Part 7

Kevätpäivä oli kaunis. Voijolasta tulikin oma pursi matkaan, täältäkin kun lähdettiin kilpailemaan onnen kultaisesta kanteleesta. Päiviä oli purjehdittu, Voijolan uisko edellä, Kultarannan perässä. Aikoja sitten oli Juutinraumasta purjehdittu Vikenin aavalle selälle. Nyt päästiin senkin yli ja käännyttiin Tunsbergin kapeaan vuonoon. Soutajat vetivät tasaisessa tahdissa ja ihmettelivät itsekseen, tuleeko milloinkaan loppua tästä vuonosta, yhä vain uusia käänteitä. Ja nuo rannat! Tämmöistä ihmelahtea ei Suomessa ollut. Mutta mitä kummaa! Kun vihdoin lähestyttiin Tunsbergin kuuluisaa kauppakylää, oli vuonon kummallakin rannalla sotalaiva sotalaivan vieressä. Kilpailupursia olivat he pitkin matkaa nähneet, mutta nuo keihäskokkaiset sotauiskot, mitä niillä täällä soittokilpailuissa! Ja Helkky laski ohikuljettaessa. "Ainakin viisikymmentä sotapurtta", huusi hän Voijolan Eerikille toiseen veneeseen. -- "Kuusikymmentä olen minä saanut. -- Katsos, katsos tuota! Oletko ikinä nähnyt suurempaa purtta! Se on kuin meren suuri lohikäärme." Mutta Helkky ei enään ennättänyt vastata Eerikille, sillä laskettiin jo Tunsbergin rantaan.

Kuningas Olavin miehet olivat vastaanottamassa kilpailuun saapuvia. Näiltä kysyi Eerik heti, miksi tuolla vuonon partailla oli niin paljon sotapursia. Ja Olavin miehet kertoivat iloisina, että he olivat menossa kuninkaansa kanssa suurelle sankariretkelle Vendien maahan [Itämeren etelärannalla] noutamaan Olavin puolison, kuningatar Tyyran, suurta omaisuutta sieltä. Lähtö oli tapahtunut vallan äkkiä. Kuningas asui puolisoineen kaikessa rauhassa Nidarosissa [Nidaros, Trondhjemin vanha nimi]. Eräänä päivänä käveli Olavi rantakujalla ja tapasi siellä miehen, jolla oli ihmeen ihania ruusuja. Kun koko Nidarosissa ei tähän vuodenaikaan vielä ollut ruusuja, valitsi kuningas kauneimman ruusun ja lähti sitä viemään puolisolleen Tyyralle. Mutta Tyyra työnsi itkien ruusun luotaan ja sanoi: "Suurempia lahjoja antoi isäni ennen mulle, mutta hän ei pelännytkään lähteä muille maille rikkautta etsimään. Mutta sinä, sinä et uskalla lähteä Vendinmaalle minun aarteitani noutamaan, sillä sinä pelkäät veljeäni kuningas Sven Pörhöpartaa Juutinmaalla." Kuningas Olavi hypähti vihanvimmassa pystyyn. Kuin tulessa ja ilmassa lähetti hän käräjäkapulat kaikille ilmoille. Nidarosin käräjillä sitten päätettiin heti lähteä suurelle retkelle Vendiin. "Ja tällä retkellä nyt olemme", päätti kertoja. "Katsokaas, tuo suunnaton pursi tuolla on kuninkaan laiva 'Iso Käärme'. Tuo hiukan pienempi on 'Pikku Käärme'. Tuolla on 'Kurki', tuolla 'Kotka', tuolla 'Susi'. Tänne Tunsbergiin poikkesimme vain kilpailujen ajaksi. Heti kilpailujen jälkeen jatketaan matkaa etelään. Oh, on ihanata olla kuningas Olavin miehenä, sillä suurempaa sankarikuningasta ei ole ikinä ollut pohjan tähtien alla." -- -- --

Miehet sijoitettiin asumaan kauppakylään, joka sijaitsi vuonon pohjukassa, mutta kilpailijat saatettiin kuninkaan komeaan sankarihoviin, joka sijaitsi uljaan Linnatunturin harjalla, kauppakylän pohjoispuolella.

