Part 5

Aamu oli aikainen, kun Kultarannan miehet veivät konttinsa ja aseensa lähtöpolun viereen metsään. Sitten he kaikki menivät yöllä lämmitettyyn kiuaskotaan. Siellä lyötiin lämmin löyly ja miehet matkivat koko ajan löylyssä ollessaan niitten eläinten ääniä, joita toivoivat retkellä saavansa. Helkky seisoi aamun sarastaessa pihalla eikä voinut olla hymyilemättä kuullessaan kiuaskodasta jos jonkinlaista ääntä: piiperrystä, raksutusta, puputusta, ulvontaa, mörinää. "Auttaneeko tuokin", tuumi hän itsekseen. Mutta miehet kotasaunassa pukivat uudet, puhtaat vaatteensa ensin nurinpäin ylleen, sitten vasta oikein. Koivikkaat sidottiin lujasti jalkoihin ja nahkareuhka painettiin syvälle päähän. Ja nyt tuli tuskallisin mutka matkassa: kunkin täytyi takaperin kontata kodan perällä olevasta pienestä reiästä ulos, sillä näes, eräonni menee, jos poistuu ovesta, josta on kotaan tullut. Sitten kaikki riensivät juoksujalkaa konttien luo, vihellettiin koirille ja kiireesti taipaleelle, jotta ei vain nainen ennättäisi tulla vastaan, ei edes vilahdusta hänestä missään näkyisi, sillä silloin olisi riistaonni auttamattomasti mennyttä. Kultarannan naiset pysyivätkin visusti pirteissään lähtöaamuna.

Vähän myöhemmin oli Helkkykin matkavalmiina. Hänkin lähti pitkälle eräretkelle, mutta hän tahtoi mennä aivan yksin toiselle ilmalle, toisille saloille. "Hyvästi, äiti ja muut", sanoi hän. "Naisia tässä viimeksi katselen, saapas nähdä kaikkoavatko otukset nyt polultani."

Äiti ja Hyvämieli jäivät kynnykselle katselemaan, kun poika painui polkua metsään. Mutta muutamat orjanaiset kuiskailivat sill'aikaa pirtin nurkassa: "Paremmat taiat sillä on Helkyllä itsellä, ei näitä meidän taikoja tarvitse. Se valkea sille kyllä annit tuo. Mutta varokoon vain, voi se metsän ukko sille vielä kostaakin, kun noin julkeasti rikkoo sen käskyjä."

Ilma oli piiloutunut polun varrelle ja tuli nyt tahallaan Helkkyä vastaan, jotta ei Helkyllä olisi niin paljon kantamista salolla, kuten hän -- veitikka silmäkulmassa -- toimitti. Hän lähti Helkkyä saattamaan vähäksi matkaa puhellen: "Onpa se aika hassuraksua, kun lähdet aivan yksiksesi salolle. Jos nyt Eerik olisi täällä, kaiketi toki hänet olisit ottanut mukaasi?"

"Niinkös luulet? Eerik on sinusta erinomainen, ei hänen kaltaistaan ole, vai?"

"Eikös olekin! Reima poika! Lähti niin äkkiä! Milloin palannee! Tiedätkö sinä?"

"Etkö sinä sitten tiedä! Luulin, että hän olisi sinulle kertonut kahdenkesken."

"Kahdenkesken! Ole höpisemättä! Mitä minulla olisi Eerikin kanssa kahdenkesken puhelemista!" Ja Ilma läimäytti Helkkyä selkään.

Helkky juoksi vähän matkan takaperin edelle ja sanoi kiusotellen: "No, minusta hän olisi hyvin voinut kertoa esimerkiksi sen, milloin hän aikoo tulla purppurapurjeuiskolla sinua Voijolaan noutamaan."

