnan alueella.

Vieraita alkoi kertyä häätaloon. Morsiamen äiti, Sohvi-rouva, oli jo puristettu uuteen pukuunsa ja uusiin kenkiinkin, mikä oli hänestä vielä epämieluisampaa ja saattoi hänet toivomaan, että päivä olisi ohitse pian.

Sulhanenkin saapui iloisena, kohteliaana, kuten tavallisesti. Mutta tämä iloisuus ei merkinnyt paljoa, se oli hänellä vain kohteliaisuuden univormu.

Hänellä oli muassaan kukkavihko morsiamelle. Siihen aikaan ei vielä tunnettu kamelioita; morsiusvihko oli erivärisistä ruusuista. Herra Katshuka sanoi antaessaan sen tuovansa ruusulle ruusuja. Palkinnoksi hän sai ylvään hymyn säteileviltä kasvoilta.

Kaksi vielä puuttui: Timea ja herra Brazovics.

Timeaa ei kait kukaan kaivannut, mutta sitä suuremmalla levottomuudella odottivat kaikki herra Brazovicsiä.

Sanottiin hänen jo aikaisin aamulla ajaneen linnoitukseen, kuvernöörin luo, ja kärsimättöminä odotettiin hänen kotiinpaluutaan. Morsiankin meni usean kerran ikkunasta katsomaan, eikö isän vaunut jo olleet tulossa.

Sulhasessa vain ei huomattu mitään levottomuuden merkkejä.

Mutta missähän herra Brazovics saattoi olla? Vielä edellisenä iltana hän oli ollut hyvin hyvällä tuulella. Hän oli istunut ystäviensä seurassa ja kutsunut kaikki tuttavat häihin. Myöhään yöllä hän oli koputtanut herra Katshukan akkunaan ja hyvän yön toivotukseksi huutanut: "Puhutut satatuhatta guldenia ovat huomenna valmiina."

Hänellä olikin kyllin syytä hyvään tuuleensa. Linnoituksen päällikkö oli ilmoittanut hänelle, että linnoitussuunnitelma oli hyväksytty koko laajuudessaan. Pakkoluovutus oli käsketty toimittamaan ja osalta oli jo rahatkin maksettu. Muutkin summat oli osotettu; niiden piti, ministerin määräyksestä saapua jo yön kuluessa. Sehän oli aivan kuin rahat olisivat jo olleet taskussa.

Aamulla ei herra Brazovics malttanut odottaa tavallista puhetuntia. Hän tuli hiukan aikaisemmin, ettei kukaan ehtisi ennen häntä.

Herra päällikkö ei antanut hänen kauan odottaa. Hän kutsui hänet heti puheilleen.

"Pieni onnettomuus!" hän sanoi sisääntulijalle.

"No, menee mukiin, ellei ole suuri."

"Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan valtioneuvostosta?"

"En milloinkaan."

"En minäkään. Viiteentoista vuoteen en ole siitä kuullut. Mutta tämä on kuitenkin olemassa ja on äskettäin antanut itsestään elonmerkkejä. Kuten sanoin teille, oli ministerineuvosto päättänyt heti pakkoluovuttaa koko alueen, joka lankeisi linnoitussuunnitelman piiriin. Silloin saapui tuntemattomasta lähteestä ilmianto, jossa paljastettiin useita valtiolle vaarallisia epäkohtia. Ei käynyt laatuun jättää ministerineuvostoa pulaan. Kutsuttiin senvuoksi kokoon valtioneuvosto, josta ei ole viiteentoista vuoteen kuultu muuta, kuin että sen jäsenet ovat nostaneet vuotuiset palkkansa. Valtioneuvosto, jonka ratkaistavaksi kyseenalainen asia lankesi, tuli siihen viisaaseen johtopäätökseen, että hallituksen päätös hyväksyttiin periaatteessa, mutta tuli toimeenpantavaksi kahdessa osassa. Tonavan kummankin haaran välinen maa tulisi heti paikalla pakkoluovutettavaksi, mutta Monostorin maa vasta sitten, kun linnoitustyöt olivat joutuneet niin pitkälle. Monostorin maan omistajat saavat siis ilon odottaa kahdeksantoista tai kaksikymmentä vuotta. Hyvää huomenta, herra Brazovics!"

Herra Brazovics ei voinut saada suustaan sanaakaan vastaukseksi. Kukapa olisi voinut kuvitella, että vielä sittenkin, kun jo kaikki ministerit oli voitettu, oli olemassa valtioneuvosto, ja sitäpaitsi eräs ihminen, joka, vaikka olikin jokaiselle edullista iskeä valtion suonta, ryhtyi tekemään ilmiantoja omien etujensa vahingoksi!

