Part 2

Kaiken syksyä oli Helkky hoippunut tuon ja tämän -- elämän ja kuoleman -- välillä. Nyt vihdoinkin oli paraneminen täydellä todella alkanut. Ja ihmeellistä, nyt hän jo melkein viihtyi täällä alussa hän ei ollut tahtonut elää. Tuntui senkin tähden rattoisammalta, kun hän niin hyvin ymmärsi veljien kieltä ja voi jutella heidän kanssaan. Kyllähän hän oikeastaan Champagnessa, Burgundissa ja Provencessakin ymmärsi, mitä ihmiset puhuivat, mutta itse hän osasi vain yksin sanoin jotain ilmaista. Mutta tämän maan kieli oli niin Svitjodin [Svitjod = svealaisten maa. Historiallisissa tarinoissa käytetty Keski-Ruotsin nimitys.] kielen kaltaista, ja sitähän hän oli jo lapsuudessaan oppinut. Erikoisesti piti Helkky parista kolmesta veljestä, jotka usein istuivat hänen pienessä sairassuojassaan. Nuori Bruuno, veli veikeä, tuli usein ja kertoi niin hassuja juttuja, että Helkyn täytyi väkisinkin nauraa. Usein tuli myöskin eräs iiriläinen munkki, joka oli niin tuiki harvapuheinen, että veli Bruuno oli heti, kun hän oli luostariin saapunut, antanut hänelle nimen Frater Taciturnus (veli vaitelias). Tätä nimeä sittemmin luostarissa aina käytettiin. Frater Taciturnus puhui hyvin murtaen tämän maan kieltä ja sekotti puheeseensa latinaa, jos ei löytänyt muita sanoja. Helkyn luo tullessaan hän ei tavallisesti sanonut mitään, mutta hänellä oli aina jotain näytettävää. Milloin hän toi puoleksi valmiin maalauksen, milloin puunveistoksen, milloin harvinaisen kukan. Helkky oikein odotti hänen tuloaan. Eniten piti Helkky kuitenkin 17-vuotiaasta luostarin sisäkoulun oppilaasta Liudolfista, joka oli niin lahjakas, että hänestä odotettiin paljon. Niin, heillähän oli aina kovin paljon kerrottavaa toisilleen.

Tuossa jo astuikin Liudolf tuntiensa päätyttyä sairassuojaan. Valkea paloi uunissa -- syksyn kylmät alkoivat -- valaisten huonetta, jossa ei näkynyt muuta kuin sairaan sänky, pöytä, rahi ja seinällä krusifiksi. Liudolf kohenteli tulta ja istahti rahille sanoen: "Kuules, Helkky, kertomuksesi pitkästä talvimatkasta pohjanperillä jäi eilen aivan kesken, kun tuli tänne toisia veljiä. Sinä pääsit siis vihdoin Svitjodiin. Oleilit siellä kuninkaan luona ja hiivit kerran pakanoitten uhrilehtoon, jonka keskellä oli komea temppeli. Sinä aijoit mennä temppeliin nähdäksesi nuo kolme kuulua epäjumalan kuvaa, mutta..."

"Niin, Liudolf, olin aivan temppelin lähellä, kun vartija tuli ja varjelkoon! Hän oli surmata minut, muukalaisen. Minun piti kiireesti lähteä muitten soit... kulkijoitten kanssa tuntureitten yli tröndien [Tröndit, Keski-Norjan asukkaat] maahan. Hiihtokeli oli mainio..."

"Hiihtokeli! Mitä se on?"

Helkky hymyili: "Näes, kun on oikein paljon lunta ja se kovettuu, niin silloin sidotaan jalkoihin kaksi oikein sileätä lautaa, työnnetään sauvoilla ja hiihdetään yli nietoksien. Et usko, kuinka hirveän hauskaa on laskea huimaavia mäkiä."

"Kun minä tulen Kultarantaan, niin hankithan, Helkky, minullekin sellaiset jalkalaudat?"

