Part 4

"Rakas, rakas lapsi, mikä sinun on?"

Pilvikki yhä nyyhkytti.

"Etkö voi kertoa?"

"Sinä olet niin hyvä", tuli nyyhkytysten välistä. "Tuntuu aivan kuin olisin saanut uudelleen äidin. -- Äitini kuoli, kun olin lapsi."

"Voi lapsikulta!"

"Niin äiti, ja sitten..."

"Mitä sitten, lapsi?"

"Minä pelkään Voimaa. Voi, kuinka minä pelkään, sillä on niin pitkä partakin."

"Rakas, rakas lapsi!"

"Sitten, äiti -- sanon sinua aina äidiksi. Olethan minulle äiti?"

"Olen, olen."

"Sitten, äiti, minulla oli mielitietty kotona Hämeessä, Kantalan Ohto, jota rakastin. -- -- Jo lapsena leikimme yhdessä. Muistan, kuinka äitini kanssa usein kävin selän toisella rannalla Kantalassa. Kun olimme siellä viimeistä kertaa äidin eläessä, oli Kantalan uusi pirtti juuri valmistunut. Muistan, kuinka joimme simaa uuden pirtin porraspuulla ja rantahaapojen välistä näimme, miten aurinko purppuroi Rautun selän ja vaipui sitten simasalon kehtoon nukkumaan. -- Äidin kuoltuakin tapasimme usein. Meillä oli niin hauskaa Ritvalan kevätjuhlissa ja nyt viimeksi meidän häissä -- oi sentään! Illan hiljaisuudessa kävelimme rannalla ja lupasin silloin olla hänen omansa ijäti. Mutta seuraavana aamuna täytyi minun nousta Voiman purteen."

"Voi, voi, lapsikulta! Tule nyt meille yöksi. Ei sinua kotona kukaan kaipaa, Voimahan on metsällä, ja naisetkin kävivät jo lähtiessämme levolle. Tulethan?"

"Tulen. Äiti rakas, minulla on nyt paljon parempi, kun sain kertoa."

Ja äiti sulki värisevän lapsen uudelleen syliinsä.

Sampsa.

Synkkänä oli Sampsa saapunut Hämeestä. Jos hän ennen oli ollut toimen mies, ei hänen touhullaan nyt ollut määrää. Syystyöt tehtiin kuin siivin. Käytiin kalassa ja metsässä, koottiin polttopuita talven varaksi. Sitten laajennettiin ja lujitettiin pakolinnaa ja korjattiin kaikki varustukset salmien rannalla. Vihdoin viimein rakennettiin Kultarannan pirttien ja aittojen väliin uusi, luja hirsiaita, niin että piha muodostui umpinaiseksi; ja vankaksi tehtiin portti.

Kun Sampsa vielä oli kaksinkäsin näissä töissä, tuli taloon arpakapula, joka toi käräjäkutsun. Sankoin parvin samoilivat miehet Nousiaisiin. Täällä oli Reko, koko rannikon kuningas, äkkiä kuollut. Hänen poikansa oli vielä pieni lapsi, siksi oli käräjäkapula niin kiireesti kutsunut heimon koolle. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että Sampsan täytyy ottaa Suomen johto käsiinsä siksi kunnes Reon poika miehistyy. Vihdoin Sampsa suostui, sillä hänhän oli jo kauan rantamaan puolustusta johtanut. Kotiuduttuaan kohdistui koko hänen tulinen tarmonsa Suomeen, ei enään yksin Kultarantaan.

Äiti ja muutkin ihmettelivät tuota tavatonta kiirettä ja touhua, sillä eiväthän he tienneet, että Sampsa näin työhön koetti haudata jotakin, haudata oman sydämensä.

