Part 11

Brazovicsin kahvilassa tapahtui joka ilta kiivaita otteluja kokoontuneiden viljakauppiaiden välillä. Tuo Timar, joka vuodessa oli päässyt pinnalle, astui jo kaikkien muitten kauppiaitten varpaille; ei kenkään koko seudulla saattanut kilpailla hänen kanssaan. Hänellä oli rahaa yllin kyllin ja hän tuhlasi, niinkuin olisi ne varastanut. Jos hän vain näyttäytyisi heidän keskuudessaan, niin kylläpä he hänelle näyttäisivät. Kurkkuun tarttuisivat! Mutta hän ei tullut sinne. Hän ei ylipäänsä näyttäytynyt missään, ei pyrkinyt kenenkään tuttavuuteen. Hän varoi kertomasta kenellekään, mitä hänellä oli tekeillä. Ja kaikki, mihin hän koski, muuttui kullaksi. Joukko uusia yrityksiä, joihin kuka hyvänsä saattoi ryhtyä, heräsivät henkiin hänen alotteestaan. Ne olivat, niin sanoakseni, maantiellä; oli vain tarvis ottaa ne ylös; mutta ei kukaan muu nähnyt niitä, ennenkuin tuo ihminen oli jo ennättänyt ennen heitä. Sitäpaitsi hän oli aina matkoilla, ajoi edes ja takaisin, ja ihmeteltiin vain sitä, miksi hän, joka oli niin rikas, ei muuttanut Wieniin, vaan asui yhä edelleen kaupungissa, piti pääliikettään Komornissa.

Timar tiesi, mikä häntä pidätti täällä. Hän tiesi, miksi asui tässä kaupungissa, missä kaikki hänen kilpailijansa olivat hänen vannoutuneita vihamiehiään ja missä hänen tarvitsi vain ajaa Brazovics'in kahvilan ohitse, jotta joku ulkopuolella istujista huutaisi hänen jälkeensä: "Katkaise kaulasi!" Tämä talo hänen oli saatava kynsiinsä -- kaikkine sisältöineen.

Tämä se juuri pidätti häntä Komornissa. Vielä sittenkin, kun hänellä jo oli 1 1/2 miljoonaa, pysyi hän täällä, missä kaikki kutsuivat häntä Timariksi ja tuskin voivat tottua hänen aateliseen Levetinczy nimeensä. Sillävälin hän osasi jaloin teoin tehdä aatelisnimelleen kunniaa. Kaupungin köyhille hän laittautti sairashuoneen, protestanttiselle koululle hän perusti stipendirahaston, vieläpä ehtoolliskalkkikin muuttui kullaksi hänen kädessään; hän lahjoitti kirkolle kultaisen kalkin vanhan hopeisen tilalle. Hänen ovensa oli aina avoin köyhille ja joka perjantai kulki pitkä jono kerjäläisiä katuja pitkin hänen talonsa editse, missä jokainen sai rovon, suurimman kuparirahan, niin kutsutun suutarintaalarin. Kerrottiin myöskin, että heti kun joku merimies oli hukkunut, Timar kasvatutti orpolapset ja antoi leskelle eläkkeen. Hän oli kullan arvoinen! Kultapoju!

Mutta hänen rinnassaan kuiskasi eräs ääni lakkaamatta:

"Se ei ole totta! Ei, se ei ole totta!"

Viidestoista luku.

TYTTÖMÄINEN KUJE.

Herra Brazovicsilla oli tapana juoda päivällisen jälkeen kupillinen mustaa kahvia naisten huoneessa, jonka hän silloin armotta täytti tupakan savulla.

