Part 12

Timea nyökäytti vain päätään.

Ja nyt hän alkoi käydä papin ja lukkarin luona joka päivä, laulu- ja rukouskirja kainalossaan kuin pieni koulutyttö, ja illalla myöhään, toisten mentyä nukkumaan, hiipi hän tyhjään vierashuoneeseen, ja puoli yötä ääneen luettuaan hän oppi ulkoa kertomuksen kymmenestä egyptiläisestä maanvaivasta sekä mitä siveellisimmät kertomukset Simsonista ja Delilasta, Josefista ja Potifarin vaimosta. Se oli hänelle vaikeata, sillä hän oli tottumaton siihen. Etenkin oli hänelle hirvittävä työ saada muistiinsa painumaan katekismuksen abstraktiset, käsittämättömät kysymykset ja vastaukset. Mutta eikö hän olisi tehnyt mitä hyvänsä tullakseen kastetuksi?

"Siinä näette", sanoi Atalia usein Timarinkin läsnäollessa; "ellen olisi herättänyt hänessä tätä toivetta, ei hän milloinkaan olisi suostunut kääntymään kristinuskoon eikä kastattamaan itseään. Mutta nyt hän ponnistelee voimainsa takaa saavuttaakseen tarpeelliset tiedot."

Oli siis päälle päätteeksi hurskas teko panna tytön pää pyörälle ja uskotella hänen pian saavan olla morsiamena. Ja Timarin täytyi vaieten katsella tuota häijyä leikkiä, jota lapsen kanssa leikittiin. Mitä hän muutoin olisi voinutkaan sanoa Timealle? Hänellä ei kuitenkaan olisi ollut ymmärrystä tajuta kaikkea oikein. Hänen käyntinsä talossa lisäksi vain pahensivat asiaa. Ne vakuuttivat lorun todeksi Timean silmissä. Hän kuuli kaikilta -- vanha, vakava Atanas-herrakin viittaili siihen suuntaan --, että rikas herra Levetinczy kävi talossa Atalian tähden. Hänestä se olikin aivan luonnollista. Rikas mies kosii rikasta tyttöä. Ne kaksi soveltuvat toisilleen. Mutta kuka soveltuisi paremmin köyhälle unkarilaiselle upseerille kuin juuri turkkilaisen sotilashenkilön köyhä tytär? Ei mikään näyttänyt hänestä luonnollisemmalta.

Hän siis luki yöt, päivät. Katkismuksesta, virsikirjasta ja raamatusta hän oli jo selviytynyt; mutta nyt keksittiin uusi pila. Sanottiin hänelle hääpäivän jo olevan määrätyn, ja että siksi päiväksi oli ommeltava paljon, myötäjäisiin kuuluvia vaatteita. Monet hienot liinavaatteet, lukemattomat, vielä jälellä olevat leningit ja koristeet tekivät mahdottomaksi päivän määräämisen liian läheiseksi. Ja etupäässä juuri morsiuspuku, jossa hän astuisi alttarin eteen! Tämä täytyi morsiamen itsensä kirjailla. Näin on laita turkkilaistenkin maassa, ja sen vuoksi se tuntui Timeasta varsin luonnolliselta. Hän osasi oivallisesti ommella silkki-, kulta- ja hopealangalla, sillä turkkilaisten haaremissa pannaan näiden taitojen opettamiseen varsin suurta painoa.

Hänelle siis annettiin Atalian morsiuspuku, jotta hän ompelisi siihen niitä komeita kirjailuja, joita hän oli kodissaan oppinut. Timea piirsi laahustimeen ja puvun liepeisiin mitä kauneimpia arabeskeja ja alkoi sitten ommella niitä. Hänen ahkerat sormensa saivat aikaan todella ihmeitä. Hän teki työtä aamusta varhain myöhään iltaan eikä edes pannut työtä pois vieraiden tullessa, vaan keskusteli kumartuneena työnsä yli, mikä olikin hänelle onnellisinta, sillä siten hän pääsi näkemästä, miten hänelle naurettiin. Kuiskien ja merkkikieltä puhuen viittoilivat naiset keskenään sekä niille herroille, jotka kävivät vieraisilla, että Timea ompeli niin ahkerasti, koska luuli ompelevansa omaa morsiuspukuaan. Pikku hupakko!

