Part 3

Aamu oli ihana. Aurinko paistoi. Linnut lauloivat. Puro solisi. Helkky ja apotti seisoivat misteliköynnösten ja kevätkukkien koristamassa kappelissa. Nyt sinne astuivat kummit: Frater Taciturnus, Bruuno, Paulus ja Liudolf. Veljet seisoivat kappelin ympärillä tarkoin seuraten kastetoimitusta. Ensin tuli "luopuminen": Helkky lupasi luopua kaikista entisistä jumalistaan ja haltijoista. Sitten tuli "tunnustus": Helkky saneli hiljaa uskontunnustuksen. Nyt hänet upotettiin puron puhtaaseen veteen. Kun hän sieltä nousi, pukivat kummit hänen ylleen valkean kastepuvun. Sitten hän polvistui, ja apotti laski kätensä siunaten hänen päälleen. Nyt apotti ja Helkky läksivät rinnan kappelista, perässä tulivat kummit. Veljet seisoivat polun kahdenpuolen laulaen Te-Deumia. Astuttiin luostarin kirkkoon kiitosmessuun. Kuoripojat lauloivat: "Veni, creator spiritus!" [Tule, Pyhä Henki, Luoja!] Sadat vahakynttilät paloivat, pyhä savu suitsusi. Helkky polvistui pääalttarille, jonka yllä riippui ristiinnaulitunkuva. Veljet panivat siunaten kätensä hänen päälleen. Korkealla kumisivat kirkonkellot. Rukouksen jälkeen lauloivat kuoripojat: "Gloria sit Deo in exelsis, pax in terra, homibus bona voluntas!" [Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!] -- Helkky oli kuin unessa. Hänestä tuntui, että kellojen kumu nosti hänet kirkastusvuoren kultaisille kentille.

* * * * *

Helkky oli koko päivän ollut veljien seurassa kantaen valkeata kastepukuaan. Iltaa vietettiin refectoriumissa, joka Helkyn kunniaksi oli kauniisti koristettu. Mutta keskustelu ei kulkenut kuten ennen, vaikka apotti oli antanut ylimääräisen viiniannoksen, sillä kaikkien mielen täytti ajatus: Heidän täytyi nyt luopua Helkystä, joka oli tuonut luostarin yksitoikkoisuuteen niin paljon vaihtelua, ja josta kaikki huomaamattaan olivat ruvenneet pitämään. Kun illalla vihdoin sanottiin hyvästi, kiilsi kyynel monen veljen silmässä. Frater Taciturnus näytti olevan kovin hämillään ja hätääntynyt. Hänen kasvolihaksensa nykivät ja suupielet vavahtelivat. Epävarmoin askelin kiiruhti hän kammioonsa, vaipui siellä rukousjakkaralle ja puhui: "Kristus Mestari, sinä kovia kokenut ristinmies! Sinä annoit minulle pojan, nyt sinä hänet otit. Anna minulle voimia kestämään! Sinähän olet Rakkaus!"

Liudolf oli tullut Helkyn huoneeseen, jossa he valvoen istuivat myöhäiseen yöhön. Liudolf nojasi päätään Helkyn olkapäähän ja puheli: "Kun minä tulen mieheksi ja minut on vihitty papiksi, lähden heti Kultarantaan. Yhdessä sitten teemme työtä, sinä olet tulkkina ja minä kastan pakanoita. Niinhän, Helkky?"

"Niin!"

"Ja sitten..."

"Mitä sitten?"

"Rakennetaan kirkko Suomeen, semmoinen pieni, soma puukirkko, jossa on korkea torni. Sinä veistät ristiinnaulitunkuvan alttarille, minä maalaan lasiakkunat. -- Tulee sunnuntai. Minä astun alttarille, kansa polvistuu lattialle. Oi Helkky, tahtoisin olla jo mies, pappi, en jaksa odottaa!"