Katshuka ja Atalia istuivat kuiskutellen keskenään erään pöydän ääressä, jonka yhdessä kulmassa Sohvi-rouva muka ompeli. (Jo vuosikausia oli tälle pöydälle ollut levitettynä ompelutarpeita ja koruompeleita, jotta jokainen taloon tulija heti saattoi nähdä täällä ommeltavan morsiusvaatteita.) Herra Katshuka nykyään miltei asui talossa. Hän tuli aamupäivällä, hänet pidätettiin päivälliselle ja vasta myöhään illalla nähtiin hänen menevän kotiin. Näytti siltä kuin Komornin linnoituksissa ei olisi enää mitään toivomisen varaa, koska herra insinööriupseerilla oli aikaa askaroida kaiket päivät Atalian kera. Mutta sitä enemmän luhistuivat herra Katshukan omat linnoitukset. Oli tullut se hetki, jolloin hänen piti mennä naimisiin. Hän puolustautui kuin toinen Zrinyi. Kun hänet työnnettiin ulos vallituksista, vetäytyi hän takaisin linnoitukseen. Hän keksi aina sopivan verukkeen häiden lykkäämiseksi. Mutta nyt oli viimeinen miina räjähytetty. Nuorelle parille oli löydetty jo huoneustokin, ja viimein Katshuka ylennettiin kapteeniksi. Nyt ei ollut mitään armonaikaa. Puolustajan viimeinen patruuna oli ammuttu eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin antautua ja viedä nuori, kaunis tyttö kotiinsa.

Herra Brazovics tuli päivä päivältä yhä myrkyllisemmäksi juodessaan kahviaan naisten huoneessa, ja se joka myrkytti hänen kahvinsa, oli aina ja alituisesti Timar.

Tämä oli hänen alituinen Kartagonsa.

"Mitä pirunvehkeitä tuolla ihmisellä taas on! Sillävälin kuin kaikki rehelliset viljakauppiaat iloitsevat siitä, että saavat viettää talvensa rauhassa ja levätä vaivoistaan, ryhtyy hän tekemään sellaista, jota ei kissakaan olisi tullut ajatelleeksi. Nyt hän vuokraa Plattenjärven ja antaa kalastaa jään alta. Joku aika sitten hänen väkensä veti yhdessä ainoassa apajassa kolmesataatuhatta sentneriä kalaa. Sehän on oikeata rosvoilua. Ennen kevättä on hän ryöstänyt Plattenjärven puti puhtaaksi, niin ettei siellä ole ainoatakaan ahventa, säynävää eikä kilohailia, puhumattakaan hauista. Ja sitten hän vie kaikki Wieniin, aivankuin meidän kalamme olisivat tehdyt saksalaisten ruuaksi. Senkin lurjus! Valtiotaloudellisista syistä pitäisi hänen päästään maksaa tapporaha. Ennemmin tai myöhemmin otan hänet hengiltä, se nyt on varma. Kun hän kulkee sillan yli, annan kahden merimiehen heittää hänet Tonavaan. Minä annan vahtisotamiehelle kaksi guldenia, jos hän tapaturmaisesti ampuu hänet kuoliaaksi jonakin yönä, kun hän kulkee linnoituslaitosten ohitse. Suljen hänen pihaansa äkäisen koiran, joka puree häntä aika lailla, kun hän aamulla menee ulos. -- Se roisto pitäisi hirttää! Hän on sopivampi nuoraan, kuin Angyal Bandi tai Zöld Marczi, metsiemme kuuluisat ryövärit; sillä Zöld Marczi ottaa vain taskussani olevat rahat, mutta tämä riistää katon pääni päältä. Minä sytytän hänen talonsa tuleen, niin että hän palaa poroksi! -- Ja tuollaisesta ihmisestä tehdään päälle päätteeksi aatelismies! Komitaattikokouksessa tehdään hänestä jäsen, ja minun täytyy istua sen roiston vieressä vihreän pöydän ääressä. Minun, jonka isoisä jo oli ikivanhaa unkarilaista aatelia, minun on siedettävä tätä nousukasta vieressäni! Mutta yrittäköönpä vain kerrankin tulla kahvilaan! Ärsytän hänen kimppuunsa jonkun täysverisen aatelismiehen, joka heittää hänet ulos ikkunasta, niin että hän taittaa niskansa. -- Jospa vain voisin joutua hänen kanssaan samoille päivällisille, pippuroisin hänen liemiruokansa niin, että hän kellahtaisi selälleen kuin kuollut kala. -- Ja tuo maankiertäjä kulkee vielä kaiken lisäksi vieraisilla hienojen neitien luona, tuo Timar, tuo entinen laivakirjuri, jota me sanoimme 'mutarämpijäksi'! Toivoisinpa hänen kerrankin joutuvan seuraan, missä hän tulisi tekemisiin jonkun urhoollisen upseerin kanssa, joka haastaisi hänet kaksintaisteluun ja keihästäisi hänet kuin sammakon -- näin!"