Timar, jonka täytyi katsella kaikkea tätä, poistui talosta usein katkerin sydämin ja portaiden päässä hän tarttui molemmin käsin marmoripylväisiin. Hän olisi mieluimmin tehnyt kuin Simson, joka kukisti filistealaisten talon heidän ja itsensä päälle.

Kuinka kauan antaa hän tämän talon seistä?

Se päivä, jota Timea odotti niin suurella salaisella vavistuksella, oli toden teolla se päivä, jolloin herra Katshukan piti viettää häitään ei hänen, vaan Atalia-neidin kera.

Kuitenkin näyttäytyi omituisia esteitä. Ei tähdissä, eikä myöskään rakastavaisten sydämissä (sillä hehän olivat kuolettavasti rakastuneet toisiinsa), vaan herra Brazovicsin raha-asioissa.

Kun herra Katshuka kosi herra Brazovicsilta tämän tytärtä, oli hän sangen avomielisesti selvittänyt tälle asemansa. Hänellä ei ollut ensinkään omaisuutta; hänen palkkansa oli tosin niin suuri, että hän saattoi esiintyä sotilasarvonsa mukaisesti, mutta se ei ollut kyllin suuri ylläpitämään vaimoa, kaikkein vähin vaimoa, joka on tottunut kaikenlaatuisiin mukavuuksiin ja ylellisyyteen. Hän sanoi siis suoraan, ettei hän voinut mennä naimisiin, ellei hänen vaimonsa myötäjäiset voisi peittää talousmenoja.

No niin, tähän ei ollut mitään sanomista, arveli herra Brazovics. Sellaisessa tapauksessa hän ei olisi saita. Tyttärensä hääpäivänä hän antaisi hänelle satatuhatta guldenia puhtaassa rahassa, ja niillä he saisivat tehdä, mitä tahtoivat.

Siihen aikaan, jolloin herra Brazovics antoi tämän lupauksen, olisi hän voinutkin sen täyttää. Mutta sittemmin oli Timar tullut hänen tielleen. Timar sekotti kaikin keinoin ja ennenkuulumattomalla tavalla kaikki herra Brazovicsin kaupat, teki tyhjiksi hänen varmimmatkin laskelmansa, syrjäytti hänet kaikesta kilpailusta ja sulki häneltä entisten korkeiden suosijain ovet, niin että herra Brazovicsin oli mahdotonta saada kokoon lupaamiaan sataatuhatta guldenia.

Asian laita oli aivan oikein siten kuin Katshuka kerran oli sanonut Timarille, ettei herra Brazovics itse tiennyt, millä kannalla hänen asiansa olivat, oliko hän pinnalla vai veden alla. Vanhat ja uudet yritykset olivat sekaantuneet keskenään, kannattavat tappiota tuottaviin; paperilla nähtävien voittojen ja saatavien rinnalla vilisi menoja ja velkoja, jotka hän salasi itseltäänkin, sopimuksia, joita ei voitu katkaista, ja riitajuttuja, joiden ratkaisu oli epätietoinen, joten sillä hetkellä ei voitu tietää, oliko herra Brazovics Kroisos vaiko Irus, ja itse hän oli siitä vähin selvillä. Se, jolla oli hänen hallussaan satatuhatta guldenia, menettelisi viisainten hakiessaan ne tänään häneltä mieluummin kuin huomenna. Ja herra Katshuka oli viisas mies.