"Sukset ne ovat. Tietysti hankin, jos vielä joskus Kultarannassa lienen."

"Mutta mihin sinun kertomuksesi jäikään. Läksitte tröndien maahan."

"Niin, en ikinä unohda yötä, jonka vietimme tunturin laella, nuotion ääressä. Savu nousi patsaana korkeuteen. Tähdet tuikkivat taivaan korkeassa kuvussa ja siniset revontulet loimottivat pohjan taivaalla. Ilma oli täynnä ihmeellisiä sointuja. Silloin tunsin, miten pieni on ihminen, miten turhaa hänen elämänsä."

Liudolf eli mukana. "Jatka", pyysi hän.

"Tröndien maassa majailimme mahtavan Håkon jaarlin luona ja soit... ja meitä kestittiin hyvin. Me pääsimme jaarlin kanssa suureen uhrijuhlaan. Täälläkin oli lehto ja temppeli. Pääsimme temppeliinkin ja näimme siellä kultakoristeiset jumalan kuvat. Uhriverta priiskoitettiin meidänkin päällemme pyhällä vihdalla ja sitten siveltiin sillä temppelin seinät punaisiksi. Sillä aikaa kun uhriliha kiehui temppelin keskellä suuressa padassa, joimme kuohuvia olutmaljoja jumalten kunniaksi."

"Joitko sinäkin?"

"Join tietysti ja söin uhrilihaa."

"Jeesus Maria, mutta sinähän saastutit itsesi epäjumalan uhrilla ja semmoisesta on hirveä rangaistus! Se on yksi kahdeksasta pääsynnistä."

"Älähän nyt kauhistu! Tiedäthän, etten ole kastettu, vaikka veljet usein puhuvatkin siitä valkeasta."

Mutta Liudolf touhusi: "Kun tulen mieheksi, lähden tröndien maahan, kaadan epäjumalan kuvat, syöksen maahan temppelin ja kastan kaikki."

"Kultarantaanhan olet luvannut tulla", hymyili Helkky.

"Tietysti Kultarantaan ensin, mutta sieltä sitten sinne, missä vielä seisoo pahanhengen temppeli."

"Lienevätkö nuo haltijat niin pahoja! Svitjodissa seisoo yhä temppeli jumalankuvineen, vaikka siellä on paljon kastettuja ja monta kirkkoa."

"Sinä olet auttamaton, Helkky! Et koskaan myönnä, että pakanain palvelemat epäjumalat ovat pahoja."

Helkky ei tahtonut ärsyttää innostunutta poikaa, siksi hän virkkoi: "Lupasit eilen kertoa tämän maan kuninkaasta."

"Nuoresta Otosta", jatkoi Liudolf heti. "Niin näes, hänelle tarjottiin puolisoa, jos kuinkakin monesta ruhtinasperheestä. Mutta hänen isänsä vanha Otto uneksi suuria ja lähetti kosiomiehet itse Byzantion keisarin luo, jolla oli ihanuudestaan kuulu tytärpuoli Theophano. Mutta Byzantiossa nousi suuri ilo, vai barbaarien kuninkaalle kaunis Theophano! Ja kosiomiehet ajettiin pilkaten pois. -- Mutta sitten keisari murhattiin ja uusi keisari huomasi, miten edullista hänelle olisi, jos saisi liittolaisekseen meidän mahtavan Oton ja siksi hän lupasi Theophanon. Ei siinä auttaneet kauniin Theophanon kyyneleet, suuren seurueen kera lähetti keisari hänet Italiaan, jossa vanha Otto oli poikineen. Itse pyhän Pietarin kirkossa Roomassa vietettiin loistavat vihkiäiset, ja nuori Otto oli ylen onnellinen, kun hän palasi nuoren vaimonsa kanssa tänne kotimaahansa. En ikinä unohda tuota saattoa: loistavat aseet, kultatupsut, höyhentöyhdöt, silkkiloimet! Kaikki sanoivat, että se oli vielä komeampi saattue kuin vanhan Oton ennen vanhaan. Muistathan, mitä olen kertonut Adelheidista, jonka vanha Otto pelasti Ivrean kreivin vallasta ja toi hänet sitten puolisonaan tänne?"