Herra Brazovics heitti samalla ilmehikkään katseen Katshukaan, mutta tämä ei ollut kuulevinaan mitään. Hän oli kyllä kuullut tulevan appensa yksinpuhelun, mutta kaikki, mitä hän oli merkinnyt muistiinsa, supistui siihen, että uusi miljonääri oli epäilemättä tehnyt suuren loven herra Brazovicsin omaisuuteen, uhkasipa vielä heittää kumoon hänen talonsakin, ajatus, joka ei erikoisesti lisännyt herra Katshukan iloa tulevista häistä.

"Ei, en odota siksi, kunnes joku toinen ottaa hengiltä miehen!" huudahti viimein herra Brazovics nousten kahvipöydän äärestä, pannen pois tshibukinsa ja ottaen bamburuokonsa nurkasta. "Tässä minulla on pistinpuukko. Olen ostanut sen silloin, kun tuo ihminen alkoi peuhata täällä, yksinomaan hänen varallensa!" (Ja, jotta hänen sanojansa uskottaisiin, veti hän bamburuo'ostaan esiin terävän miekan.) "Tuossa se on! Ensi tilassa kohdatessamme kahden työnnän sen hänen ruumiiseensa -- noin! -- ja isken hänen kiinni seinään kuin lepakon. Sen vannon!"

Ja hän pyöritteli verestäviä silmiään korostaakseen sanojaan. Hän joi kahvinsa loppuun ja sanoi aikovansa mennä ulos liikeasioissa. (Niin, pelipöydän ääreen.) Hän tulisi varhain kotiin. (Toisin sanoen varhain aamulla.)

Kaikki olivat iloisia siitä, että hän lähti. Kun herra Brazovics nyt asteli varovasti alas kapeita kiertoportaita -- sillä hänen vatsansa ei ollut omiaan juoksemaan kovaa portaissa --, kuka tulee siellä häntä vastaan?

Timar!

Nyt hänellä on siis Timar vallassaan! Veitseniskun välimatkan päässä! Ja pimeässä paikassa, missä ei kukaan heitä näe!

Tiedämme historiasta, että useimmat salamurhat on tehty porraskäytävissä. Tunarilla ei ollut aseita, ei edes keppiä, Atanas herralla sitävastoin jalanpituinen pistinpuukko. Kun viimemainittu äkkäsi Timarin, pisti hän tikarin kainaloonsa ja huusi suurella äänellä ottaessaan lakin päästään:

"Nöyrin palvelijanne, herra von Levetinczy!"

Timar vastasi:

"Terve, Nazi! Menetkö taas liikeasioitasi hoitamaan?"

"Hähähä!" nauroi Atanas-herra hyväntuulisesti kuin poika, joka on yllätetty iloisesta kujeenteosta. "No, Mikael, etkö kerran sinäkin tulisi mukaan?"

"Ei pistä päähäni. Jos tahdotte vain voittaa pari sataa guldenia minulta, niin maksan ne mieluummin heti; mutta pyydän vapautusta hirveästä koko yön kestävästä hikoilemisesta pelipöydän ääressä."

"Hähähä! No, mene sitten naisten luo; he ovat tuolla ylhäällä. Hauskaa iltaa! Tänään en sinua kumminkaan enää tapaa."

Sitten he erosivat sydämellisesti puristaen toinen toisensa kättä.