Atanas-herra otti hänet pari kertaa kahdenkesken -- ja yritti lähestyä sotainsinöörin vallituksia. Hän teki suotuisia tarjouksia. Miksi Katshuka tahtoisi saada nuo satatuhatta guldenia käteisenä? Hänen vaimonsa vain tuhlaisi ne. Niiden korot nousisivat vain kuuteentuhanteen guldeniin. Eikö siis olisi parasta antaa pääoman jäädä Atanas-herran haltuun, joka antaisi heille kahdeksantuhatta vuotuista korkoa? Tai miten olisi, jos Atanas-herra antaisi nuorelle parille erään maatilansa, joka tuottaa seitsemäntuhatta guldenia vuosikorkoa? -- Mutta sotainsinööri ei antanut ottaa viimeisiä varustuksiaan. Hän sulki juoksuhaudat ja uhkasi räjähyttää ilmaan koko avioliittolinnoituksen ellei sataatuhatta guldenia maksettaisi hänelle ennen häitä.

Herra Brazovics oli siis pahemmassa kuin pulassa, ja jos joku vielä suuremmalla katkeruudella kuin Timar katseli morsiuspukua, joka Timean uutterien sormien avulla yhä enemmän läheni täydellisyyttään, niin se oli varmaankin juuri Atanas-herra.

Timaria muistaen, sukelsi pelastava ajatus hänen mieleensä. Tosin hän vihaa tätä Timaria syvästi ja myrkyttäisi hänet sangen mielellään liemilusikallisella. Mutta mitä? Jospa hän antaisi hänelle tyttärensä vaimoksi? Eihän tämä ole taottu kiinni herra Katshukaan. Ellei herra insinöörikapteeni halua mennä naimisiin, niin kulkekoon hän koko ikänsä vallituksia kaivaen. Tässä on vain kyseessä saada Atalialle katto pään päälle. Eikä vaihtokauppa olisi niinkään huono. Tuo Timar on tosin kurja ja kelvoton, joka ansaitsisi tulla hirtetyksi; mutta jos hän saisi Atalian vaimokseen, muuttuisivat asiat kädenkäänteessä. Hänestä tulisi äkkiä kunnon ihminen. Vihamielisyys ja kilpailu häviäisivät heti; hän saisi liittyä kumppaniksi liikkeeseen, ja kaikki tulisi jälleen oikeille raiteilleen.

Ja olisiko sitten niin vaikeata saada asia oikealle tolalle? Timar käy usein talossa. Palvelijoitahan nämä vieraskäynnit eivät voi tarkoittaa. -- Kunpa hän ei vain olisi niin kovin arka! Hänellä ei ole rohkeutta ilmaista, että hän on uskaltanut kohottaa silmänsä entisen päämiehensä tyttäreen. Sitäpaitsi hän pelkää tuota upseeria, joka on vanha miekkailija. No, tässä ei auta muu kuin hieman rohkaista pelkuria!

Eräänä iltapäivänä oli Atanas-herra kaatanut kaksinkertaisen annoksen anislikööriä kahviinsa (yleisesti tunnustettu tehokkaaksi rohkaisu keinoksi) ja antoi sitten kantaa kahvin huoneeseensa käskien naisia lähettämään Timarin luokseen tämän tultua.

Atanas sytytti tshibukinsa ja ympäröi itsensä sellaisella savumuurilla, että hän uiden edestakaisin tässä alkuaineessa milloin hävisi, milloin sukelsi esiin mulkoilevine, veristävine silmineen aivankuin jättiläismäinen mustekala, joka väijyy saalistaan imeäkseen sen veren. Uhri ei antanut kauan odottaa itseään.

Niin pian kuin Timar kuuli Sohvi-rouvalta, että Atanas halusi puhutella häntä, riensi hän heti tämän huoneeseen.

Suuri mustekala ui häntä vastaan savun läpi. Kamalat polyyppisilmät Timariin kiinnitettyinä syöksi hän noiden samaisten merieläinten tavoin yht'äkkiä saaliinsa kimppuun huutaen Timarille:

"Kuulkaapa, herraseni, mitä teidän vierailunne tässä talossa tarkoittavat? Mitä aikeita teillä on tyttäreni suhteen?"