"Muistan niinkin! -- Taitaa olla hyvä hallitsija tämä toinenkin Otto?"

"Luja hän ainakin on. Kyllä hän sai Baijerin Juditin ja Schvabenin Hedvigin äkkiä tottelemaan. -- Italiaan vain kuuluu hänenkin mielensä palavan, ja silloin täällä taas mellastavat rosvot ja ryövärit, jos hän lähtee. On hyvä, että meidän luostarin muuri on niin korkea." -- -- --

Oli ilta. Muutamat vanhimmat munkit istuivat apotin huoneessa neuvotellen Helkyn tilasta. Lääkäriveli selosti: "Käsi on kyllä terve, mutta nyt hän on taas tullut yhtä kummalliseksi kuin alussakin: ei puhu, ei syö, ei nouse vuoteesta." Veljet tuumivat kauan, mitä pitäisi tehdä. Ehdotettiin yrttejä, kylpyjä, pyhäinjäännösten ihmevoimaa ja jos jotakin. Kaikki sanoivat ajatuksensa, Frater Taciturnus vain on vaiti. Vihdoin apotti kysyy hänen mieltään ja silloin hän vastaa: "Tekke työ. Otiositas inimica est animæ." [Laiskuus on sielun vihollinen.] Kaikkien kasvot kirkastuivat: työ, se se varmaan parantaa! Ja Helkyn hoito jätettiin Frater Taciturnukselle. -- -- --

Tämä osasi mainiosti keksiä askarteluja Helkylle. Hän puhui vain silloin tällöin sanan, mutta hän aivan kuin aavisti, mistä Helkky piti. Ensin työskenneltiin luostarin asepajassa, aika kun oli kovin rauhaton. "Rosvo tullee, pittä olla, millä frater lyö sitä nasukseen", toimitti hän Helkylle. -- Sitten he maalailivat tauluja ja veistivät ristiinnaulitunkuvia, joita lähetettiin pakanoille epäjumalten sijaan. Viimeiseksi he valmistivat ihmepuun, jommoista ei ennen oltu kuultu, eikä nähty. Itse apotti ihastui siihen niin, että se asetettiin kirkon pääalttarille. Kultalinnut istuivat sen oksilla ja vihreät lehdet välkkyivät kynttilöitten valossa.

Kaikki luostarin asukkaat olivat iloissaan nähdessään, miten Helkyn terveys nopeasti palautui veli Taciturnuksen viisaassa hoidossa. Pian sai Helkky tehdä pieniä matkoja luostarin ympäristöön metsiin ja vuorille. Ja sydäntalven aikana lähetti Frater Taciturnus hänet Liudolfin kanssa läheiseen kaupunkiin katsomaan hullunkurista narrijuhlaa, jota pojat aivan kuollakseen nauroivat. Ja onkos hassumpaa nähty: Narripiispa astuu juhlakulkueen edellä matkien surkeasti messua ja hänen jälessään tulevat narripapit ja -kuoripojat mitä hullunkurisimmin puettuna. Kuoripojat soudattivat ilmassa suitsutusastioita, joissa paloi -- kengänrajoja! Kirkossa viimeiseksi matkittiin kaikkia toimituksia yleisen ilon vallitessa. -- Toiset veljistä jo pudistelivat päätään näille parannuspuuhille, mutta silloin sanoi apotti: "Frater Taciturnus kyllä tietää, mikä sopii Helkylle."

Apotti on matkalla.

Talvi oli kääntänyt kylkeään, tultiin kevätpuolelle. Rosvot alkoivat taas liikuskella, kuten niin monasti ennenkin. Kaksi kertaa ne olivat uhanneet itse luostaria, mutta sen muurit olivat vahvat, sen veljet tottuneita aseitten käyttöön, joten vaara vältettiin. Elämä oli kaiken kaikkiaan käynyt niin rauhattomaksi, että apotti päätti lähteä kuningas Oton luo neuvottelemaan asiasta ennenkuin tämä lähtisi aikomalleen Italian retkelle.