Herra Brazovicsin uhkauksia ei saa ottaa vakavalta kannalta. Ei häntä kukaan pelkääkään, hänen hirveästä äänestään ja vaikuttavasta hahmostaan huolimatta, ei edes hänen oma vaimonsa, hän ehkä vähin.

Atanas-herra tietää varsin hyvin, että Mikael käy usein hänen talossaan, ja hän asettaa aina niin, ettei ole itse kotona silloin. Sohvi-rouva ei ole pitänyt salassa olettamustaan, että hänen vierailunsa tapahtuvat Atalian kauniiden silmien takia. -- No, sehän on Katshukan asia. Jos Katshuka ei halua seivästää kilpakosijaansa kuin sammakkoa, niin syyttäköön itseään. Eikä hän näytä sitä haluavan, vaikka Timar on kylläkin usein Atalian seurassa.

Kapteenin kai pitäisi haastaa Timar kaksintaisteluun! He ovat yhtä hyvät ystävykset kuin ennen. Ei milloinkaan ole nähty sellaista seuruetta, joka olisi ollut paremmassa sovussa keskenään.

Herra Brazovics aavisti, saipa lopulta varmasti tietää, että juuri kapteeni Katshuka oli avannut Timarille sen takaportin, jonka kautta hän oli päässyt rikkauteensa. Hän saattoi myöskin arvata syyn kapteenin menettelyyn. Hän tahtoi mielellään päästä Ataliasta. Hän ei mitään niin toivo, kuin että herra Brazovics asettuisi väliin ja ajaisi hänet talostaan. -- Mutta juuri siksi tämä ei sitä tee, vaan antaa vuotamalla vuotaa ystävällistä hyvyyttään kapteenin, vävynsä ylitse. Nyt ei hänellä ole mitään pelastuksen mahdollisuutta -- hänen täytyy mennä naimisiin.

Kapteeni Katshuka on kauan ollut kihloissa Atalia-neidin kanssa, jota hän näkee vaarallisen kilpakosijan, rikkaan miehen, joka päivä hakkailevan. Tätä miestä hänen tulisi vihata jo siitäkin syystä, että hän tietää tämän jättäneen entisen suosijansa pulaan hovisotaneuvoston ja hovikamarin välisessä riitajutussa. Siitä huolimatta pitää kapteeni niin paljon entisestä toveristaan, että hän antaisi senkin anteeksi, että tämä saattaisi hänen morsiamensa uskottomaksi.

Atalia ajattelee halveksien Timaria, isänsä entistä palvelijaa, mutta osottaa siitä huolimatta ystävällisyyttä häntä kohtaan. Hän on intohimoisesti rakastunut kapteeniin, mutta osottaa kuitenkin huomaavaisuutta Timarille tehdäkseen rakastajansa mustasukkaseksi.

Sohvi-rouva vihaa Timaria, mutta ottaa hänet kuitenkin vastaan ystävällisyyttä teeskentelevin ilmein, niinkuin hänen hartain toivomuksensa olisi saada hänet vävykseen ja saada elää saman katon alla hänen kanssaan.

Timar viimein aikoo tehdä heidät kaikki onnettomiksi. "Suurherran", talon rouvan, neidin ja sulhasen hän aikoo heittää kadulle; mutta silti hän vierailee talossa, suutelee naisia kädelle, vaihtaa kädenpuristuksia miesten kanssa ja koettaa kaikin tavoin olla miellyttävä seuramies.

Kaikki ovatkin sangen suosiollisia hänelle. Atalia istuutuu pianon ääreen soittamaan hänelle ja Sohvi-rouva pidättää häntä iltaan asti tarjoten hänelle kahvia ja hillohedelmiä. Mutta Timar juo kahvia ajatellen, että siinä voisi olla rotanmyrkkyä.