Tämä on paras keino saada tuollainen jänishousu selittelemään. Hän hämmästyy, ällistyy ja ennenkuin hän ennättää pakoon, sätkyttelee hän pyhän avioliiton verkossa.

Ei ole narripeliä vastata tuollaiseen kysymykseen.

Ensimmäinen seikka, minkä Timar tajusi, oli se, että herra Brazovics oli juonut liian paljon anislikööriä. Siitä hänen rohkeutensa.

"Herraseni", hän vastasi levollisesti. "Minulla ei ole mitään aikeita neiti tyttärenne suhteen. Sitä vähemmän minulla voisi niitä olla, kun hän on jo toisen morsian, ja tämä toinen on vanha, hyvä ystäväni. Sanon teille, minkävuoksi käyn tässä talossa. Ellette olisi kysynyt, olisin vaiennut vielä kauan, mutta koska nyt kysytte minulta, niin tietäkää se nyt. Käyn talossanne, koska olen luvannut ystävä- ja sukulaisvainajallenne, jonka loppu oli niin surullinen, valvoa hänen orpoa lastaan. Käyn täällä nähdäkseni, miten huostaanne uskottua lasta kohdellaan. Tyttöä kohdellaan häpeällisesti, alhaisesti ja ilkeästi, herra Brazovics! Sanon sen teille vasten kasvoja omassa talossanne. Te olette kavaltanut hänen pienen omaisuutensa; niin juuri, kavaltanut, se on oikea sana. Ja koko perheenne tekee häpeällistä pilaa lapsiraukasta. Hänen sielunsa myrkytetään koko ijäkseen. Kohdatkoon Jumalan rangaistus teitä kaikkia senvuoksi! Ja nyt, herra Brazovics, olemme me kaksi viimeisen kerran olleet kahden teidän luonanne. Älkää toivoko elävänne sen päivän yli, jolloin minä palaan takaisin!"

Timar kääntyi ympäri korollaan ja heitti oven kiinni perässään. Mustekala vetäytyi sitävastoin takaisin savupilviensä tummiin syvyyksiin, kulautti sisäänsä vieläkin lasillisen anislikööriä ja ajatteli itsekseen, että hänen kai olisi pitänyt vastata tähän jotakin. Mutta mitä?

En todella itsekään tiedä, mitä hänen olisi pitänyt vastata.

Timar palasi vastaanottohuoneeseen, ei ainoastaan noutamaan hattuaan, jonka oli jättänyt sinne, vaan toisestakin syystä.

Timea istui yksin salissa. Atalia oli sulhasineen viereisessä huoneessa.

Timarin vihasta hehkuvissa kasvoissa huomasi Timea tapahtuneen suuren muutoksen. Nämä muutoin lempeät ja vaatimattomat kasvot olivat nyt saaneet ylpeän ilmeen, ja niillä väikkyi mielenliikutus, joka teki hänet kauniiksi. Monet kasvot kaunistuvat intohimon leimahtaessa niissä.

Hän meni suoraa päätä Timean luo, joka kirjaili kultaisia ruusuja ja hopealehtiä morsiuspukuun.

"Timea neiti," hän sanoi syvällä, sangen liikutetulla äänellä, "nyt otan jäähyväiset teiltä. Kunpa tulisitte onnelliseksi! -- pysykää kauan lapsena. Mutta jos kerran tulisi hetki, jolloin tuntisitte olevanne onneton, niin älkää silloin unhottako, että on olemassa _yksi_ joka teidän tähtenne..."

Hän ei kyennyt jatkamaan. Ääni petti, ja rinta kuristui kokoon.

Timea lopetti keskenjääneen lauseen.

"Kolme kertaa..."

