Part 6

Tällaisia hämäräiltoja sattui sitten usein syksy on pitkä -- ja aina heillä oli niin paljon juteltavaa. Kerran kun Helkky tuli Karvetista kotiin, ei hän mennytkään suureen pirttiin, jossa väki puhdetöitään teki, vaan astui yli pikkupirtin kynnyksen. Äiti sattui täällä yksin askaroimaan. Helkky heitti turkin yltään ja hyräili itsekseen korjatessaan pärettä pihdissä. Sitten hän kääntyi äitiin, sanoi: "Kuules äiti, onko isävainajan harppu ja kannel tallella?"

Äiti loi hämmästyneenä katseensa Helkkyyn. Vihdoin virkkoi hän verkkaan: "On kyllä. Tuo kämssä tuolla nurkassa tehtiin vallan niitä varten. Katsotaan yhdessä!"

Äiti näytti päreellä valkeata, ja Helkky aukaisi varovasti kämssän kannen. Siinä ne olivat: harppu, huilu ja kannel. Helkky otti kaikki kämssästä. Ensin hän näppäili ja viritteli kanteletta. Mutta sitten pani hän sen pois ja otti harpun. Hetken päästä oli pirtti täynnä ihania, täyteläisiä sointuja. Äiti istui hiljaa lavitsalla kädet ristissä, silmät ummessa. Oi, nuo säveleet loihtivat hänen eteensä kokonaisen muistojen maailman, auvoisen onnen, ihanan toivon ja katkeran kaipauksen maan. Hetken päästä täyttyivät hänen silmänsä kyyneleillä. Oi, nyt hän tiesi, että hänen poikansa, hänen rakkaan Helkkynsä sielu oli tullut terveeksi.

Seuraavana iltana astui Helkky harppuineen Karvetin pirttiin. Ja voi sitä riemua, mikä nyt syntyi. Koko illan piti hänen soitella Karvetin väen iloksi, kuten edellisenä iltana kotonaan Kultarannassa. Eivätkä kuulijat tyytyneet vain yhteen iltaan, Helkyn täytyi soittaa usein.

Kerran oli taaskin hämär-ilta Karvetin pienessä pirtissä. Poi'ut nukkui tuohikehdossa, joka riippui kurkihirrestä. Hiiloksen luona istui Helkky soitellen, ja kiukaan korvalla kuunteli Pilvikki. Hiilos sammui. Säveleet yhä pehmenivät. Pilvikki oli kuin unessa, syysillan sävelten suloisissa lumoissa. Tuntui aivan kuin harppu olisi osannut kertoa hänen sisimpänsä, hänen murheensa, kyyneleensä. Minkälainen olikaan mies, joka sai harpun sanomaan tuon kaiken? Oi, ihmeellinen hän oli -- kärsinyt paljon. Aivan huomaamattaan nousi Pilvikki ja kietoi kätensä hiljaa hellien Helkyn kaulaan. Harppu vaipui alas ja Helkky veti hennon, värisevän Pilvikin syliinsä. Hänen sydämensä täytti suuri, ennen aavistamaton onni. Oi, hän tahtoi suojella Pilvikkiä kaikessa, kaikessa, lohduttaa, auttaa, tukea. Hän oli niin voimakas, voimakas, kun hänen sylissään oli tuo ääretön aarre. -- Oi, ikuisesti ihmeellinen on se sointu, jonka rakkaus luo kahden sydämen kultakielistä!

* * * * *

Aamulla läksi Pilvikki Kultarantaan miettien mielessään, miten kertoisi äidille kaiken. Mutta kun hän pääsi perille, sulki äiti hänet syliinsä ja sanoi: "Helkky kertoi jo illalla kaiken, kun palasi teiltä. Et usko, miten sanomattoman onnellinen olen saadessani sinut miniäkseni!"

Parin päivän päästä muutti Helkky Karvetin isännäksi. Ja koko saari ja koko Suomi sanoi, että he sopivat hyvin toisilleen.