"Pianhan tulet mieheksi ja sitten tulet Kultarantaan. Muistathan tien: Ensin Rügeniin tai Hedebyhyn [Etelä-Tanskassa, nykyinen Slesvig]. Sieltä Voijonmaalle [Gottlannin vanha suomalainen nimitys]. Sitten Suomeen, jossa kyllä löydät Kultarannan. Sitten rakennetaan kirkko ja pirtti papille, kaunis pirtti, me osaamme kyllä."

"Me osaamme, ja Kristus auttaa."

* * * * *

Aamulla ani varahin lähti Helkky luostarista puristaen vain portinvartijan kättä hyvästiksi. Eväslaukku selässä kulki hän reippain askelin vuoriston poikki vievää polkua. Kun hän pääsi viimeiselle korkealle kukkulalle, pysähtyi hän levähtämään. Hänen eteensä pohjoiselle ilmalle aukeni laaja tasanko, jonka halki tie kulki, mutta eteläpuolella hymyilivät vuoriston kukkulat vaaleissa kevätpuvuissaan. Helkky muisti, miten hän vajaa vuosi sitten oli noitten kukkuloitten yli siivin rientänyt etelään. Miten toisin nyt oli kaikki ja miten toinen hän oli itse. Helkky kävi miettiväksi. Vihdoin hän virkkoi itsekseen: "Jos minä nyt saisin valita etelän ja pohjan välillä, jos minulle nyt sanottaisiin: Eulelia odottaa, mene ja hän on sinun, niin ilman arvelua valitsisin kuitenkin pohjolan. Sillä nyt olen mies."

Kuitenkin särähti sielussa niin pahasti, kun hän tuli maininneeksi Eulelian nimen, ja haavoitettu sydän alkoi vuotaa. Mutta katso! Kevät rupesi taas soittamaan suurta, suloista virttään. Ilma ja maa, vuoret ja laaksot, auringonnousu ja sininen taivas lauloivat: äiti, äiti! Helkky nosti hymyillen päänsä, loi katseensa yli lakeuden pohjan siintäville äärille asti ja hänen sielunsa yhtyi riemuiten kevätvirteen: äiti, äiti!

Äiti ja tytär.

Kesäilta oli kaunis ja lämpöinen. Laulavat lehdot, siintävät salmet ja kiemurtelevat rantapolut olivat houkutelleet luokseen koko Kultarannan väen. Hopeahapsi emäntä yksin istui pirtin kynnyksellä katsellen kesän kauneutta: ruispelto huojui iltatuulessa, sorsaparvi ui rannan kaislikossa, jänöjussi halmeen laidassa maisteli kevätviljaa. Hänen mielensä kävi auvoiseksi. Kyyneleet vierähtivät poskelle. Missähän lienee Helkky!

Hyvämieli tuli pihaan kädet täynnä metsän kukkia. Hän riensi äidin luo. "Mutta, äiti! Taaskin sinulla on kyyneleitä! Et milloinkaan ole itkenyt niin paljon kuin tänä kesänä. Helkkyä ikävöit yhä, vaikka on jo kaksi kuunkiertoa siitä, kun hän lähti. Älä nyt itke! Onhan hän ennenkin ollut poissa. Kyllä hän syksyllä palaa."

"En minä ikävöimistäni itke, rakas lapsi, vaan itken sitä, että Helkky on suuressa hädässä, eikä hän syksyllä palaa."

"No mutta äiti! Älä nyt turhia kuvittele! Mistä tuon tietäisit?"

"Minä tunnen sen."

"Äitikulta, sinä tunnet aina niin paljon! Miten tuo poika tuottaakaan sinulle tuskaa!"

Hyvämieli pani kukat kynnykselle, istahti porraskivelle äidin jalkoihin ja pani kätensä äidin syliin. He istuivat ääneti pitkän hetken. Vihdoin sanoi Hyvämieli: "Onko sinulla nyt parempi, äiti?"

"On paljonkin. Mutta onko sinullakin parempi, lapsi?"

Hyvämieli katsahti kysyvästi äitiin ja kätki samassa nyyhkyttäen päänsä äidin syliin. Äiti veti hänet hellästi lähemmäksi ja sanoi: "Lapsi parka, mikset ole kertonut äidille? Olen sitä odottanut."