Seuraavana aamuna alkoi kilpailu. Suuren sankaripirtin kunniapaikalla istui kuningas Olavi ja hänen puolisonsa Tyyra. Kuninkaan seurue, "hird", asettui ympärille, kukin määrätylle paikalleen, kuninkaan lähimmät sukulaiset vähän korkeammalle muita. Koko suuri sankaripirtti täyttyi pian skaldeista, soittajista ja laulajista. Onnen kultainen kannel oli pöydällä pylväitten välissä, vastapäätä kunniaistuinta. Ensin soittivat kuningas Olavin hoviskaldit, mutta kyyneleitä ei urhojen silmissä näkynyt. Sitten siinä soitti Olavi Sylikuninkaan paras hoviskald, sitten kuningas Sven Pörhöparran lähettämä soittaja, mutta tulos oli molemmilla sama: ei kyyneleitä! -- Nyt soittivat kymmenet muut Svitjodista ja muualta tulleet soittajat, mutta ei vain näkynyt kyyneleitä. Vasta kun Islannista tullut soittaja otti kanteleen polvilleen, valtasi liikutus sydämet, ja urhojen kasvot vavahtelivat -- mutta ei muuta. Nyt soittivat eestit. Kun Karjalan Osman lähettämät soittajat astuivat esiin, pidätti vanhempi Helkky henkeään -- miten nyt kävisi! Ensin soitti toinen, urhojen kasvot värähtelivät. Sitten otti toinen kanteleen, ja mitä! Tyyran pitkien silmäripsien alta helmeili kirkkaita kyyneleitä. Urhot olivat liikutettuja, mutta sittenkään ei kellään ollut kyyneleitä. Kun karjalaiset lopettivat, oli hetken keskeytys. Kuningas Olavi luuli jo, ettei kilpailijoita enään ollut, ja että siis onnen kannel jäisi hänen hoviinsa seuraavaan soittojuhlaan asti. Siksi hän iloisena kysyi: "Eikö kukaan enään tahdo kilpailla kultakanteleesta?"

Silloin astui esiin nuori Helkky, kalpeana, arkana. Urhot katsoivat ihmetellen toisiinsa: Tuommoinenko parraton nuorukainen aikoi kilpailla harmaapäitten rinnalla! Kuningas ja kuningatar kumartuivat eteenpäin katsomaan nuorukaista, joka hennoin sormin näppäili, viritteli kanteletta. Helkystä tuntui niin pahalta, että hän olisi tahtonut juosta metsään. Kuinka kummassa Helkky-eno olikaan saanut hänet taivutettua lähtemään tänne! Oi, miten paljon parempi olisi kotona! Siellä on äiti ja isoäiti ja pieni, hento orjatyttö, joka kerran oli ryöstetty vanhempiensa ihanasta kodista. Kuinka hän oli heitä ikävöinyt kaiken matkaa! Kunpa kerran vielä pääsisi kotiin. Helkky alkoi soittaa. Ja voi, tämän kultaisen kanteleen ihmeellinen sointu tempasi hänet mukaansa. Hän ei nähnyt ketään, ei muistanut olevansa sankaripirtissä, hän vain soitti, soitti. Koko sielunsa syvän ikävän vuodatti hän kanteleen kieliin. Oi, äiti, äiti ja surullinen, pieni orjatyttö, jonka tie oli ollut kyyneleitä täynnä, siksi kunnes hänet ostettiin Kultarantaan. Tyttö-rukka, kyyneltyttö, surunlapsi, nyt saat yksin itkeä rantakivellä surmatuita vanhempiasi ja poltettua kotiasi! Tyttöraukka, kyyneltyttö, surunlapsi! Ja kannel kaikui yhä pehmeämmin, oi nyt se aivan itkee orjatytön kärsimyksiä. Kuningatar Tyyra nyyhkytti, kuningas Olavi sai silmiinsä kuumia kyyneleitä ja lopulta kihosi kyynel jokaisen urhon silmistä.

Helkky heräsi kuin unesta ja herkesi soittamasta. Sankaripirtissä vallitsi haudanhiljaisuus. Vihdoin nousi kuningas Olavi ja sanoi: "Nuorukainen, kuka lienetkin, minä julistan sinut voittajaksi! -- Kuka olet ja mistä?"

"Olen Suomesta Kultarannan Helkky."

"Ah, kuningas Sampsan maasta. Ota kannel omaksesi ja tuokoon se Suomelle ikuisen onnen!" -- -- --

Sankaripirtin vieressä oli ennen ollut pyhä lehto ja sen keskellä Freyn temppeli. Mutta kuningas Olavi, joka innokkaasti levitti kristinuskoa, oli hävittänyt temppelin perustuksiaan myöten ja kaadattanut pyhät puut. Näin oli paikalle muodostunut käräjäkenttä. Tälle kentälle oli nyt järjestetty yhteinen ateria, johon kaikki kuninkaan miehet, kaikki vieraat, koko sotajoukko ja koko kauppakylä oli kutsuttu. Kokonaisena paistetut hirvet, karhut, lehmät ja muut siellä odottivat ja olutta oli suurissa sammioissa. Aterian aikana soittelivat maan ääristä tulleet kilpailijat ihmisten iloksi. Mutta kun nuori Helkky otti kultaisen kanteleensa, Helkky-eno harppunsa ja Uulo huilunsa ja he sitten yhdessä soittivat, sanoi kuningas ja kuningatar ja koko kansa, että se oli soittoa, jommoista ei ikinä ennen oltu kuultu Tunsbergin soittojuhlilla. -- -- --

Seuraavana aamuna lähti koko suuri sotalaivasto kohti etelää ja sitä seurasivat monet soittajapurret. Kun oli kuljettu läpi Juutinrauman, kääntyi Kultarannan ja Voijolan pursi pohjoiseen, mutta kuningas Olavin mahtava laivasto jatkoi edelleen matkaansa itään. Suomen miehet katselivat vielä erotessakin noita satumaisen komeita laivoja. Siinä uivat Iso Käärme ja Pikku Käärme kuin sorsaemot poikueensa keskellä. Kuningatar Tyyra seisoi puolisonsa vieressä Ison Käärmeen kokassa, katseli pohjoiseen kääntyviä laivoja ja sanoi: "Siinä nyt menee onnen kultainen kannel Suomeen. Kun ei nyt vain onni erkanisi retkeltämme, niinkuin tuo kannel erkani."