Pyhässä lehdossa.

Kesän aurinko loi varjojaan Karvetin pyhään lehtoon. Siinä pyhän lähteen partaalla seisoi äiti, Hyvämieli, Helkky ja Pilvikki, joka piti sylissään pientä tyttöään, vain viiden kuunkierron kulkemaa. Kaikki näyttivät mietteihinsä vaipuneilta, kunnes Pilvikki virkkoi: "Kuules, Helkky, kun sinä minut kastoit, piti minun ensin luopua kaikista haltijoista. Eihän tämä pikku Virpi tässä osaa edes sopertaa sellaista!"

Helkky: "Ei! Mutta näes, eihän se ole vielä palvonutkaan haltijoita. Ja sitten -- -- -- enhän minä osaa tätä kastetta niin oikein toimittaa, mutta kun Liudolf tulee, niin kastaa hän sinut ja tämän pikku pääskyn uudelleen."

Äiti: "Sitten kai Liudolf kastaa minutkin uudestaan ja Hyvämielen, sillä eihän isävainaja osannut kaikkia niitä taikalukuja kastaessaan."

Hyvämieli: "Ja minä en edes muista, kun isä minut kastoi."

Helkky: "Ei siinä muistaminen niin välttämätöntä ole. Mutta kyllä Liudolf teidät kastaa uudelleen, kun hän tulee."

Äiti: "Milloin hän tulee?"

Helkky: "Mene, sano! Ehkäpä piankin. Hän sanoi, että hänen täytyy olla munkki ja pappi ennenkuin hän lähtee. Pitäisi hänen näihin aikoihin valmistua. Hän voi jo ensi kesänä saapua."

Pilvikki: "Pikku Virpi tulee levottomaksi. Äläpäs nyt jo, Helkky!"

Helkky: "Tulkaa kaikki tähän lähteen reunalle!"

Helkky otti nyt lapsen ja sanoi: "Manaan sinusta pois pahanhengen." Sitten hän kysyi: "Uskotko, Virpi, Kristukseen, Marjattarouvaan ja pyhiin?"

Pilvikki vastasi lapsen puolesta: "Uskon!"

Helkky teki ristinmerkin lapsen rintaan ja upotti hänet lähteeseen sanoen: "Kastan sinut, Virpi, Kristuksen ja Marjattarouvan palvelijaksi. -- Aamen."

Kun itkevä lapsi oli kiedottu vaatteisiin, panivat kaikki kätensä sen päälle, ja Helkky luki hitaasti Pater nosterin. Lapsi tyyntyi. Pyhä tunnelma täytti kaikkien sielun. Toinen maailma oli aivan lähellä. Kaikki seisoivat kauan äänettöminä. Vain pyhä lähde kumpuili kirkkaana syvyyksistä ja uhrilehdon puut huminoivat salaperäisesti.

Vihdoin sanoi Helkky: "Olen veistänyt valkean Kristuksen kuvan, luostarissa opin niitä tekemään. Panin sen tänne uhripirttiin. Tahdotte kaiketi nähdä sen!" Helkky aukaisi pienen uhripirtin oven. Perällä siellä, missä ennen oli ollut haltijan kuva, riippui nyt ristiinnaulittu. Naiset katselivat kynnyksen takaa iki-ihmeissään kuvaa. Äiti sanoi viimein: "Onko tuo nyt se valkea haltija?"

Helkky: "Ei, ei tuo ole Valkea Kristus, vaan se on sen kuva. Kristus itse asuu taivaassa."

Äiti: "Missä maan ääressä semmoinen paikka on?"

Helkky: "Ei se ole ollenkaan maassa, vaan tuolla ylhäällä pilvien päällä."

Hyvämieli hätääntyen: "Kuinka hän siellä pysyy! Eikö hän putoa?"