Ilma poikasi jalkaansa. "Vai Voijolaan! Tiedä sitten, etten lähde ikinä Kultarannasta. Kuka nyt lähtisi äidin luota! Sen sinä kyllä tiedät, senkin ilkimys!" Ja Ilma otti polun viereltä aimo raipan lähtien sillä veljeään kurittamaan. Helkky juoksi edellä, mutta pian Ilma hänet saavutti hosuen kovin vitsallaan. "Vieläkös istutat minut purppurapurjeen alle ja lähetät Voijolaan?" tiukkasi hän.

"En, en! Älä nyt lyö, kerron sitten sinulle, milloin Eerik tulee!"

Ilma pani heti vitsansa pois ja sanoi vilkkaasti: "Milloin Eerik tulee?"

"Hän tulee..."

"No hyvä ihminen, sano nyt jo, milloin Eerik tulee!"

"Hän tulee..." Ja Helkky juoksi nauraen edellä.

Ilma kivahti: "Sinä olet kauhea, kuinka sinä kiusaat! Milloin hän tulee? Sano nyt, tai minä kuolen!"

"Vai kuolet, etkä kuitenkaan lähde Voijolaan!"

Ilma tarttui raippaansa ja rupesi taas kurittamaan Helkkyä. "No jokos sanot, paha poika?"

"Jo, jo! Eerik tulee talvella Nousiaisten turkismarkkinoille, jos vain jäät kestävät. Voijolaiset kokoovat nyt äärettömän turkisvaraston, jonka sitten kesällä vievät Champagnen markkinoille, siellä ovat turkikset olleet kovin kalliita. Siksi Eerik jo kesänkin täällä oli turkiksia ostamassa."

"Nyt jo talvella hän tulee! Enhän minä osannut ennen kesää odottaakaan."

"Niin hän tulee. Mutta lähde nyt jo takaisin, sinulle tulee kylmä! Hyvästi Kultarannan suuri vauva!"

"Hyvästi Helkky! Eihän sinulle vain mahda mitään pahaa tapahtua siellä salolla!"

"Eihän nyt toki! Älä ole huolissasi!"

"Helkky tiedätkös, Kultarannassa on silloin aina niin ikävä, kun te molemmat olette poissa."

"Ketkä -- me molemmat?"

"Hupsu! Sinä tietysti ja Eerik."

"Niin, niin, tietysti. Mutta Eerikhän tulee talvella, sinun pitää nyt vain kiltisti odottaa. Pian aika kuluu. -- -- Ja niin, kyllä Eerik olisi päässyt mukaan, ettäs tiedät. Onko kuopus nyt tyytyväinen?"

"Tyytyväinen! Kyllähän sen tiesin ilmankin, että Eerik olisi päässyt mukaan. Eerik on sentään Eerik!"

"Niin, Eerik on Eerik", nauroi Helkky. "Hyvästi, lapsi!"

"Hyvästi!"

Karvetin pihalla pysähtyi Helkky hetkeksi juttelemaan Pilvikin kanssa. Siitä hän sitten painui reippain askelin kohti eräsaloa.

Vasta kolmannen päivän iltana saapui hän saalismetsälleen. Siellä oli ennestään eräsauna, pieni ja soma, jonka Helkky ja isä kerran olivat rakentaneet, kun ensi kerran saapuivat näille maille metsästämään. Helkky asetti tavaransa saunaan ja teki kiukaaseen tulen. Savu tuprusi sakeana saunan alaosaan. Helkky tuli ulos. Hän nojasi mahtavaan ikihonkaan ja antoi katseensa kulkea metsän läpi siintävälle salojärvelle. Koko metsä oli täynnä pihkan ja havun tuoretta tuoksua. Helkky kuunteli erämaan metsän ikuista huminaa. Se oli sanomattoman syvää, aivan pohjatonta. Koko asuttu maailma tuntui olevan äärettömän kaukana, se häipyi ajatustenkin taa. Ihmeellinen, salaperäinen tuntu valtasi sielun. Erämaan ikuinen alakuloisuus, ikuinen kaipaus, ikuinen suru, ikuinen auvo pani Helkyn sielussa soimaan korkeuden pyhät kielet. Hän tunsi olevansa yhtä luonnon kanssa. Ja erämaa ymmärsi häntä, kietoi hellien suruvaipan hänen ympärilleen, tuuditti hänet auvoiseen uneen ja kitki sitten varovasti sielusta pois kaiken tumman, jättäen jälelle vain kauneuden ja sopusoinnun. Oi, suuri yksinäisyys, erämaan ylevä pyhyys, sinä yksin voit sitoa sydänkanteleen katkenneet kielet.