* * * * *

Apotti on matkalla -- Bruuno, veli veikeä, astui reippain askelin luostarin puutarhaan.

Apotti on matkalla -- Bruuno, veli veikeä, hymyili.

Apotti on matkalla -- Bruuno, veli veikeä, vihelti.

Siinä hän jo saapui kellarimestarin matalaan majaan. "Kuules, ukko, nyt sinä aukaiset parhaan viinitynnyrisi tapin ja annat veljille ylimääräisen viiniannoksen."

"Enkä aukaise!"

"Noo, mutta tiedäthän, että munkinkin sielu kaipaa joskus ilahduttamista -- ja apottihan on matkalla. Aukaise toki!"

"Enkä. Ei ole liikoja viinejä varastossa. Hyvä kun päästäisiin tavallisin annoksinkin kesään."

Bruuno kynsi korvallistaan, millä kummalla hän saisi ukon taipumaan! -- Jopa hän keksi: "Tiedätkö, kun vielä kuluu vähän kolmattakymmentä vuotta, kun tulee vuosi 1000, silloin tulee maailmanloppu. Ja silloin katoaa kaikki: maailma, luostari ja sinun viinitynnyrisi. Jos nyt annat meille parasta viiniäsi, niin pelastut tuosta kauheasta kuumuudesta ja sielusi rientää ohi kiirastulen paratiisin kukkaiskentille."

Ukko tuli miettiväiseksi, ja kun veli Bruuno vielä hetken oli käyttänyt kerkeätä kieltään, niin jopa aukaisi ukko tynnyrinsä.

* * * * *

Veli Bruuno järjesteli suurella touhulla refectoriumia, sillä illalla piti täällä olla juhla vanhaan hyvään tapaan. "Suotta ne lähettivät tänne tuon clunyläisen apotin", puheli hän itseksensä, "Eihän meidän luostarissa ollut mitään sellaista kuin oli luostareissa alppien tuolla puolen. Kunnollisesti täällä elettiin vallan. Jos joskus pidettiin tällainen pieni juhla, niin mitäs pahaa siinä, tarvitseehan munkinkin sielu joskus ilahduttamista. Hyvä mies tuo apotti muuten, vain liian ankara. Mutta nyt -- apotti on matkalla." Bruuno, veli veikeä, vihelti.

Samassa saapuivat Helkky ja Liudolf tuoden havuja ja lehviä, joilla koristettiin seinät ja katto. Sitten he asettivat kynttilöitä pöydille ja seinäpihteihin, jott'ei tarvinnut polttaa käryäviä tulisoihtuja. Viimeiseksi he kantoivat pöytään viinisammion ja höyryävät illallisruuat. Illalliskello soi. Helkky nojasi vasten akkunaluukkua ja katseli, kuinka veljet tyytyväisesti myhäillen astuivat refectoriumiin.