Helkky: "Ei. Sillä katsos, Kristus on henki. Koko taivaassa asuu vain henkiä. Kun ihminen kuolee, pääsee hänen martaansa taivaaseen. Jos nimittäin tuo ihminen on eläessään oikein osannut palvoa Kristusta ja niitä muita, jotka asuvat pilvien päällä."

Äiti: "Onko martaitten siellä hyvä olla?"

Helkky: "On, sanomattoman hyvä! Kultaportista pääsee kuollut suloiseen lehtoon. Välkkyvä virta kulkee lehdon läpi. Kaikkialla on mitä ihanimpia kukkia, ja keskellä lehtoa kasvaa ihmeellinen elämänpuu. Siellä hallitsee Kristuskuningas ja hänen ihmeellinen äitinsä. Siellä asuu pyhien ääretön joukko. -- Näin kertoivat veljet luostarissa."

Äiti: "Pääsevätkö kaikki sinne kuoltuaan?"

Helkky: "Eivät. Ainoastaan ne pääsevät, jotka täällä ahkerasti palvovat Kristusta, polvistuvat joka päivä kuvan eteen ja lukevat taikaluvun, jonka hän itse on opettanut."

Äiti: "Polvistukaamme mekin tuonne kuvan eteen ja lue sinä Helkky se taikaluku!"

Siinä olivat kaikki polvillaan pienessä uhripirtissä ristiinnaulitun edessä ja Helkky luki uudestaan: "Pater noster..." Ja Ristiinnaulittu katseli heitä niin lempeästi kuin tahtoen sanoa: "Minä näen kyllä käsitteiden vajavaisuudet, erehdyksenne. Mutta näen myöskin sydäntenne vilpittömyyden. Joka minun luokseni tulee, sitä en työnnä pois."

* * * * *

Äiti ja Hyvämieli saapuivat rantaan ja pysähtyivät hetkeksi hengähtämään ennenkuin nousivat veneeseen. Laskeva aurinko purppuroi lännen taivaan, ja meren mainingit nukahtivat pyhän lehdon rantaan. Äiti sanoi viimein: "Niin juhlallista oli tuolla pyhän lähteen reunalla. Pikku Virpi! Koko henkien lehto tuntui kuuntelevan, kummeksivan. Miten ne henget voisivatkaan ymmärtää niitä valkean haltijan luoteita, joita Helkky luki. -- Soma on pikku Virpi, ja kovin on Helkky ihastuksissaan."

"Tottahan nyt, mistäs sitten enään! -- Onnellinen Helkky!" vastasi Hyvämieli surunvoittoisesti.

Äiti katsahti tutkien tytärtään ja hänen lämmin äidin sydämensä aavisti samalla paljon. Siksi hän virkkoi hiljaa: "Minä tiedän, että sinäkin kaipaat onnea, mi on tullut Helkyn osaksi. Mikset ole kertonut minulle kaikkea?"

Hyvämielen poskille kohosi helakka, puna ja hänen päänsä painui alas. Sitten se taas nousi hitaasti ja hän katsoi äitiään läpi kyynelverhon. Äiti aukaisi hänelle sylinsä, ja siinä kertoi Hyvämieli katkonaisesti: "Sinä tiedät, äiti, miten usein tuo kaukaisen erämetsästäjän poika, Seppo, on käynyt meillä."

"Tiedän. Ja sinä rakastat häntä."

"Niin, äiti! Olen jo kauan rakastanut Seppoa, sillä hän on hyvä, sanomattoman hyvä. Kuulisit, kuinka hän soittaa joskus huiluaan rantakivellä. Äiti, minä todella rakastan, en sille mitään mahda."

"No mutta, eikö Seppo sitten pidä sinusta?"

"Pitää kyllä -- niin luulen ainakin. Mutta hän on niin ujo ja arka, ei hän edes uskalla uneksia kuulun Kultarannan tytärtä vaimokseen."

"Mikset sinä ole vapauttanut häntä arkuudestaan, kun kerran pidät hänestä?"