* * * * *

Seuraavana aamuna ani varhain lähti Helkky kulkemaan vanhaa keinopolkua, joka kierteli halki salojen ympäri järven, päättyen lopulta takaisin eräsaunalle. Polku oli niin pitkä, että sen kulkeminen kesti koko päivän, ja tämä matka olikin metsämiehen päivätyö. Mutta nyt ensimäiselle kierrokselle varasi Helkky kaksi päivää, sillä oli paljon tehtäviä matkan varrella. Eväskontti ja nuolinippu selässä, jousi ja kirves olalla läksi hän kierrokselle. Jänöjussi loikki polun poikki, pyy pyrähti lentoon, orava oksalla katseli suurin, kysyvin silmin kulkijaa. Paljon antoi tämä ensimäinen kierto Helkylle työtä, sillä kaikki keinopolun eräsaannit oli korjattava, pitkiin aikoihin kun täällä ei oltu käyty saalistamassa. Helkky korjasi ja viritti kaikki loukut. Niitä oli monenlaisia, siinä jänisloukku, metsoloukku, näädänloukku. Sitten hän viritti vanhat karhun ja ketun satimet sekä perkasi pyydyskuopat. Vielä hän laitteli pauloja, rihmoja ja paljon ansaita. Lintulavoille, saihoille ja kahoille hän ripotteli ohria houkutukseksi. Tähän kotus, tuohon ilvestakka, puron partaalle saukonlisku. Viimeiseksi valmisti Helkky ihmeellisen käpälyspuun, jommoisia hän oli nähnyt matkatessaan Svitjodissa. Korkean, teräväksi veistetyn kannon päähän pani hän syötiksi metson, mutta kannon kummallekin puolelle laittoi hän halkeimen. Kun kettu alkoi kiivetä kantoa ylös saadakseen metson, tarttui sen käpälä lujasti halkeimeen, siitä se ei irti päässyt. -- Illan tullen teki hän hyvän rakovalkean, kyhäsi havumajan ja nukkui siinä yönsä. Seuraavana päivänä jatkui sama työ, kunnes hän ehtoolla ennätti takaisin eräsaunalleen. Nyt oli raskain työ tehty, hauskin jälellä. Joka päivä kulki Helkky keinotiensä, koki pyydykset, viritteli, ampueli. Saalista sai hän niin määrättömästi, ettei aina tahtonut jaksaa kantaa kaikkea. Koville otti sinä päivänä, kun karhu oli kuopassa. Hurja oli otso, mutta kellistyä senkin täytyi. Karhun lihat Helkky jäädytti ja pani ne kivillä sisustettuun maakuoppaan, purnuun. Lihojen päälle pani hän jäätyneitä lintuja ja peitti purnun halkaistuilla puilla. Toisia lintuja hän suolasi ja ripusti korkealle puihin. Nahat säilyivät parhaiten eräsaunassa. Vasta talvikelillä käytiin saalis säilytyspaikoista kiesiöimässä.