"Sinähän olet tiennyt sen kertomatta, äiti. On tuntunut niin vaikealta koskettaa siihen."

"Olen kyllä tiennyt jotakin, mutta en kaikkea. Kerrohan nyt, rakas lapsi, niin sinulle tulee helpompi!"

"Sinähän tiedät, äiti, että rakastin Louhisaaren Lemminkiä. Viime kesänä Nousiaisten suurilla uhrijuhlilla tapasin hänet ensi kerran. Muistathan, miten usein hän kävi täällä talvella uljaalla orhillaan. Rakastin sanomattomasti soreata Lemminkiä ja olin jo luvannut lähteä emännäksi Louhisaareen. Minua kyllä varotettiin, sinäkin varotit, äiti, mutta en välittänyt varotuksista, sillä en uskonut hänestä mitään pahaa. Mutta sitten keväällä. Olimme ensi kerran veneellä tuossa kotilahdella. Ilta oli kaunis. Lemminki puhui vain onnestamme. Kun yön tullen palasimme, tunsin itseni niin onnelliseksi, etten voinutkaan ruveta nukkumaan. Istuin valvoen aitassani. Vihdoin sydänyön aikana läksin rannalle kävelemään. Ja silloin -- -- -- kuulin koivun alta puhelua. -- -- --

"Siellä istui Lemminki ja hänen polvillaan oli meidän orjatyttö. Äiti, en osaa kertoa, miltä tuntui. Aittaan palatessani värisin kuin haavanlehti. Peite putosi silmiltäni. Silloin kuoli sydämessäni jotakin -- jotain hyvin kaunista."

"Rakas, rakas lapsi, mikset silloin tullut minun luokseni?"

"Olenhan tässä nyt. Äiti, sinä olet niin hyvä, sinä ymmärrät aina. Äiti rakas!"

Metsästä alkoi kuulua ääniä, yö toi ihmiset kotiin. Äiti suuteli tytärtään otsalle ja yhdessä he astuivat pirttiin.

Kaskesmaalla.

Koko kevätkesä oli ollut tavattoman rauhatonta. Vainolainen oli pari kertaa yrittänyt nousta maihin ja lopuksi oli tullut verottaja oikein laivastolla. Mutta onnellisesti oli kaikista suoriuduttu. "Tuo Kultarannan Sampsa on sitten vasta mies", olivat ihmiset sanoneet toisenkin kerran tänä kesänä, sillä niin valppaasti ja viisaasti hän oli johtanut puolustusta rannikolla. Vasta kun kesä alkoi kääntyä syksylle, voitiin taas kaikin voimin tarttua kotoisiin töihin.

Oli ilta. Aurinko loi pitkiä varjoja polulle, jota Sampsa ja Karvetin Voima peräkkäin kulkivat. Jo astuivat Karvetin pirttiin.

"No päivää! Näkee Sampsankin joskus meillä", sanoi Voiman sisar kaunis Sinisukka, joka vanhempiensa kuoltua hoiti Karvetin emännyyttä, Voima kun ei ollut tullut hankkineeksi itselleen vaimoa.

"Joskus", pisti Sampsa väliin, "käyn täällä harva se päivä, mutta vain 'joskus' tapaan sinut pirtissä. -- -- -- Löysimme matkallamme mainion kaskesmaan. Sinne vasta kaski kaadetaan! -- Kuules, Voima, eikö olisi parasta lähteä kaskeamisretkelle heti huomisaamuna, jotta ennätettäisiin takaisin ennen Koroisten [vanha markkinapaikka Aurajoen suussa] markkinoita?"

"Saammeko miehiä kokoon?" kysyi Voima.

"Kyllä kai. Minä pidän saaresta huolta, sinä rannikosta. Meiltä lähtee kahdeksan kirvestä matkaan. Montakos teiltä?"

"Viisi tai kuusi", vastasi Voima. "Pitäähän kai jättää miehiä kotiinkin, kun on ollut niin rauhatonta. Verottaja ei kai sentään tänne pian nenäänsä pistäne."