"Olen ajatellut, ettet sinä pitäisi siitä, jos Seppo jäisi vävyksi Kultarantaan."

"Rakas, rakas lapsi! Kuinka sellaista olet voinut ajatella! Otinhan itsekin kerran kulkijan hyvän ja hellän. Tiedätkö, suurempaa iloa et voisi minulle tuottaa, kuin että jäät Kultarantaan. En kestäisi enään uudestaan sitä, mitä tunsin, kun Ilma nousi Eerikin purteen."

"Sitten, äiti, olen pelännyt sitäkin, että saan usein kuulla, kuinka puolisonani on köyhä metsästäjä. Sampsan Terhen on pisteliäs. Hän tietää olevansa suuren Joensuun tytär, eikä voi ollenkaan ymmärtää, että sydän voi kiintyä sellaiseenkin, jolla ei ole sukua, ei rikkautta -- -- --."

Äiti suoristautui äkkiä, sanoi: "Älä unohda, että Kultaranta on minun kotini, jonka nokisen kurkihirren alla oma tyttäreni aina on asuva turvassa. -- Katsos, suku ja rikkaus on kyllä muualla kaikki kaikessa, mutta ei Kultarannassa. Niin kauas ajassa taaksepäin kuin kertovat pyhän tammen vuosimerkit, on Kultarannassa aina sydämen tunteet asetettu rikkauden edelle. Ja siksipä meillä aina onkin ollut enemmän onnea kuin muualla. Jos joskus on sattunut, ettei sukuni jäsen ole saanut sydämensä valittua, silloin on onnikin kaikkonut kauas. Onneton oli isäni, eikä voi Sampsaakaan sanoa onnelliseksi. Mutta isoisäni, joka orjanaisen kohotti Kultarannan emännäksi, oli sanomattoman onnellinen. -- Oma lapseni, ota Seppo ja ole onnellinen!"

"Äiti, rakas äiti, sinä olet niin ihmeellinen", sai Hyvämieli vaivoin sanotuksi.

Ilta jo hämärtyi, kun he nousivat veneeseen kulkeakseen salmen poikki kotirantaan. Soutaessaan sanoi Hyvämieli: "Seppo on kai jäänyt meille, kun hän vasta tänään päivällä tuli. Äiti, minä tiedän, että hän odottaa meitä."

"Odottaa sinua", oikaisi äiti hymyillen.

Hyvämielikin hymyili ja hänestä tuntui kuin tuo painostava surumielisyys olisi ijäksi jättänyt hänet. Kun vihdoin päästiin kotirantaan, olikin siinä heti Seppo vetämässä venettä maalle. Äidillä tuntui olevan niin kumma kiire pirttiin, mutta Hyvämieli jäi odottamaan Seppoa. Vene oli paikoillaan ja Seppo kääntyi lähteäkseen. Silloin Hyvämieli ojensi hänelle molemmat kätensä. Vavahtaen tarttui Seppo niihin, sillä tämä tuli niin odottamatta. He seisoivat kauan käsityksin. Vihdoin sanoi Hyvämieli hiljaa: "Etkö tahtoisi jäädä Kultarantaan ja olla ikuisesti minun?" -- Seppo vavahti uudestaan. Hän veti Hyvämielen luoksensa ja vasta pitkän ajan kuluttua sai hän sanotuksi: "Minä olisin ollut ikuisesti sinun, vaikka en koskaan olisi saanut jäädä Kultarantaan."