Sattui niin onnellisesti, että päivällä oli luostariin tullut kaksi matkamiestä, jotka nyt veljien mukana tulivat illalliselle kohottamaan juhlailoa. Toinen vieraista oli karannut munkki, joka nyt soittajana ja laulajana kierteli maailmaa. Toinen oli virkaheitto pappi, ylen oppinut. Vieraat olivat vaihtaneet matkavaatteensa ja esiintyivät nyt sangen hienoina, varsinkin pappi. Hänellä oli jalassaan uusmuotiset kengät, joissa oli kyynärän pituiset kärjet ja silkkisukat. Kultasoljella kiinnitetty purppuramantteli teki hänen olentonsa aivan majesteetilliseksi. Aluksi istuttiin hiljaa, mutta kun oli päästy ateriaan, kirposivat kielien kannat. Vierailla oli äärettömän paljon kerrottavana uutisia suuresta maailmasta. Helkkykin kuunteli yhtenä korvana. Vieraat tulivat Bretagnesta, jonka ihmeellisistä oloista he kertoivat. Heimopäälliköt hallitsivat siellä heimojaan kuin isät lapsiaan. Siellä piispat ja papit olivat naimisissa, siellä ei ollut rosvoja ei ryöväreitä. Oi, siellä kelpasi elää! Sitten he olivat olleet Normandian kuninkaan Rikhardin luona. Rikhard rakennutti lakkaamatta kirkkoja ja luostareita, sillä hän oli sangen hurskas, vaikka oli isoisänsä Rollon nähnyt uhraavan ihmisiä. Paljon he tiesivät Akvitanian, Toulousen ja Burgundin asioita. Mutta ylimmilleen nousi jännitys, kun pappi rupesi kertomaan Englannin kuninkaan Edvardin surkeasta murhasta, jonka äitipuoli oli kavalasti suunnitellut.

Aterian päätyttyä täyttelivät veljet yhä maljojaan viinisammiosta. Korkealle kohosi tunnelma, kun kulkijamunkki nouti luuttunsa. Ensin lauloi hän pari latinaista laulua. Mutta vasta sankarilauluihin päästyään sai hänen äänensä lämpöä. Siinä jo kaikui Ludvigin laulu, Isambertin laulu, Vilhelmin laulu, osia Rolandin laulusta ja viimeiseksi Kaarle Suuren ihmeellinen retki itämaille. Veljet olivat vallan haltioissaan. Mutta Helkky istui nurkassaan kokoonkyyristyneenä. Hän värisi tuskasta, tuo soitto raastoi hänen sieluaan pohjia myöten. -- Hetken levähdettyään lauloi kulkija vielä synkän Muspililaulun, joka kuvasi maailmanloppua. Sitä kuunnellessaan siunasi kellarimestari hetkeä, jolloin oli aukaissut viinitynnyrin tapin. Viimeiseksi lauloi munkki pitkän Heliandin, jonka kauniit kuvaukset Vapahtajan elämästä synnyttivät pyhän tunnelman refectoriumissa. Kauan istuttiin ääneti, kunnes kulkijapappi nousi, joi maljansa pohjaan ja alotti puheen:

"Rakkaat veljet! Minäkin olen kerran kuulunut teidän pyhään säätyynne, olen ollut pappi. Mutta tiedonjano ajoi minut maailmalle. Tahdoin löytää totuuden, niin totuuden. Ja kuinka minä olenkaan etsinyt! Olen samoillut Eerinin ääret ja Pohjan kaukaiset perukat. Olen käynyt Roomat ja Byzantiot. Olen viettänyt öitä nuotiotulella turkkilaisen tietäjän luona. Olen istunut rabbinin luolan suussa erämaan syvyydessä. Mutta, oi veljet, totuutta en sittenkään löytänyt. Vasta vuosien takaa tulin uskottomien musulmannien maahan Hispaniaan. Siellä Cordovan korkeakoulussa löysin totuuden aarteen. Ja koska olen jalo ja ylevä sielu -- pappi tyhjensi maljan -- tahdon jakaa teillekin, veljet, totuuden muruja. Niin, muruja ne vain ovat, mitä tällaisena iltahetkenä voin jakaa totuuden aarteestani, pieniä muruja! -- Veljet! Te uskotte noitiin ja ihmissusiin. Te uskotte, että paholainen pukinsorkkineen tuo ruton ja kuoleman. Te uskotte pyhänjäännösten voimaan, enteisiin ja paljoon muuhun. Mutta minä sanon teille totuuden: tuo kaikki on turhaa, on valetta! Sillä katsokaas, kunkin ihmisen kohtalo on kirjoitettu tähtiin. Niin tähtiin! Ja mitä tähtiin on kirjoitettu, sitä ei muuksi voi muuttaa, ei noita, ei enne, ei ryppyinen piru. Jos syntymähetkellä tarkkaamme tähtien asentoa, saamme silloin ikäänkuin avaimen käteemme tuon ihmisen kohtalon selittämiseksi, saamme hänen horoskooppinsa. Veljet! Nyt on tähtikirkas ilta. Tulkaa, niin näytän teille totuuden aakkoset yön taivaalta!"