Mutta sitä ei nyt voi millään tavoin auttaa. Varmuudella toivottu sadantuhannen guldenin voitto on poissa; poissa myös ne satatuhatta guldenia, jotka olivat sijoitetut viinitarhoihin, joista ei saa mitään satoa, joita ei voi käyttää mihinkään, ja jotka tällä haavaa ovat aivan arvottomia. Herra Brazovics näki kaikki pilvilinnansa romahtavan tämän toiveen kera, joka oli haihtunut olemattomiin. Hänen kaunis, komea talonsa, hänen laivansa, jotka uivat Tonavassa, valaistu kirkko loistavine häävieraineen, ne ovat kaikki vain kangastusta, jonka ensimmäinen tuulenpuuska puhaltaa pois yhdessä Monostorinlinnoituksen utukuvan kera ja jonka ensimmäinen auringon pimittävä pilvi peittää näkymättömiin.

Kun herra Brazovics poistui päällikön huoneesta näytti hänestä kuin olisi ulkopuolella seisovalla vahdilla ollut kaksi kypäriä päässään ja kaksi kivääriä olallaan, kuin olisivat parvekkeen ikkunat tanssineet ilmassa, kuin olisi pitkä käytävä hänen edessään venynyt vuorenluolaksi, jonka jyrkät seinät uhkasivat syöksyä hänen päälleen...

* * * * *

Ah, tuossa tulee Timea.

Vihdoinkin hän on nukkunut tarpeekseen. Makuuhuoneen puolipimeässä häneltä oli kulunut pitkä aika heräilemiseen; mitään ajattelematta, kuten se, joka herää pitkästä kuumetilasta, hän pukeutui ja horjahteli vieläkin untensa pauloissa viereisten huoneiden lävitse, jotka hän näki tyhjinä, ja tuli viimein siihen, jossa Atalia oli pukeutunut.

Vasta astuessaan tähän loistavaan huoneeseen, joka oli täynnä kukkamaljakkoja ja häälahjoja hän muisti, että tänään oli hänen hääpäivänsä.

Nähdessään herra Katshukan, jolla oli kädessään morsiusvihko, välähti hänen mieleensä ajatus: "Siinähän on sulhanen!" Ja katsahtaessaan sen jälkeen Ataliaan hän ajatteli: "Siinähän on minun morsiuspukuni."

Siinä seistessään hämmästyneenä, silmät selkoselällään ja suu ammollaan oli hän sekä naurettavan että itkettävän näköinen.

Palvelusväki, vieraat, itse Sohvi-rouvakin eivät voineet hillitä hilpeyttään. Mutta Atalia astui, majesteetillisena kuin haltijatar, hänen luokseen, nipisti häntä leuasta oikealla kädellään, jossa oli valkea hansikas.

"Tänään, sydänkäpyseni", hän sanoi, "saat sallia minun astua alttarille. Sinun, lapsukaiseni, täytyy odottaa vielä viisi vuotta, ennenkuin sinut sinne viedään, jos muutoin kukaan tulee sinua sinne noutamaan." Nyt eivät naiset enää voineet pidättää tirskumistaan. Voi, kuinka he hymyilivät, vanhat ja nuoret, lapselle, joka oli antanut tehdä itsestään pilaa!

Timea seisoi kuin kivettynyt ja antoi yhteenpuristettujen nyrkkiensä vaipua alas. Hän ei punastunut eikä kalvennut. Sen hetken tunteita ilmaisemaan puuttui häneltä sanoja.

Atalia mahtoi tuntea, ettei tämä julma pila oikein soveltunut hänen kauneutensa kehyksiksi. Hän koetti lievittää sen vaikutusta.

"Tule tänne, Timea", hän sanoi lapselle; "minä olen vain odottanut sinua. Tule kiinnittämään morsiushuntu päähäni."

Morsiushuntu!

Timea tarttui jäykin käsin siihen ja astui Atalian luo.

Huntu piti kiinnittää kultaisella nuolella, joka pistettiin tukkaan kiinni.

Timean käsi vapisi ja nuolta oli sitäpaitsi vaikea kiinnittää. Se ei tahtonut millään tunkeutua paksuihin hiuksiin. Atalian tehdessä kärsimättömän liikkeen tunkeutui sen tylsä kärki hieman kauniin morsiamen ihoon.