* * * * *

Melkein samoihin aikoihin kuin Seppo jäi vävyksi Kultarantaan, tapahtui muitakin muutoksia. Nousiaisten Reon pieni poika oli kuollut ja hänen äitinsä päätti nyt lähteä oman heimonsa luo Eestiin. Mitäpä hänellä enään olikaan täällä Suomessa, kun hän oli kadottanut molemmat rakkaansa: miehensä ja poikansa. -- Kun nyt asiat näin olivat, sanoivat kaikki, että Sampsan täytyy muuttaa Nousiaisiin ja ruveta rannikon vakinaiseksi johtajaksi, kuninkaaksi. Talvikäräjillä markkinoitten aikana päätettiin asia lopullisesti ja silloin ei Sampsa enään vastustanut, vaan muutti vaimoineen ja lapsineen Nousiaisiin. Siellä hän otti huostaansa Reolle kuuluvan kartanon ja suuret alueet ja rupesi täydellä todella hoitamaan alueensa asioita. Siihen hän olikin kuin luotu eivät syntymämerkit suotta olleet ennustaneet, että hänestä oli tuleva heimonsa suurin kuningas. Kuinka hyvin hän osasikaan järjestää puolustuksen! Ja niin lujasti sai hän Suomen heimon liittymään yhteen, ettei edes verottaja Svitjodista uskaltanut näyttäytyä. Yli merien ja maitten kulki maine Sampsan viisaudesta ja Suomen mahtavuudesta.

Mutta nuori Seppo jäi Kultarantaan äidin avuksi. Pian hän perehtyikin isännän tehtäviin. Miten suloiselta tuntuikaan, kun hän illalla palasi töistään kotiin, jossa odotti hyvä äiti ja hellä, rakas Hyvämieli. Ja vanha äiti mietti usein itsekseen: "On se ihmeellistä, miten suuresti onni suosii tätä Kultarantaa!"

Vuonna 1000.

Kaksikymmentä vuotta oli vierähtänyt. Kuinka paljon ne olivatkaan matkallaan kylväneet kukkia ja kyyneleitä. Mutta näitten vuosien kuluessa olivat lastenlapset heijailleet utu-unelmansa tuohikehdossaan, soperrelleet sormi suussa ensimäiset sanansa, leikkineet leikkinsä keväisillä kentillä, poimineet punaiset mansikat mäen rinteiltä ja puhallelleet paimentorvea suvisen illan suussa.

Kultarannan vanha emäntä, rakas mummo, oli saanut Ajattaren lahjoittaman valkean seppeleen, jota lastenlapset niin mielellään hyväilivät. Karvetin vanhin tytär, kaunis Virpi, oli jo immeksi ylennyt ja siksi yritti jo toinenkin tytär, mutta 15-vuotias Uulo-poika ei liioin välittänyt tämän maailman huolista. Jos kunne kulki, jos mistä tuli, oli huilu aina kainalossa. Ja soitto se näytti Karvetin pikku pojillakin olevan tärkeintä. Kultarannan Hyvämielen vanhin poika, Helkky, oli myöskin haaveksiva soittaja, kannel oli hänelle kaikki kaikessa. Sanottiinkin, että hän oli suurin soittaja koko suvussaan, isoisäänsäkin suurempi. Ja mummo sanoi usein hymyillen: "Jos vain Helkky pannaan pojalle nimeksi, tulee siitä aina soittaja." -- Muut Hyvämielen lapsista olivatkin tyttäriä.

Kevään ja kukkaset loi tämä kasvava polvi ympärilleen. Oli aivan kuin Kultarannan ja Karvetin maat ja metsät, salmet ja selät olisivat helkkyneet pelkkää laulua ja riemua. Ja vanhasta Kultarannan emännästä tuntui kuin pysyisi hän tässä keväisen onnen tuoksussa ikuisesti nuorena. Monasti, kun hän keväisen illan hämärissä katseli nuorten leikkiä ja kuunteli kanteleen kaunista soittoa, tuntui hänestä kuin ei hän olisikaan 70-vuotias isoäiti, vaan nuori, maankuulu Impi, ja soittaja tuolla tuomen alla Kulkija-Helkky, joka juuri oli palannut kaukaisilta mailta. -- -- --