* * * * *

On ilta, talvinen ilta. Puhdetyöt Kultarannan suuressa pirtissä ovat täydessä käynnissä. Kuului siinä läiske ja ryske, suhina ja sihinä, kokkapuheita ja sanasutkauksia. Miehet veistelivät suksia, astioita, purtiloita, rekiä ja veneitä. Toiset kutoivat ja paikkailivat verkkoja. Äiti ja Hyvämieli istuivat kiukaan puolella kehräten värttinällä, ja heidän ympärillään oli koko naisten parvi tehden mikä mitäkin. Mutta Ilma vuoli vasamia pilttipoikien kanssa. -- Paimentyttö ja -poika eivät joutuneet muuta kuin juoksemaan pärepihdin luota pärepihdin luo sytyttämään uusia päreitä ja "niistämään" vanhoja.

Vähää ennen illallista lopetettiin kuitenkin työ ja ruvettiin kertomaan tarinoita ja arvaamaan ongelmoita, taisipa joku laulaakin illan iloksi. Mutta kun huttu ja hirvenliikkiö oli syöty, mentiin heti nukkumaan.

Sampsa yksin jäi vielä askartelemaan. Hän meni pihalle ja katsoi, oliko portti hyvin teljetty ja koirat kopissaan. Sitten hän otti pirtin seinustalta pitkän tuohitorven ja puhalsi sillä: tuu-tu! Heti vastasi linnavuorella valvova vartija torvellaan: tuu-tu! Se oli sovittu merkki, josta tiedettiin, että kaikki on hyvin.

Pirttiin tullessaan jäi Sampsa hetkeksi taputtelemaan ovipielessä olevia hevosia, noita Kultarannan kuuluja raudikkoja. Hevosia oli tähän aikaan hyvin vähän. Kultarannassa oli niitä kaksi, muualla tavallisesti yksi ja paljon oli niitä paikkoja, joissa ei ollut lainkaan hevosta. Raudikot hörhättivät, kun Sampsa antoi niille apetta. Sitten sammui viimeinenkin päre, ja Unetar otti huostaansa koko pirtin.

* * * * *

Tuli vihdoin kevättalvi. Kun hangenkanto oli parhaimmillaan, valjasti Sampsa toisen raudikkonsa kirjokorjan eteen ja lähti kosiomatkalle Joensuuhun. "Kun Sinisukka kerran meni minulta, meni ainaiseksi, en enään välitä muusta, kuin että vaimoni on rikas ja kuuluisa", puheli hän itsekseen ajellessaan yli sinihohteisten hankien.

Joensuun Sarvi tuli kovin iloiseksi, kun niin kuuluisa mies kuin Kultarannan Sampsa, koko Suomen turva, tuli kosimaan hänen tytärtään. Ja siksipä Sampsa sai heti myöntävän vastauksen. Vielä talvikelillä toi Sampsa nuoren vaimonsa, Joensuun Terhentytin, Kultarantaan.

Salolle, salolle...

Oli taaskin tullut kevät, Suomen suloinen kevät. Maa vihannoi, käki kukkui ja lempeä lounaistuuli kuiskaili salaisuuksia kevätkoivuille, joitten jalkojen juuressa lahdelman laineet liplattivat. Oli jo kylvetty ohra ja nauris, korjattu kutemisrannoilta saalis ja käyty kevätmetsällä. Aurinko kapusi jo korkeimmilleen taivaan laelle ja pihlaja kukki. Silloin juuri kaikui huuto: salolle, salolle! Luonnonmaan ja läheisen rannikon nuoret jättivät heti arkiset askareensa ja toistivat hymyillen: salolle, salolle!

Ah, nyt oli salolla suuri kaski kuivunut, nyt tuli nuorille kesän riemuisin retki: kaskenpolttamismatka. Sillä semmoinen oli tapa ollut hamasta muinaisuudesta, että ainoastaan nuoret pääsivät tälle retkelle.