Pian kuluivat syksyiset päivät keinotietä kierrellessä täällä loppumattomassa erämaassa, jossa ei kuulunut muuta kuin suden ulvonta, huuhkaimen huuto, oravan raksutus, tikan koputus, palokärjen valitus ja metsän ikuinen humina. Mutta sitten päivänä muutamana sattui outoja. Helkky on kulkemassa keinotietä. Kapuaa kivelle pannakseen uuden syötin käpälyspuuhun. Nuoli suhahtaa hänen korvansa ohi. Helkky hypähtää kiveltä ja kääntyy tähyämään sinnepäin, josta nuoli tuli. Ja katso! Mäen rinteellä, kuusen alla seisoo pieni ukkeli. "Lappalainen", hymähtää Helkky ja lähtee kohti ukkoa. Mutta ukko kääntyy pakoon. Helkky perässä ja niin sitä mentiin yli mäkien ja maitten. Viimein väsyi ukkeli ja Helkky saavutti hänet. Ukko ei yrittänytkään vastarintaan, vaan odotti vavisten kuoliniskua. Mutta Helkky hymyili, taputti ukkoa olalle, sanoi: "Ystävä!" Se oli yksi niitä harvoja lappalaiskielen sanoja, joita hän lapsuudessaan oli isältä oppinut. Ukon kasvot kirkastuivat ja hän rupesi vilkkaasti käsin ja elein juttelemaan. Helkky puolestaan koetti parastaan. Ja sen verran siinä tolkulle tultiin, että lähdettiin yhdessä sille paikalle, jonne oli jäänyt Helkyn kontti ja saalis. Ukko tuli iki-ihmeisiinsä nähdessään, miten paljon Helkyllä oli lintuja ja muita. Silloin Helkky antoi koko saaliinsa lappalaiselle ja tämän ilolla ei ollut määrää. Hän otti Helkkyä kädestä ja niin lähdettiin yhdessä matkalle. Ilta oli jo pilkkopimeä, kun vihdoin puitten välistä alkoi tuli pilkistää. Siinä oli heidän edessään kallion kyljessä kota. Lappalaisen vaimo alkoi vavista nähdessään Helkyn, mutta ukkeli sanoi vain jonkun sanan, ja heti vaimo rauhottui. Helkky astui kotaan ja istui havuille tervastulen ääreen, joka paloi keskellä kodan lattiaa. Lapset, nuo herttaiset sysisilmät, nokitukat, piiloutuivat ensin, mutta pian toinen toisensa jälkeen tuli Helkyn luo. Kohta he olivat parhaita ystäviä. Helkky tarkasti heidän jousensa, vasamansa, luikkunsa. Mutta lapsista oli Helkyn puku niin ihmeellinen, että heidän täytyi uudestaan ja uudestaan sitä sormiella. Isän puku oli nahasta, äidin puku oli nahasta, lapsilla oli päällä vain kaksi nahkaa, koivet solmittu sivulta kiinni. Mutta Helkyn puku! Millä kumman eläimellä oli tuommoinen nahka! Helkky koetti selittää, ettei se ollut ollenkaan nahkaa, vaan kangasta, mutta eivät lapset sitä ymmärtäneet, sillä he eivät voineet ajatella pukua ilman nahkaa. -- Ukko ihaili kovin Helkyn rautapäänuolia -- hänellä oli vain puisia tai luisia -- niin että Helkky lopulta lahjoitti ukolle muutaman nuolen. Ja ihastuneena hieroi ukko nenäänsä Helkyn nenään osottaakseen, kuinka kiitollinen hän oli. Kun linnut olivat paistuneet hiiloksessa, syötiin siinä tervastulen ääressä illallinen. Sitten vedettiin nahka oven yli, ja Helkky nukahti muitten mukana tulen ääreen haoille. Savu kodan huipulta kohosi pehmeinä kierteinä yli öisen metsän.

Sydänyön aikana heräsi Helkky omituiseen pärinään. Hiiloksen valossa näki hän kodan perimmäisessä nurkassa ukon, joka oli kummallisessa pukimessa: siinä näkyi sudenpäitä, karhunhampaita, ketunhäntiä, luita ja pauloja. Polvilla piti ukko suurta kuviorumpua, johon löi hurjasti. Hän ei huomannut Helkyn heräämistä, sillä hän istui silmät ummessa, huojutteli ruumistaan ja höpisi lyöntien tahdissa:

"Ystävä, vai vihollinen, elämä, vai kuolema? Ystävä, vai vihollinen, elämä, vai kuolema?"

