Part 10

Mutta mitä hän teki? Hän antoi kaikkien näiden suosituskirjeiden levätä matkalaukkunsa pohjalla ja läksi suoraa päätä hovikamarin päällikön luo, pyytäen päästä hänen puheilleen.

Ministeriä miellytti se, ettei tuo ihminen pyytänyt puheillepääsyä kiertoteitä, akkunan kautta, vaan suoraan ovesta. Hän otti Timarin vastaan.

Ministeri oli pitkäkasvuinen mies, jolla oli sileäksi ajellut kasvot, voimakas kaksoisleuka, uhkaavat silmäkulmat ja paljas pää; hän seisoi kädet hännystakin liepeiden alla antaessaan pitkäviiksisen ihmislapsen astua silmiensä eteen. Timar oli puettu yksinkertaiseen unkarilaiseen pukuun.

Ensimmäinen kysymys, jonka hänen korkeutensa teki Timarille, kuului:

"Miksi teillä ei ole sapelia tullessanne puheilleni?"

"Minä en ole aatelismies, armollinen herra."

"Vai niin? -- Todennäköisesti olette tulleet luokseni pyytämään hyvitystä sen vangitsemisen ja kuulustelun vuoksi, jotka ovat tehdyt teitä vastaan?"

"Olkoon se kaukana minusta!" vastasi Timar. "Hallitus on vain tehnyt velvollisuutensa, kun se näennäisesti todellisen ilmiannon perustalla on käyttäytynyt ankarasti, ei ainoastaan minua, vaan paljon korkeampiakin herroja vastaan. Koska en ole aatelismies, en voi edes kunnia-asiana valittaa loukkauksesta. Sitävastoin olen kiitollisuudenvelassa sekä ilmiantajalle että tutkintotuomarille siitä, että he tällä tutkimuksella, joka toimitettiin niin ankarasti, ovat todistaneet minun käteni olleen puhtaat huostaani uskotussa muonahankinnassa."

"Ahaa! Teillä ei siis ole aikomusta pyytää hyvitystä ilmiantajaltanne?"

"Päinvastoin, pitäisin sitä miltei vahingollisena, sillä siten kenties moni kunniallinen mies, joka koettaa ilmituoda todellista väärinkäyttöä, säikähtyisi. Minun kunniani on taas hyvitetty; luontoni ei vaadi kostoa. Sitäpaitsi on minulla siihen yhtävähän aikaa kuin halua. Se, mikä on tapahtunut, olkoon unohdettu."

Timarin puhuessa oli hänen korkeutensa jo vetänyt esiin toisen kätensä taputtaakseen häntä olalle.

"Nähkääs, se onkin hyvin käytännöllinen mielipide. Arvelette voivanne tehdä parempaa kuin kuluttaa aikaanne juoksentelemalla edestakaisin kostonhimo mielessä. Jotensakin oikea käsitys. Mikä siis tuo teidät minun luokseni?"

"Eräs tarjous."

"Ohoh, tarjousko?"

"Johon tarvitsen teidän ylhäisyytenne suojelusta."

Ylhäisyys pisti jälleen kätensä hännystakin alle.

"Valtio omistaa erään herraskartanon illyyrialaisella sotilasrajalla, Levetinczissä."

"Hm, hm!" hymisi korkea herra. "Mitä siitä tahdotte?"

"Olen komissaariona viljanostoissa liikuskellut paljon niillä seuduin ja tunnen sen seudun asiat. Herraskartanossa on 30,000 tynnyrinalaa maata; nämä ovat olleet vuokrattuina wieniläispankkiirille Silbermann'ille neljästäkymmenestä kreutzeristä tynnyrinala. Vuokrasopimuksen lopettaminen kuuluu hovikamarille, mutta hovisotaneuvostolla on käytettävänään vuokratulot. Nämä tekevät yhteensä 100,000 guldenia. Silbermann on jakanut herraskartanon kolmeen palstaan ja vuokrannut ne toisille, jotka ovat maksaneet hänelle guldenin tynnyrinalasta."

