Part 13

Komornin uusi linnoituskartta oli todella olemassa, kuten sanottu. Hovisotaneuvosto oli päättänyt uudelleen muodostaa tämän linnoituksen linnoitetuksi leiriksi. Tästä syystä oli tehty suurenmoisia ehdotuksia, jotka käsittivät Monostorin linnoitukset ja pitkän varustuslinjan, jonka piti yhdistää Tonavan Waag-haara Raab-haaraan ja niin kutsuttuun Palatinalilinjaan, jonka rintama toimiessaan yhdessä Monostorin tykistön kera saartaisi koko linnoituksen ja kaupungin lujaan yhtenäiseen ympyrään. Tähän rakennustyöhön laskettiin kuluvan noin kolmekymmentä vuotta. Kulungit nousisivat yhtä moneen miljoonaan.

Valtioneuvoston puolelta tulisi varmasti annettavaksi lopullinen päätös. Mutta yhtä seikkaa ei oltu otettu laskelmissa huomioon -- huomautusta, jonka eräs kuiskuttelija oli pistänyt hovikamarin suuhun.

Koska ei kaikkia linnoitustöitä yhtaikaa alotettaisi, niin ei myöskään ollut tarpeen yhdellä kertaa pakkoluovuttaa kaikkea sen alaan kuuluvaa maata. Toistaiseksi riittäisi sen maan pakkoluovutus, joka tarvittiin Palatinalilinjan rakentamiseksi kummankin Tonavan haaran välille. Monostorin pakkoluovutus saattoi viipyä vielä kaksikymmentä vuotta.

Mutta nyt olivat keinottelijat hyökänneet Monostorin hiekkakummun kimppuun. Tonavan haarojen välistä aluetta ei kenkään ajatellut. Siellä oli suunnattoman laaja alue, jonka kaupunki möi huutokaupalla. Ystävämme Johan Fabula sai sen kahdellakymmenellä tuhannella guldenilla.

Mutta jos nyt Monostorin pakkoluovutus tapahtuu vasta kahdenkymmenen vuoden kuluttua, niin ovat ne pääomat, jotka keinottelijat ovat nyt kiinnittäneet siihen, silloin korkojen kuluttamat.

Tämän kepposen oli Timar tehnyt kilpailijoilleen ja eritoten eräälle heistä, jolla oli suurin osuus yrityksessä, nimittäin herra Atanas Brazovicsille. Ja niin pian kuin tämä oli ostanut maan Monostorissa, pani Timar kaikki pyörät liikkeeseen ehkäistäkseen hovisotaneuvoston ehdotuksen kaiken tarpeellisen maan pakkoluovutuksesta yhdellä haavaa tulemasta hyväksytyksi Wienin hovikamarissa.

* * * * *

Näin oli asiainlaita kolme päivää ennen sitä päivää, jona Atalian häitä oli määrä viettää.

Kaksi päivää ennen häitä lensi Johan Fabula Timarin huoneeseen. Niin, todella lensi. Hänen liehuva viittansa oli siipinä.

"Kymmenen tuhatta! Kaksikymmentä tuhatta! Neljäkymmentä tuhatta! Lautakunta! Maksettu! Keisari! Kuningas!"

Sillä tavoin hän hengähtämättä huudahti irrallisia sanoja, joista Timar lopulta seuraavalla tavalla teki lauseen:

"No, hyvä Johan! Tiedän jo, mitä aijot sanoa. Tänään tuli lautakunta arvostelemaan maata, joka lankee uuden pakkoluovutusalueen sisälle. Maa, jonka ostit kahdellakymmenellätuhannella, lunastetaan neljälläkymmenellä tuhannella. Ylijäämä jää voitoksesi. Siinä sato. Enkö sitä ennustanut?"