Jos Helkky olisi ymmärtänyt lappalaisen kieltä, olisi hänelle heti selvinnyt, että hänen elämänsä siinä hyppi ennusrummun kuvioilla. Lopuksi sai ukkeli vastauksen kysymykseensä: ystävä, elämä! Ja syvimmän salon pikku mies paneutui turvallisena nukkumaan. Mutta Helkky tuumi itsekseen: "Olen siis tullut suuren lappalaisnoidan kodalle, lappalaisen, joka taioillaan on monet verottajat takaisin käännyttänyt."

Seuraavana päivänä kävi Helkky lappalaisen pyyntimailla ja opetti ukon tekemään monenlaisia uusia pyydyksiä, varsinkin linnunliskuja, saihoja ja kotuksia.

Kun Helkky seuraavana aamuna lähti, jäivät ukko ja eukko kodan suulle kyynelsilmin katselemaan, kuinka hän häipyi metsän piiloon.

"Eivät kaikki pitkät miehet sentään ole pahoja", tuumi ukko mietteissään.

"Eivät", myönsi eukko.

Koko päivän he sitten juttelivat tästä erämaan elämässä niin tavattomasta tapauksesta. Ja lopulta he tulivat siihen, että tuo vieras ei ollutkaan mikään ihminen, vaan metsänjumala, lempeä Leib-olmai, joka joskus lähtee ihmislapsia tervehtimään. Ah, voisiko metsien ainainen kiertäjä enään enempää toivoa! Eläinten suojelija, karhujen isäntä Leib-olmai oli käynyt hänen kaltevassa kodassaan! -- Ja onnesta vavisten sanoo pikku mies vaimolleen: "Me lähdemme tuonne kauas pohjoisten vuorten taa heimomme luo. Siellä on lappalaiskansan tuhatvuotinen tietäjä, siellä sukumme suuri seita, jolle uhraamme uhrin vailla vertoja. Leib-olmai, sinä metsän mahtava isäntä, sinä olet näkevä, että osaamme hyvyytesi palkita!"

"Niin, me osaamme ja me lähdemme matkalle vielä tänään", säesti eukko.

* * * * *

"Olipa se hyvä, kun näin pian palasit, olin niin peloissani sinun puolestasi", sanoi Ilma, kun Helkky palasi syys-erästä.

"Turhaa pelkoa! Ei susi metsämiestä syö", nauroi Helkky.

"Ei, mutta siellä salolla liikkuu niitä lapinlapsiakin, jotka voivat milloin hyvänsä surmannuolen singahuttaa."

"No, niillä on puunuolia, ei niistä vaaraa", lohdutteli Helkky, mutta ei käynyt kertomaan seikkailustaan salon pikku miehen kanssa. -- -- --

Pian palasivat toisetkin metsästysmatkaltaan. Kun sitten talvikelillä käytiin syksyinen saalis kiesiöimässä, huomattiin, että Helkky oli yksikseen pyydystänyt yhtä paljon otuksia kuin toiset yhteensä. Siinä täysinäisiä ahkioita vetäessään puhelivat hiihtäjät keskenään: "Se valkea haltija sille Helkylle tämmöisen saalismäärän on antanut, mitenkäs yksi mies muuten olisi saanut näin määrättömästi otuksia." -- "Niin, se sille", puheli toinen, "mutta Helkkypä osaakin kaikki Keesushaltijan luvut ja loitsut".

"Osaavathan ne vähin kaikki Kultarannassa sitä valkeata palvoa. Eivät ne juuri välitä kotihaltijoista, eivät metsän väestä, eivät kalman asukkaista. Semmoinen oli jo isä-Helkky, semmoisia ovat emäntä ja lapset, paitsi Sampsa. Ja siitä se niiden rikkaus johtuu, Keesushaltijan palvonnasta. Mutta saapas nähdä, eivätkö haltijat niille vielä kosta. Kertovat ne naiset, että näkivät kerran kotihaltijan kodan kynnyksellä itkevän. Mitä lie ukko itkenyt. Ehkäpä sitä, kun hänet unohtavat, Keesusta vain muistavat. Hyviä ihmisiä ne sentään ovat, ne Kultarannan, valkea haltija kuuluu vaativan hyvyyttä -- -- --."