Helkky oli jännitetyin mielin seurannut esitystä. Nyt hän seisoi veljien kanssa luostarin tummalla pihalla, jota rakennukset joka puolelta ympäröivät. Kaikkien katse oli kääntynyt taivaalle, ja oppinut pappi selitti: "Tämä taivaankannen isoympyrä jaetaan kahteentoista osaan, 'kotiin'. Kullakin kodilla on oma salaisuutensa. Tuossa on onnen ja elämän koti. Tuossa uskonnon, tuossa terveyden, tuossa kuoleman, tuossa ystävyyden koti. Kullakin planetilla on erikoisvoima. Jos Jupiter ja Saturnus lähestyvät toisiaan, tapahtuu suuria asioita. Jos syntyy neitseen tähtien merkeissä, tulee lapsesta hiljainen, jos härän, tulee raju."

Veljet palasivat hiljaa refectoriumiin syvästi kunnioittaen miestä, joka oli osannut nostaa tulevaisuuden verhoa ja näyttänyt heille totuuden aakkoset yön ylevältä taivaalta. Kaikki istuivat ääneti mietteissään. Helkystä tuntui, ettei hän ollutkaan refectoriumissa, vaan jossain kaukaisuuden maassa tähtien tuolla puolla.

Veli Bruunosta alkoi kuitenkin tunnelma tuntua liian juhlalliselta. Siksipä hän nousi, rykäisi ja alkoi: "Veljet! Te tiedätte, kuinka ylen oppinutta väkeä ovat naapuriluostarimme nunnat. Olemme pyhän ihmetyksen vallassa kuulleet, kuinka abbedissa siellä puhuu kreikkaa ja latinaa kuin äidinkieltään ja kuinka hän on opettanut nuo jalot kielet nuorelle nunnalle, Roswithalle. Ja hänen opetuksensa on kantanut hedelmiä, nunna Roswitha on alkanut kirjoittaa latinankielisiä runoja, jotka ovat meitä suuresti ihastuttaneet. Mutta nyt, veljet, minä kerron vielä ihmeellisempää. Roswitha on alkanut kirjoittaa näytelmiä! -- Tämä hurskaan sisaren esimerkki on syvästi vaikuttanut meihin -- veli Bruunoon nimittäin -- ja me olemme seuranneet esimerkkiä ja kirjoittaneet myöskin näytelmän tapauksesta, jonka sattumalta tiedämme nunnaluostarista. Jos ei veljillä ole mitään sitä vastaan, esitämme näytelmän vielä tänä iltana."

Munkkien hartiat hytkyivät, kun Bruuno ja kulkijavieraat poistuivat. Kohta oli refectoriumin nurkassa näyttämö. Veli Bruuno oli abbedissan puvussa niin hullunkurisen näköinen, että itse Frater Taciturnuksen täytyi nauraa. Kulkijapappi oli nunnan puvussa esittäen Roswithaa. Näytelmä alkoi.

Abbedissa (sormiaan heristäen). Niin, sisar Roswitha, minä olen lukenut sinun näytelmäsi ja siinä on pahahenki.

Roswitha (vavisten). Pahahenki! Ei suinkaan, äiti! Eihän se ole mahdollista!

Abbedissa. On, se on mahdollista. Sillä jos mies ja kaikki mitä hänessä on, tulee sisaren mieleen, niin siinä on pahahenki. (Näyttämölle ilmestyy sarvipäinen mies.)

Veljet ovat pakahtua nauruun. Mutta voi -- ovella seisoi apotti!