"Ei, mutta parasta on sentään olla varuillaan, voivat lähteä kostoretkelle. Kumpiko meistä jää kotiin?"

"Jää sinä! Olet siellä lähempänä merta ja olet paremmin tottunut puolustusta järjestämään", vastasi Voima.

"Ei, kuules, haluaisin salolle kerran minäkin."

"No mene sitten. Minä jään kotiin. Ehkäpä täällä toimeen tullaan", puheli Voima.

Ilta hämärtyi, kun Sampsa souti salmen yli Kultarantaan. -- Soma tyttö tuo Sinisukka, ajatteli hän. Siitä se emäntä kerran Kultarantaan tulee, siitä.

* * * * *

Seuraavana aamuna lähti nelisenkymmentä miestä Karvetin pihalta kohti kaskessaloa. Eväskontit selässä, välkkyvät kirveet vyöllä ja jousi olalla kulki miesrailo mutkittelevaa metsäpolkua. Vasta iltapuolella päästiin perille. Katsottiin heti kaunis pirtin paikka. Ja sillä aikaa kun kalat paistuivat hiiloksessa ja vasta-ammutut linnut kypsyivät tuhkassa, kohosi eräpirtti mäenrinteelle, mäntyjen alle. Sinne vietiin eväät ja aseet, mutta nukkumaan käytiin pieniin havumajoihin. Kun kuu keskiyöllä kohosi yli rannattoman metsän, oli se aivan ihmeissään nähdessään sammuvan nuotion hienon savukierteen. Mikä kumma on tullut häiritsemään erämaan ikuista rauhaa!

Aamulla alettun työ. Ryskyen ja ratisten kaatuivat kelohongat, korpikuuset, lehdot ja viidakot. Metsä oli täynnä kirveitten kumajavaa kaikua. Pelästyneinä pyrähtivät linnut lentoon. Oravat riensivät kuin siivin puusta puuhun kaskestajien edellä. Jänöjussit juoksivat sydän kurkussa, ja susi päästi pahan ulvahduksen mäen rinteeltä. Mutta viidakon suojassa katseli hirvi suurin, surullisin silmin tuota menoa. Vihdoin se kääntyi metsään huoaten mennessään: "Noin ne turmelivat keväisen leikkipaikkani, kuinka nyt lohduttelen lapsiani kotona."

Lähes puoli kuunkiertoa oli kulunut. Ikimetsän keskelle oli syntynyt summaton aukeama, jommoista ei ennen nähty. Arvaa sen, kun nelisenkymmentä kirvestä oli joka päivä pannut hongat humajamaan. Monta hikipisaraa siinä oli vuodatettu. Nyt olivat miehet kotiin lähdössä. Tyytyväisinä he katselivat kasken laidassa kättensä töitä. Ja Sampsa virkkoi: "Pohjolan häissä kuului kerran olleen härkä, jonka sarvien väliä pääskynen sai päivän lentää. Meidän kaskemme taitaa olla yhtä suuri, pääsky saisi päivän lentää päästä päähän. -- Mutta nyt kotiin! Kunpa siellä nyt vain kaikki olisi ennallaan."

"On kaiketi, koska ei ole tänne sanaa tullut", puuttui puheeseen vanha Käkölä. "Vaikka on sitä kummiakin nähty. Muistan mä nuoruudessani kerran, kun näinikään palasimme salolta, oli kotopirteistä vain peruskivet jälellä. Vainolainen oli käynyt, ryöstänyt, polttanut. Silloin minäkin kadotin ensimäisen vaimoni."

"Toivotaan, ettei mitään ole tapahtunut! Onhan siellä Voima, joka vastaa kymmentä miestä, ja paljon muita. Sitäpaitsi lähetin sanan Nousiaisiin ja Louhisaareen, että olisivat siellä varuillaan nämät päivät, kun me olemme poissa."

"Sinä olet verraton Sampsa, muistat huolehtia aina kaikesta."

"Vähät tuosta oli huolehtimista. Mutta aurinko alenee, lähdetään kotimatkalle!"