"Ennustittepa todella, herra. Ja se puhe oli kuin pyhän Johanneksen pitämä, hänen jolla oli kultaa suussa. Nyt näen, että olette puhunut totta. Ja näen myös saaneeni kaksikymmentä tuhatta guldenia ilmaiseksi. En ole milloinkaan kätteni työllä ansainnut niin paljon rahaa. Kaksikymmentä tuhatta guldenia! Tulen aivan hulluksi! Järkeni seisoo. Sallikaa herra minun mustalaistapaan heittää kuperkeikkaa."

Timarilla ei ollut mitään sitä vastaan.

Johan Fabula heitti kuperkeikkaa pitkin lattiaa, ei vain yhden kerran vaan kolme kertaa ja sitten taas kolme kertaa taaksepäin, hypähti sitten ylös ja seisoi kuin kynttilä Timarin edessä.

"Kas noin! Nyt olen saanut järkeni takaisin. Tämä suuri summa on siis minun! -- Nyt menen ostamaan juutalaisten temppelin."

(Jotta ei lukijamme luulisi viimeistä lausetta Johan Fabulan huonoksi sukkeluudeksi, tahdon sivumennen huomauttaa, että kaupungin israelilaisen väestön oli pakko näihin aikoihin rakentaa itselleen uusi synagoga kreivi Zichyn _aateliselle_ maalle, joten vanha synagoga todella oli myytävänä ja pisti erikoisesti Johan Fabulan silmiin.)

Mutta ennenkuin hän pani tämän aikeensa täytäntöön, kävi hän samana päivänä vielä kuusi kertaa Timarin luona. Ensimmäisellä kerralla hän toi mukanaan vaimonsa, toisella naimattoman tyttärensä, kolmannella naimisissa olevan tyttärensä, sitten poikansa, joka oli lopettanut koulunsa, ja sitten vielä koulua käyvän poikansa. Vaimolla oli muassaan oivallinen komornilais'czipo', pyöreä vehnäleipä, jonka alakuori oli punaruskea ja kiiltävä ja yläkuori keltainen loistava korppu; naimisissa oleva tytär antoi hänelle vadillisen reheviä maissijyviä, naimaton hunajakakun, joka oli koristettu punaisilla munilla, kultaisilla pähkinöillä ja kaikenlaatuisilla kirjavilla paperinpalasilla, kuten häälahjat tavallisesti; täysikasvuinen poika, joka oli tunnettu linnunpyydystäjä, toi linnunhäkin, jossa oli useita tiklejä ja punarintasatakieliä, ja koulupoika lausui runopukuisen onnittelun. Koko päivän he osoittivat hänelle kiitollisuuttaan ja seitsemännen kerran he tulivat yhdessä myöhään illalla hänen akkunansa alle ja lauloivat hänen kunniakseen ylistyslaulun rukouskirjasta.

... Mutta mitähän hänen kilpailijansa, herra Brazovics etunenässä laulaisivat hänelle saadessaan tietää hänen asettaneen heidät liukkaalle jäälle Monostorin maaostojen avulla?

Seitsemästoista luku.

MORSIUSPUKU.

Kolmen päivän perästä häät siis vietettäisiin.

Sunnuntai-iltapäivänä Atalia teki kierroksen ystävättäriensä luona. Morsiamen etuoikeus on saada tehdä nämä jäähyväisvierailut yksin, ilman äidillistä suojelusta. Onhan heillä niin paljon puhumista toisilleen -- viimeisen kerran kohdatessaan tyttöinä.

Sohvi-rouva saattoi siis jäädä kotiin. Hän oli iloinen saadessaan kerrankin koko vuodessa päivän, jolloin hänen ei tarvinnut tehdä eikä vastaanottaa vierailuja, ei tarvinnut istua tyttärensä vartijana kuuntelemassa, miten keskusteltiin saksaksi, jota kieltä hän ei ensinkään ymmärtänyt, vaan sai jäädä kotiin ajattelemaan mennyttä onnellista palvelusaikaansa, jolloin hän vapaana sunnuntai-iltapäivänä täytti esiliinansa keitetyillä maissinjyvillä, istahti talon edustalla olevalle penkille ja istui siellä myöhään iltaan asti virnaillen muiden palvelijoiden kera ja pureskellen tuon tuostakin maissijyväsiä.