Kun illallinen on valmis, tulee Timeakin sisään auttamaan pöydän kattamista. Senjälkeen ei Timar kuule, mitä Atalia puhuu tai soittaa, hän ei näe muita kuin Timean. Mutta häntä onkin ilo katsella. Hän on jo täyttänyt viidennentoista ikävuotensa ja on nyt täysin kehittynyt neito. Hänen katseensa ja lapsellinen kömpelyytensä puhuvat kuitenkin vielä lapsesta. Hän puhuu jo unkaria, vaikkakin vieraasti murtaen. Välistä hän vääntääkin jonkun sanan tai käyttää sitä väärin -- kova kohtalo, meitä kun tällöin auttamattomasti nauretaan (yksinpä valtiopäivilläkin ja vakavimmissakin otteluissa.)

Atalia on saanut Timeasta hyvän ajanvieton. Hänellä on nyt joku, josta tehdä pilaa. Lapsi-raukka on hänen leikkikalunaan.

Atalia antaa Timealle vanhoja vaatteitaan, sellaisia, jotka ovat olleet muodissa useita vuosia sitten. Tiedetäänhän, kuinka usein muodit vaihtelevat meillä sivistyskansoilla. Kuinka nykyaikana naurettaisiinkaan, jos joku keskellä päivää kulkisi kaduilla avarassa krinoliinissa, ja kumminkaan ei siitä ole kauan, kun tämä oli säädetty käytettäväksi ja se muoti oli silloin kaikkialla vallitseva.

Mutta olipa kerran sellainenkin aika, jolloin krinoliineja ei käytetty hameen helmassa, vaan olkapäillä. Hihat olivat nimittäin niin avarat, että ne täytyi sisältäpäin pingoittaa renkaiden avulla, ja jotta kangas ei laskisi poimuihin, täytettiin ne untuvilla kuin tyyny. Hame ulottui nilkkoihin asti ja oli helmasta koristeltu. Kampa, joka törrötti pystyssä ja oli päästään taivutettu alaspäin, eriskummallinen laite, jonka ylitse-hiukset olivat vedetyt, kuului myöskin muotiin ja sillä lailla ylösvedetyn tukkalaitteen päälle oli sidottu jättiläissuuruinen nauharuusu.

Tämä puku oli hyvin kaunis silloin kun se oli käytännössä; mutta neljän vuoden perästä, jolloin ei kukaan enää käyttänyt sitä, olisi siinä esiintyvää ihmistä pidetty naamioituna. No niin, Ataliaa huvitti naamioida Timea tällä tavoin.

Lapsi-raukka, joka ei tiennyt mitään eurooppalaisten muodeista, oli tässä suhteessa suunnilleen samalla kannalla kuin kesytön intiaanityttönen. Kuta silmiinpistävämpi joku koriste oli, sitä enemmän hän siitä piti. Hän iloitsi sanomattomasti Atalian pukiessa hänen päälleen silkkipukujaan, jotka nyt, jouduttuaan pois muodista, pistivät silmiin, mutta kaikkein eniten hän iloitsi korkeasta kammasta ja koreasta nauharuususta. Hän luuli silloin olevansa hyvin kaunis. Vastaantulijoiden hymyn luuli hän aiheutuvan ihailusta ja hän kiirehti voimainsa takaa askeleitaan hämillään ja vaivattuna siitä syystä, että häntä katseltiin. Kaupungilla Timeaa sanottiin vain "hulluksi turkkilaistytöksi." Hänen kustannuksellaan voitiin myös tehdä pilaa, hänen siitä pahastumatta. Hän oli vielä liiaksi lapsellinen, tunteakseen loukkaantuvansa, ja hän otti todeksi ilmeisen pilankin.

Ataliaa huvitti erikoisesti tehdä lapsiparka herrojen naurunalaiseksi. Jos oli nuoria herroja vierailulla, kehoitti hän heitä hakkailemaan Timeaa, ja häntä huvitti sanomattomasti nähdessään tytön ottavan osakseen tulleen ihailun todeksi ja iloitsevan siitä, että häntä kohdeltiin neitinä, että joku pyysi häntä tanssimaan tanssijaisissa, että joku hölmö ojensi hänelle kukkakimpun, joka ei ollut salonkimainen ja viekoitteli hänet sanomaan jotakin, jolle koko seurue purskahti nauramaan. Oi, kuinka kirkkaana kaikui aina Atalian sointuva ääni tämän helisevän naurun seasta! -- Sohvi-rouva on asettunut Timeaan nähden vakavammalle kannalle. Hän toruu tyttöä alituiseen. Kaikkea, mitä tyttö tekee, hän moittii. Kasvatit ovat nyt kerta kaikkiaan kömpelöjä, ja kuta useammin Timeaa torutaan, sitä nurinkurisemmin hän käyttäytyy.