Timar puristi hänen kättään ja änkytti värisevällä äänellä:

"Ikuisesti!"

Sitten hän kumarsi ja läksi, vaivaamatta viereisessä huoneessa olijoita.

Ei ainoakaan "Jumala kanssanne!" tullut hänen huuliensa yli. Hänhän toivoi tällä hetkellä, että Jumala lakkaisi käsillään suojaamasta taloa.

Timea päästi käsistään koruompelun ja tuijotti kauas avaruuteen, huokaisten:

"Kolme kertaa!"

Kultalanka kiertyi pois neulansilmästä.

Kun Timar meni alas portaita kulki hän taas niiden kahden marmoripylvään ohi, jotka kannattivat portaita.

Millä raivolla hän iski nyrkkiinpuristetun kätensä toiseen pylvääseen!

Tunsivatkohan ylhäällä olijat iskun? Sanoivatkohan horjuvat seinät heille, että heidän piti juosta ulos rukoilemaan, ennenkuin katto romahti heidän päälleen?

Ei, he vain nauroivat hupsulle lapselle, joka ompelee niin ahkerasti morsiuspukuaan.

Kuudestoista luku.

UUSI KUJE.

Äskettäin aateloitu herra von Levetinczy on jo hyvin tunnettu henkilö ei ainoastaan Unkarissa, vaan Wienissäkin.

Hänestä sanotaan, että hän on onnen suosikki, kultapoju. Kaikki, mitä hän kädellään tavoittaa, muuttuu kullaksi. Kaikki, mihin hän ryhtyy, muuttuu kultakaivokseksi. Täällä on oikea kultakaivos, eikä Csetatye Maréssa tai Chemnitzissä tai Veröspetakissa Unkarin ja Siebenbürgin rotkoissa.

Kullankaivajan suurin taito piilee siinä, että hän ennen toveriansa ennättää hankkia tietoja suurimmista yrityksistä, joita hallitus valmistaa, ja tässä taidossa Timar oli mestari.

Kun hän antautui johonkin kauppa-asiaan, pyrähti koko parvi samaan paikkaan, sillä tiedettiin siinä saloin ansaittavan rahaa; oli vain tarvis poimia ne ylös kadulta.

Mutta ei Timaria vain sen vuoksi sanottu kultapojaksi, vaan toisestakin syystä. Hän ei milloinkaan pettänyt ketään, ei milloinkaan suostunut petokseen.

Suurissa liikeasioissa on rehellinenkin voitto melko suuri; jokainen, joka tahtoo sitä lisätä varastamalla ja pettämällä, menettää siunauksen. Se, joka tyytyy ansaitsemaan groshenin guldenilla, on rehellinen, kunnon mies, ja tämä groshen tekee miljoonasta viisikymmentätuhatta guldenia ja vetää perässään toisen miljoonan. Älköön vain meneteltäkö liian kiireisesti. Onnen jumalatar tulee siitä huolimatta kyllin avokaulaisena vastaan; tulee varoa itseään riistämästä häneltä viimeistä ohutta harsoa, sillä siitä hän pahastuu.

Ja Timar omasi tässä suhteessa oikean hienotunteisuuden. Hän voitti suuria summia, sillä hän heittäytyi suuriin yrityksiin; mutta hän ei milloinkaan alentunut pettämään eikä varastamaan. Voitostaan hän jätti suuren osan niille, joita hänen oli kiittäminen jutusta ja siitä, että oli saanut sen niin halvoilla ehdoilla, ja siten hän piti kultalähdettä aina avoimena. Välistä hän tuotti valtiolle todellisen voiton sokaistessaan valtiokassan kilpailijaviholliset teeskenneltyinä sotatempuillaan. Niiden häviö tuli sitäpaitsi valtionkin hyödyksi. Nämä eivät tosin sanoneet häntä kultapojaksi; mutta hallituspiireissä hänellä oli se nimi samoin köyhän kansan keskuudessa.