"No, pitihän hänenkin ansaita jotakin."

"Luonnollisesti. Alavuokraajat ovat puolestaan vuokranneet pellot seudun talonpojille määrättyä sadon osuutta vastaan. Mutta nyt, kun kahtena vuonna peräkkäin on ollut katovuosi ja etenkin tänä vuonna, ei maa ole tuottanut edes siementä. Talonpojat eivät ole saaneet ensinkään satoa eivätkä ole voineet antaa alavuokraajille viljaa. Nämä taasen eivät ole maksaneet veroansa päävuokraajalle ja päästäkseen sopimuksestaan on tämä viis välittänyt valtiosta ja on velkaa vuokrasumman."

Nyt olivat armollisen herran molemmat kädet tulleet esiin hännystakin liepeiden alta ja alkaneet hosua kaikin kymmenin sormin.

"Niin, siitä syystä, että hän on elänyt kuin ruhtinas, se lurjus. Kuvitelkaapa esimerkiksi, että hänellä on ollut kahdeksantuhannen guldenin hevosia, joilla hän on ajellut. Nyt ne myydään huutokaupalla. Minä olen ylhäisyys, mutta en katso voivani pitää niin kallista valjakkoa."

Timar ei ollut huomaavinaan tätä, vaan jatkoi:

"Nyt tullaan menettämään koko vuokraussumma, sillä siellä ei ole mitään otettavaa; päävuokraaja ja alavuokraajat ovat naimisissa, ja heidän omaisuutensa kuuluu vaimoille myötäjäisinä. Mainitut satatuhatta guldenia puuttuvat hovisotaneuvoston rahastosta ja se aikoo kuulemani mukaan vedota hovikamariin saadakseen ulos summan."

Ylhäisyys avasi nuuskarasian ja pistäessään peukalonsa ja etusormensa siihen katsahti hän toisella silmällään tutkivasti puhujaan.

"Minun alammaisin tarjoukseni on nyt", jatkoi Timar vetäessään taskustaan esiin kokoonkäärityn asiakirjan, "vuokrata Levetinczin herraskartano kymmeneksi vuodeksi samaa vuokrasummaa vastaan minkä alavuokraajat ovat maksaneet, siis guldeni tynnyrinalasta vuodessa."

"Hm! Se on kaunis tarjous."

"Uudelta vuokraajalta on jo vuosi mennyt hukkaan, sillä nyt olemme marraskuun lopussa, ja kaikki pellot ovat kesantona. Siitä huolimatta tarjoudun minä laskemaan menetetyn vuoden vuokrasopimuksen aikaan ja päälle päätteeksi maksamaan viime vuoden vuokrasumman, mikä muutoin menetetään."

Ylhäisyys naputti kaksi kertaa sormensa päillä kultaisen nuuskarasiansa kantta ja puristi lujasti yhteen huulensa.

"Hm", hän ajatteli itsekseen, "tuo tietää enemmän, kuin hänen lampaankasvoistaan luulisi. Hän aavistaa, että hovikamari aikoo ottaa hovisotaneuvostolta sotilasmuonituksen, ja että se oli Komornissa tapahtuneen tarkastuksen tarkoituksena. Nyt kun tämä päättyi niin surkeasti, on hovisotaneuvosto korkeine, sapelia helistävine suosijoineen taasen pinnalla ja sillä saattaisi kyllä olla halua riistää meiltä vuokra-asiat sotilasrajalla. Ne arvelevat sen hyväksi lypsylehmäksi ja Levetinczin vuokraajan vaillingin tähden he ovatkin saaneet hyvän otteen. Ja nyt, kaukana siitä, että esiintyisi hovikamarin vastustajana, joka kuitenkin on vainonnut häntä, tulee tämä mies luoksemme auttamaan meitä pulasta siten tukeakseen asemaamme. Hänelle tulee osoittaa kunnioitusta!"