"Voi sinua taitamatonta!" huusi Atalia kiivaasti ja löi Timeaa kädelle.

Timean kulmakarvat vetäytyivät kokoon. Joutua toruttavaksi ja lyödyksi juuri tänä päivänä ja tämän miehen läsnäollessa! -- Kaksi suurta kyynelkarpaloa kirposi hänen kalpeille poskilleen.

Tosiaankin nämä kaksi pisaraa painoivat alas vaakakupin, joka on korkeimman tuomarin kädessä ja jolla hän punnitsee kuolevaisille onnea ja onnettomuutta.

Atalia koetti parannella kiivauttaan sillä kuumeentapaisella mielenliikutuksella, jossa hän oli. Eiköhän liene anteeksiannettavaa, jos morsian viime hetkessä on hieman ärtyisä ja hermostunut. Sulhaspojat ja morsiustytöt olivat jo saapuneet, ja kuitenkin antaa morsiamen isä odottaa itseään.

Kaikki olivat levottomia, vain sulhanen säilytti levollisuutensa.

Kirkosta oli jo tullut tieto, että pappi oli valmiina odottamassa morsiusparia; kellojakin jo oli alettu soittaa, niinkuin tavallisesti tehdään ylhäisten häissä. Atalian povi kohosi kiivaasti harmista, ettei isä tullut. Toinen lähetti toisensa perästä lähetettiin linnoitukseen herra Brazovicsia hakemaan.

Vihdoin nähdään akkunasta hänen lasivaununsa. Siinä hän siis on vihdoinkin.

Morsian menee vielä kerran kuvastimen eteen nähdäkseen, ovatko hunnun poimut kauniit. Hän asettelee rannerenkaitaan ja helminauhaa kaulassaan. Sillävälin syntyy portaissa kummallista kolinaa, aivankuin monta henkilöä yht'aikaa ryntäisi niitä ylös. Viereisestä salista kuuluu onnettomuutta ennustavia ääniä, tukahtuneita huudahduksia, jotka kuolevat huulille Kaikki tunkeutuvat ulos katsomaan.

Morsiusneidot, morsiamen ystävättäret juoksevat myös katsomaan, mitä on tekeillä. Merkillistä, ettei kukaan tule ilmoittamaan, mitä on tapahtunut.

Atalia kuulee äitinsä huutavan. No, hänhän nyt aina huutaa silloinkin kun pitäisi puhua tyynesti.

"Mene sinä toki katsomaan, mitä siellä on", sanoo Atalia sulhaselleen.

Kapteeni menee, ja Atalia jää yksin Timean kera. Tukahutetut, hiljaiset kuiskaukset ulkona tulevat yhä äänekkäämmiksi. Atalia alkaa tulla levottomaksi. Sulhanen palaa takaisin.

Hän pysähtyy avoimeen oveen ja sanoo morsiamelleen:

"Herra Brazovics on kuollut."

Morsian huitasee käsivarsillaan ja kaatuu pyörtyneenä taaksepäin. Ellei Timea olisi ottanut häntä syliinsä, olisi hän satuttanut päänsä mosaikkipöytään.

Morsiamen kauniit, ylpeät kasvot ovat nyt valkoisemmat kuin Timean.

Ja Timea ajattelee pitäessään Atalian päätä polvellaan: "Kas kuinka kaunis morsiuspuku laahaa tomussa!"

Sulhanen jää seisomaan ovelle ja katselee kauan Timean silmiin. Sitten hän kääntyy nopeasti ympäri ja poistuu yleisen sekasorron vallitessa talosta.

Hän ei edes vaivautunut nostamaan morsiantaan lattialta.

Kahdeksastoista luku.

TIMEA.

Voi, kuinka kaunis morsiuspuku laahaa tomussa!...

Hääkemujen sijaan vietettiin hautajaiset.

Ja kirjaillun morsiuspuvun sijaan tuli surupuku.

Musta! Se väri, joka tekee köyhän ja rikkaan samanlaisiksi! Atalia ja Timea puettiin samalla tavalla -- mustiin.

Ja jospa suru olisi vain siinä, että käy puettuna mustiin!

Herra Brazovicsin kuoltua seurasivat onnettomuuden mustat korpit lentäen kuin mustat varikset päivää ennen talvimyrskyn alkua pitkissä riveissä istumaan talojen katoille.