Erään kerran hän alkoi ostella viinitarhoja Monostorilla Komornin luostarivuorella.

Monostor on korkea Uj-Szönyn edustalla sijaitseva hiekkakumpu. Jo tästäkin voi päättää, miten oivallista viiniä siellä kasvaa. Mutta viinitarhat, jotka tuottavat tavallista viiniä, ovat niille, jotka eivät itse valmista sitä, itseään kuluttavaa pääomaa. Siitä huolimatta Timar osti sieltä lähes kymmenen tynnyrinalaa. Tämä herätti huomiota kauppamaailmassa. Mitä hän aikoo tehdä? Hänellä mahtoi olla siellä jokin kultakaivos.

Herra Brazovics luuli olevansa oikeilla jäljillä. Hän hyökkäsi herra Katshukan kimppuun tämän omassa luolassa.

"No, herra vävy, nyt on teillä tilaisuus osoittaa olevanne rehellisissä aikeissa ja todella pitävänne minua appiukkonanne. Myöntäkää, että hallitus aikoo laittauttaa linnoituksia Monostoriin. Ei, älkää juosko pakoon. Tiedän hyvin teidän panevan koko virkanne alttiiksi, jos ilmaisette sellaisen salaisuuden. Mutta minä vannon kunniani ja kaiken sen kautta, mikä on minulle kallista, että minä en sano sitä kenellekään. Sanokaa minulle vain totuus. Minä en anna viekoitella itsestäni mitään, vaikka sitä koetettaisiin tehdä hehkuvilla rautapihdeillä. Nähkääs, tuo kelvoton Timar on päätä pahkaa alkanut ostaa sieltä maata; joku on jo ilmaissut hänelle kaiken. Älkäämme antako hänen pitää koko herkkupalaa! No, eikö totta, maa tulee linnoitettavaksi?"

Herra Katshuka antoi nyt puristaa itsestään salaisuuden, että jotakin oli tosiaan tekeillä. Hovisotaneuvostossa oli päätetty laajentaa Komornin linnoituksia sinne päin.

Atanas ei voinut saada mieluisempaa tietoa. Kuinka monta kaunista sadantuhannenguldenin suuruista summaa hän olikaan jo saanut samanlaatuisissa tapauksissa ostettuaan etukäteen ne talonpoikaishökkelit, jotka tulivat pakkoluovutettaviksi, ja sitten myynyt ne hallitukselle palatsien hinnasta.

Hän tahtoi mielellään myös nähdä linnoituskartan ja pyysi tulevaa vävyään niin hartaasti kuin voi sallimaan hänen heittää edes silmäyksen siihen. No, siinäkin suhteessa herra Katshuka noudatti hänen mieltään. Täten Atanas sai tietää kaikki, mitä hänen oli tarvis tietää. Hän sai tietää, minkä palasen hallitus oli aikonut pakkoluovutettavaksi, mitkä maatilat joutuisivat pakkoluovutusalueelle. Ja tuo kelvoton Timar oli todella nuuskinut sen paikan, minne linnoitukset rakennettaisiin!

"Ja miten kuuluvat pakkoluovutusehdot?"

Se oli pääkysymys.

Sitä ei herra Katshuka voinut ilmaista tekemättä rikosta. -- Hän teki sen kumminkin.

"Hallitus maksaa summan, joka on, kaksi kertaa niin suuri kuin viimeinen ostohinta."

"Nyt tiedän kylliksi!" huudahti Atanas-herra ja syleili vävyään. "Loppu jää minun tehtäväkseni. Hääpäivänänne ovat sanotut satatuhatta guldenia pöydällänne."

Ja näin sanoen hän hyökkäsi ulos ryhtyäkseen toimeen.