Alkoipa nuorille nyt touhu ja työ, kun matkaa valmistelivat. Tytöt laittoivat suuriin eväskontteihin kaikki mahdolliset herkut, mitä vain osasivat. Pojat teroittivat aseitaan, eikä aikaakaan niin jo kaikki oli kunnossa. Kultarannan Sampsakin innostui niin tästä touhusta, että hän aikoi lähteä mukaan salolle, mutta silloin Ilma tiukkasi: "Ei ukkeleita matkalle! Mitäs toit Terhentytin talvella, oma syysi!" Ja siihen sai Sampsa tyytyä. Kuitenkin täytyi nuorten taipua sen verran, että Käkölän vanha isäntä tuli mukaan johtamaan polttamistyötä, sillä kuka tietää mitä ne nuoret olisivat yksin touhuilleet kaskimaalla.

Oli jo ilta, kun iloinen joukko vihdoinkin pääsi matkansa perille. Väsymystä ei kukaan tuntenut, reippain mielin vain puuhailemaan. Eväät ja aseet vietiin eräpirttiin. Tytöt laittoivat puron partaalle valkeita ja rupesivat illallista valmistamaan. Pojat taas tekivät kauniita havumajoja, itselleen tuonne kallion kylkeen ja tytöille tähän kuusien alle. Siinä askarrellessa ajatteli jokainen pojista: "Kukahan noista tytöistä kutsuu minut vieraakseen illalliskestiinsä?" Pojat olivat näet koko retken ajan tyttöjen vieraina.

Seuraava päivä meni siinä, kun laitettiin kasken ja kasvavan metsän välille leveä, risuton tie, "liekin-ulottuma". Valkeni toinen huomen ja silloin käytiin kaskea sytyttämään. Vanha Käkölä antoi vakavana viimeiset neuvonsa ja varoituksensa. Kasken kummallekin laidalle asetettiin tiheään vartijoita. Kaikilla oli kädessä pitkä, hakopäinen korento, jolla piti "tappaa" metsään pyrkivä tuli. Sitten sytytettiin kaski yhtaikaa kummastakin päästä. Räiskyen rupesivat kuivat ha'ot ja risut palamaan. Ensin kiiriskelivät liekit pitkin maata. Jo nousevat korkeammalle. Nyt ulottuvat puitten latvoihin. Valkeat rupeavat äkkiä vetämään toisiaan. Syntyy hirvittävä humina, niin hirvittävä, ettei kuullut toverinsa ääntä. Liekit hulmusivat aina pilviin asti. Veto oli niin kauhea, että viereisessä metsässä pienet puut taipuivat maahan asti, ja suuremmat murtuivat hirmuisella rätinällä. Kova oli vartijain työ, sillä suuria kekäleitä viskautui kauas metsään, ja liekit tavoittelivat puitten latvoja. Kaikki ponnistivat voimiaan äärimmäisyyteen asti varjellakseen metsää. Siinä lyötiin, hosuttiin, kaadettiin. Kun valkeat viimein hirvittävällä räiskeellä yhtyivät, vaimeni tulen valta heti, ja kaikki huokasivat helpotuksesta. Suurin vaara oli nyt ohi. Istahdettiin levähtämään. Jokainen oli hiessä hiusmartoa myöten. Illan tullen oli palo jo tyyntynyt, joten ei monenkaan tarvinnut jäädä yöksi vartioimaan. Seuraavina päivinä antoi se vieläkin vähemmän työtä, pojat vain siellä paksuine virsuineen ja pitkine korentoineen kokoilivat kekäleitä rovioihin. Ja viimeisinä päivinä ei kaski enään ollenkaan pidellyt nuoria, vaan saivat nämä ilokseen askarrella kauniissa koivumetsässä. Oi, kuinka paljon siellä valmistuikaan kauniita tuohitöitä: kontteja, vakkoja, vöitä, tuppia, lippoja, nippiä ja jos jotakin.