Kohta painuivat konttiniekat kaskimaan laidasta metsän kätköön.

Hämeessä.

Koroisten markkinat olivat olleet ja menneet. Myöhäiseen yöhön olivat Kultarannan miehet kertoneet markkinauutisia kotiväelle. Vihdoinkin sammutettiin päre ja käytiin levolle. Mutta tuskin olivat miehet saaneet unen päästä kiinni, kun hirveällä rymyllä lyötiin pirtin seinään. Silmänräpäyksessä oli Sampsa jalkeilla ja riensi keihäs kädessä ovelle. Tunnettuaan Karvetin Voiman äänen hän päästi kiireesti oven telkeet. "Mitä on tapahtunut? Onko vainolainen liikkeellä?"

"Hirtehinen! Jos olisikin vainolainen, saisi edes tapella! Mutta kun tulevat, herjat, salakähmäisesti, ryöstävät naisen!"

"Mitä! Onko Sinisukka ryöstetty?" kysyi Sampsa ja kalpeni.

"On niinkin! Hornan jäämit! [hämäläiset] Lempo soikoon!"

"Mistäs tiedät, että ne olivat jäämejä?"

"Näin omin silmin. Olimme juuri panneet maata, Sinisukka vielä jotain askaroi. Silloin aukeaa äkkiä ovi, herjat hyökkäävät sisään, sieppaavat tytön ja katoavat metsään. Rapolan Utro oli tietysti ensimäisenä. Läksin heti miehineni jälessä, mutta sainkos minä niitä kiinni. Sen verran vain saimme selville, että herjat olivat mereltä tulleet ja sinne menneet."

"Niin, jäämit olivat tänä vuonna vesiteitä tulleet Koroisten markkinoille. Me lähdemme sotapursilla heti ajamaan lempoja takaa."

"Mutta minäpäs tiedän, ettemme heitä löydä mutkikas on saaristo."

"Mitä me sitten teemme?"

"Kun saisimme parikymmentä hyvää ratsua, niin suorinta polkua Hämeeseen. Ennättäisimme varmaan ennen ryöstäjiä sinne, sillä vesitie Hämeeseen on pitkä. Sitten jossain kapeassa salmessa näyttäisimme jäämeille, kuinka naisia ryöstetään."

"No hevoset nyt saadaan. Kiireesti vain toimeen! Meidän hevoset, teidän, Käkölän, Lierannan, Kankaisten ja muitten."

Aamun sarastaessa kahlasi kaksikymmentä ratsua Vähäjoen yli ja kääntyi Hämeen polulle. Sampsa ratsasti niin, että toisten oli vaikea pysytellä jälessä. "Minä, minä sinut pelastan, kaunis Sinisukka", puheli hän puoliääneen. "Sitten paluumatkalla pyydän emännäksi, kerron kaikki. -- -- -- Olen kulkemassa kohti elämäni suurinta onnea."

* * * * *

Suomen miehet piilottivat hevosensa viidakkoon kapean salmen rannalle. Illan hämärtyessä he alkoivat laittaa sadinta salmeen veden alle. Sitten he tekivät kummallekin rannalle rintasuojuksen. -- Aamuyön he nukkuivat vuorotellen, sillä markkinamiesten piti pian saapua, sen he vakoillessaan olivat saaneet selville. Valkeni aamu. Eikä aikaakaan, niin jo näkyi uisko niemen takaa, kohta toinen, kolmas. Ne lähenivät. Keskellä salmea tarttuu ensimäinen uisko satimeen. Miehet soutavat, huopaavat, työntävät. Mistään ei apua. Toiset veneet rientävät avuksi. Kauhistus -- nekin tarttuvat kiinni! Hämmästyneinä katsovat miehet toisiinsa. Silloin suhahtaa nuolituisku kummaltakin rannalta, ja monet veneessä olijoista kirkaisevat. Suomen miehet näkivät nyt, että jäämeillä ei ollut mitään pelastuksen mahdollisuutta, vaikka he kiireesti tarttuivatkin jousiinsa ja asettivat varpelaidat paikoilleen. Voima ei malttanut olla huutamatta: "Tekisikös mieli lähteä noin niinkuin naista ryöstämään?"