Mutta tulipa kevät, jolloin ilo ja riemu katosi Kultarannasta, katosi koko Suomesta -- ah, koko maailmasta. Se oli kesä v. 999. Etelässä tiedettiin, että maailman viimeiset ajat olivat käsissä. Kun tulee talvipäivän seisaus ja kirjoitetaan vuosi 1000, silloin tulee maailmanloppu. Niin silloin. Ja väristys kävi läpi kristikunnan, ja kauhun aallot vyöryivät maailman ääriin asti. Ainoastaan Provencessa, ruusujen maassa, jatkui vielä jonkun aikaa elämän ilo. Naiset istuivat oikeutta rakkauden tuomioistuimissa, ja trubaduurit virittelivät harppujaan. Mutta muualla! Ah, taivas varjelkoon! Itse karvajalka pääpaholainen asteli Rooman kaduilla, ja aurinko laski kerran sahraminkeltaisena. Maantien rosvot ja metsien ryövärit pukeutuivat katumusvaippaan ja riensivät kirkon siipien suojaan, jotta pelastuisivat siitä hirmuisesta tulimerestä. Itsensäkiduttajat ruoskivat ruumiinsa verille, jotta sielu sitä kirkkaampana rientäisi Herraa vastaan. Luostareitten asukkaat toimittivat päivittäin kaksinkertaiset katumusharjoitukset, ja haudankaameana kaikui kaikkialla virsi:

"Dies irae, dies illa."

[Päivä vihan, päivä vaivan.]

Vavisten jätti kansa arkiset työnsä ja täytti kirkot ääriään myöten. Itse ruhtinashoveihinkin hiipi kauhu. Haaveellinen Otto III lähti katumusretkelle Gnesiin ollakseen juuri rukoukseen vaipuneena ystävänsä Adalbertin haudalla, kun se suuri hetki tulee. Puolan ruhtinaalle hän lahjoitti suuria oikeuksia, jotta Herrakin muistaisi häntä lahjoillaan. Ranskan Robert II päästi omin käsin aarreaittansa varkaat pakenemaan, jotta ei Herrakaan lukisi hänen syntejään. Anjoun hurja Fulko Musta lähti toivioretkelle Palestinaan asti. Mutta Englannin Etelred ei osannut tehdä mitään, hän vain astui ja päivitteli, niin että hoviväki alkoi kutsua häntä Etelred Neuvottomaksi.

Kaamea kohina täytti kokomaan. Abbasidien valtakunnan kuuluisin runoilija, silmäpuoli Abul'ala Ma'arri istui miettien puun alla ja kirjoitti runovihkoonsa: "Mielipuolen tavoin me hymyilemme, mutta parempi olisi, jos itkisimme." Beduinipäällikkö seisoi sydänyön aikana telttansa ovella, katseli tummaa taivaanrantaa ja oudot aavistukset täyttivät hänen mielensä. Erakko erämaassa vaipui syvään mietiskelyyn, ja intiaani Mexikossa kalkutti kallion seinään ihmeellisiä kirjoitusmerkkejään. Viimein Pro veneessäkin, ruusujen maassa, vaikeni trubaduurin harppu ja sielläkin kaikui kaameana:

"Dies irae, dies illa."