Mutta illat sittenkin olivat hauskimmat, kun kokoonnuttiin kisakedolle puron partaalle. Tytöillä oli kukkaseppel päässä ja pojat koristivat vyönsä lehvillä. Siinä heitettiin kurraa, lyötiin keilaa, leikittiin tuohipalloilla ja istuttiin ihmettä. Koko ilma oli iloa täynnä. Vasta kun hongikko alkoi humista öistä tuutulauluaan ja aurinko vaipui kultaiseen kehtoonsa, kokoonnuttiin piiriin nuotion ympärille. Siinä kerrottiin kaikki sadut, kysyttiin kaikki arvoitukset ja laulettiin kaikki laulut. Riemulla ei ollut rajoja. Viimeinkin käytiin nukkumaan. Ikihongat yksin valvoivat ja huojuttelivat miettien harmaata päätään, sillä heistä tuntui, että heidän säilytettäväkseen uskottiin liian paljon kuiskauksia ja sydämen salaisuuksia.

Kotona.

Päivä oli kaunis. Aurinko paistoi. Linnut lauloivat rantapuissa. Kultarannan emäntä asteli pihalla. Oli niin hiljaista ja väritöntä, kun nuoret olivat salolla. Mitä sentään olisikaan elämä ilman nuorisoa, ajatteli hän. Se olisi kuin kevät ilman kukkasia. Ja siinä muistui niin elävästi hänen mieleensä Helkky, rakas Helkky, joka jo toista vuotta oli ollut poissa. Missähän kiertelee nytkin poika. Palanneeko enään milloinkaan. Oi, kuinka monasti Helkky oli istunut tuossa tuomen alla harppuineen. Tässä leikki lapsena, tuonne istutti tammen taimen. Äiti istahti aitan kynnykselle, huokasi. Mieli oli niin painostava, elämä tuntui lahjoittaneen hänelle liian paljon surua, oi liian paljon. Hän oli väsynyt, väsynyt. -- -- --

Äänettömin askelin tuli mies metsäpolkua, sivulta päin. Siinä jo seisoi vieressä. Äiti katsahtaa ylös, hämmästyy. "Helkky, oma poikani", saa hän vihdoin sanotuksi. Hän aikoo nousta, mutta jalat eivät tottele. Samassa on Helkky polvillaan hänen vieressään nyyhkyttäen: "Äiti, äiti!" Ja kun hän vähän tyyntyy, sanoo hän: "Äiti, minä en lähde enään koskaan sinun luotasi, en koskaan!"

Äiti ei vieläkään saa sanaa suustaan, kaikki oli tullut liian äkkiä, liian odottamatta. Vihdoin hän nousi. Ja siinä pirttiin astuessa tuntui hänestä, että kaikki oli taas niin kaunista, elämässä oli kevät ja kukkaset. Ja kuinka paljon heillä olikaan juteltavaa! Äiti kertoi, mitä oli tapahtunut Helkyn poissa ollessa. Ja Helkky taas kuvaili oloaan luostarissa, kastetoimitusta ja kotiintuloaan, kuinka Hirvo purrellaan saattoi hänet Jomsborgista Suomen vesille asti.

"Hirvo, Hirvoko!" huudahti äiti.

"Niin juuri Hirvo, Saijan isä, josta täällä kotona aina niin paljon puhuttiin. Hän asuu Jomsborgissa ja halkoilee meriä Jomsviikingeitten kanssa. Kotimaataan ei vain tahtonut nähdä, heti hän käänti purtensa, kun Suomen rannat alkoivat siintää -- kaupin laivassa tulin Koroisiin. Semmoinen se Hirvo, vaikka tiesi tyttärensä elävän täällä, mikä lie miehessä."