"Hyvä on!" sanoi ylhäisyys ääneen. "Näen, että olette erinomainen mies. Teillä on ollut syytä tehdä valitus meidän menettelymme johdosta ja te annatte kuitenkin valitusten raueta; saattepa nähdä, että tämä on oikea tie, jota jokaisen ymmärtäväisen kansalaisen tulee käydä. Näyttääkseni vain teille, että valtio osaa palkita kelpo miehiä, vakuutan teille, että tarjoukseenne suostutaan. Tulkaa jo tänä iltana toimistooni. Minä vastaan tuloksista."

Timar jätti kirjallisen anomuksensa ja poistui syvään kumartaen.

Hänen ylhäisyytensä piti tästä miehestä.

Ensinnäkin oli hän kyllin järkevä vetääkseen viivan suuren vääryyden yli, jonka hallitus oli hänelle tehnyt ja joka, hänen vaatiessaan hyvitystä, olisi herättänyt epämiellyttävää huomiota. Toiseksi hän tarjosi valtiolle vuokraa, joka oli viisikymmentä prosenttia edellistä edullisempi. Kolmanneksi hän jalomielisellä uhrautuvaisuudella päästi hovikamarin pälkähästä ja teki sen kykeneväksi torjumaan hovisotaneuvoston hyökkäykset. Hän oli kolminkertaisesti kullan arvoinen.

Vieläpä nelinkertaisestikin, mutta sitä ei ylhäisyys vielä tiennyt. Hän sai tietää sen vasta tultuaan palatsiinsa päivällistä syömään, kun tallirenki ilmoitti hänelle, että se unkarilainen herra, joka oli saanut tehtäväkseen huutaa hänen laskuunsa kahdeksantuhannen guldenin hevoset, oli jo tuonut ne; hinnasta sopisi hän henkilökohtaisesti hänen ylhäisyytensä kanssa.

Nelinkerroin kullan arvoinen!

Kun Timar illalla meni armollisen herran puheille tämän toimistoon, saattoi hän jo kaikkien vastaantulevien kasvoilla nähdä ystävällisen hymyilyn -- kullan heijastuksen.

Ylhäisyys meni häntä vastaan aivan ovelle asti.

Hän vei hänet kirjoituspöydän luo. Siinä oli sopimus valmiina, kaikilla tarpeellisilla allekirjoituksilla, leimalla ja suurella sinetillä varustettuna.

"Lukekaa! Toivon, että olette tyytyväinen."

Ensimmäinen seikka, mikä hämmästytti Timaria, oli se, että sopimus oli tehty kahdeksikymmeneksi vuodeksi kymmenen sijasta.

"No, oletteko tyytyväinen vuokra-aikaan?"

Oliko hän tyytyväinen!

Toinen yllätys oli hänen oma nimensä:

"Mikael Timar von Levetinczy."

"Onko teillä mitään arvonimeä vastaan?"

Neljästoista luku.

"MIKAEL TIMAR VON LEVETINCZY."

"Aateliskirja lähetetään kohta teille", sanoi korkea herra hymyillen.

Timar kirjoitti nimensä sopimuksen alle liittäen siihen arvonimen.

"Älkää kiirehtikö, minulla on vielä teille jotakin sanomista", sanoi ylhäisyys, kun kaikki oli selvillä. "Hallituksen velvollisuus on palkita kunnon kansalaisia, jotka velvollisuuksiaan täyttämällä toimivat valtion hyväksi. Erikoista huomiota osoitetaan tässä tapauksessa niille, jotka ovat saavuttaneet yleistä tunnustusta kansantaloudellisella- ja kauppa-alalla. Voitteko mainita jonkun henkilön, jolle minä voisin korkeimmassa paikassa ehdottaa rautakruunun ritarimerkkiä?"