Samassa hetkessä nousi Sinisukka veneessä seisomaan, sanoi: "Voima sinä! Vai sinä siellä! Ole heti ampumatta! Sillä tiedä, ettei minua ole ryöstetty. Vapaaehtoisesti läksin. Tiesin jäämien tulevan. -- Mikset antanut minua viime kesänä Utrolle, kun hän lunnaitten kanssa kävi kosimassa! Oma syysi!"

Voiman jousi vaipui herpaantuneena alas. Sampsa kävi kuolonkalpeaksi -- Sinisukka lähtenyt vapaaehtoisesti! Ei, ei, ei -- käsivarsi ei voinut jännittää jousta.

Hetken katselivat jäämit ja rannan miehet äänettöminä toisiaan. Sitten he rupesivat kaikessa rauhassa juttelemaan. Ja niin siinä lopulta kävi, että sovinto saatiin aikaan. Riemuiten päätettiin, että Suomen miehet lähtisivät mukaan Rapolan häihin, Sinisukan ja Utron suuriin häihin, joita jo ennen markkinoita oli valmistettu. Sampsa kyllä pani vastaan, mutta minkä hän yksin mahtoi, hänen täytyi taipua ja lähteä mukaan. Kun polku maitse oli mutkainen ja eksyttävä, astuivat puolet suomalaisista jäämien veneeseen ja heidän sijalleen ratsujen selkään nousi jäämejä, jotka hyvin tunsivat polut ja tiet näillä mailla. Sitten lähdettiin kaksin joukoin kohti Rapolaa. Synkkänä istui Sampsa ratsunsa selässä vaihtamatta sanaakaan koko matkalla. "Miksi piti sen Voimankin kaiken lisäksi nousta veneeseen", kapinoi hän mielessään.

Vihdoinkin loppuivat summattomat metsät ja siinä oli heidän edessään kapea Saarioislahti, joka pitkänä kielekkeenä työntyi Rautunselästä etelään. Lahden pohjukassa oli jyrkkärinteinen Linnavuori, jonka laella oli kivinen pakolinna ja rinteillä vankat vallit. Vuoren juurella honkien suojassa oli rykelmä savupirttejä: Linnasten kylä. Tänne sijoittivat Suomen miehet hevosensa sillä aikaa, kun Rapolan väki kävi jouduttamassa kyläläisten häihin lähtöä. Eikä aikaakaan niin jo lähti Linnasten valkamoilta monta lehvillä koristettua hääpurtta kohti pohjoista, sillä Rapola sijaitsi Rautunselän pohjoisella rannalla. Kun kuljettiin ohi Päivölän niemen, takoi vanha seppä Päivö pajassaan niin, että säkenet sinkoilivat yli kuusten latvojen. Pysähdyttiin huhuilemaan seppää häihin. Pajan eteen kuusten alle ilmestyi kohta pikkuinen musta ukkeli, joka korvallistaan kynsien sanoi: "Ei ole aikaa, eikä varaa häihin lähteä." Rapolan miehet purskahtivat nauramaan ja soudantaa jatkaessaan he kertoivat suomalaisille, että tuo seppä oli mahdottoman rikas, mutta niin saita, niin saita, ettei hennonut syödäkään kuin joka toinen päivä. -- Kantalan rannassa ei tarvinnut kauan huhuilla, siellä kun oltiin juuri muutenkin lähdössä, ja Tartinsalon ja Sillantaan uiskot odottivat jo niemen kainalossa.

Kun vihdoin päästiin perille, oli Rapolassa jo hääilo ylimmillään. Rapolan vanha, komea, harmaahapsi isäntä kantoi pöytään kokonaisia karhunreisiä ja hirvenlapoja. Hänen tyttärensä, vaalea Pilvikki -- Rapolan emäntä oli jo aikoja sitten kuollut -- laski tynnyristä kuohuvaa olutta haarikan toisensa jälkeen. Suurista simasammioista saivat vieraat itse täytellä juomasarviaan.