"Kuka nyt panee kupin noin nurinkurisesti, sinä senkin tollo! Etkö vielä tunne Atalian lusikkaa? Kuka on ottanut makeisia? Odotappas, minä kyllä opetan sinut näpistelemään makeisia! Voi, voi, kuinka sinun leninkisi taas on tahriintunut! Luuletko meidän aina vaan voivan antaa sinulle uusia? -- Kuivataanko nyt veitsiäkin tuolla lailla? Kuka on särkenyt kannun kädensijan? Sinä kai sen taas olet tehnyt, vai mitä? Sinä otat syyksesi kaiken, etten minä vain ottaisi hintaa palvelijoiden palkasta, kun tiedät, etten voi pidättää sinun palkastasi, koska et saa mitään."

Atalia-neiti ryhtyy silloin puolustamaan Timeaa.

"No, mutta mamma, älä nyt toki aina toru tyttöä. Sinähän kohtelet häntä kuin piikaa. Timea ei ole mikään piika, ja minä en salli sinun kohtelevan häntä tuolla tavoin!"

Timea suutelee nyt Sohvi-rouvan kättä, lepyttääkseen hänet, kuin myös Ataliaa kiitollisuudesta, kun tämä on puolustanut häntä, ja sitten hän taas suutelee molempia, jotta he eivät riitelisi keskenään. Hän on niin alistuvainen ja kiitollinen. Mutta Sohvi-rouva odottaa vain siksi, kunnes Timea on ennättänyt ulos huoneesta, sanoakseen tyttärelleen, mitä hänellä on kielellään, kumminkin niin, että hänen vieraansa Timar ja Katshuka saattavat sen kuulla.

"Tekisimme oikeammin, jos kohtelisimme häntä kuin piikaa. Sinähän tiedät, mikä onnettomuus häntä kohtasi. Ne rahat, jotka Timar -- tarkoitan, herra von Levetinczy -- pelasti hänelle, sijoitettiin erääseen maatilaan. Tämä on nyt joutunut vasaran alle, ja rahat ovat menneet. Timealla ei nyt ole muuta omaisuutta kuin vaatteet, jotka ovat hänen yllään." ("Ohoh, nyt jo he ovat siis tehneet hänestä kerjäläisen!" ajatteli Timar ja tunsi mielensä kevyeksi kuin ylioppilas, joka on saanut vuoden pidennyksen opiskeluajalleen.)

"Se minua vain harmittaa, että hän on niin välinpitämätön kaikesta", sanoi Atalia. "Häntä saa torua tai pilkata, hänelle se on yhdentekevää, hän ei kuitenkaan milloinkaan punastu."

"Tämä on ominaista kreikkalaiselle rodulle", huomautti Timar.

"Kaikkea vielä!" vastasi Atalia halveksivasti. "Se on sairaalloisuuden merkki. Opistossa osasi jokainen oppilas saada ihonsa noin keinotekoisen valkeaksi syömällä liitua ja poltettuja kahvipapuja."

Atalia kohdisti sanansa Timarille, hänen katseensa oli kuitenkin kiinnitetty Katshukaan.

Mutta herra Katshuka vilkuili suureen seinäkuvastimeen, mistä saattoi nähdä, milloin Timea taas tulisi huoneeseen. Atalia huomasi sen. Eikä se jäänyt Timariltakaan huomaamatta.