Ensimmäinen korpinrääkyntä oli se, että sulhanen lähetti takaisin kihlasormuksen. Ei edes hautajaisissa hän näyttäytynyt ojentamassa tukevaa käsivarttaan morsiamelleen tämän horjahdellessa miltei tajuttomana arkun jälessä; sillä siinä pikkukaupungissa on tapana surevien, ovat he sitten köyhiä tai rikkaita, saattaa vainajaa paljastetuin päin hautuumaalle. Oli paljon ihmisiä, jotka moittivat herra Katshukaa tästä menettelystä ja jotka eivät tahtoneet nähdä mitään puolustusta siinä käytännöllisessä syyssä, että sulhanen, kun herra Brazovics ei puolestaan ollut täyttänyt ehtoa maksaa ennen häitä sadantuhannen guldenin myötäjäiset, saattoi täydellä oikeudella katsoa olevansa vapaa sitoumuksestaan. Niitä on nyt kerran sellaisia ahdasmielisiä ihmisiä, jotka eivät halua nähdä mitään puolustusta sellaiselle poisvetäytymiselle.

Senjälkeen tulivat korpit joukottain istumaan Brazovicsin talon katonharjalle. Toinen velkoja toisensa perästä saapui vaatimaan saataviaan.

Ja nyt romahti koko korttitalo raunioiksi.

Ensimmäinen velkoja, joka lausui sanan "vararikko!" puhalsi Brazovicsin talon kumoon. Kerran alkuun päästyään ei lumivyöry pysähtynyt, ennenkuin oli saapunut vuoren juurelle.

Sulhasen vaatimus saada myötäjäiset ennen häitä osottautui liiankin perustelluksi. Herra Brazovicsin kauppatoimissa kummitteli niin paljon näköjään edullisia, mutta itse asiassa tappiota tuottavia yrityksiä, virheellisiä laskelmia, salattuja sitoumuksia ja luuloteltuja voittoja, että omaisuus ei riittänyt peittämään velkoja, kun vihdoin ja viimein tämä sekainen vyyhti oli selvitetty. Eikä tässä kyllin. Kävi selville, että hän oli hävittänyt huostaansa uskotut rahat, orpolasten pääomat, kirkolle tehdyt lahjoitukset, sairashuoneitten kassat ja asiamiesten takaussummat. Aallot yhtyivät tämän talon katon päällä ja nämä aallot kuljettivat mukanaan lokaa ja mutaa; jälkeensä ne jättivät -- häpeän.

Timeakin kadotti koko omaisuutensa. Orpolapsen rahoja ei oltu viety ensinkään kirjoihin.

Joka päivä kävi nyt talossa asianajajia, maistraatin jäseniä, ryöstöntoimeenpanijoita. He takavarikoivat kaikki laatikot ja kaapit; he eivät kysyneet naisilta lupaa, sallisivatko nämä heidän vierailunsa; ilmoittamatta he hyökkäsivät sisään, minä hetkenä hyvänsä, nuuskivat perin pohjin kaikki huoneet ja panettelivat ja sadattelivat vainajaa niinkin äänekkäästi, että surevien naisten täytyi kuulla. Kaikki esineet, mitä talossa oli, otettiin toinen toisensa perään esiin arvioitavaksi vieläpä taulutkin, kehyksettömätkin. Eipä edes morsiuspuku ilman morsianta välttänyt tätä kohtaloa.

Ja niin he määräsivät huutokaupan pitopäivän ja naulauttivat talon portille tiedonannon, missä kaikki tarjottiin kaupan -- kaikki, ei edes kaunis, kirjailtu morsiuspuku jäänyt pois luettelosta. Loppujen lopuksi itse talo, ja kun se oli myyty, saisivat sen nykyiset asukkaat mennä tiehensä, minne halusivat, ja kaunis Atalia saisi katsella taivaaseen kysellen, mihin hän tämän jälkeen kallistaisi ylpeän päänsä.

Niin, mihin?

Hän, konkurssin tehneen petturin tytär, jolle ei oltu jätetty mitään, ei edes hyvää nimeä, ja jolle ei kukaan tahtonut hyvää -- ei edes hän itse.

Kaikista omistamistaan kalleuksista oli hän pidättänyt itselleen vain kaksi arvokasta muistoa, jotka olivat jääneet takavarikoitsijoilta huomaamatta: erään chalcedonirasian ja takaisinlähetetyn kihlasormuksen.

Rasian hän oli pistänyt hameensa taskuun; kun hän yöllä oli yksin, otti hän sen esiin ja katseli siinä säilytettyjä aarteita.