Karvetin Voima.

Pian päästiin talvesta kesään. Vapaana vaahtosi meri, vihreisiin pukeutui ranta. Kuparivuoren juurelta kuului kirveen kalkkina aamusta iltaan. Karvetin Voima siinä korjaili sotapurttaan lähtökuntoon. Kultarannan Sampsa oli käynyt monastikin varottamassa: "Älä nyt suotta lähde Sveaa ärsyttämään! Tulevat takaisin kostoretkelle ja niin saamme taas olla aseissa kaiken kesää!"

Mutta Voima vastasi: "Lähden mä sittenkin. Verotamme koko Svitjodin. Niitten pitää siellä kerrankin kokea, mihin pystyvät Suomen miehet! Älä huolehdi! Tiedän mä, ettei niitten mieli pian tee Suomeen, kun tämä poika iskee."

Ja tietää sen, kun Voiman sota-into kerran nousi, niin hänen täytyi saada se tyydyttää. Eräänä kauniina aamuna nostivat sotapurret purjeensa ja lähtivät hyvin asestettuine miehineen ulos kotoisilta valkamoilta. Pilvikki pikku poikanen käsivarrellaan katseli Kuparivuoren laelta lähteviä. Ja kun viimeinen purje katosi saarien taa, kävi hänen mielensä niin kumman apeaksi -- mikä lie mieleen tullut, aavistus.

* * * * *

Voima oli luvannut palata kuunkierron kuluttua uisko täynnä aarteita. Kuunkierto kului, Voimaa ei kuulunut. Viimein palasi yksi veneistä ja se toi kummia sanomia: Suomen miehet olivat nousseet maihin meren tuolla rannalla, verottaneet seutua laajalti, ryöstäneet aarteita paljon. Olivat jo tulleet takaisin pursilleen ja kääntäneet kokat kohti Suomea. Mutta merellä sitten saavutti heidät Svean kuningas Eerik Voittoisa. Syntyi hirvittävä taistelu. Eerikin joukko oli puolta voimakkaampi. Vene toisensa jälkeen antautui. Voiman pursi teki hurjinta vastarintaa. Vihdoin kymmenkunta viikinkivenettä ympäröi sen. Kaikki miehet kaatuivat, Voima yksin löi kuin vimmattu. Mutta lopulta anastivat Eerikin miehet hänenkin purtensa ja lähettivät hänet itsensä soutelemaan Manalan mustalle virralle. Yksi ainoa uisko pelastui Suomeen. -- Näin oli sanoma.

Kyynel vierähti Pilvikin silmästä, kun hän ajatteli miehensä kovaa kohtaloa. Miten hyvältä tuntuikaan tulla Kultarantaan, josta aina sai ymmärtämystä, lohtua. Siellähän oli äiti, äiti. Mutta Pilvikki tarvitsi nyt muutakin tukea kuin lohdutusta, koko suuri Karvetti kun jäi hänen hoitoonsa. Ja niin päätti äiti, että Helkyn pitää koko tämän kesän huolehtia Karvetin töitten kulusta, sillä eihän Pilvikki ymmärrä niitä sellaisia, miesten töitä.

Ilma.

Keskikesän auvoiset yöhämärät alkoivat, ihanan keskikesän. Käki ei enään kukahdellut, ruisrääkkä ei huhuillut halmepellon äärellä, jänö ei puputtanut puolisolleen puron partaalla. Sillä näes, nyt sai jänö puputtaa pojilleen naavakuusen alla, pääsky puhella lapsilleen räystään kolossa ja yökehrääjä laulaa tuutulaulua kuopukselleen. Kevätkalastus oli lopetettu, kalatkin jo kuivattu. Rantaniityt ja kaislikot oli aikoja niitetty. Metsäniitty viheriöi jo uudestaan ja sen reunoilla välkkyivät vesurit, kun koottiin lehdeksiä kerppoihin talven varalle.