Kun Timea palasi käsissään suuri tarjotin täynnä kiliseviä laseja, oli hänen koko huomionsa kiinnitettynä siihen, ettei vaan yksikään lasi olisi pudonnut lattiaan. Kun nyt Sohvi-rouva huusi hänelle: "Varo itseäsi, ettet vaan pudota mitään!" pudotti hän aivan oikein koko tarjottimen. Onneksi lasit putosivat pehmeälle matolle eivätkä särkyneet, kierivät vain ympäri lattiaa.

Sohvi-rouva aikoi heti puhjeta rajuilmaksi, mutta Atalia sulki hänen suunsa sanoen:

"Tällä kertaa se oli oma syysi, mamma; miksi huusit hänelle? Jää tänne luokseni Timea. Kamarineitsyt saa tuoda kahvin."

Tästä Sohvi-rouva suuttui kahta pahemmin, meni keittiöön ja toi itse kahvitarjottimen.

Samassa silmänräpäyksessä, kun Timea oli pudottanut lasit, oli Katshuka sotilaallisen reippaasti hypännyt tuoliltaan ja nopeasti koonnut ne ja asettanut ne tarjottimelle, jota Timea piti vapisevassa kädessään. Tytön suuret, tummat silmät loivat häneen kiitollisen katseen, jonka sekä Atalia että Timar näkivät.

"Herra kapteeni", kuiskasi edellinen sulhaselleen, "saakaapa piloilla tyttöhupakko rakastumaan itseenne. Olkaa hakkailevinanne häntä. Siitäpä tulee oivallinen kuje." -- "Timea, sinä syöt tänä iltana kanssamme. Tule istumaan tänne, kapteenin viereen."

Se oli kenties katkeraa pilaa, kenties sydämetöntä pilkkaa, kenties heräävän mustasukkaisuuden purkaus, tai kenties se oli häijyyttä? -- Saammepa nähdä, mitä siitä kehittyy.

Kiihkeästi ja liikutettuna, lainkaan peittelemättä iloaan, istuutui lapsi vastapäätä kauneudestaan tietoista Ataliaa, joka kehoittaessaan sulhastaan sanomaan kohteliaisuuksia Timealle menetteli kuin kuningatar, joka heittää kultarahoja kerjäläislapselle. Lapsi tulee iloiseksi koko päiväksi, mutta hän itse ei huomaa menetystä.

Kapteeni ojensi sokeriastian Timealle. Tämä ei oikein osannut käytellä sokerisaksia.

"No, ottakaa sitten sokeri pienellä, valkealla, kauniilla kädellänne," sanoi hän Timealle, joka tästä tuli niin hämilleen, että heitti sokerin vesilasiin eikä kahvikuppiin. Ei kukaan ollut koskaan ennen sanonut hänen kättään pieneksi, valkeaksi ja kauniiksi. Ja kuitenkaan ei kapteeni ehkä ollut tahtonut sanoa hänelle edes kohteliaisuutta, vaan ainoastaan koettanut kehoittaa häntä ottamaan sokeria sormin, mikä ei suinkaan sodi sopivaisuutta vastaan, kun käsi on niin puhdas lapsenkäsi. Mutta lapsenmieleen painuivat nuo sanat, ja Timea katsahti usein varkain käsiään. Olivatko ne todella niin valkeat ja kauniit? Atalia tuskin saattoi pidättää nauruaan. Hän nautti pilan jatkamisesta.

"Timea, tarjoa makeisia herra kapteenille."

Tyttö nosti kristallikannen hopeamaljakosta ja ojensi sen herra Katshukalle.

"No, valitse hänelle jotakin."

Timea valitsi sattumalta palan, joka oli sydämenmuotoinen. Lapsella ei luultavasti ollut pienintäkään aavistusta siitä, että se kuvasi sydäntä, eikä siitä, mitä sydän yleensä merkitsi.

"Oi, se on minulle liian paljon," nauroi kapteeni; "minä otan sen vain sillä ehdolla, että te, kaunis neitiseni, jaatte sen kanssani."

Ja näin sanoen hän taittoi sokerisydämen kahtia tarjoten puolet Timealle.