"Minä en ainakaan pelkää, tulkoon mitä hyvänsä, yrittäköön Sigrid Ylpeä vaikka kuinkakin kostaa", vastasi kuningas Olavi ja sai sankarin ryhdin. Ja hän piti sanansa. Kun muutamien viikkojen päästä taisteltiin Svolderin mainehikas taistelu, syöksyi hän, viimeiseen asti taistellen, mereen. Ja aallot kietoivat pehmeään vaippaansa tämän Pohjolan satujen suurimman sankarin, kuningas Olavi Trygvenpojan.

* * * * *

Vihdoinkin näkyivät kotoiset selät, kotoiset rannat. Saarien lomitse palasi Kultarannan komea pursi pitkältä matkaltaan. Sitä seurasi Voijolasta asti toinen pienempi, Ilma ja Eerik kun lapsineen tulivat vierailemaan Kultarantaan pitkästä ajasta. Miten soma olikaan tuo kotilahti, ja Ilman sydän vavahti ilosta, kun veneen kokka kosketti valkamaa. Tulijat olivat päässeet aivan huomaamatta rannalle. Vasta kun he nousivat rantatörmää, syöksyivät pikku pojat hirveällä rymyllä vastaan. Mutta kun he näkivät Ilman ja Eerikin ja heidän lapsensa, pysähtyivät he ujoina katselemaan. Tuommoinenko oli Ilma-täti! -- Pihalla vasta ehättivät kaikki vastaan. "Ilma, Ilmalapseni", sanoi äiti ja sulki Ilman syliinsä. Kirkkaat kyyneleet täyttivät Ilman silmät. "Katsos, äiti, tässä ovat lapseni", sanoi hän vihdoin kyyneleitään kuivaten. Nyt vasta huomasi äiti Eerikin ja lapset ja kaikki matkaltapalaavat, ja sanomaton riemu täytti hänen sielunsa. Kun Helkky vielä iloisena sanoi: "Äiti me voitimme onnen kultaisen kanteleen, nyt tulee Suomellemme ikuinen onni", tuntui äidistä, ettei hän enään kestänyt kaikkea tätä onnea. Hän istahti paadelle pyhän pihlajan alle levähtämään. Joka taholta kuului nyt huutoja: "Helkky, sinun pitää soittaa, sinun pitää soittaa onnen kultaista kannelta!" -- Nuori Helkky otti kanteleensa ja asettui pihatuomen alle. Ilma istahti äidin viereen paadelle ja siihen lähelle tulivat vielä Hyvämieli, Pilvikki ja Helkky. Eerik ja Uulo istuivat lasten kanssa kedolle. Nuori Helkky alkoi soittaa. Ja voi sitä soittoa! Siinä soi todella kultainen kannel, joka Suomelle toi ikuisen onnen! -- Äidistä tuntui, ettei hän kestä tätä onnen äärettömyyttä. Ilma ja Hyvämieli tässä, Helkky ja Pilvikki tuossa, lapsenlapset tuolla ja onnen kultakannel soi. Hän sulki silmänsä ja painoi kädellään sydäntään, siellä tuntui niin omituiselta. Sitten hän taas aukaisi silmänsä. Mitä ihmettä! Hän näki kaiken kuin sumun läpi. Ja voi! Tuo soittaja tuolla kaukana, kaukana etäisyydessä ei ollutkaan nuori Helkky, vaan Kulkija-Helkky, joka istui ihmeen ihanassa puutarhassa ja soitti ikuisen onnen kannelta. Nyt aukeaa kultainen portti ja ihana olento viittaa häntä tulemaan puolisonsa luo. Säveleet muuttuvat ijäisyyden sulosoinnuiksi. -- "Oi, ihanuuden äärettömyyttä! Minä olen niin onnellinen, onnellinen, onnellinen...", kuiskasi äiti. -- Ilma katsahti äitiinsä ja kalpeni. Äiti painoi päänsä pihlajaan ja näytti nukkuvan. Ilma tarttui hänen käteensä, se oli kylmä. Hyvämieli nousi pelästyneenä, kumartui äidin yli ja sanoi: "Äiti." Mutta äiti ei vastannut. Hätääntyneinä riensivät siihen kaikki. Ja salamana selvisi heille: äiti on kuollut, oi kuollut! Ilta-aurinko loi hänen ylitsensä lempeän hohteen ja hänen kasvoillaan oli kirkastettu hymy. Melkein tiedottomina vaipuivat lapset ja lastenlapset polvilleen äidin ympärille ja heidän olentoaan värisytti yksi ainoa syvä nyyhkytys: äiti, äiti, äiti! Ja keväinen metsä ja lahdelman laineet, illan tuuli ja nurmikon kukat nyyhkyttivät heidän kanssaan: äiti, äiti, äiti!