Tänäänkin oli tuollainen vapaa sunnuntai-iltapäivä ja keitettyjä maissinjyviä oli myös saatavissa. Toverit palvelusväen huoneesta vain puuttuivat keittiönpenkiltä. Sohvi-rouva oli antanut sekä sisäkön että keittäjättären mennä ulos saadakseen olla yksin keittiössä, sillä sisähuoneissa ei voinut heitellä ympärilleen maissinkuoria.

Viimein hän kuitenkin sai tasa-arvoista seuraa. Timea hiipi hänen luokseen. Hänelläkään ei ole tänään mitään tekemistä. Ompelutyö on valmis ja puku on ompelijattaren luona, joka luultavasti saa sen valmiiksi viimeisen päivän viimeiseksi tunniksi.

Timea sopii erinomaisen hyvin Sohvi-rouvan viereen keittiönpenkille. Samoinkuin tämä on hänkin olento, jota vain juuri ja juuri siedetään talossa. Erotus heidän välillään on vaan siinä, että Timea pitää itseään neitinä, jota vastoin kaikki ihmiset tietävät hänen olevan vain palvelijan, kun taasen jokainen pitää Sohvi-rouvaa talon rouvana hänen itsensä tuntiessa olevansa vain piika.

Timea ryömi siis pienelle penkille Sohvi-rouvan viereen, aivankuin lastenhoitaja keittäjättären viereen silloin kun he, koko viikon riideltyään sunnuntaisin istuutuvat yhdessä puhelemaan.

Häihin oli enää vain kaksi päivää.

Timea katseli varovasti ympärilleen tullakseen vakuutetuksi, ettei läheisyydessä ollut kuuntelijoita, ja kysyi sitten Sohvi-rouvalta hiljaa:

"Mamma Sohvi! Sanokaa minulle, _mitä vihkiminen on_?"

Sohvi-rouva veti päänsä olkapäittensä väliin, ravisteli itseään kuin henkilö, joka nauraa hiljaa itsekseen, ja katsahti häijynilkisesti kysyvään lapseen. Häijysti ja vahingoniloisesti, kuten vanhat palvelijat tavallisesti kohtelevat nuorempia, mukautui hän tytön naurettavaan typeryyteen saadakseen vielä enemmän tehdä hänestä pilaa.

"Niin, Timea", hän alkoi sadunkertojan huumautuneella äänellä, "se on jotakin ihmeellisen ihanaa. Saathan nähdä sen kohta."

"Olen jo kerran koettanut väijyskellä kirkonovella", kertoi Timea avomielisesti, "hiivin sinne juuri silloin, kun erään vihkimisen piti tapahtua, mutta ennätin vain nähdä, että morsian ja sulhanen menivät kauniin, kultaisen kaapin luo."

"Se oli alttari."

"Juuri silloin äkkäsi minut häijy poika, joka ajoi minut pois huutaen: 'Ulos turkkilaisletukka!' Silloin minä juoksin sieltä pois."

"No, tiedä siis", alkoi Sohvi-rouva, pistäen suuhunsa toisen maissinjyvän toisensa perään, "tiedä siis, että sitten tulee korkea-arvoisa herra kullallakirjailtu myssy päässään, pitkä, kahiseva kirjoviitta hartioillaan ja suuri solkikirja käsissään. Hän lukee ja laulaa niin sanomattoman kauniisti. Sulhanen ja morsian lankeevat sitten polvilleen alttarin eteen ja pappi kysyy, rakastavatko he toisiaan."

"Ja siihen tulee vastata?"

"Tietysti, pikku hupakko. Eikä vain sitä sanota, vaan pappi lukee edellä ensin sulhaselle, sitten morsiamelle valan, jonka mukaan he sitoutuvat rakastamaan toisiaan aina hylkäämättä toisiaan ennenkuin kuolema heidät erottaa. Sen he vannovat Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen ja Neitsyt Maarian ja kaikkien pyhimysten nimessä ijankaikkisesta ijankaikkiseen amen! Ja koko kuoro laulaa sitten amen!"