Mutta Atanas-herra erehtyi luullessaan tietävänsä tarpeeksi. Hän olisi menetellyt viisaasti jos olisi tiedustellut vieläkin erästä seikkaa; herra Katshuka, joka oli juorunnut jo niin paljon ei olisi vaiennut siitäkään. Mutta Brazovics ei kysynyt häneltä, ja siten häneltä jäi se tietämättä; hänen kävi kuin kärpäsen, joka lentää sokeasti ikkunaa vasten. Asian laita oli muutoin niin, että herra Katshuka ei tuntenut enää minkäänlaista palavaa intohimoa noihin sataantuhanteen guldeniin enempää kuin siihenkään, mikä siitä seurasi. Jos hän ne saisi, niin olkoon menneeksi; mutta jollei saisi, ei hän silti muuttuisi harmaapääksi.

Herra Brazovics matkusti suurimmassa kiireessä Uj-Szönyyn ja kävi vuoronperään viinitarhojen omistajien luona kyselemässä, kenellä heistä oli maata myytävänä. Hän maksoi, mitä pyydettiin, ja sille, joka ei halunnut myydä, hän tarjosi kolminkertaisen hinnan. Mitä kalliimmin hän osti, sitä parempi se oli hänelle itselleen; pakkoluovutusehtojen mukaisesti hän saisi yhtä paljon puhdasta voittoa.

Tietenkin herätti tämä toistenkin liikemiesten huomion. He tulivat paikalle joukottain ja nostivat hinnat niin korkeiksi, että köyhät mehiläisten ja lampaiden omistajat Monostorissa eivät voineet käsittää, kuinka heidän viininsä oli äkkiä muuttunut niin jaloksi tavaraksi, että siitä tapeltiin jo ennen viininkorjuutakin.

Viinitarhojen hinnat nousivat viimein niin korkeiksi, että maa, josta hallituksen piti, ennenkuin kartta oli tullut tutuksi, maksaa korkeintaan satatuhatta guldenia, nyt viimeisiltä ostajilta ostaen tulisi maksamaan ainakin viisisataatuhatta.

Herra Brazovics itse oli ostanut sadallatuhannella guldenilla, niin vaikeata kuin olikin ollut hankkia rahoja. Hän möi viljavarastonsa, laivansa, lainasi rahaa koronkiskurin koroilla ja käytti vierasta rahaa, joka oli uskottu hänen haltuunsa. Tällä kertaa hän pelasi varmaa peliä. Onhan Timar osallinen asiassa! Hän tekee varmaankin huonoimman kaupan tässä, sillä hän on ostanut hyvin halvalla ja tulee siis ansaitsemaan mitättömän vähän; mutta koska hän kerran on. pelissä, täytyy yrityksen olla "numero yksi", ja osalliset tulevat jo samana vuonna saamaan voitto-osuutensa. Velallinenhan on valtio, joka ottaa rahansa meiltä; mehän siis oikeastaan otamme takaisin vain omat rahamme. Mutta Timar oli tälläkin kertaa ollut pahanilkinen. Kaikki oli vain herra Atanas Brazovicsin päähän tähdätty isku. Timar tunsi senkin seikan, minkä Atanas-herra oli jättänyt kysymättä herra Katshukalta.

Oli aivan totta, että hallitus aikoi laajentaa Komornin linnoituksia kauemmas, ja samoin oli totta, että jo tänä vuonna ryhdyttäisiin työhön. Mutta se, _mistä_ alotettaisiin, oli tärkein kysymys. Sillä työn suoritukseen lasketaan kuluvan kolmekymmentä vuotta.

Timar on taasenkin tehnyt kilpailijoilleen ilkeät kepposet, jotka tuovat hänelle heidän kirouksensa.

Mutta aina kun hän ryhtyy johonkin, joka saattaa monet kiroomaan häntä, huolehtii hän hyvänä kauppamiehenä siitä, että samaan aikaan pannaan liikkeeseen jotakin sellaista, josta vielä useammat häntä siunaavat, niin että kun tehdään lopputiliä siunauksen ja kirouksen välillä, niin aina jää pieni ylivoitto siunauksen puolelle.