Tyttö antoi sen olla lautasella; hän ei olisi tahtonut syödä sitä mistään hinnasta. Hän vartioitsi sitä mustasukkaisin silmin eikä odottanut Sohvi-rouvan muistutusta, eikä palvelustytön sisääntulemista vaihtamaan lautasia, vaan kiirehti itse ottamaan ne pois ja ulos huoneesta.

Aivan varmasti hän on pistävä tämän sydämen puoliskon taskuunsa, ja se löytyy sitten hänen kätköistään. Siitä koituu taas uusi naurunaihe.

Ei ole mikään helpompaa kuin panna viisitoistavuotiaan tytön pää pyörälle, hän kun ottaa kaiken todeksi ja uskoo ensimmäistä miestä, joka sanoo hänellä olevan kauniit, valkeat kädet.

Ja herra Katshuka on juuri sitä lajia, joka ei voisi antaa itselleen anteeksi, jos hän lähestyisi kaunista tyttöä sanomatta hänelle joitakin imartelevia sanoja. Vanhojakin naisia hän liehittelee. No, liehitelköön! Mutta hän ei voi olla sanomatta muutamia suosiollisia sanoja edes kamarineitsyellekään, kun tämä näyttää hänelle valoa porraskäytävässä. Hänen suurin kunniansa on saada jokaisen tytön sydän sykkimään kiivaammin hänen sinisen univormunsa nähdessään. Ja Atalia voi olla varma siitä, että hän on kaikkein kirkkain tähti.

Katshukan mielestä ei ole ajanhukkaa askarrella Timean kera. Hän on tosin vielä lapsi, mutta hänestä saattaa kerran sukeutua kaunotar. Sitäpaitsi hän on isätön ja äiditön lapsi, lisäksi turkkilaistyttö, jota ei vielä ole kastettu eikä hän ole oikein täysjärkinen, kaikki syitä, joiden nojalla häntä voi mielistellä omantunnonvaivoitta. Eikä herra Katshuka annakaan ainoankaan tilaisuuden jäädä käyttämättä ja siten hän huvitti sanomattomasti morsiantaan.

Kerran Atalia sanoi Timealle tämän mennessä nukkumaan:

"Kuuleppa Timea! Kapteeni on pyytänyt kättäsi. Otatko hänet?"

Tyttö katsahti kauhistuneena Ataliaa ja juoksi sitten vuoteeseensa, missä veti peitteen päänsä yli, niin ettei kukaan voinut nähdä häntä.

Atalia iloitsi siitä, ettei lapsi osannut nukkua, vaan heittelihe sinne tänne vuoteellaan ja huokaili puoliin öihin.

Tämä tyttömäinen kuje onnistui. Seuraavana päivänä Timea oli tavattoman vakava. Hän luopui lapsellisista tavoistaan, hänen kasvonsa olivat miettivän raskasmieliset, ja hän muuttui usein aivan äkkiä harvapuheiseksi. Myrkky alkoi vaikuttaa.

Atalia vihki koko talonväen salaisuuteen. Tästä lähtien tuli Timeaa kohdella kuin morsianta, kuten herra Katshukan kihlattua. Palvelusväki, vieläpä armollinen rouvakin suostuivat näyttelemään tätä huvinäytelmää.

Älköön kenkään sanoko tätä pakanalliseksi pilaksi, ei, se oli päinvastoin kristillistä pilaa.

Atalia sanoi Timealle:

"Kas tässä, kapteeni on myöskin lähettänyt sinulle kihlasormuksen. Mutta sinä et saa panna sitä sormeesi vielä, niinkauan kuin olet pakana. Ensin sinun täytyy tulla kristityksi. Tahdotko antaa kastaa itsesi?"

Timea pani käsivarret ristiin rinnalleen ja painoi päänsä alas.

"Siis sinut tullaan ensiksi kastamaan. Mutta jotta se voitaisiin tehdä, tulee sinun opetella ulkoa uskonkappaleet ja katkismus sekä raamatunhistoria, virret ja rukoukset. Sinun tulee käydä lukkarin luona koulua. Tahdotko?"