Timea värisi.

Senjälkeen pappi ottaa molemmat vihkisormukset hopeavadilta ja panee toisen sulhasen, toisen morsiamen sormeen, panee sitten heidän kätensä toinen toisiinsa ja sitoo kultaisen nauhan niiden ympärille. Ja lukkari sekä kuoro laulavat urkujen säestämänä: "Gospodi pomiluj! Gospodi pomiluj!"

Oi, kuinka Timea piti noista sulosointuisista sanoista! Ne olivat varmaankin joku loitsu, joka toi siunauksen muassaan.

"Senjälkeen sulhanen ja morsian peitetään paksulla, kukikkaalla silkkipeitolla ja papin lukiessa siunausta heille pitää kaksi apulaista kukin hopeakruunuaan sulhasen ja morsiamen pään päällä."

"Ah!"

Kun Sohvi-rouva huomasi lapsen mielenkiinnon, koetti hän alttarikynttilöiden avulla vielä innokkaammin kiihottaa hänen mielikuvitustaan liekkiin.

"Sillä välin laulaa kuoro lakkaamatta: 'Gospodi pomiluj!' Pappi ottaa tämän aikana toisen hopeakruunun ja ojentaa sen sulhaselle antaakseen hänen suudella sitä. Kun hän on suudellut, panee pappi sen hänen päänsä päälle sanoen: 'Minä kruunaan sinut Jumalan palvelijaksi ja tämän Herran palvelijattaren herraksi!' Sitten hän ottaa toisen kruunun ja ojentaa sen morsiamelle antaakseen hänen suudella sitä."

"Paneeko hän kruunun hänenkin päähänsä?"

"Panee, hänenkin päähänsä."

"Entä mitä hän sanoo hänelle?"

"Hänelle hän sanoo: 'Minä kruunaan sinut Jumalan palvelijattareksi ja tämän Herran palvelijan vaimoksi!'"

"Se on kaunista, hyvin kaunista!"

"Senjälkeen diakooni alkaa rukoilla nuoren parin puolesta, ja rukoillessa ottaa pappi heitä kädestä kulettaen heitä kolme kertaa alttarin ympäri. Kun tämä on tapahtunut, ottavat avustajat pois silkkipeitteen, johon molemmat olivat käärityt. Kirkko on täpötäynnä ihmisiä, jotka katselevat ja kuiskuttelevat keskenään sanoen: 'Tuopa on morsian, jota kannattaa suudella! Siinäpä komea pari!'"

Timea nyökytti neitseellisessä huumauksessa päällään ikäänkuin tahtoen sanoa: "Niin on hyvä! se mahtaa olla kaunista!"

Sohvi-rouva veti pitkään henkeään jatkaakseen.

"Senjälkeen pappi ottaa esiin kultaisen maljan, joka on täynnä viiniä. Siitä juovat sulhanen ja morsian toinen toisensa jälkeen."

"Onko siinä oikeata viiniä?" kysyi Timea kauhistuneena. Hänen lapsellinen viininpelkonsa yhdistyi tässä muistoon koraanin kiellosta sitä nauttimasta.

"Tietenkin se on oikeata viiniä. Sitä heidän täytyy juoda. Sulhaspojat ja morsiusneidot heittävät sillä välin heidän päälleen hunajassa keitettyjä vehnänjyviä. Se tuottaa siunausta. Oi, onpa se kaunista, sen vaan sanon!"

Timean silmät loistivat magneettisen unen ennustavaa tulta. Hän kuvaili mielessään salaperäistä toimitusta puoleksi mysteerioksi, puoleksi sydämen arvoitukseksi, ja koko hänen olemuksensa värisi.

Mutta Sohvi-rouva hymyili sisässään ja pisti suunsa täyteen maissinjyviä, ettei purskahtaisi nauruun. Se oli oivallista ajanviettoa.

Vahinko vain, että se keskeytyi. Miehen askeleita kuului keittiönoven takaa, ja äkkiä astui joku sisään.