Sampsa palasi salolta, jossa oli käynyt halmetta katsomassa ja hän kertoi nyt äidilleen: "En ole ikinä nähnyt mitään komeampaa kuin tämän kesäinen ruishalme salolla. Ajatteles, metsän keskellä aukio niin suuri, että ääret siintävät! Ja koko tuo aukio kellertävänä ruismaana. Vartijat kertoivat, että kun ruis vielä oli pystyssä, niin se peitti hirven niin, että ainoastaan sarvet näkyivät. Mutta nyt nuokkuu ruis maata kohti, tähät ovat tavattoman suuria ja painavia. Jo huomenna on lähdettävä leikkuumatkalle salolle. Nyt ei riitä, että vain nuoret lähtisivät, nyt täytyy lähteä kaikkien, jotka suinkin voivat. -- Mitäs jos sinäkin, äiti, tulisit vielä mukaan salolle?"

"En minä nyt sentään, mutta lähtekää te kaikki muut. Vain muutamia vankkoja miehiä jätä tänne vainolaisen varalle! Olet kaiketi lähettänyt sanan Nousiaisiin, että olisivat siellä nyt varuillaan nämä päivät, kun täältä ollaan salolla?"

"Olen!"

"Sitten kuules, koetakin houkutella Karvetin Pilvikki mukaan. Se tekisi hänelle hyvää. Hän on ollut nyt Voiman kuoleman jälkeen niin alakuloinen, puhuu aina Hämeeseen lähdöstään, vaikka olen hänelle jo kertonut, miten on käynyt hänen mielitietylleen, ihan kuin Voimallekin. Mutta hän kaipaa lapsuutensa leikkikenttiä, heimoaan. Koeta nyt saada hänet mukaan salolle, minä kyllä otan poi'un hoitooni siksi aikaa!"

"Koetan, äiti! Ja kyllä hän lähteekin. -- Terhentyttikin lupasi tulla." -- -- --

Seuraavana päivänä oli koko tienoo eloa täynnä. Salolle, salolle, kaikui taaskin kaikkialta. Ja niin jo painui konttiniekkajoukkue salopolulle, jonka molemmin puolin seisoi yönmetsä tummantotisena kuin ihmetellen, mikä toi tänne tuon pitkän ihmisrailon häiritsemään haltijoitten hiljaista hämärää.

Päiviä vieri salolla. Työ oli raskasta, mutta riemukasta. Vieri siinä toinenkin hikikarpalo ennenkuin sadat kavejat kohosivat nokisten kantojen keskeltä. Mutta kukaan ei tuntenut työn raskautta, ei väsymystä, koottiinhan nyt satoa, jommoista ei ennen nähty Suomen mailla. Puute sai poistua ikipäiviksi, sen sanoivat kaikki. Ja Sampsaa ylistivät vanhat ja nuoret. Hänen kaltaistaan ei ollut Otavan alla. Niin, Sampsastahan se piti tulla Nousmaan vakinainen johtaja, koko Suomen heimon kuningas, joka tekisi heimon yhtä mahtavaksi kuin se kerran oli ollut suuren Väinävallan aikana.

* * * * *

Oli palattu leikkuumaalta. Oli ilta. Oli levon aika. Ilma tapansa mukaan hiipi äidin vuoteen laidalle istumaan. Hetken hän ääneti tuijotti pirtin hämärään. Sitten hän äkkiä painoi päänsä nyyhkyttäen äidin rinnoille.

"No mutta, lapsikulta, mikä sinun on?"

Ilma yhä nyyhkytti. Äiti kohotti hänen päänsä, pyyhki kyyneleiset silmät ja sanoi levottomana: "Rakas lapsi, mitä on tapahtunut?"

Ja nyyhkytysten välistä tuli: "Äiti, älä ole levoton! Minä olen hyvin onnellinen. Mutta minusta tuntuu niin hirveältä ajatus, että minun täytyy erota sinusta!"

"Täytyykö sinun?"