Äiti ei vastannut mitään, ja Helkkykin vaipui ajatuksiinsa. Hän oli kertonut äidille niin paljon, etelän matkastaan vain ei hän maininnut mitään, ei voinut mainita. Mutta hän tunsi niin selvästi, että äiti tiesi kaiken kertomattakin, ymmärsi hänen sielunsa särkyneisyyden. Ja siinä hän olikin oikeassa, äiti oli todella ensi hetkestä aavistanut kaiken, oli huomannut harpunkin häviämisen, mutta hän ei kysynyt mitään. Ah, kuinka hän olisikaan hennonut koskettaa sydänhaavaa, joka ei vielä ollut arpeutunut.

* * * * *

Samana iltana alkoi kuulua metsästä luikkujen ja torvien toitotusta, huutoa, laulua, iloa. Nuoret palasivat kaskenpolttomatkaltaan reippaina, riemuisina. Siinä erotessa puristettiin käsiä hyvästiksi, heitettiin kaipaavia silmäyksiä, joku lie ollut alakuloinenkin -- minkäs sille mahtoi.

Kultarannan suuri vene kulki tasaisin vedoin päin kotivalkamoita. Hyvämieli istui kokassa ajatuksiinsa vaipuneena. Naiset soutivat toista airoparia, miehet toista. Ilma piti perää läiskytellen tuon tuostakin vettä poikien niskaan. Mutta äkkiä hän keskeytti leikkinsä sanoen: "Kuka kumma tuolla kotirannassa seisoo meitä odottamassa? Sampsa se ei ole, Sampsa on lyhempi ja hartiakkaampi." Airot pysähtyivät ja kaikki kääntyivät katsomaan. Hyvämielen silmät sumenivat, hän tunsi Helkyn heti. "Äiti kulta, nyt saa sydämesi taas hetkeksi levon", ajatteli hän. Siinä jo päästiin rannalle ja muutkin tunsivat Helkyn. Hyvämieli ei sanonut mitään, vaan puristi hiljaa Helkyn kättä. Ja Helkystä tuntui, että tuo puristus merkitsi hänelle niin äärettömän paljon -- oi, hän omisti äidin ja sisaren. Mutta Ilma ei ennättänyt kätellä, hän rupesi heti sormeilemaan Helkyn parranhaivenia sanoen: "Kuules, näitä sinulla ei ollut lähtiessäsi, poika! Oletkos olevinasi mies nyt. Noo, sinä olet vähän muuttunut, poika sinä." -- Sitten hän ympäröi Helkyn sellaisella kysymystulvalla, ettei tämä ennättänyt puoliinkaan vastata.

Yö oli jo astellut pitkälle ennenkuin Kultarannassa käytiin levolle. Ilma oli lapsesta alkaen ollut sellainen, että jos hän mistä palasi, ei hän mennyt levolle ennen, kun oli äidille kertonut matkansa vaiheet. Tavallisesti heräsi hänen kertomishalunsa vasta sitten, kun äiti oli hyvin päässyt vuoteeseen. Niin hän nytkin istahti äidin vuoteen reunalle ja kuvaili vilkkaasti, miten hauska heillä oli ollut salolla. Mutta sitten hän kävi totiseksi, sanoi: "Tiedätkö, äiti, kun minä olen jo jonkun aikaa ollut sellainen, että minulla on niin kovin hyvä olla, jos tuo nuori turkiskauppias Voijolan Eerik on nuorten joukossa. Et usko, kuinka hyvältä tuntui nytkin, kun hän lähti mukaan salolle. En minä ollenkaan tahdo olla hänen kanssaan, en puhella, en leikkiä, en edes nähdä häntä, mutta kun minä vain tiedän, että hän on mukana, niin minulla on niin hyvä olla. -- Mitähän se semmoinen on, äiti?"

Äiti ei mahtanut olla hymyilemättä tuolle suurelle lapselle. Hän mietti, mitä hänen piti vastata. Mutta Ilma tiukkasi uudestaan: "Äiti, mitä se semmoinen on?"

"Sitähän juuri ajattelen. Oletko sitä tuntenut siitä asti, kun Eerik asettui meille asumaan?"