Syntyi kuolemanhiljaisuus. Veljet ovat hämmästyksen lyömiä, kukaan ei saa sanaa suustaan. Veli Bruuno toipui ensiksi. Uskomattoman pian hän vapautui abbedissan puvusta ja lähestyi hitaasti apottia, miettien, mitä kummaa sanoisi puolustuksekseen. Silloin kuiskasi Frater Taciturnus hänelle sanan "acedia". Veli Bruunon kasvot kirkastuivat, niin juuri "acedia". Ja hän alotti rohkeasti: "Rakas isä! Älä tuomitse tekoamme liian ankarasti! Emme ole tehneet mitään kahdeksasta pääsynnistä. Olemme vain hiukan huvitelleet. Munkkikin kaipaa vaihtelua. Muuten tulee tuo luostareitten kauhea vitsaus: acedia, sielun tylsyys, josta jo Hieronymus varotti. Jos kuitenkin isä, sinun pyhä tahtosi vaatii meille rangaistusta, niin rankaise sitten yksin minua, sillä minä olen tämän illan järjestänyt ja olen syypää kaikkeen."

Apotin viha oli Bruunon puhuessa paljon lauhtunut ja nuo viimeiset miehekkäät sanat tekivät hyvän vaikutuksen hänen suoraan luonteeseensa. Siksi hän vain lyhyesti sanoi: "Kukin veljistä menee heti kammioonsa ja polvistuu krusifiksin eteen. Sitten puolen yön aikana tulette kaikki kirkkoon yksityisrippiin. Pyhä Neitsyt avatkoon silmänne näkemään rikoksenne suuruuden!"

Munkit hiipivät kammioihinsa, ja Helkky ja Liudolf menivät nukkumaan. Apotti asteli pimeän pihan poikki asuntoonsa kerraten mielessään parannuksen asteet: conversio mentis, confessio oris, vindicta seu satisfactio peccati [mielenmuutos, synnintunnustus, hyvitys ja sovitus]. -- Koulutuvan viereisestä huoneesta loisti valo. Apotti aukaisi oven ja näki, että veli Paulus, koulumestari, valvoi siellä pergamenttiensa ääressä. Hän kirjoitti merkillistä aikakirjaa ja oli niin syventynyt menneeseen aikaan, ettei ollenkaan huomannut, kuinka apotti aukaisi ja sulki oven. Hänen ympärillään oli paljon aukinaisia pergamenttikääröjä ja kirjoja. Vihdoinkin väsyi piirrintä kuljettava käsi ja isä Paulus huokasi: "Oi, menneisyys, oi, te vuosisatoja sitten eläneet sukupolvet! Tulette luokseni hautakumpujen hämär'yöstä! Näen teidän kyyneleenne, näen teidän tuskasta värisevät sielunne. Näen teidän ilonne, kuulen teidän riemuiten laulavan kevätvirsiä. Kristus, Mestari! Sinä, joka teit sokeat näkeviksi, minun silmäni sinä aukaisit näkemään vuossataiseen yöhön. Kiitos sinulle, Herrani ja mestarini! Sinun rakkautesi on rajaton, sinun hyvyytesi vailla ääriä." -- Munkin pää painui pergamentille ja hän vaipui uneen. Mutta luostaria ympäröivä tumma metsä valvoi. Tyyneenä, värähtelemättömänä se vartioi laakson pohjassa lepäävää luostaria. Ja juhlallisena kaartui tähtitaivas yli öisten vuorten.

Sydänyön aikaan kulki munkki toisensa jälkeen haamun lailla poikki pihan kirkkoon. Kullakin oli palava kynttilä kädessä. Kirkon ovella veli Paulus sammutti kynttilän ja sirotti jokaisen päälle tuhkaa. Kirkko oli pimeä. Pääalttarin takaisessa komerossa oli apotin rippituoli, jonka eteen veli toisensa jälkeen kumartui synnintunnustusta tekemään.

Kun viimeinen veli nousi apotin luota, syttyivät kirkon valot kuin taikavoimasta. Apotti astui alttarille ja luki rippimessun. Sitten veljet lähtivät kirkosta. Kirkon ovella sytytti isä Paulus kunkin kynttilän ja priiskotti vihkivettä veljien päälle puhdistuksen merkiksi.