Mikä hämmästys! Se oli herra Katshuka.

Sohvi-rouva kauhistui pahasti, sillä hänellä oli vain tohvelit jalassaan ja esiliina täynnä maissinjyviä. Mitä hän ensinnä peittelisi?

Timea pelästyi vieläkin enemmän, vaikkei hänellä ollut mitään peitettävää.

"Suokaa anteeksi", sanoi Katshuka tuttavallisen vaivattomasti, "minä tapasin kaikki ovet pääoven puolella sulettuina ja tulin sen vuoksi takatietä keittiöön."

"Niin", huusi Sohvi-rouva, "tyttäreni on mennyt vierailemaan ystävättäriensä luo. Palvelustytöt olen lähettänyt kirkkoon; me olemme aivan kahden kotona. Sentähden istahdimme keittiöön siksi aikaa, kunnes piiat palaavat. Anteeksi, herra kapteeni, että olemme tällaisessa puvussa."

"Älkää siitä huoliko, mamma Sohvi", vastasi kapteeni ystävällisesti; "minäkin jään tänne keittiöön kanssanne."

"Ei, pyydän, en voi sitä sallia. Tänne keittiöönkö! Eihän meillä ole ainoatakaan tuolia, jolle herra kapteeni voisi istahtaa."

Sohvi-rouva oli todella pahemmassa kuin pulassa. Hän ei voinut viedä kapteenia vastaanottohuoneeseen, sillä hänellä oli keittiöpuku yllään; hän ei myöskään voinut antaa hänen mennä sinne Timean kera sillä aikaa kun hän muutti pukua, sillä se ei olisi ollut soveliasta.

Herra Katshuka oli yritteliäs sotilas, joka mukautui mihin asemaan hyvänsä.

"Älkää nyt minun takiani kursailko, mamma Sohvi. Tässähän minulle on tuoli, tämä ruukku; sillä voi varsin hyvin istua."

Ja hän istuutui Timeaa vastapäätä, vesiruukun päälle.

Nyt oli jälellä vain maissijuttu. Siitäkin kapteeni vapautti rouvan.

"Jos näen oikein, niin herkuttelee Sohvi-mamma maissinjyvillä. Oh, älkää sitä hävetkö. Ruuan jälkeen ne maistuvat oivallisilta. Antakaa minulle niitä kourallinen myssyyni; minäkin syön niitä kovin mielelläni."

Sohvi-rouva ihastui suuresti nähdessään, ettei kapteeni halveksinut ensinkään kansanomaisia makeisia, vaan söi kaikki kuorineen päivineen. Rouva anoppi alkoi aivan pitää hänestä.

"Olin juuri Timean kanssa innokkaassa keskustelussa", puuttui puhumaan Sohvi-rouva; "hän tahtoi tietää, mitä tarkoitetaan -- kasteella."

Timea oli jo rientämäisillään ulos siinä tapauksessa, että hän sanoisi totuuden; mutta Sohvi-rouva ei olisi ollut naimaikäisen tyttären äiti, ellei hän olisi osannut antaa senlaatuiselle keskustelulle toista käännettä.

"Selitin hänelle, mikä kaste on. Hän on tullut siitä aivan pelokkaaksi. Katsokaa vain, miten hän vapisee, sillä minä peloitin häntä, että hänen täytyy muka antaa kapaloida itsensä kuin kapalolapsi, joka kannetaan kastettavaksi ja sanoin, että hänen täytyy huutaakin. Älä nyt pelkää, pikku hupakko; eihän se ole totta. Olen vain laskenut leikkiä. Eniten surettaa häntä se seikka, että hänen tukkalaitteensa menee piloille kasteessa."

Tukkalaitteesta puhuttaessa tulee meidän antaa lukijalle muutamia tietoja.