"Kyllä äiti! Sillä katsos, nyt minä tiedän, että -- -- --"

"Että rakastat Eerikkiä."

"Niin. Sitä se oli jo viime kesänäkin, vaikka en sitä ymmärtänyt. Mutta nyt salolla -- -- -- Eerik oli kovin hyvä. Sydämeeni tuli se kevät, josta sinä viime vuonna niin kauniisti puhuit. Valkokukkien ummut aukenivat ja Eerik on saanut kaikki. Äiti rakas, olen niin onnellinen, en vain jaksa ajatella sinusta eroamista."

"Eikö Eerik voi jäädä meille?"

"Ei. Hän on ainoa poika. Heillä on siellä pirtit ja purret ja äiti vuottaa kotiin. Isä on Voijolan suurin kauppamies ja merien matkaaja."

"Sitten sinun täytyy lähteä."

"Sen lupasin jo Eerikille. Mutta en voi erota sinusta!"

"Kyllä voit, -- rakkaus antaa voimia."

"Mutta äiti! Olen aina luullut, että se -- -- -- että se tuntuisi sinusta vaikealta!"

Äiti veti Ilman äkkiä luokseen, sanoi: "Kun tiedän sinun tulevan onnelliseksi, ei mikään tunnu vaikealta. Ajattelemme nyt vain sinua. Eerik on hyvä poika, pidän hänestä paljon."

"Niin, äiti, niin hän on. Tämä kaikki on vain kovin ihmeellistä. -- -- -- Ymmärrätkö sinä?"

"Kyllä lapseni! Mene nyt levolle, olet väsynyt! Nuku sydämesi kevätkukkien tuoksuun!" Ja hetkisen tuntui äidistä, kuin ei hän voisikaan luopua nuorimmastaan, mutta vain hetkisen.

"Äiti, rakas äiti", oli ainoa, mitä Ilma sai sanotuksi.

* * * * *

Syysmarkkinat Koroisissa olivat päättyneet. Kauppauisko toisen jälkeen laskihe alas Aurajokea saarekkaalle merelle. Mutta Airiston selällä erkani kaunis pursi voijolaisten joukosta ja käänti kokkansa pohjoiseen. Saarien suojassa nosti se purppurapurjeet ja laski Kultarannan valkamaan. Kohta kerrottiin koko Luonnonmaalla, koko Suomessa, kuinka Voijolan Eerik vei Kultarannnan Ilman komeassa purressaan kotiinsa Voijolaan. Tehtiinpä tapauksesta laulukin, joka talvi-iltoina kaikui monen nokisen kurkihirren alla.

Kevät keskellä syksyä.

Saapui sateinen syksy. Helkky ei lähtenytkään syysmetsälle, kuten ennen. Miksi ei häntä nyt salolle vetänyt, ei hän oikein itsekään tiennyt, tekemättä vain matka jäi. Monet ajat kuluivat myöskin Karvetissa. Päivisin hän huolehti töistä ja iltasin oli niin soma istua hiiloksen ääressä ja jutella Pilvikin kanssa kaikesta. Helkky kertoili matkoistaan, ja Pilvikki taas kuvaili kotiseutuaan Hämettä, kuinka kauniita siellä olivat vaarat ja järvet, pakkas-yöt ja kesäiset illat. Pilvikin kasvot värähtelivät ja silmät kyyneltyivät kotiseudun kaipauksesta. Ja Helkky tunsi sydämessään syvää sääliä ajattellessaan, kuinka tuo hento ja herkkä lapsi oli riistetty heimonsa keskuudesta ja heitetty ypöyksin vieraitten luo, puolisoksi miehelle, jota hän vain pelkäsi. Voi kohtalon kovuutta! Ja Helkky rupesi kertomaan uusista suunnitelmistaan, miten Pilvikki parhaiten pääsisi Hämeeseen heti, kun poi'ut vain on varttunut senverran, että voi ajatella matkaa. Pikku Voima tuntui aivankuin tietävän, että hänestä oli kysymys ja kapusi Helkyn syliin jokeltamaan.