"En, äiti! Vaikka hän talvella läksi turkisostomatkoille, joissa viipyi aikoja, en siitä välittänyt vähääkään. Mutta nyt, jos hän on päivänkin poissa, on minulla niin kummallisen paha olla. Mitä se oikein on, äiti?"

"Minä luulen melkein, että sinun sydämeesi on tullut kevät, vaikka et sitä itse huomaa. Valkokukkien ummut aukeavat siellä hiljaa, arastellen luoden ympärilleen ihmeellistä tuoksua. Ja sinä odotat tietämättäsi, että joku tulisi ja huomaisi nuo ihanat valkeat kukat ja niitten ihmeellisen tuoksun."

"Minä mahdan sitten odottaa Eerikkiä?"

"Niin minäkin luulen. Mutta tiedätkö, nuo kukat ovat niin valkeita, niin arkoja, että ne eivät kestä kylmän hengähdystä, eivät tumman käden kosketusta. Älä laske sydämesi keväiselle kukkaiskentälle ketään sellaista, joka tuo sinne hallan ja kuoleman. Sillä katsos, Ilma-lapseni, eivät nuo valkokukkien ummut aukene kahdesti, kevät tulee vain kerran sydämeen. Odota nyt vain kevään tuloa! Älä ensinkään kiirehdi, se kyllä aikanaan tulee ja sitten sinä sen ymmärrät."

"Minä ymmärrän sitä nytkin jo vähäsen. Miten hyvä sinä olet, äiti! Ei kukaan ole sinun kaltaisesi, ei kukaan!"

Ilma nousi ja astui jo muutaman askeleen poispäin. Mutta sitten hän äkkiä tuli takaisin, kietoi kätensä äidin kaulaan ja kysyi: "Äiti, oletko sinäkin tuntenut joskus semmoista ihmeellistä kuin minä nyt?"

Äiti hymyili: "Ehkäpä."

Ilma suuteli äitiä hellästi: "Oi, äiti, sinä olet niin ihmeellinen, sinä ymmärrät aina kaiken, tiedät kaiken. Ei kukaan ole niinkuin sinä. Äiti, äiti, äiti, kuinka sinä voit olla niin sanomattoman hyvä! -- -- --"

Ja yötuuli vastasi räppänäreiästä: "Kenen sydämen täyttää pohjaton hyvyys, siellä asuu ikuinen kevät ja kukkaset."

Toinen syksy.

Syksy salamoineen, hämär-iltoineen asteli pitkin askelin kohti pohjolaa. Syystyöt olivat jo täydessä käynnissä, kun Sampsa kutsui ympäristön Kultarannan käräjämäelle neuvottelemaan salokasken kylvännästä. Sankoin parvin saapuivat miehet, mutta suuri oli hämmästys, kun Sampsa ehdotti, että kaski vierettäisiin vielä tänä syksynä ja kylvettäisiin heti rukiille.

"Ruis on niin outo ja uusi vilja, ettemme nyt toki uskalla niin suunnatonta kaskea rukiille kylvää", tuumi Käkölä.

"Mutta olettehan nähnyt, miten hyvin se on Kultarannassa menestynyt", selitti Sampsa.

"Hyvinhän se kyllä on teillä menestynyt. Mutta eihän meillä ole edes siemeneksi rukiita ja monta vakkaa menee kirveeltä tuohon kaskeen."

Sampsa lupasi lainata siementä Kultarannan aitasta. Kauan siinä kuitenkin vielä vastustettiin. Mutta niin siinä lopulta kävi, että kaski päätettiin kylvää rukiille, vaikka useat vanhoista miehistä pudistelivat päätään arvellen, että se oli liian suurta uhkapeliä. Miten ihanan ohran se olisi ensi kesänä kasvanut ja jos nyt menee hukkaan koko komea kaski, jos...