Timealla oli pitkät, paksut, kauniit hiukset. Atalia huvittelihe sillä, että antoi kamarineitonsa laittaa ne mitä merkillisimpiin muotoihin. Kerran hän kampautti ne niskasta sileäksi ja eteen torniksi; toisen kerran ne piti kammata lepakkokampaukseksi molemmille sivuille; välistä hän taas antoi punoa hiukset kahdeksi oinaksensarveksi korvien päälle. Lyhyesti sanoen, lapsen täytyi kuljeskella mitä naurettavimmalla tavalla kammattuna, niinkuin ei kukaan ennen häntä ollut ollut kammattu, ja niitä arkkitehdin päähänpistoja toteutettaessa ei säästetty kiharrussaksia, papiljotteja, harjoja eikä voiteita. Atalia uskotteli hänelle tekevänsä näin siitä syystä, että piti hänestä niin paljon, ja tyttö-paralla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka kauheasti nämä laitteet häntä rumensivat.

Herra Katshuka valaisi nyt hänelle asian.

"Timea-neiti, ei Teidän tarvitse olla peloissanne kampauksenne takia. Teitä pukisi paljon paremmin sileä kampaus. Teillä on niin kauniit hiukset, että on synti Jumalaa vastaan polttaa niitä kiharrussaksilla ja hieroa niihin voiteita. Älkää salliko enää niin tehtävän. On sääli jokaista noista kauniista hiussuortuvista, joka menee hukkaan. Siitä rääkkäyksestä, jota naiset sanovat tukkalaitteeksi, pilaantuvan vain hiukset. Ne menettävät kiiltonsa, halkeavat päistään, kuluvat pian poikki ja harmaantuvat varhain. Te ette tarvitse noita monimutkaisia hiusnutturoita. Teillä on niin tuuhea ja komea tukka, että teidän tarvitsee panna se vain ylös yksinkertaisena palmikkona, ja teillä on kaunein kampaus, mitä voi toivoa."

On mahdollista, että herra Katshuka sanoi kaiken tämän vain ihmisystävällisestä osanotosta puhuen komean, väärinkäytetyn tukan puolesta, ja ettei hänellä ollut muuta tarkoitusta kuin vapauttaa Timean hiukset niistä pellonpelätyksistä, joihin se oli punottu; mutta hänen sanoillaan oli syvempi vaikutus kuin hän siinä tapauksessa osasi aavistaa. Siitä hetkestä lähtien Timeasta tuntui kuin tukassa oleva kampa uhkaisi halkaista hänen päänsä ja hän voi tuskin odottaa niin kauan kuin Katshuka oli mennyt.

Kapteeni ei viipynytkään kauan. Hän armahti Sohvi-rouvaa, jonka hänen läsnäollessaan täytyi kätkeä jalkojaan tai paremmin, risaisia tohvelejaan. Herra Katshuka lupasi tulla takaisin vielä kerran illan kuluessa ja sanoi sitten jäähyväiset. Hän suuteli Sohvi-rouvaa kädelle, mutta Timealle häh kumarsi syvään.

Tuskin kapteeni oli kerinnyt ovesta ulos, kun Timea jo tempaisi suuren kamman hiuksistaan, kiskoi auki toinen toisensa päälle pyntätyt palmikot ja hävitti silmänräpäyksessä koko komeuden. Senjälkeen hän asettui vesipaljun eteen ja alkoi pestä tukkaansa ja koko päätään.

"Mitä sinä teet, tyttö?" huusi Sohvi-rouva hänelle. "Lopeta heti paikalla! Anna tukkasi olla niinkuin se on. Atalia suuttuu kovin, kun hän kotiin tullessaan näkee sen tuollaisena."

"Suuttukoon minun puolestani", vastasi lapsi uhmaten ja pusersi vettä pois marista hiuksistaan. Senjälkeen hän istuutui Sohvi-rouvan taakse ja alkoi palmikoida sitä yksinkertaiseen kolmiosaiseen palmikkoon.

Uhma oli jo herännyt tytön sydämessä. Hän alkoi päästä pelostaan. Kapteenin sanat antoivat hänelle rohkeutta. Hänen toivonsa, hänen makunsa oli Timean laki. Hän pani, kuten hän oli sanonut, palmikon yksinkertaisena kiehkurana päänsä ympäri. Sohvi-rouva nauroi itsekseen. Lapsi oli tehty aivan hulluksi.