Hänen ylhäisyytensä oli valmistautunut saamaan vastaukseksi: "Tässä on oma napinreikäni, armollinen herra; te ette voi löytää sen parempaa paikkaa ritarimerkillenne. Jos tässä tarvitaan vain erinomaista miestä, niin on hän tässä."

Ja niinhän kysymys oli tarkoitettukin vastattavaksi.

Sitä pahemmin ällistyikin korkea herra, kun Mikael Timar von Levetinczy hetkisen mietittyään vastasi:

"Niin, armollinen herra, minä otan itselleni vapauden kiinnittää teidän huomionne mieheen, joka jo kauan on nauttinut yleistä kunnioitusta ja hiljaisuudessa on seudun asujainten hyväntekijä. Se on Plescovacs'in dekantti, Cyrill Sandrovics; hän, paremmin kuin moni muu, ansaitsee tämän kunnianosotuksen."

Ministeri astui askeleen taaksepäin. Hän ei vielä milloinkaan ollut tavannut miestä, joka kysyttäessä: "Kenelle annamme ritarimerkin?" ei olisi kääntynyt kuvastimeen osottaen itseään ja sanonut: "Antakaa se tuolle erinomaiselle miehelle!" Sensijaan tämä ihminen osottaa sormellaan kartan etäisintä kolkkaa, etsien sieltä kaukaisimmasta kylästä maalaispapin, joka ei ole hänen kumminsa eikä lankonsa, ei edes kuulu samaan kirkkoon, ja sanoo: "Hänen katson olevan paremman ihmisen kuin itse olen!"

Hän on todella ihminen, joka on puhdasta kultaa. Häneen täytyisi kullankaivajan sekoittaa ainakin kolme karaattia hopeaa voidakseen häntä takoa!

Mutta koska kysymys nyt kerran oli asetettu, täytyi asiasta tehdä tosi.

"Hyvä on, hyvä on!" sanoi korkea herra. "Muutamia muodollisuuksia liittyy kuitenkin ritarimerkin jakamiseen. Hallitsija ei voi antautua sille pettymykselle alttiiksi, että lahjaa ei mahdollisesti otettaisikaan vastaan. Saadakseen tuollaisen suosionosoituksen on sitä siis itse omakätisesti haettava."

"Hänen korkea-arvoisuutensa on hyvin kaino mies, eikä luullakseni voisi tehdä päätöstä sellaista askelta ottamaan, ennenkuin häntä olisi kehotettu siihen korkeimmasta paikasta."

"Vai niin. Ymmärrän. Pari riviä minun kädestäni siis riittäisi? Hyvä on. Koska kerran te olette suositellut häntä, lähetän ne hänelle. Niinpä niin, valtion on etsittävä piilossa olevat ansiot."

Ja korkea herra kirjoitti omakätisesti muutamia suosiollisia rivejä herra dekantti Cyrill Sandrovics'ille vakuuttaen, että, jos hän haluaisi, hänelle annettaisiin rautakruunuristi tunnustukseksi hänen tähänastisista palveluksistaan.

Timar kiitti mitä nöyrimmin tästä armosta, ja hänen ylhäisyytensä vakuutteli hänelle vuorostaan korkeaa suojelustaan ainiaaksi.

Senjälkeen oli Timarilla ilo nähdä ministeristön kaikissa toimistoissa, missä muutoin sai kärsiä kaikenlaatuisia vaivalloisia toimitusmuodollisuuksia, kaikkien rientävän kiireisesti häntä palvelemaan, niin että häneltä meni korkeintaan tunti kaiken sen toimittamiseen, mihin toinen olisi tarvinnut viikkokausia, pujotellakseen tämän sokkelon lävitse.

Orsovan vesiruukku oli täällä näkymättömänä.

Oli yö, kun Timar pakkasi kaikki sopimusta koskevat asiakirjat matkalaukkuunsa.

Ja nyt hänellä oli kiire.

Hän ei syönyt illallista, ei pannut nukkumaan, vaan riensi "Kultaiseen Karitsaan", missä pikapostiajurit tavallisesti majailivat. Vierashuoneessa hän tilasi sämpylän ja savustetun makkaran, jotka pisti taskuunsa, tiellä hän ottaisi ne esiin. Sitten hän huusi ajurille:

"Lähdemme heti paikalla. Älä sääli ruoskaasi äläkä hevosiasi. Joka penikulmasta saat guldenin juomarahaa ja sitäpaitsi kahdenkertaisen kyytimaksun, jos annat mennä."

Enempää ei hänen tarvinnut sanoa.

Kaksi minuuttia senjälkeen vierivät vaunut ruoskaniskujen läimähdellessä Wienin katuja pitkin. Poliisi huusi turhaan niiden jälkeen, että eläinrääkkäys oli kielletty Wienin kaduilla.

Pikapostiajurilaitos, joka siihen aikaan vastasi meidän aikuisia rautateitämme, muodosti yhtenäisen ketjun Wienistä Semlin'iin. Hevoset seisoivat yötä päivää valmiina valjastettaviksi, ja niin pian kuin ruoskaniskut jonkun kylän etäisimmässä päässä ilmaisivat matkustavaisen tuloa, talutti se pikaposti, jonka vuoro oli lähteä, neljä levännyttä hevostaan tallista ulos, ja kahden minuutin kuluttua kiisi uusi valjakko täyttä laukkaa vuorten ja laaksojen yli. Jos kaksi pikapostiajuria kohtasi toisensa tiellä, niin riisuttiin hevoset ja vaihdettiin sekä ajajia että hevosia, joiden oli nyt tarvis kulkea vain puolet matkaa. Kuljetuksen nopeus oli suhteellinen maksun suuruuteen.

Timar istui vaunuissa kaksi yötä ja kaksi päivää, nousematta edes syömään, vielä vähemmän lepäämään yöksi. Hän oli jo tottunut nukkumaan vaunuissa, kaikesta kolinasta, räminästä ja heittelemisestä huolimatta.

Toisen päivän illalla Timar oli jo Semlin'issä, mistä hän ajoi yön läpi lähimpään kylään Levetinczin herraskartanon alueella.

Oli kaunis ja vuodenaikaan katsoen leuto sää. Oli juuri ensimmäinen päivä joulukuuta.

Timar ajoi käräjätaloon ja kutsui tuomarin ulos. Hän esittäytyi herraskartanon uutena vuokraajana ja pyysi häntä ilmoittamaan maanviljelijöille, että he saisivat ensi vuonnakin pitää maan osaviljelyksessä. Kahtena viime vuotena olivat pellot, jotka eivät olleet antaneet mitään satoa, olleet miltei kesantona; seuraavana vuonna tulisi todennäköisesti oivallinen sato. Ilma oli suotuisa, syksy venyi pitkäksi; se joka kiirehtisi, ennättäisi vielä kyntää ja kylvää.

Hänelle sanottiin, että kaikki tämä oli kyllä hyvä; kyntää kyllä ehtisi, ellei pääasiaa, siementä, puuttuisi. Rahalla ei voinut saada mitään, vaikka olisi maksanut kuinka korkean hinnan tahansa. Maanviljelijöiden oli töin tuskin onnistunut varustaa peltonsa talvikylvöön. Köyhälistön oli elettävä kai koko talvi maissilla.

Timar vakuutti lohduttaen, ettei siementä suinkaan tulisi puuttumaan, siitä hän pitäisi huolen.

Senjälkeen hän ajoi toisiinkin kyliin, joiden väestö piti peltojaan osaviljelyksessä, ja hänen kehotuksestaan otettiin sielläkin esiin aurat ja ruvettiin kyntämään niitä avaria peltoja, jotka jo oli tuomittu makaamaan kesantona koko vuoden ja kantamaan vain ohdakkeita. Mutta mistä saada siementä? Olisi jo liian myöhäistä tuoda viljaa Walakiasta, ja läheisyydessä ei ollut mitään saatavissa. Timar tiesi kuitenkin, mistä ottaa.

Toisena päivänä joulukuuta illalla saapui hän Plescovacziin, missä hän oli joku aika sitten ollut saamaisillaan selkäänsä, ja meni hänen korkea-arvoisuutensa Cyrill Sandrovicsin luo, joka silloin oli ajanut hänet ulos.

"No, poikaseni, oletko nyt täällä taas?", huudahti korkea-arvoinen herra, tämä kansan hyväntekijä ja ystävä, joka jo kauvan sitten olisi saanut rautaristin, ellei olisi ollut niin vaatimaton. "Mitä nyt sitten tahdot? Tahdotko ostaa minulta viljaa? Olen jo kaksi kuukautta sitten sanonut sinulle, ettei minulla ole; en myö. Älä lörpöttele! Koetat turhaan valehdella minulle, sillä en usko sanaakaan siitä, mitä sanot. Sinulla on kreikkalainen nimi ja pitkät viikset; en usko kasvojasi."

Timar hymyili.

"Mutta tällä kertaa tulevat huuleni puhumaan vain totuuden sanoja."

"Voit saada jonkun toisen uskomaan, et minua. Te ylämaan kauppiaat petätte meitä aina. Kuvittelette meille saaneenne runsaan sadon ja koetatte täten saada vehnän hinnat alas. Kun te tahdotte ostaa meiltä kauraa, levitätte sellaisen huhun, että hallitus aikoo myydä hevosensa. Te olette epäluotettavaa väkeä."

"Mutta nyt puhun totta. Minä olen täällä hallituksen puolesta pyytämässä sen nimessä teidän korkea-arvoisuutttanne avaamaan viljalaarinsa. Hallitus on saanut tietoonsa, että maanviljelijöiltä puuttuu siementä ja se tahtoo senvuoksi jakaa etukäteen viljan niiden kesken. Tässä on kyseessä suuri tarkoitusperä, hyvä teko kansaa kohtaan; se, joka auttaa hallitusta tässä, tekee sille erikoisen suuren palveluksen. Viljaa en minä ota haltuuni, vaan kansa, joka saa sen siemenekseen."

"Jaa, hätä on tosin suuri, ja minä valitan suuresti kansaraukkaa. Mutta kun minulla nyt kerran ei ole viljaa! Mistä minä olisin sitä saanut? En ole itsekään saanut satoa. Tuossa on vilja-aitta, aivan naurettavan suuri se on, mutta kaikki kolme kerrosta on tyhjänä!"

"Tyhjiä ne eivät ole, korkea-arvoisa isä. Minä tiedän varsin hyvin, että kolmen vuoden sato on vielä siellä tallessa. Voin saada tuolta ylhäältä kymmenentuhatta puolikappaa vähintään."

"Roskaa sinä saat! Älä vaivaa itseäsi menemällä sinne. En päästä sitä käsistäni viidestä guldenista puolikapalta. Keväällä sen hinta on seitsemän guldenia puolikappa ja silloin minä myyn. On valetta, että hallitus olisi sinut lähettänyt. Tahdot vain tehdä hyvän kaupan omaan laskuusi. Et jyvääkään tule minulta saamaan. Hallitus nyt tietäisi mitään sinusta, enempää kuin minustakaan! Sen tietämättä voisimme yhtähyvin asua kuussa."

Tähän saakka oli linnoitus hyvästi kestänyt lievän tykistötulen. Mutta nyt pisti Timar käden taskuunsa ja veti esiin kahdenkymmenenneljänpunnan setelin, ministerin kirjeen.

Kun arvon herra oli lukenut kirjeen, ei hän tiennyt, pitikö hänen epäillä Timaria vai omia silmiään.

Mutta suuri keisarillisella kaksoiskotkalla varustettu sinetti kuoressa ja hovikamarin leima kirjeessä eivät kumminkaan sallineet epäilyksiä. Siinä ei voinut olla mitään erehdystä, se oli kouraantuntuvaa todellisuutta.

Ja hänen korkein unelmansa oli juuri ollut saada kantaa tuollaista kiiltävää ristiä rinnallaan. Timar tunsi tämän heikkouden herra dekantissa, joka usein heidän istuessaan viinilasin ääressä oli katkerasti valittanut sitä, miten väärin hallitus menetteli antaessaan Karlovitzin patriarkalle ylenmäärin ritarimerkkejä. Miksi yhdelle annetaan kaikki ja toisen annetaan käydä tyhjin käsin? Nyt hän näki kiihkeimmän toiveensa täytetyksi. Kuinka talonpojat katsoa tollottaisivat häntä, kun hän tulisi ritarimerkki rinnassaan, ja kuinka tshaikistikapteeni kadehtisi häntä, kun ei hänellä itsellään vielä ollut merkkiä! Patriarkkakin osottaisi enemmän ystävällisyyttä häntä kohtaan.

Ja hänen oma käytöksensäkin Timaria kohtaan muuttui heti paikalla.

"Istuhan toki, veliseni!" (Tähän saakka ei hänen mieleensä ollut juolahtanut tarjota Timarille tuolia.) "Sanoppa minulle, miten olet tullut tutuksi heidän ylhäisyyksiensä kanssa? Mistä johtuu, että tämä kirjoitus on uskottu sinun haltuusi?"

Timar esitti nyt kertomuksen, joka oli valhetta alusta loppuun. Hän oli jättänyt paikkansa Brazovicsin luona ja astunut hallituksen palvelukseen. Hänellä oli ministeriin suuri vaikutusvalta, ja hän se vanhan tuttavuuden perustalla oli suositellut hänen korkea-arvoisuuttaan saamaan tämän suosionosotuksen.

"Tiesinhän edeltäkäsin, ettet ollut niin tyhmä kuin miltä näytät. Senpä vuoksi olenkin aina pitänyt sinusta niin paljon. No, poikaseni, koska sinulla on niin kaunis kreikkalainen nimi ja niin rehelliset kasvot, niin saat vehnän. Paljonko tahdot? Kymmenentuhatta, kaksitoistatuhatta puolikappaa? Kaikki, mitä minulla on, myyn sinulle. En tehdäkseni ministerille mieliksi, mutta sinun rehellisten kasvojesi vuoksi ja tehdäkseni hyvää kansalle. Minkä hinnan sanoinkaan? Viisi guldenia! Tiedätkö, sinulle annan sen neljällä guldenilla yhdeksällätoista groshenilla. Maksathan heti? Vai noudanko itse rahat Wienistä? Matkustan joka tapauksessa sinne ja voin tehdä sen samalla. Tahdon mieskohtaisesti kiittää hänen ylhäisyyttään siitä armosta, joka minulle on osoitettu. Sinähän tulet viemään minut hänen luokseen?... No, jos tahdot jäädä pois leikistä, niin sano minulle ainakin, minkälainen ihminen ministeri on. Onko hän suuri vai pieni? Ystävällinen vai nyreä? Antaako hän itse minulle heti ristin? Juoko hän mielellään hyvää karlovitziläistä? No, saatpa sinäkin aivan kohta sitä maistaa."

Turhaan Timar vakuutti täytyvänsä jo samana yönä olla Levetinczissä antaakseen työnjohtajille käskyn lähettää heti osaviljelijät viljaa noutamaan. Rattoisa isäntä asetti renkinsä vieraansa käytettäviksi, koska ei millään muotoa tahtonut päästää häntä luotaan. Rengit saivat ratsastaa Levetincziin toimittamaan hänen käskynsä perille. Mikaelin täytyi jäädä yöksi.

Hänen korkea-arvoisuudellaan oli pyöreät, jalattomat lasit, jonkavuoksi ne oli tyhjennettävä ennenkuin laski ne kädestään, sillä pöydälle pannessa ne kaatuivat kumoon. Hän ojensi yhden tuollaisen lasin Timarille, toisen hän otti itse, ja niin he joivat aamun koittoon asti. Aamulla ei Timarista saattanut nähdä, että hän oli juopotellut.

Aamulla ani varhain tulivat maalaiset vankkureineen pappilaan. Nähdessään kolmikerroksisen viljamakasiinin ovet auki sanoivat he Timarille, että hän oli tehnyt ihmeitä. Siellä ylhäällä oli kolmen vuoden varasto, paljon enemmän kuin he tarvitsivat talvikylvöään varten.

Timar oleskeli herraskartanossa siksi kunnes ankarat hallat lopettivat syyskylvön teon. Ja täksi vuodeksi olikin kyllin kylvetty. Muut pellot saisivat olla kesantona tai odottaa kesäkylvöä ja heinänsiementä. Koko herraskartanon kolmestakymmenestätuhannesta tynnyrinalasta oli tuskin muutamia satoja niittynä. Kaikki muu oli hedelmällistä, ensiluokkaista peltomaata. Jos tuleva vuosi olisi suotuisa, niin sato olisi sangen runsas. Oli kylvetty juuri soveliaimpaan aikaan. Syksy oli kylmä ja tuulinen aina lokakuun loppuun saakka. Ne, jotka olivat silloin kylväneet, saivat varmasti taas odottaa huonoa satoa, sillä peltomyyrälegioonat kaivoivat esiin jyvät, ennenkuin ne olivat ennättäneet itää. Niiden, jotka kylvivät sateisessa marraskuussa, ei käynyt paremmin; sillä alkoi jo varhain sataa lunta, ja lämpimässä maassa alkoi kylvö lumipeitteen alla mädäntyä. Mutta niin pian kuin tämä lumi äkkiä oli sulanut, seurasi pitkäaikaisesti leuto sää, jota kesti aina jouluun asti, ja ne, jotka silloin kylvivät, saattoivat olla onnellisia. Peltomyyrät olivat hävinneet, pakkanen tuli nyt ennen lunta ja kauniin valkean peiton alla lepäsi maan huostaan uskottu aarre hyvässä säilössä kevääseen.

Maanviljelys on hyvin uskallettua arvanheittoa. Kuusi tai ei mitään! Timar heitti kuutosen.

Seurasi rikassatoinen vuosi, niin että ne, jotka olivat kylväneet soveliaaseen aikaan, saivat kaksikymmenkertaisen sadon.

Maanviljelijät, jotka olivat Levetinczin alustalaisia, siunasivat uutta vuokraajaa, jota heidän oli kiittäminen siitä, ettei vuosi mennyt heiltä hukkaan. Hänen omat peltonsa antoivat huonoa, pahentunutta nokitähkää, mutta osa viljelijäin pelloilla kasvoi kultaista vehnää. Ja sinä vuonna kuletti Timar Komornista Raabiin kolmekymmentä laivalastia mitä kauneinta viljaa, ja nämä kolmekymmentä laivalastia eivät maksaneet hänelle enempää kuin kolme samanlaista toisille. Riippui vain hänestä itsestään, tahtoiko hän sinä vuonna voittaa sillä puoli miljoonaa vai satatuhatta guldenia vaiko tyytyä sataatuhatta pienempään summaan tehdäkseen leivän halvaksi köyhälle kansalle tai myös pannakseen nuoran kilpailijaraukkojen kaulaan. Hänhän saattoi leikkiä heidän kanssaan kuin kissa hiirellä. Hän saattoi alentaa viljan hinnan miten alhaiseksi tahansa.