Pihalla pysähtyivät veljet hetkiseksi tiedustellakseen toisiltaan, mitä kullekin oli määrätty synnin sovitukseksi. Kaikki olivat hämmästyksissään, sillä rangaistus oli heistä uskomattoman lievä. Vain päivän paaston oli apotti määrännyt kullekin. Veli Bruunon piti kuitenkin tämän lisäksi maata aamumessun ajan kirkon kiviportailla viitenä päivänä peräkkäin, ja muut veljet kulkivat mennen tullen hänen ylitsensä. Munkit huokasivat helpotuksesta. Tuo clunyläinen oli sittenkin mies, oikeudenmukainen, ymmärtävä! Ja munkkien katse kääntyi kiitollisena kohti kirkasta tähtitaivasta. Siinä oli aukinaisena heidän edessään talviyön majesteetillinen kohtalonkirja, johon enkeli kultaisella piirtimellä kirjoitti elämän ja kuoleman, onnen ja kyynelten ikuisia salaisuuksia.

Vuorella.

Kevätpurot solisivat, laakso oli laulua täynnä. Helkky asteli vuoripolkua jousi selässä. Hän meni luostarin metsään linnustamaan -- veljet pitivät lintupaistista.

Oi, miten ihanalta tuntui astua aamuilmassa. Joka pensas piipitti, joka puu puheli. Ilma suhisi, metsä raksui. Oli kevät, kevät, kukkien aika, onnen aika, auvon aika. Helkky muisti Kultarantaa. Sielläkin on kohta kevät niin ihana, ettei sellaista muualla voi olla, sillä siellä on äiti -- äiti!

Ja katso!

Leivonen livertää ilmassa: äiti, äiti!

Peipponen laulaa lehdossa: äiti, äiti!

Käki kukkuu kuusikossa: äiti, äiti!

Sammakkokin kurnuttaa puron partaalla: äiti, äiti!

Helkky jää ihmeissään kuuntelemaan. Ja voi! Nyt laulaa koko ilma, koko metsä, kaikki vuoret, laaksot, maat, notkelmat yhtä ainoata suurta kevätvirttä: äiti, äiti!

Helkky kääntyi äkkiä ja riensi takaisin luostariin. Ensimäiselle veljelle, jonka hän tapasi, sanoi hän: "Minä lähden kotiin Kultarantaan. Mieleni palaa pohjolaan, synnyinmaahani Suomeen! Se on kevään maa niin ihana, että aurinkokin sitä katselee yökaudet."

* * * * *

Veljet ovat tärkeässä neuvottelussa. Apotti puhuu: "Me toivoimme tuosta miehestä niin paljon, toivoimme hänestä synnyinmaansa käännyttäjää. Ja nyt hän lähtee, eikä hän ole edes kastettu." -- Kauan keskustelivat veljet Helkyn lähdöstä, joka oli niin odottamatta tullut heidän eteensä. Päätökseksi tuli, että Helkyn lähtöä ei estetä, mutta Frater Taciturnuksen on koetettava taivuttaa hänet kasteeseen.

Frater Taciturnus riensi iloisena Helkyn luo, sillä hän tunsi "poikansa". Helkyllä ei ollut mitään sitä vastaan, että hänet kastettaisiin, hän oli itsekin sitä usein ajatellut kuunnellessaan kertomuksia Kristuksesta ja pyhimyksistä.

Luostarikirkon ovenpielessä oli suuri kastemalja. Mutta veli Bruuno tahtoi itsepäisesti, että Helkky kastettaisiin vanhassa kastekappelissa, joka sijaitsi puron partaalla, vähän matkaa luostarista. Kappelia ei vuoskymmeniin oltu käytetty ja se oli sentähden ränsistynyt. Veli Bruuno lupasi korjata sen, ja niin päätettiin Helkky kastaa kappelissa.