Mutta ihmeellisintä oli, että nuo synkät aavistukset riensivät yötuulen mukana yli mahtavien tuntureitten Dovren tuhatvuotisen tietäjän kalliolinnaan. Ja valkopartainen tietäjä ravisteli päätään: "Jaa, jaa, nuoruudessaan tulee tehneeksi yhtä ja toista, jota sitten saa katua ja sovittaa! Olisi mullakin kai jo aika sovittaa kolttonen, min mä nuoruudessani tein veljelleni Päivölle, maanpiirin suurimmalle sepälle." Näin tuumi Dovren tuhatvuotinen tietäjä kalliolinnassaan. Sitten hän muisteli, miten kaikki oli tapahtunut. Niin näin: Suuri Päivö, hän, jolla oli ihmepaja Pimeyden meren äärellä, hän, joka hallitsee talviöitten hulmuavia taikatulia pohjantaivaalla, sulki kerran kesäaikana ihmepajansa ja lähti matkailemaan etelään. Tapaa täällä ihanan kuninkaantyttären, jonka tahtoo ottaa vaimokseen ja viedä mukanaan Yönmeren rannalle. Mutta tyttö ei lähde, paitsi jos Päivö takoo hänelle kultaisen kanteleen, joka tuo tullessaan ikuisen onnen. Päivö palaa ja takoo, takoo seitsemän vuotta. Leiskottivat siinä taikatulet pohjantaivaalla! Valmistuu vihdoin kannel, onnen kultainen kannel. Päivö lähtee riemuiten etelään. Mutta kuollut on kuninkaantytär. Suruissaan palaa Päivö pajaansa, ja seitsemän vuoteen ei hulmua talviöitten taikatuli. -- Kerran sitten, kun Dovren tietäjä oli käymässä veljensä luona Yönmaassa, sanoo Päivö: "Ota sinä tuo kultainen kannel! Vie se teidän maan kuninkaalle ja sano: Tässä on onnen kultainen kannel. Sen saa omakseen parhain soittaja, mi asuu taikatulteni valaisemassa maassa. Anna siis tieto soittajille Pohjan rannoilla! Ken soittaa onnen kultaista kannelta niin, että urootkin itkevät, hän saa sen omakseen. Ja ikuinen onni tulee sille kansalle, josta soittaja on." -- Dovren tietäjä otti kanteleen ja lähti etelään. Mutta matkalla lumosi kultainen kannel niin hänen mielensä, ettei hän hennonutkaan viedä sitä kuninkaalle, vaan kätki sen kalliolinnansa syvyyksiin yhdeksän lukon taakse. Nyt kesällä 999, kun synkät pilvet nousivat yli Dovren, muisti tuhatvuotinen tietäjä äkkiä nuoruutensa kolttosen, otti kanteleen linnansa syvyyksistä ja vei sen kuningas Olaville. Mutta maailmanlopunpelko täytti niin kuningas Olavi Trygvenpojankin mielen, ettei hän edes ajatellut soittokilpailua tänä kesänä. Eihän nyt kukaan soittanutkaan, sillä synkät pilvet peittivät pohjolan taivaankin. Vakavina, tuiki mustina astelivat ihmiset Suomessa, ja pahat unet häiritsivät öitten rauhaa. Kesän markkinoille ei saapunut ketään, ja pitkäinen jylisi koko uhrijuhlan ajan. Kultarannassa ja Karvetissa oltiin kaikkein vakavimpia, he olivat saaneet enimmän viestejä etelästä. Harppu, huilu ja kannel vaikenivat kokonaan, ja kaikki kävivät joka päivä Karvetin pyhässä majassa ristiinnaulitun kuvan edessä.

Tuli sitten vihdoin sydäntalven aika. Ihmiset joutuivat kamalan kauhun valtaan. Yhä vihlovampana kaikui:

"Dies irae, dies illa."

Ja nääntyneinä huokasivat nunnat kirkon lattialla: "Miserere, Domine, miserere Domine!" [Herra, armahda meitä!]

Talvipäivänseisaus tuli ja meni -- maailmanloppua ei tullut! Hetken vielä viipyivät synkät aavistukset mielissä. Hetken vielä hurjimoi karvajalka paholainen maan päällä. Hetken vielä saarnasi kaapuniekka munkki vapiseville kuulijoille tulevasta kauhusta. Mutta kevätauringon keralla häipyi kaikki synkkyys kuin usva ilmaan. Uusi toivo ja innostus täytti mielen, elämäninnostus, jolla ei näyttänyt olevan rajoja. Ja kun tulivat Nousiaisten kevättalven markkinat, vilisi siellä väkeä niin paljon, ettei ilmoisna ikänä sellaista oltu nähty. Silloin saapui myöskin kuningas Olavi Trygvenpojan kutsu: Kaikki soittajat tulkoot keväällä Tunsbergiin [nykyinen Tönsberg, Norjassa Kristianian vuonon länsirannalla] kilpailemaan onnen kultaisesta kanteleesta!