Mutta vasta illan tullen oikea hääilo alkoi. Kaikki kuuluisimmat sankarit ja ihanimmat immet aina Laukosta Sysimäkeen ja Hornanjärvestä Harvialaan nähtiin nyt Rapolassa. Suurimmat soittajat antoivat kanteleittensa kaikua ja laulajat lauloivat kilpaa sankareitten urotöistä. Nuorten leikit ja kisat jatkuivat loppumattomiin. Mutta kun ilta kääntyi yölle ja tuli pilkkosen pimeä, silloin vasta tuli hääjuhlien ihmeellisin hetki: morsiusmatka. Kylän nuoret olivat jo aikaisemmin tehneet morsiuspolun. Se tehtiin aina mahdollisimman salaa nuorikoilta ja mahdollisimman mutkikkaaksi. Rapolan morsiuspolku kulki polvitellen rannalle, sitten harjulle ja sieltä takaisin taloon. Kuin taikavoimasta syttyivät kymmenet komeat hääkokot rannalle ja sadat tuohukset morsiuspolun kahdenpuolen. Nyt alkoi häämatka. Ensin astuivat morsian ja sulhanen tuohusten valaisemaa polkua. Heidän jälessään tulivat soittajat soittaen. Ja sitten koko muu hääväki aina kaksittain käsikädessä laulaen:

"Ruvetkasme, rohjetkasme Älkäs ääntämme hävetkö! Polku pyhä kulkekasme Kaunihissa joukossa!"

Vielä morsiusmatkan jälkeenkin jatkui ilonpito syvälle yöhön. Voima nautti häiden riemusta koko sielullaan. Hän oli mukana kaikissa leikeissä, kaikissa kisoissa, varsinkin siellä, missä ihanan Pilvikin sininen liina liehui. Mutta Sampsa jurotti yksikseen rantakivellä välittämättä mistään.

* * * * *

Seuraavan päivän iltapuolella nousivat Sampsa ja Voima Rapolan harjulle, jonka laella oli kuuluisa pakolinna. Se oli suuri ja hyvinvarustettu. Ihmeissään katselivat miehet linnan vankkoja valleja ja niiden päällä olevaa hirsistä rintamuuria, jossa oli paljon ampumareikiä. Vallien sisäpuolella oli monta harjakattoista kotaa, eläinten suojia, kaivo, suuri röykkiö kuumennuskiviä ja paljon muuta. Vainon aikana muutti näet tänne koko seutu tavaroineen kaikkineen linnan vallien suojaan. Sampsa katseli ihmeissään linnan rakenteita, mutta Voima kapusi valleille, nojasi rintamuuriin ja antoi katseensa kulkea yli siintävien selkien ja saarien, yli metsäisten vaarojen ja kukkuloitten, yli syksyisen väriloiston. -- Äh, ihana on tämä jäämien maa Häme, ihana! huokasi hän. Ja ihania ovat Hämeen immet!

Samassa kapusi hänen vierelleen Sampsa. Hänkin loi katseensa yli ihastuttavan näköalan, mutta se tuntui tekevän hänet vieläkin surunvoittoisemmaksi. Oi, hän ei tahtonut nähdä kauneutta, ei mitään! Voima ei kuitenkaan huomannut kumppaninsa otsakurttuja, vaan alkoi toimessaan puhua: "Tiedätkös, että minua haluttaisi maksaa jäämeille samalla mitalla. Et ole ikinä ihanampaa impeä nähnyt kuin tuo Rapolan Pilvikki! Siitä se pitää emäntä tulla Harvettiin. Olen yrittänyt lähestyä häntä kaiken aikaa, mutta turhaan. Kuules, ryöstetään tyttö ensi yönä! Veneellä kiireesti vain selän yli ja sitten ratsuillamme Suomeen."