* * * * *

Helkky palasi muitten mukana kaskenkylvömatkalta. Siinä jo vedettiin vene teloilleen. Muut lähtivät verkkaisin askelin päin pirttiä, mutta Helkky riisui konttinsa ja rupesi rannassa viruttelemaan nokisia käsiään. Sitten hän istahti rantakivelle. Orava raksutteli rantatammessa, ja iso lokkiparvi kellui lahdelmalla. Kuinka hohtavan valkea olikaan niitten rinta ja siniharmaat siivet välkkyivät. Helkyn mieli tuli kumman kevyeksi katsellessaan siinä oravan hyppelehtimistä ja lokkien leikkiä. Hän oli jo aivan eläytynyt näihin kotoisiin askareihin. Kaikki olikin mennyt paremmin kuin hän oli luullutkaan. Hän oli odottanut, että nuoret tiedustelisivat loppumattomiin, missä hänen harppunsa oli, ja miksei hän soittanut. Mutta kukaan ei ollutkaan maininnut yhtä halkaistua sanaa koko harpusta. Kun äiti ei siihen koskenut, tunsivat kaikki aivan vaistomaisesti, etteivät hekään saa siihen kajota.

Vihdoinkin Helkky lähti. Kun hän pääsi pihalle, seisoi äiti siinä kuin odotellen. "Kuules, Helkky", sanoi äiti, "istuhan hetkeksi tähän pihapaadelle, minulla on jotakin kerrottavaa sinulle".

Kun he olivat istuneet, jatkoi äiti: "Kävin tänään Karvetissa ja minun on sanomattoman sääli nuorta, hentoa Pilvikkiä. Tiedätkö, että hän on vasten tahtoaan joutunut Karvetin Voiman vaimoksi, isä oli vain tehnyt kaupat kysymättä Pilvikin mieltä. Siellä Hämeessä oli Pilvikillä kuitenkin jo mielitietty, Kantalan Ohto, jota hän kovasti rakasti. Vuoden on hän nyt jo vuottanut, että Ohto tulisi hänet pelastamaan. Mutta Ohtoa ei kuulu, ja Pilvikki uskoo sen johtuvan siitä, että Ohto ei tiedä, missä Pilvikki on. Kahden yön kuluttua on Koroisten markkinat, jonne varmaan tulee jäämejäkin. Tahtoisitko sinä ottaa selvää, onko Ohto tullut markkinoille ja sitten kertoa hänelle Pilvikin kohtalosta?"

"Kyllä, äiti, minä teen sen mielelläni."

"Jos et Ohtoa tapaa, niin lähetä sitten jonkun luotettavan miehen mukana hänelle Pilvikin terveiset."

* * * * *

Ennen muita palasi Helkky markkinoilta. Hän istahti lavitsan reunalle ja kertoi äidilleen: "Hämeen miehet kyllä tapasin, mutta Ohtoa ei heidän kanssaan ollut. Kun sitten tarkemmin tiedustelin, sain kuulla, että hän oli lähtenyt heti, kun Pilvikki oli kadonnut, kaupparetkelle kauas itään ja sille matkalle jäänyt. Jäämien kimppuun olivat varjaagit odottamatta hyökänneet idässä, vain yksi mies oli pelastunut takaisin kotiin."

"Voi, voi, Pilvikkirukka, miten hän tämän sanoman kestää", huokasi äiti.

"Eikö olisi parasta, äiti, ettet kertoisi sitä vielä Pilvikille, hän näyttää niin kovin heikolta. Voithan kertoa sen sitten vasta, kun hänen pikku poikansa on tullut vähän isommaksi."

"Niin kyllä. Parasta on olla kertomatta, Pilvikki on kovin heikko vielä."