Timean palmikoidessa hiuksiaan muutti rouva lähemmäs häntä istumaan ja koetti taas päästä hänen suosioonsa.

"No, annahan kun kerron loppuun, kuinka vihkiminen käy. Missä tuo hullunkurinen Katshuka nyt keskeyttikään meidät? Voi, jospa hän olisi tiennyt mistä puhuimme! Ai niin, siihenhän jäin, missä sulhanen ja morsian juovat samasta maljasta. Diakooni ja kuoro laulavat koko ajan: 'Gospodi pomiluj!' Sitten pappi lukee evankeliumin avustajien pitäessä koko ajan hopeakruunuja morsiusparin pään päällä. Pappi ottaa sitten kruunut, laskee ne takaisin hopealautasille ja sanoo kääntyen sulhasen puoleen: 'Ole ylistetty kuin Abraham, siunattu kuin Isak ja lisäänny kuin Jakob.' ja kääntyen morsion puoleen: 'Ole ylistetty kuin Saara, onnellinen kuin Rebekka ja lisäänny kuin Rakel!' Ja tämän siunauksen jälkeen sulhanen ja morsian suutelevat toisiaan kolme kertaa alttarin edessä ja häävieraiden nähden."

Timea sulki silmänsä tältä näyltä.

* * * * *

Atalia ei hämmästynyt niinkään vähän, kun kotiin tullessaan näki Timean hiukset toisin palmikoituina.

"Kuka sinulle on antanut luvan palmikoida hiuksesi toisin? Missä kampa on? Missä on nauharuusu? Pane ne heti paikalla päähäsi!"

Timea pusersi huulensa yhteen ja pudisti päätään.

"Teetkö paikalla kuten sanoin!"

"En!"

Atalia hämmästyi tätä uhmaa. Oli ennenkuulumatonta, että kukaan olisi uskaltanut sanoa häntä vastaan, ja nyt se tapahtui, ja päälle päätteeksi oli vastaansanoja tämä kadulta löydetty tyttö, joka söi täällä armoleipää, ja joka aina ennen oli ollut niin alistuvainen vieläpä suudellutkin kerran hänen jalkaansa.

"Etkö?" hän kysyi mennen Timean luo ja kumartaen vihasta hehkuvat kasvonsa lapsen alabasterinvalkeita poskia vasten, aivankuin olisi tahtonut sytyttää ne tuleen.

Sohvi-rouva katseli nurkastaan vahingoniloisena näytelmää huutaen:

"Enkö sinulle sanonut, että saisit kyytiä, kun Atalia tulisi kotiin!"

Mutta Timea katseli Atalian loimuaviin silmiin ja toisti kieltonsa.

"Ja miksikä et?" kiljui Atalia, jonka ääni nyt muistutti äidin ääntä samoinkuin hänen silmänsä isän silmiä.

"Siksi että olen kauniimpi näin."

"Kuka on sanonut sinulle sellaista?"

"Hän."

Atalia käyristi sormensa kuin kotkankynnet, ja hänen yhteen purrut hampaansa kiilsivät kauniiden huulien takaa. Näytti kuin hän olisi tahtonut repiä palasiksi lapsen.

Silloin hänen hillitön raivonsa puhkesi äkkiä ivanauruun. Hän antoi Timean seista siinä ja meni huoneeseensa.

Herra Katshuka kävi vielä samana iltana talossa. Hänet pyydettiin jäämään illalliseksi. Pöydässä osoitti Atalia erikoista ystävällisyyttä lasta kohtaan.

"Eikö teidänkin mielestänne, herra kapteeni, Timea ole paljon kauniimpi noin hiukset sileästi kammattuna?"

Kapteeni myönsi sen.

Atalia hymyili.

Nyt ei hän enää leikitellyt lapsen kanssa, hän kuritti häntä.

Häihin oli enää vain kaksi päivää.