Ne olivat erilaatuisia myrkkyjä. Atalia oli eräällä Italian matkalla saanut omituisen päähänpiston ostaa rasian. Omistaessaan tällaisen rasian luuli hän voivansa uhmata koko maailmaa. Hän luuli kykenevänsä surmaamaan itsensä pienimmästäkin loukkauksesta. Tämä harhaluulo teki hänet itsevaltiaaksi sekä vanhempiaan että sulhastaan kohtaan. Ellei kaikessa mukauduttu hänen tahtoonsa, niin olihan hänellä myrkkyrasia. Hänen oli vain tarvis valita nopeimmin vaikuttava myrkky ja aamulla hän olisi ruumiina.

Ja nyt oli kiusauksen hetki tullut. Hänen edessään oli koko elämä lohduttomana erämaana, Isä oli tehnyt lapsestaan kerjäläisen, ja sulhanen oli hyljännyt morsiamensa.

Atalia oli noussut vuoteeltaan. Hän silmäili avattua rasiaa ja etsi eri myrkkyjen joukosta.

Mutta nyt hän huomasikin pelkäävänsä kuolemaa. Hänellä ei ollut kyllin voimaa tehdä itsemurhaa.

Hän tuijotti kuvaansa peilissä. Pitäisikö niin suuri kauneus tuomita hävitettäväksi?

Hän sulki rasian ja kätki sen jälleen.

Sitten hän otti esiin toisen kalleuden, kihlasormuksen. Siinäkin on myrkkyä. Ja lisäksi vielä vaarallisempaa. Se tappaa sielun. Mutta sitä myrkkyä hän on kyllin rohkea imemään itseensä, siksi kunnes se aivan huumaa hänet. Hän on rakastanut miestä, joka lähetti hänelle takaisin sormuksen. Hän ei ole pelkästään rakastanut häntä, vaan on ollut raivoisasti rakastunut häneen.

Myrkkyrasia antaa huonoja neuvoja, sormus vieläkin huonompia.

Atalia alkaa pukeutua. Ei ole ketään, joka voisi auttaa häntä siinä toimituksessa. Palvelijat ovat lähteneet talosta aikoja sitten ja rouva Sohvi sekä Timea nukkuvat palvelijain huoneessa, sillä ovet vierashuoneisiin ovat oikeuden sinetillä lukitut. Atalia ei herätä heitä, vaan pukeutuu itse.

Hän ei tiedä, mikä aika yöstä on. Ei kukaan vedä enää komeita seinäkelloja, nyt kun tiedetään niidenkin tulevan myydyiksi. Toinen osoittaa aamua, toinen keskipäivää.

Samantekevää, mitä kello on. Atalia hakee portinavaimen ja hiipii yksin talosta jättäen kaikki ovet jälessään selkoselälleen. Keneltä täällä varastettaisiin?

Ja nyt hän uskaltaa lähteä ilman seuralaista ulos pimeille kaduille. Ja siihen aikaan olivat Komornin kadut sangen pimeät. Kolminaisuuspylvään edessä lepatti lyhty, raastuvan portin edessä toinen ja kolmas päävahdin edustalla, muualla ei missään.

Atalia suuntaa askeleensa "Angliaa" kohti. Se on pahamaineinen paikka. Kaupungin ja linnoituksen välillä on pimeä aukeama, missä öiseen aikaan piileskelee kodittomia naisia maalatuin kasvoin ja takkuisin hiuksin kun heidät on karkoitettu piilopaikoistaan "Pikku torilla." Atalian on luultavasti kuljettava sellaisten naisten ohitse mennessään "Anglian" ohi. Mutta nyt hän ei niitä pelkää. Se myrkky, jota hän on imenyt kultasormuksesta, on poistanut hänestä pelon kohdata näitä saastaisia olentoja. Lokaa pelätään vain niin kauan kuin ei itse astuta siinä.

Kadunkulmassa seisoo etuvartija; hänen täytyy koettaa päästä hänen ohitseen, ilman että vartija huomaisi häntä ja huutaisi hänelle: "Ken siellä?"

Kulmatalossa on pylväskäytävä, joka johtaa ulos torille. Päivisin oleskelevat leivänmyyjättäret täällä. Atalia suuntaa kulkunsa tämän käytävän lävitse päästäkseen pujahtamaan vartian katseiden ohitse huomaamatta. Käydessään näin nopeasti hän kompastuu johonkin. Se on ryysyihin puettu nainen, joka makaa poikkipuolin käytävässä aivan päihtyneenä. Puoleksi eläimellinen olento, jota hän on koskettanut jalallaan, syytää suustaan mitä likaisimpia kirouksia. Hänestä välittämättä Atalia astuu esteen yli. Hänen on helpompi olla päästyään kulmauksen ohitse, Päävahdin, edustalta loistava lyhdynvalo katoaa hänen silmistään ja nyt, hän on pimeässä puiden alla.

Syreenipensaiden läpi välkähtelee valo valaistusta akkunasta. Tämä johtotähti johtaa Ataliaa. Siellä on insinööriupseerin asunto.

Atalia tarttui ovenkolkuttimeen, joka oli leijonanpään muotoinen. Portin päällä oli kaksipäisen kotkan kuva. Hänen kätensä vapisi, kun hän kohotti sitä kolkuttaakseen ovelle. Hän teki sen kuitenkin. Koputuksen kuultuaan tuli upseerin palvelija ulos ja avasi oven. "Onko kapteeni kotona?" kysyi Atalia. Iloinen poika teki irvistäen liikkeen, jolla tahtoi osoittaa hänen olevan sisällä. Hän oli usein nähnyt Atalian ja moni hopearaha oli luiskahtanut tämän hienojen sormien lomitse hänen käteensä hänen viedessään isännältään tuolle kauniille neidille lahjaksi kukkakimppuja tai varhaiskypsiä hedelmiä.

Kapteeni istui yhä työssä.

Hänen työhuoneensa näytti olevan sisustettu ilman minkäänlaista ylellisyyttä. Seinillä riippui karttoja ja mittauskojeita. Ankaran sotilaallinen yksinkertaisuus hämmästytti sisääntulijaa ja läpitunkeva tupakanhaju, joka oli vetäytynyt huonekaluihin ja kirjoihin, vieläpä lattiaankin, lemahti vastaan ja tuntui silloinkin, kun ei poltettu.

Atalia ei ollut milloinkaan nähnyt kapteenin huonetta. Se huoneusto, johon sulhanen olisi vienyt hänet hääpäivänä, oli varmaankin aivan toisin sisustettu; mutta jo samana päivänä olivat saamamiehet takavarikoineet sekä sen että huonekalut. Tätä hän oli nähnyt vain vilaukselta, akkunasta, kävellessään ohitse äitinsä kanssa sotilasmusiikin soidessa.

Herra Katshuka hypähti ylös tuoliltaan hämmästyneenä. Hän ei ollut valmistunut vastaanottamaan naisvieraita. Hänen virkapukunsa kolme ylimmäistä nappia oli auki, vaikka se oli vastoin sääntöjä, olipa hän ottanut kaulaltaan jouhisen kaulahuivinsakin voidakseen mukavammin tehdä työtä.

Atalia pysähtyi oven suuhun kädet riipuksissa ja pää painuneena rinnalle.

Kapteeni kiirehti hänen luokseen. "Jumalan tähden, neiti! Mitä aiotte? Kuinka olette joutunut tänne?"

Mutta kapteeni ei syleillyt häntä. "Istukaa, neiti", hän sanoi viedessään hänet yksinkertaisen nahkasohvan luo. Kapteenin seuraava tehtävä oli solmia kaulahuivi kaulaansa. Tämän tehtyään hän veti tuolin sohvan viereen ja istuutui vastapäätä Ataliaa.

"Mitä tahdotte neiti?"

Atalia kuivasi kyyneleensä ja katseli kauan kapteenia loistavin silmin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa katseillaan, miksi hän oli tullut. Eikö kapteeni ymmärtäisi?

Ei, hän ei ymmärtänyt.

Nähdessään nyt olevansa pakotettu puhumaan, hän alkoi vavista kuin vilutaudin värisyttämänä.

"Herraseni", hän vastasi vapisevalla äänellä, "niin kauan kuin onni oli minulle myötäinen rakastitte minua. Onko sitä tunnetta vielä nimeksikään jälellä?"

"Neitiseni", vastasi Katshuka kylmän kohteliaasti, "olen aina pysyvä ystävänänne ja ihailijananne. Isku, joka kohtasi teitä, kohtaa minuakin; olemme molemmat kadottaneet kaikki. Minäkin olen epätoivoissani siitä, sillä minä etsin turhaan pelastavaa ajatusta, joka voisi elvyttää tuhkaksi palaneet toiveeni. Virka, joka minulla on, vaatii minulta paljon sellaista, jota en voisi täyttää. Meidän asemassamme olevien henkilöiden, joilla ei ole omaisuutta, ei ole luvallista naida."