Timar kutsui Johan Fabulan luokseen.

"Johan", hän sanoi tälle, "te olette nyt vanha poika ja olette kuluttanut ruumiinne kelvottomaksi työssä. Eikö olisi parasta teidän silmäillä ympärillenne keksiäksenne jotakin, joka tekisi teille mahdolliseksi pienen levon?"

Johan Fabula oli, kuten tavallista, sangen käheä ja hänen puhuessaan tuntui kuin hän olisi sähissyt kuiskaajaluukusta näyttelijälle tämän osaa.

"Niinpä niin, herra, olen itse ajatellut kääntää selkäni koko merimiesammatille ja etsiä jotakin sopivaa tointa maakamaralla. Silmäni ovat jo heikot. Mieluimmin rupeaisin työnjohtajaksi tai portinvartijaksi taloonne."

"Minäpä tiedän ehdottaa teille jotakin parempaa, Johan. Te ette voisi kestää siellä. Te olette tottunut Komornin vehnäleipään. Teistä tulisi parempi suurtalonpoika."

"Miksikä ei minun puolestani; minulta puuttuu vain kaksi seikkaa, ajokaluja ja maata."

"Ajan pitkään tulevat kyllä molemmatkin. Päähäni pälkähtää eräs ajatus. Kaupunki myy nyt vanhoja laidunmaita. Menkää huutokauppaan ja ostakaa kaikki."

"Oho", vastasi Fabula käheästi nauraen, "silloinhan olisin hullu. Sehän on kaikki kangasmaata, missä ei kasva muuta kuin kamomillaa. Myynkö sen jollekin apteekille? Ja sitäpaitsi se on sangen suuri alue. Voidakseni ostaa sen tulisi minulla olla monta tuhatta guldenia."

"Älkää järkeilkö, vaan tehkää kuten sanon. Lähtekää vain matkaan. Tuossa teille on ne kaksituhatta guldenia, jotka vaaditaan takuuksi huutokaupassa. Tarjotkaa niin kauan, kunnes saatte maan. Ottakaa se mistä hinnasta tahansa. Älkää jakako kenenkään kanssa, kuka tahtoisikin tarjoutua toveriksenne. Rahat lainaan minä. Voitte maksaa ne takaisin silloin, kun jaksatte. Minä en pyydä teiltä mitään korkoa, ja teidän ei myöskään tarvitse antaa minulle mitään velkakirjaa. Koko asia päätetään uskolla ja luottamuksella. No, kättä päälle!"

Johan Fabula pudisteli arvellen päätään. "Ei mitään korkoa, ei mitään kirjallista todistusta, kirotun paljon rahaa ja huonoa maata! Loppujen lopuksi minut jätetään pulaan ja paitani riisutaan yltäni."

"Epäilykset pois, Johan. Vuoden saatte pitää maata hallussanne, ja voitto, jonka sillä ajalla saatte jää kokonaan teidän osaksenne."

"Mutta millä minä kynnän ja kylvän?"

"Te ette kynnä ettekä kylvä, vaan teette vain niin, kuin minä käsken. Sato ei kuitenkaan jää tulematta. Mutta älkää puhuko asiasta kenellekään."

Johan Fabula oli jo ennakolta tottunut pitämään kaikkia Timarin tekoja tyhminä, mutta siitä huolimatta ehdottomasti tottelemaan hänen käskyjään; sillä jälestäpäin hän oli tullut vakuutetuksi, että nämä ennenkuulumattomat tyhmyydet johtivat seurauksiin, jotka tuntuivat johtuvan suoranaisesti viisaudesta. Silti ne eivät lakanneet olemasta tyhmyyksiä, mutta tuolla ihmisellä mahtoi olla salainen suojelushenkensä.

Hän siis noudatti Timarin kehoitusta.

Ja nyt emme enää anna lukijan olla epätietoisia niistä ihmeellisistä asioista, joita oli tekeillä.