Näinä kahtena päivänä Atalia aivan tuhlaamalla tuhlasi huomaavaisuutta ja hellyyttä Timealle.

Hän ei enää saanut mennä palvelijoiden luo ja näiden täytyi suudella Timeankin kättä tullessaan huoneeseen.

Sohvi-rouva sanoi häntä useita kertoja "pikku neidiksi."

Morsiuspuku oli jo tullut ompelijalta.

Mitä lapsellista iloa Timea tunsikaan sen nähdessään! Hän tanssi ympäri huonetta ja taputti käsiään.

"Tule koettamaan morsiuspukuasi" sanoi Atalia hänelle häijysti hymyten.

Timea antoi pukea ylleen komean pavun, jonka hän oli omin käsin kirjaillut. Hänellä ei ollut kureliivejä, hän oli ikäisekseen jotensakin kehittynyt ja puku sopi hänelle sangen hyvin.

Millä kainolla mielihyvällä hän katselikaan itseään seinäpeilissä! Oi kuinka hänestä tulisi kaunis tässä morsiuspuvussa. Kenties hän myös ajatteli, kuinka suurta rakkautta hän herättäisi. Kenties hän tunsi omankin sydämensä sykkivän. Kenties siellä paloi lisäksi liekki, joka aiheuttausi surua ja tuskaa.

Mutta tätä eivät ne ajatelleet, jotka tekivät tätä julmaa pilaa hänestä.

Kamarineitsyt, joka puki hänen päälleen, puri huultaan, jotta ei purskahtaisi nauruun.

Mutta Atalia kesti loppuun saakka häijynilkisessä ivapelissään ja jatkoi lapsen koristelemista, lapsen, joka ei osannut peittää iloaan, ja jonka marmorikasvot heijastivat niitä tunteita, jotka myrskyn lailla riehuivat sen sielussa.

Atalia otti morsiuskruununkin ja koetti sitä Timean päähän. Myrtti ja valkea jasmiini tekivät hänet hyvin kauniiksi.

"Ah, kuinka kaunis sinä olet oleva huomenna!"

Vihdoin riisuttiin morsiuspuku Timean yltä.

"Nyt minä koetan sitä", sanoi Atalia; "tahtoisin mielelläni nähdä, miten se sopii minulle."

Hänen täytyi ottaa kureliivit avukseen pakottaakseen muodot pukuun, joka hänen komean, hyvinkasvaneen vartalonsa päällä poimuili vielä plastillisemmin. Hän pani myös päähänsä morsiuskruunun ja katseli itseään seinäpeilissä.

Timea huokasi syvään ja kuiskasi vilpittömällä ihastuksella:

"Oi, kuinka olet kaunis! Sinä olet hyvin kaunis!"

Nyt olisi kenties ollut aika tehdä loppu ilveestä. Mutta niin ei tehty. Hänen täytyi kestää loppuun saakka, osaksi senvuoksi, että hänellä on niin suuria luuloja, osaksi senvuoksi, että on niin typerä. Hänen täytyi kärsiä rangaistuksensa.

Siten näyttelivät kaikki talon jäsenet koko päivän ivanäytelmää. Tyttöraukan pää oli jo aivan pyörällä monista onnitteluista. Hän väijyi ovella herra Katshukan tuloa ja nähdessään hänen tulevan, juoksi pois. Jos käännyttiin hänen puoleensa ja lausuttiin hänen nimensä, niin hän vapisi ja antoi nurinkurisia vastauksia mitä yksinkertaisimpiin kysymyksiin. Koko talo huvittelihe hänen kustannuksellaan.

Aavistikohan herra Katshuka mitään tästä?

Kenties.

Suututtiko se häntä.

Kenties se ei edes suututtanutkaan.

Mahdollisesti hän aavisti asioita, joista eivät ivailijat edes uneksineet. Joka tapauksessa hän odotti mitä suurimmalla tyyneydellä kohtalokasta päivää.

Häiden edellisenä päivänä sanoi Atalia Timealle: