Part 1

ONNEN KULTAPOIKA I

Romaani

Kirj.

MAURI JÓKAI

Suomentanut Hulda Sykäri

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.

SISÄLLYS:

I. Pyhä Barbara II. Vapaa saari III. Öiset äänet IV. Saarelaisten elämäntarina V. Ali Tshorbadshi VI. Elävä alabasteripatsas VII. Hautaus VIII. Hupainen juttu IX. Pyhän Barbaran kohtalo X. Kasvatusisä XI. Hyvä neuvo XII. Punainen puolikuu XIII. Kultakaivos XIV. "Mikael Timar von Levetinczy" XV. Tyttömäinen kuje XVI. Uusi kuje XVII. Morsiuspuku XVIII. Timea XIX. Alabasteripatsaan häät XX. Suojeluspaholainen XXI. Kevätaika XXII. Hämähäkki kukkien keskellä

Ensimmäinen luku.

PYHÄ BARBARA.

Näiden tapahtumien aikaan ei Tonavalla vielä kulkenut höyrylaivoja. Galatz'ista Mainiin, siis Turkista Saksaan saakka Unkarin halki kulkevalla virranosalla oli yhdeksäntuhatta hevosta vetämässä laivoja vastavirtaan; Turkin puolisella Tonavalla käytettiin myös purjeita, Unkarin puolisella ei. Sitäpaitsi uiskenteli parvi salakuljetusveneitä edestakaisin näiden maiden välillä, ja niitä kaikkia soutivat voimakkaat kädet. Siihen aikaan oli varsinkin suolan salakuljetus yleinen, ja sitä ehkäistäkseen olikin valtio rakennuttanut vartiomajoja pitkin koko rantaa. Niissä piti lähikylien miesväen pyssyin asestettuina vartioida rajaa. Kukin kylä antoi rajavartiansa ja kussakin kylässä oli omat salakuljettajansa. Tarvitsi siis vain järjestää asiat siten, että sillä aikaa kun jonkun kylän nuoret makasivat vartiomajoissa, vanhukset läksivät matkaan salakuljetusveneineen, ja sehän oli kaunis sukulaispiirre.

Mutta valtion viranomaiset vartioivat ankarasti rajaa eräästä toisestakin syystä, nimittäin estääkseen ruttoa leviämästä. Oli ryhdytty jos jonkinlaisiin varokeinoihin, jotta tämä hirveä tauti ei pääsisi tunkeutumaan sisämaahan. Jokirantojen väestö sai seurustella keskenään vain noudattamalla mitä ankarimpia suojelusohjeita, ja tämä seikka teki sen elämän hyvin miellyttäväksi ja mielenkiintoiseksi. Jokaisessa laivassa tuli olla mukana virkamies, "puhdistaja", hirveä ihminen, jonka velvollisuus oli heti laivan saavuttua Orsovaan luovuttaa ruttosulkulaitoksen huostaan kaikki matkustajat, jotka matkalla olivat pienimmässäkään määrässä joutuneet kosketuksiin jonkun tarttuvan aineksen kanssa, oli se sitten mitä laatua tahansa. Senvuoksi kutsuttiin häntä "puhdistajaksi." Ja voi häntä, jos hän laiminlöi velvollisuutensa, sillä häntä rangaistiin mitättömimmästäkin laiminlyönnistä viidentoista vuoden vankeudella.

Mutta salakuljettajiin ei rutto näyttänyt pääsevän käsiksi, sillä he eivät kuljettaneet mukanaan yhtäkään "puhdistajaa", vaikka he kulkivat yötä päivää rantojen väliä.

Myrsky yksin aikaansai epäjärjestystä heidän pienissä kauppa-asioissaan, sillä se yhdessä niin kutsutun "Rautaportin" kautta kulkevan vuolaan virran kera viskasi soutuveneet eteläistä rantaa vastaan. Salakuljetusta harjoitettiin tosin myös niillä laivoilla, joita hevoset vetivät, mutta sellainen kuului jo tukkukauppaan eikä ollut köyhien tointa. Täten ei myöskään kuljetettu suolaa, vaan tupakkaa ja kahvia.

Myrsky on nyt perinpohjin la'assut puhtaaksi Tonavan kaikista laivantapaisista ja siten kohottanut yleistä siveellisyydentuntoa ja lainkuuliaisuutta, jopa siihen määrään, että ei ole ollut vähintäkään syytä katsoa sormien lävitse kenenkään asiassa. Laivat ovat kilvan kiirehtineet etsimään turvallista satamaa tai ovat laskeneet ankkurin keskelle Tonavaa, ja rajavartiat voivat nukkua rauhassa niin kauan kuin tämä tuuli panee heidän vartiomajansa liitteet ryskämään.

Mutta Ogradinan raja-aseman korpraalista on kuitenkin tuntunut siltä kuin olisi hän aina päivän koitosta alkaen kuullut tuulen huminan ja aaltojen pauhun seasta useita kertoja sellaisia omituisia merkinantoja, joita laivantorvesta lähetetään, ja tuon pitkän puuputken kamala, valittava ääni kuuluu yli kahden penikulman etäisyyteen, eikä sitä estä kuulumasta edes ukkosenjyrinä.

Onko tulossa laiva, joka täten antaa merkin rannalla kulkeville vetäjilleen? Vai onko jollekin laivalle tapahtunut onnettomuus kallioiden välissä ja huutaako se apua?

Tämä laiva "tulee."

Se on suuri tamminen laiva, täydessä lastissa, kuten näyttää, sillä laineet lyövät molemmilta puolilta laivansivujen yli.

Vahvarakenteinen laiva on maalattu mustaksi, ainoastaan kokka on hopeanhohtoinen ja päättyy näkinkengänmuotoiseen keulaan, joka on päällystetty kiiltävällä lyijyllä. Kansi on pitkän talonkaton muotoinen. Kummallakin sivulla kulkevat kapeat portaat, ja avoin käytävä johtaa toisilta airoilta toisille. Se osa kantta, joka ulottuu keulalaidan yläpuolelle, päättyy kaksoiskajuuttaan, joka sisältää kaksi hyttiä, joista ovet aukeavat oikealle ja vasemmalle. Kajuutan kolmannessa seinässä on kaksi pientä ikkunaa vihreine verhoineen ja näiden ikkunoiden välisellä seinällä on kultapohjalle maalattu neitseellinen kuva Pyhästä Barbarasta, joka kuoli marttyyrikuoleman. Hän on maalattu vaaleanpunaiseen pukuun, jota osaksi peittää vaaleansininen viitta, punainen huivi päässä ja valkea lilja kädessä.

Kajuutan ja keulassa olevan vintturin välisellä pienellä alalla on kaksi jalkaa leveä ja viisi jalkaa pitkä vihreäksi maalattu puulaatikko. Se on täynnä multaa, johon on istutettu mitä ihanimpia kerrottuja neilikoita ja leukoijia. Kuvaa ja tätä pientä puutarhaa ympäröi kolme jalkaa korkea rautaristikkoaita, jonka ristikossa riippuu tiheässä ketokukista kiedottuja kiehkuroita; keskellä palaa pieni lamppu punaisen lasin sisällä, ja sen vieressä on kimppu rosmariinia ja pyhiä piilipuunoksia.

Mainitut torventoitotukset antavat merkkejä niiden miesten johtajalle, jotka ajavat seitsemääkymmentä kahta, raskasta laivaa vastavirtaan kiskovaa hevosta. Turhaan saisi ihmisääni ponnistella, sillä vaikka huuto voisikin tunkeutua rannalle myrskyn läpi, ei kukaan kuitenkaan ymmärtäisi sitä tässä kaikujen sekasotkussa. Mutta torven merkkikieltä ymmärtävät hevosetkin. Sen milloin venytetystä, milloin katkonaisesta, varoittavasta tahi kehoittavasta äänestä tietävät ihmiset ja eläimet, tuleeko heidän kiirehtää vaiko hidastaa käyntiään vaiko pysähtyä äkkiä.

Sillä tässä kalliokanavassa on aluksen voitettava monta vaikeutta. Sen on täällä taisteltava riehuvan myrskyn puuskien, salaperäisen virran sekä oman lastinsa kanssa; sen on vältettävä kareja ja vesipyörteitä.

Sen kohtalo lepää kahden ihmisen käsissä. Toinen näistä on perämies, joka hoitaa peräsintä, toinen on laivan päällikkö, "laivakomissaario", joka myrskyn pauhinassa antaa laivanvetäjille merkkejään torven toitahduksin.

Mutta näiden molempien miesten kasvoista näkyy, etteivät he tiedä, mitä pelko on. Perämies on karaistunut merikarhu, tasan kolmen kyynärän pituinen, hyvin punakka kasvoiltaan. Hänen äänensä on alituiseen käheä, ja siinä on huomattavissa vain kaksi vaihtelevaa sävyä, koriseva mylviminen ja kumea murina. Todennäköisesti on hänen senvuoksi pidettävä kaksinkertaista huolta kurkustaan: ennakolta ehkäisevällä punaisella kaulahuivilla, joka on kiedottu kireästi kaulan ympärille, ja jälestäpäin vaikuttavalla viinapullolla, jonka paikka on hänen povitaskussaan.

Laivakomissaario on noin kolmenkymmenen vuotias, vaaleatukkainen, haaveellisen sinisilmäinen ja lukuunottamatta pitkiä viiksiä muuten sileäksi ajeltu mies. Hän on keskikokoinen ja ensi silmäykseltä heikkorakenteinen, jota luuloa vahvistaa hänen äänensä sointukin, se kun hänen hiljaa puhuessaan muistuttaa naisenääntä.

Perämiehen nimi on Johan Fabula, laivakommissaarion nimi on Mikael Timar.

Virallinen "puhdistaja" istuu peräsinpenkin laidalla. Hän on vetänyt karvakankaisen huppukauluksen päänsä yli, joten vain nenä ja viikset ovat näkyvissä; molemmat ovat punaiset. Hänen nimeään ei kertomuksemme mainitse. Hän pureskelee parhaillaan tupakkimälliä.

Raskaaseen tammilaivaan on kiinnitetty pieni alus. Siinä istuu kuusi soutumiestä, jotka soutavat tahdissa. Alukseen kiinnitetty pikku vene liitää sen takana.

Kajuutan ovella seisoo mies, joka ulkomuodosta päättäen on viisikymmenvuotias. Hän polttaa turkkilaista tupakkaa tshibukkiputkella. Hänen piirteensä ovat itämaalaiset, mutta ne ovat enemmän turkkilaista kuin kreikkalaista tyyppiä; hänen pukunsa reunustettuine viittoineen ja punaisine fetseineen viittaa kumminkin pikemmin kreikkalaiseen tai serbialaiseen. Mutta tarkkaavaiselta katsojalta ei jääne huomaamatta, että hänen kasvojensa ajeltu puoli on toisen puolen ihonväriin verrattuna paljon vaaleampi, kuten on laita ihmisten, jotka vasta äskettäin ovat ajelluttaneet tiheän poskipartansa.

Tämä herra on merkitty laivakirjaan nimellä Eutym Trikalis. Hän on lastin omistaja. Laiva itse kuuluu kauppias Atanas Brazovics'ille Komornissa.

Toisessa kajuutan akkunassa näkyvät nuoren tytön kasvot. Ne näyttäytyvät siis aivan Pyhän Barbaran naapurina. Voisi luulla näkevänsä toisen pyhimyksen kuvan.

Nämä kasvot eivät ole kalpeat, vaan valkeat; tämä on sitä valkeutta, jonka luonto on antanut marmorille ja kristallille. Samoin kuin abessiinialaisnainen on syntyjään musta, malaijilaisnainen keltainen, samoin on tämä tyttö saanut syntymästään valkean värinsä. Ei mikään vieras värisekoitus häiritse tätä valkeutta. Näitä kasvoja ei tuulen hengähdys eikä miehen katse voi loihtia punastumaan. Hän on tosin vielä lapsi, tuskin täyttänyt kolmeatoista, mutta hänen vartensa on korkea ja hoikka, hänen kasvonsa valkeat kuin marmoripatsaan, niiden piirteet ankaran antiikkiset, kuin olisi hänen äitinsä kerran liiaksi syventynyt katselemaan Milolaista Venusta. Hänen tuuhea, musta tukkansa hohtaa metallinvärisenä kuin mustan joutsenen höyhenet. Mutta hänen silmänsä ovat tummansiniset. Pitkät, hienosti piirretyt kulmakarvat miltei yhtyvät otsalla. Sellaiset yhtyvät kulmakarvat antavat kasvoille omituisen tenhon. On kuin nämä hienot yhteenyhtyvät kulmakarvat muodostaisivat mustan sädekehän pyhimyksenkuvan kasvojen ympärille. Tytön nimi on Timea.

Nämä ovat "Pyhän Barbaran" matkustajat.

Niinpian kuin laivakommissaario on laskenut kädestään torven ja tunnustellut luotinuoralla, kuinka monen jalan syvyydessä laiva kulkee, on hänellä aikaa kääntyä pyhimyskuvan rauta-aitausta vasten jutellakseen tytön kanssa.

Timea ymmärtää vain uuskreikkaa, jota kieltä laivakommissaariokin puhuu sujuvasti. Hän kiinnittää tytön huomion seudun ihanuuksiin, sen synkkään, kammottavaan kauneuteen. Valkeat kasvot ja tummansiniset silmät pysyvät yhä liikkumattomina; mutta hän kuuntelee jännityksellä, tarkkaavaisena. Timar kertoo hänelle seikkailuja kallioilta ja vesiputouksista, sillä niillä on kullakin oma historiansa. Tämä seutu on kivinen kirjasto, ja Mikael Timar on perehtynyt sen kirjoihin. Hän on monesti kulkenut Rautaportin kautta; jokainen kivi, jokainen saari on hänelle tuttu.

"Hän tekisi viisaammin, jos pitäisi silmällä kokkapuolta eikä perää", mutisi perämies ja huusi sitten ääneen:

"Hohooi! Herra komissaario, mikä tuolla tulee suoraa päätä vastaamme?"

Kommissaario katsahti nyt ympärilleen kääntyen laivan keulaa kohti ja keksi silloin sen esineen, josta perämies oli huomauttanut hänelle.

Laiva kulki juuri Fatalia-salmen keskellä, missä Tonava on vain kaksisataa syltä leveä ja syöksyy nopeana putouksena alas. Vaara, josta perämies oli huudollaan huomauttanut, oli siis kovin vakavaa laatua. Laiva tulossa heitä vastaan Fatalia-salmessa veden ollessa niin korkealla ja tuulenpaineen ollessa niin suuren!

Mikael Timar pyysi takaisin kaukoputkeansa Timealta, jolle hän oli sen lainannut. Tonavan vasemmanpuolisessa mutkauksessa näkyi keskellä virtaa tumma röykkiö. Timar tarkasti sitä kaukoputkellaan ja huusi sitten perämiehelle:

"Se on mylly!"

"Jeesus! Silloin olemme hukassa!"

Mikael Timar ei sanonut sanaakaan. Hän antoi kaukoputken Timealle takaisin, riisui kiireesti päältään päällystakkinsa, hyppäsi alukseen soutajien luo ja käski viiden heistä astua kanssaan veneeseen. Heidän tuli ottaa mukaansa pieni ankkuri ja sirotekoinen köysi ja sitten irroittaa vene.

Trikalis ja Timea eivät ymmärtäneet hänen käskyjään, syystä että hän puhui unkarinkieltä, jota he eivät taitaneet. Mutta muutaman minuutin kuluttua saattoi Trikalis jo itse nähdä, missä vaarassa he olivat. Irtitemmaistu mylly tuli vinhaa vauhtia myötävirtaan heitä kohti. Jos se törmäisi yhteen lastilaivan kanssa, niin molemmat tuhoutuisivat silmänräpäyksessä. Vene, jossa kuusi miestä oli, kulki vaivoin vastavirtaan. Neljä heistä souti, yksi piti perää. Kommissaario seisoi kokassa käsivarret ristissä rinnalla.

Mihin mielettömään yritykseen he ryhtyivät? Mitä he voisivat tehdä myllylle heikolla veneellään, mitä virralle ja myrskylle ihmisjäntein ja -lihaksin. Vaikkapa jokaisella heistä olisi Simson'in voimat, tekisivät kuitenkin nesteiden tasapaino-opin lait tyhjiksi kaikki heidän voimainponnistuksensa.

Timar käski peräsimessä olevan miehen ohjata Perigrada-saaren niemekettä kohti, missä kohoaa korkeuteen "Rakastavien kallio."

Heidän saapuessaan putouksen läheisyyteen hän nosti sentnerinpainoisen ankkurin ja heitti sen veteen. Tällöin ei vene kuitenkaan keikahtanut ensinkään. Tässä tuli näkyviin näiden hienorakenteisten jäsenten suuri lihasvoima.

Senjälkeen hän antoi käskyn soutaa veneen mahdollisimman nopeaa vauhtia myllyä kohti. Nyt arvasi miehistö hänen aikeensa. Hän aikoi ankkurin avulla pysäyttää myllyn.

Kun Eutym Trikalis laivasta huomasi Timarin aikeet, heitti hän kauhistuneena luotaan tshibukinsa, juoksi perään ja huusi perämiehelle, että hänen tuli kaapata touvi, jonka avulla heitä hinattiin eteenpäin ja antaa laivan mennä virran mukana.

Johann Fabula ei ymmärtänyt kreikkaa, mutta arvasi miehen liikkeistä hänen vaatimuksensa. Nojautuen ruoritankoon hän vastasi aivan levollisesti:

"Ei mitään napisemista eikä levottomuutta! Timar kyllä tietää mitä hän tekee."

Samassa Trikalis tempasi vyöltään veitsen kauhun ja raivon vallassa katkaistakseen itse köyden; mutta perämies osoitti sormellaan perää kohti, ja se, mitä Trikalis siellä näki, sai hänet luopumaan aikeestaan. Turkkilainen brigantiini seurasi heitä. Sen nähdessään pisti Trikalis jälleen veitsen vyöhönsä. Jos se, mitä hän oli nähnyt edessään, oli värjännyt hänen kasvonsa punaisiksi, niin tulivat ne nyt kalpeiksi. Hän riensi Timean luo. Tämä tarkasteli kaukoputkella Perigradan kalliohuippuja.

"Anna kaukoputki tänne!" huusi Eutym kauhusta käheällä äänellä.

"Oi, kuinka kaunista!" sanoi Timea ojentaessaan kaukoputkea isälleen.

"Mikä sitten?"

"Tuolla kalliolla on muutamia pieniä murmeleita, jotka leikkivät keskenään kuin apinat."

Eutym suuntasi kaukoputken jälessä seuraavaa laivaa kohti, ja hänen kulmakarvansa synkkenivät vieläkin synkemmiksi, ja hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi.

Timea otti kaukoputken hänen kädestään, ja hänen katseensa etsi jälleen murmeleja. Eutym kietaisi oikean käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri.

"Katso, kuinka ne tanssivat ja hyppelevät! Toinen hyppää toisensa yli! Miten sievää!"

Ja tällöin oli se käsivarsi, joka syleili Timeaa, juuri nostamaisillaan hänet laidan yli ja heittämäisillään hänet kuohuvaan koskeen.

Mutta se, mitä Eutym näki toisella puolella, nostatti jälleen elämänvärin hänen kalvistuneille kasvoilleen.

Mylly läheni nopeasti kuin vedenpaisumuksentakainen merihirviö aalloilla ajelehtien. Sokea sattuma sitä ohjasi. Siinä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa lukuunottamatta valkeata kissaa, joka naukuen surkeasti istui punaiseksi maalatulla katolla.

Kun Timar oli ehtinyt myllyn luo, heilautti hän äkkiä valtausha'alla varustettua köydenpäätä ja viskasi sen vesiratasta kohti. Niin pian kuin haka oli tarttunut yhteen rattaan siipeen, suuntasi mylly kulkunsa Perigradasaarta kohti ja täydensi siten oman koneistonsa avulla itsehävitystyönsä ja heittäytyi kallioita vastaan.

"Enkö ole sanonut, että Timar kyllä tietää, mitä hän tekee", mutisi Johan Fabula samalla kun Eutym ihastuneena huudahti: "Hyvä, poikaseni!" ja puristi Timean kättä niin lujasti, että tämä säikähtyi ja unohti murmelit.

"Katso tuonne!"

Nyt huomasi Timeakin myllyn. Hän ei tarvinnut kaukoputkea sitä erottaakseen, sillä mylly ja laiva olivat töintuskin kymmenen sylen päässä toisistaan. Timea ei nähnyt vaaraa eikä pelastusta. Hän ei nähnyt muuta kuin omiin hoteisiinsa jääneen valkean kissan. Eläinparka hyppeli valittaen ja naukuen edestakaisin katolla ja mittasi myllyn ja aluksen välistä välimatkaa epäröiden, uskaltaisiko tuon hyppäyksen.

"Voi kaunista kissa parkaa!" huudahti Timea huolestuneena.

"Älä ole huolissasi sen kohtalosta", lohdutti häntä Eutym. "Kun mylly törmää kalliorantaa vastaan, hypähtää kissa rannalle, ja viettää siellä iloisia päiviä murmelieläinten kustannuksella."

Mutta valkea kissa ei pahaksi onneksi nähnyt saarta, ja kun mylly törmäsi kalliota vastaan, katosi kissa myllyn kera veden alle. Timea säpsähti ja kätki kasvonsa huiviinsa.

Mutta "Pyhä Barbara" oli pelastettu. Eutym puristi takaisinpalaavien miesten käsiä ja syleili Timaria. Tämä oli kenties odottanut Timeankin sanovan hänelle jonkun ystävällisen sanan, mutta hän vain kysyi Timarilta masentuneen näköisenä:

"Kuinka kissan on käynyt?"

"Se on todella hukassa."

Tytön huulet vapisivat ja silmät kostuivat.

"Mutta mylly ja kissa kuuluivat kai varmasti jollekin ihmisraukalle."

"Tosin kyllä, mutta meidän täytyi pelastaa laivamme ja henkemme."

Timea katseli kyynelsilmin miestä, joka sanoi näin. Hän näki näiden kyyneltensä lävitse vieraan, itselleen oudon maailman. Olisiko siis luvallista hävittää jonkun lähimmäisraukkamme mylly, jotta oma laiva pelastuisi, olisiko luvallista upottaa kissa, jotta ei itse hukkuisi aaltoihin? -- Sitä hän ei tajunnut. Tästä hetkestä lähtien hän ei enää kuunnellut Timarin taruja, vaan väisti häntä, missä vain hänet näkikin.

Muutoin ei Timarillakaan ollut aikaa enempää kertoa, sillä tuskin hän oli ennättänyt levätä hengenvaarallisen pelastustyön aiheuttamien ponnistuksien jälkeen, ennenkuin Eutym ojensi hänelle kaukoputken ja osoitti perää kohti.

"Tykkivene... kaksikymmentäneljä soutajaa... brigantiini Saloniki!"

Timar ei hellittänyt silmästään kaukoputkea ennenkuin toinen laiva haihtui hänen näkyvistään Perigrada-saaren kallioiden taakse. Silloin hän äkkiä antoi kaukoputken vaipua, vei huulilleen torven ja puhalsi sillä useita kertoja, minkä johdosta hevoset lisäsivät vauhtia.

Se paikka Tonavaa, missä nyt oltiin, on virran vaarallisin osa, ja siinä tapahtuvat useimmat haaksirikotkin. Mutta tämä vesi vaarallisine kareineen voidaan kuitenkin kiertää erään kulkuväylän kautta, jonka tosin vain harvat merimiehet tuntevat ja nekin, jotka tuntevat, vastenmielisesti käyttävät sitä hyväkseen. Tätä kulkuväylää voivat laivat kulkea serbialaiselta rannalta Rumanian puolella olevaan kalliokanavaan. Ainoa pelastuksen mahdollisuus on koettaa tätä keinoa.

Useita kertoja kiirehdittyään hevosten vauhtia torven toitahduksilla, kaappasi Timar äkkiä köyden, joka yhdisti laivan keulan rannalla kulkeviin vetojuhtiin. Laiva muutti kiireesti suuntaa ja alkoi kulkea vastavirtaan joen poikki.

Raskas laiva kulkee nyt eteenpäin ilman höyryn ja airojen apua. Sillä on lisäksi virta vastassaan ja vain entisen vauhdin voimalla se ajautuu vastakkaiselle rannalle.

Siitä silmänräpäyksestä lähtien, jolloin Timar kaappasi köyden, olivat kaikkien kohtalot yhden ihmisen, perämiehen kädessä. Johan Fabula osoitti nyt, mihin hän kelpasi. "Jesus, auta meitä! Auta Jesus Kristus!" ulvoi hän, mutta ei pannut käsiään ristiin.

Laiva oli jo onnellisesti sivuuttanut Roskevall-putouksen ja oli nyt lahdelmantapaisen kalliopiirin sisällä. Merimiehet kutsuvat näitä kallioita "Pyssykallioiksi", ehkä senvuoksi, että tyrskyjen pauhu muistuttaa lakkaamatta paukkuvan kiväärinammunnan aiheuttamaa ääntä.

Timea tuijotti veteen seuraten silmillään kalojen karkeloa. Se oli aivankuin amfiteatteri -- lintuperspektiivissä. Äkkiä hän tunsi Timarin tarttuvan käsivarteensa, tempaisevan hänet laidan luota, työntävän hänet kajuuttaan ja sulkevan oven kiivaasti hänen jälessään.

"Katsokaa ylös, hohooi!" huudahti miehistö kuin yhdestä suusta.

Timea ei tiennyt, mitä tapahtui, miksi häntä kohdeltiin niin kovakouraisesti. Hän juoksi kajuutan akkunaan katsomaan.

Muuta mitään muista ei näyttänyt tapahtuneen, kuin että laiva oli onnellisesti sivuuttanut Pyssykalliot ja nyt valmistautui soljumaan rumanialaiseen kanavaan. Mutta kalliolahdelmasta virtaa vesi niin äkkijyrkästi kanavaan, että siinä kohdassa muodostuu todellinen vesiputous, jonka vuoksi juuri tässä on ratkaisevin hetki.

Katsoessaan ulos kajuutan akkunasta Timea näki Timarin seisovan keulassa valtaushaka kädessä. Senjälkeen kuului äkkiä hirmuinen jyske. Jättiläismäinen vaahtopäinen aaltovuori vyöryi laivan keulan ylitse ja pirskoitti valkeaa vaahtoaan kajuutan akkunaan, niin että Timea hetkiseksi aivan sokaistui. Hänen jälleen katsoessaan ulos ei kommissaario enää seisonutkaan keulassa. Ulkona vallitsi suuri sekasorto. Timea hyökkäsi ovelle ja törmäsi isäänsä vastaan.

"Hukummeko?" hän huusi.

"Ei, laiva on pelastettu, mutta kommissaario on pudonnut veteen."

Timea oli nähnyt sen. Juuri hänen silmäinsä edessä oli aalto huuhtaissut hänet laivan keulasta veteen. Mutta silti ei hänen sydämensä sykkinyt kiivaammin. Kummallista! Nähdessään valkean kissan hukkuvan aaltoihin joutui hän epätoivoon. Silloin ei hän kyllä voinut pidättää kyyneleitään. Mutta nyt, kun laineet lakaisivat pois kommissaarion, ei hän edes sanonut: "Voi raukkaa!"

Niinpä niin, mutta kissa oli valittanut niin surkeasti, ja tämä ihminen uhmaa koko maailmaa. Valkea kissa oli niin pieni ja sievä, mutta laivakommissaario on ilkeä mies. Ja lisäksi ei pikku kissa kyennyt auttamaan itseään, mutta kommissaario on voimakas ja notkea ja suoriutuu kyllä hyvin vaarasta -- onhan hän mies.

Laiva oli pelastettu ja ui kanavan turvallisessa väylässä. Miehistö, kekseillä varustettuna, hyppäsi veneisiin etsimään kadonnutta kommisaariota. Eutym heilutti ilmassa rahapussia, jonka hän lupasi palkkioksi Timarin pelastajalle.

"Sata tukaattia sille, joka tuo hänet elävänä syvyydestä!"

"Pitäkää tukaattinne, herraseni!" kuului kaivatun ääni laivan toisesta päästä. "Minä tulen itse."

Nähtiin, miten hän kiipesi ylös ankkuritouvia pitkin.

Hänen tähtensä ei kenenkään tarvinnut olla huolissaan; hän ei niin helposti joudu perikatoon.

Ja aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, hän alkoi heti jaella määräyksiään ja astui kolmen soutajan kera veneeseen noutaakseen maalta uusia vetohevosia. Ei puoltakaan tuntia ollut kulunut, kun jo "Pyhä Barbara" saattoi jatkaa matkaansa Rautaportin lävitse.

Laiva oli pelastettu -- kenties kahdestakin vaarasta ja sen kera koko lasti sekä Eutym ja Timea.

Mutta mitä kaikki tämä liikutti Timaria, koska hän näki sen vuoksi niin paljon vaivaa? Hänhän on vain tämän laiva kommissaario, pelkkä huonopalkkainen "kirjuri"; hänellehän on yhdentekevää, onko laivalla lastina vehnää, tupakkaa, vai oikeita helmiä: hänen palkkansa on aina sama.

Näin ajatteli "puhdistajakin" itsekseen, ja kun oli tultu rumaanialaiseen kanavaan, rupesi hän juttelemaan perämiehen kanssa.

"Myöntäkääpä vain, maamies, ettemme milloinkaan ole olleet niin vähällä matkustaa yhdessä helvettiin kuin tänään."

"Onhan siinä perää", vastasi Johan Fabula.

"Mutta miksi oli sitten niin välttämätöntä koetella, voidaanko hukkua pyhänä Mikonpäivänä?"

"Hm!" mutisi Johan Fabula ja otti naukun taskumatistaan. "Paljonko palkkaa herralla on päivässä?"

"Kaksikymmentä kreutseriä päivässä", vastasi puhdistaja.

"Miksi siis piru on lähettänyt teidät tänne ottamaan henkeä itsestänne kahdenkymmenen kreutserin päiväpalkasta? Minä puolestani en ole kutsunut teitä. Minä saan guldenin päivässä ja ruuan. Siis minulla on kahdenkymmenenneljän kreutserin vuoksi suurempi syy panna henkeni alttiiksi kuin herralla."

"Puhdistaja" pudisti päätään ja heitti huppukauluksensa taaksepäin tullakseen paremmin ymmärretyksi.

"Kuulkaapa, minusta tuntui, kuin ajaisi turkkilainen laiva teitä takaa ja kuin 'Pyhä Barbara' yrittäisi päästä sitä pakoon."

"Hm!" perämies karisti kurkkuaan äänekkäästi ja tuli äkkiä niin käheäksi, ettei hän voinut saada ääntään ensinkään kuulumaan.