"Älä, veikkonen, ajattele mitään sellaista! Etkö muista, että ukko Rapo on jäämien vanhin, kuningas, jota koko Häme kuulee. Näethän nuo komeat pirtit tuossa, linnan tässä, vain reko voi tällaisia rakentaa. Jos nyt immen ryöstäisimme, sytyttäisi Rapo heti merkkitulen tuon kivikummun päälle, vastaukseksi syttyisivät kymmenet tulet tuonne selkien rannoille, Hämeen kaikille äärille ja jäämien parhaat pojat rientäisivät kiireesti Rapolaan. Sitten ne hyökkäisivät kostoretkelle kotiseudullemme. Meri antaa meille jo kylliksi vartioimista, emme enään uskalla ärsyttää naapureitamme maaltapäin niskaamme. -- Mutta, mies hyvä, puhu asiasta kunnon ukko Rapolle! Ehkä hän hyvinkin antaa sinulle tyttärensä."

Kuin kutsuttuna astui ukko Rapo mäen rinnettä miesten luo.

"Kuules, Rapo, etkö antaisi tytärtäsi minulle vaimoksi? Maksan lunnaat sellaiset, ettei ikinä sinulle sellaisia tarjota!"

Rapo myhäili: "Paljon täällä on kosijoita käynyt, paljon -- en ole tytärtäni antanut.-- Mutta kuules, sinähän olet se, josta täällä Hämeen mailla on puhe käynyt, että murrat miekan käsissäsi?"

"Minä."

"Ja sinähän se olet, joka kyykistyt hevosen alle, suoristut ja hevonen nousee ilmaan."

"Minä."

"Sinähän kerran katselit kummulla lähestyvää vainolaisjoukkoa. Kaksi miestä juoksi silloin toisten edellä kimppuusi, mutta sinä otit toisen miehen oikeaan, toisen vasempaan käteesi ja nostit ne korkealle ilmaan. Sitten viskasit miehet mäeltä vasten vainolaisia, ja pelästyneenä läksivät kaikki pakoon -- yhtä miestä!"

"Minä."

"No niin, sinulle annan tyttäreni, sillä kuuluisampaa sankaria ei liene ilman alla. Tuossa on kourani, lunnaista sovimme myöhemmin."

Voima oli kuin unessa. Pilvikki oli siis hänen, hänen! -- Suurena, ihanana aukeni siinä näköala yli syksyisen luonnon. Ja Voimasta tuntui, ettei maailma koskaan ollut näyttänyt niin suloiselta kuin nyt, ei tuuli koskaan puhaltanut niin pehmeästi kuin nyt, ei taivas koskaan kaareutunut niin kauniisti kuin nyt. -- Oi, ihmeellistä on elämä! Kuka voi sen syvyydet tutkia, sen salaisuudet ymmärtää!

Syksyinen ilta.

Kultarannan emäntä oli menossa Karvettiin. Hän oli vasta muutamia kertoja nähnyt Karvetin uuden emännän, kauniin Pilvikin. Mutta kuitenkin hän oli jo ruvennut pitämään tuosta lapsesta, joka aina oli niin lempeän surunvoittoinen. Eikä se nyt ihme olekaan, jos on surullinen, ajatteli hän. Niin nuorena joutui vieraan heimon keskuuteen, sinne jäi koti, sinne jäi heimo, sinne lapsuuden leikkikentät, muistot. -- Ja Kultarannan emäntä kiirehti askeleitaan. Karvetin miehet ovat nyt syysmetsässä, jatkoi hän mielessään. Kuinka nyt ikävöikään Pilvikki, hentoinen lapsi! Joutukaa jalkani!

* * * * *

Hämärtyi jo syksyinen ilta, kun Kultarannan emäntä vihdoin teki lähtöä Karvetista. Pilvikki läksi saattamaan. He kulkivat äänettöminä pimenevää polkua metsän läpi rannalle. Joskus voi äänettömyys sanoa enemmän kuin pitkät puheet. Ainakin tunsi äiti nyt, että tuo lapsi hänen rinnallaan kärsi. Kun he vihdoin pääsivät rannalle, painoi Pilvikki päänsä nyyhkyttäen äidin syliin.