Tuskin oli Helkky lähtenyt aittaan nukkumaan pois markkinaväsymykset, kun Pilvikki tuli Kultarantaan. Hetkinen siinä juteltiin yhtä ja toista, kunnes Pilvikki sanoi: "Et arvaa, äiti, mitä sinulle nyt kerron. -- -- -- En haluakaan lähteä Hämeeseen."

"No -- mitä nyt?"

"Niin, se tuli vasta tänään, kun katselin pikku poi'uttani. Oi, et usko, kuinka se on soma, kun se nukkuu tuohikehdossaan, mi riippuu katto-orressa. Niin, kun siinä katselin, tunsin äkkiä, etten voi luopua pojastani, minun täytyy olla täällä siksi, kunnes hän tulee vähän isommaksi. Tapasiko Helkky Ohtoa?"

"Ei."

"Lähettikö hän minun terveiseni?"

"Ei."

"No, kiitos hyville haltijoille! Kaikki on siis hyvin tällä kertaa. Ennättäähän sitä sitten toistenkin tuumia, kun poikani saa vähän isommaksi."

"Ennättää."

"Sitten, äiti, tiedätkö, minun olisi ollut niin kovin vaikeata erota sinustakin. Olen vähän väsynyt ja tunnen vain, että kaikki on hyvin, kun sinä olet lähellä."

"Minustakin tuntui vaikealta. Olen oikein iloinen, kun jäät. -- Lapsikulta, älä nyt itke! Olet liiaksi väsynyt. Tule tänne lepäämään! Noin, nythän sinun on parempi, eikö olekin?"

"On, äiti. Sinun luonasi on hyvä, täällä unohtuu kaikki, suru ja väsymys. -- Äiti rakas, anna minulle kätesi. Minä en ole kai koskaan sanonut, kuinka paljon pidän sinusta!"

"Et, sitä et ole sanonut sitten, kun eilen viimeiseksi."

Ja äiti hymyili.

Metsänkävijä.

Helkky oli kotona, mutta tuo ainainen liikkumishalu ei häntä sentään ollut aivan jättänyt. Se vain oli erotuksena, että hän nyt otti jousensa ja lähti, eikä harppuaan, kuten ennen. Metsällä hän viipyi aina jonkun päivän ja kun hän sieltä palasi, oli hänellä saalista vallan määrättömästi. Ihmiset kertoivat, että tuo kaikki oli valkean haltijan ansiota, Helkky kun ei koskaan lähtenyt uhrijuhliin, ei liioin välittänyt kotihaltijoista, palvoi vain hiljaisuudessa valkeata Kristusta. Hän osasi paljon ihmeellisiä taikalukuja, joilla lepytti haltijoita, ja joilla sai kummia aikaan, niinkuin nyt tuon metsäonnenkin. Ja edelleen tiesivät ihmiset, että vähin kaikki Kultarannassa olivat sellaisia, etteivät välittäneet kotihaltijoista, vaan palvoivat kaikessa hiljaisuudessa sitä valkeata, varsinkin oli sellainen emäntä ja Hyvämieli. Sampsa kävi kyllä uhrijuhlissa ja taisi hoidella kotihaltijoitakin, mutta mikään palvontamies ei hänkään ollut, eihän hänellä ollut aikaa siihen sellaiseen.

Oli syksyinen pakkaspäivä. Puut olivat huurteessa, maa kuurassa, järvi jäässä. Kultarannassa ja kaikkialla lähistöllä olivat miehet kovassa touhussa: oltiin lähdössä ylämaihin pitkälle syysmetsästysretkelle. Eväskontit, jouset, nuolet, keihäät ja muut olivat jo valmiina. Viimeisenä iltana lepytti kukin eräretkellelähtijä haltijoita: vei uhrin uhripirttiin tai aitan ylisille, missä tiesi haltijan asustavan, kävi pyhässä lehdossa tai kalmistossa lahjoineen ja kotiin tultuaan teki vielä kaikki metsätaiat. Mutta, aamulla oli vasta tärkein suoritettava: kylpeminen.