* * * * *

Kevät-aurinko oli voittanut yön ja hallan, jään ja tuiskut. Vapaana lainehti meri, vihreään pukeutui koivikko. Kultarannan valkamalla oli hyörinätä. Komein sotauisko oli lähtökunnossa. Sen lohikäärmekokka oli kullattu ja keulapurje oli purppurainen. Kolmekymmentä hyvin-aseistettua miestä oli laivassa odottamassa. Siinä jo astuivatkin rantaa kohti matkallelähtijät: Karvetin Helkky, hänen poikansa Uulo ja Hyvämielen poika, nuori Kultarannan Helkky, joka oli pitkä ja hoikka kuin lehdon koivu. Vanha emäntä, Pilvikki, Hyvämieli ja koko liuta nuorta polvea tuli rannalle saattamaan. Vanha isoäiti sanoi huoaten: "Matkanne on niin pitkä, viivytte siellä kauan. Kunpa palaisitte terveinä!"

Karvetin Helkky: "Ole huoleti, äiti, kaikki käy hyvin. Minä tunnen tien Voijolaan ja sieltä tulee Eerik mukaan tiennäyttäjäksi. Merirosvojakaan emme pelkää, sillä olemme lujasti varustautuneet."

Vanha emäntä: "Minä tiedän kyllä, että kaikki käy hyvin, kun sinä olet mukana. En muuta odota kuin että tulisitte kaikki terveinä takaisin."

Pilvikki: "Mutta minä odotan muutakin! Olisipa kovin ihmeellistä ja hauskaa, jos tuo ikuisen onnen kultainen kannel tulisi tänne Suomeen."

Karvetin Helkky: "Kaikki riippuu tuosta nuoresta Helkystä, hänhän on meistä ainoa, joka hallitsee kanteleen kieliä, minä kun soitan mieluummin harppua ja poikani Uulo huilua."

Hyvämieli katseli hellästi poikaansa: "Niin, Helkky, älä vain hätäile siellä kilpailussa, soita kaikessa rauhassa, aivankuin istuisit kotipirtin kynnyspuulla! Sitten kaikki menee hyvin!"

Karvetin Helkky: "Sitähän minäkin olen sanonut. Kun vain olet rauhallinen, vedät kyllä vertoja harmaapääsoittajille. -- En minä oikeastaan muita pelkää kilpailussa kuin Karjalan soittajia. Kilpailijoita kyllä tulee paljon. Paitsi läheltä Tröndien maasta, Hålogalannista, Svitjodista ja Lejrestä, kuuluu sinne tulevan soittajia Karjalasta, Eestistä, Hålmgårdista [Tröndien maa, Trondhjemin ympäristö, Hålogaland, Pohjois-Norja. Lejre, vanha uhripaikka Själlannissa. Hålmgård, Novgorod], Jomsborgista ja Islannista asti. Mutta karjalaisia minä vain pelkään. Sinne tai meille joutuu tuo onnen kultainen kannel."

Hyvämieli: "Kunpa se tulisi meille!"

Helkky: "Ei odoteta liikoja!"

Vanha emäntä: "Kun vain terveinä palaatte, en välitä muusta. -- Viekää Ilma-lapselleni paljon terveisiä ja pyytäkää, että hän tänä kesänä tulisi Kultarantaan. Siitä on jo vuosia, kun hän viimeksi täällä kävi. -- Olen häntä ikävöinyt."

Helkky: "Saatan pyyntösi Ilmalle, äiti! Vaan ei -- meidän täytyy lähteä! Hyvästi äiti, ja muut!"

Kymmenet voimakkaat kädet tarttuivat airoihin, ja kohisten läksi vene ulapalle.

* * * * *