Part 1

ONNEN KANNEL

Historiallinen kertomus

Kirj.

HILDA HUNTUVUORI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.

SISÄLLYS:

Kultarannan emäntä. Etelään. Valoa. Pimeyttä. Luostarissa. Apotti on matkalla. Vuorella. Äiti ja tytär. Kaskesmaalla. Hämeessä. Syksyinen ilta. Sampsa. Salolle, salolle. Kotona. Toinen syksy. Metsänkävijä. Karvetin Voima. Ilma. Kevät keskellä syksyä. Pyhässä lehdossa. Vuonna 1000.

Kultarannan emäntä.

Aamuaurinko kultasi selät ja salmet, saarien rannat ja keväisen metsän. Siinä lahdelman rannalla, riippakoivun alla seisoi Kultarannan emäntä, ennen nuoruudessaan maankuulu Impi. Hänen olennossaan oli vieläkin jotain pehmeätä, kaunista, vaikka aika olikin taivuttanut hiukan kumaraan hänen solakan vartalonsa ja sirotellut lunta tummaan tukkaan. Nuo tavallisesti niin lempeät kasvot kuvastivat nyt tuskaa, sanomatonta tuskaa. Oi, tuonne niemen taa katosi suuri kauppapursi, joka vei pois hänen vanhimman poikansa, hänen rakkaan Helkkynsä. Kunnekka joutunee matkallaan poika, kurjuutta kärsivi, kylmä on maailma kulkijalle. Se on isän perintöä, tuo pojan kulkemishalu. Minkäs poika sille mahtaa, että on soittajaksi syntynyt. Noin kierteli ennen hänen isänsä Kulkija-Helkky. Vielä senkin jälkeen, kun hän oli tullut Kultarannan isännäksi, otti tuo kulkemishalu hänet valtoihinsa. Ja hän, Impi, oli ensin alussa ollut sanomattoman levoton sentakia. Mutta sitten hän tyyntyi aivan, sillä hän tiesi aina, miten tuo kulkemishalu päättyi. Näin kävi kaikki: Kulkija-Helkky istui hetken synkkänä lavitsan reunalla. Sitten hän painoi lakin päähänsä ja lähti lehdon läpi rannalle. Siellä hän nousi veneeseen, mutta ennenkuin kokka kosketti toista rantaa, käänsi hän äkkiä veneen, souti takaisin ja riensi juoksujalkaa kotiin. Täällä hän toimitti tuhannesti Impille: "Minä en lähde koskaan sinun luotasi, en koskaan!" -- Eikä hän lähtenytkään. Ja miten onnellisia olivatkaan ne kuusitoista vuotta, jotka he yhdessä viettivät Kultarannassa! Sitten tuli Helkyn äkillinen sairaus ja kuolema. Oi sitä aikaa ja niitä tuskia! Silloin sai Impi valkeita hiuksia muutamassa vuorokaudessa. -- Niin, niin, siitä on nyt tasan kymmenen talvea, kun Kulkija-Helkky kuoli. Miten raskasta olikaan ensin alussa, tuntui, ettei jaksanut elää. Mutta sitten aika alkoi mennä, kun sen täytyi mennä. Ja olihan hänellä toki lapsensa, nuo rakkaat neljä. Tämä vanhin Helkky 15-vuotias silloin -- oli jo isän eläessä tehnyt lyhyitä matkoja harppuineen. Isän kuoltua hän istuskeli kalmiston kuusien alla keväiset illat ja lähti sitten ensimäiselle pitkälle matkalleen. Ja niitä matkoja on sitten riittänyt -- välillä tosin kotonakin. Mutta juuri kun uskalsi toivoa, ettei hän enään lähtisikään, silloin hän tavallisesti lähti. Niin nytkin! Ja äiti huokasi syvään.

Kuinka toisenlainen olikaan hänen toinen poikansa Sampsa, kuin ilmetty ukko Luonto, Impin isä! Joka liike, joka askel kuin Luonnon. Isän kuollessa oli tuo 14-vuotias äkkiä miehistynyt, ottanut talon hoidon käsiinsä kuin isäntä ikään. Miten äiti olisikaan tullut toimeen ilman Sampsaa! Ja nyt kymmenen vuoden kuluttua ei tuo poika hoida yksin Kultarantaa, koko Suomen huolet ovat hänen harteillaan. Sampsa on mies, sen tietävät kaikki. Ja sittenkin -- miten paljon lähempänä äidin sydäntä oli Helkky, soittaja, surunlapsi! Oi, rakastaa häntä täytyi, rakastaa! Ja tuonne hän katosi kaupin laivassa ulapan taa -- tulleeko takaisin milloinkaan? Kyynelvuo kostutti äidin poskia.

Koivun oksat taipuivat hiljaa syrjään, ja hellät kädet kietoutuivat äidin kaulaan. Siinä tuli Kultarannan tytär, 21-vuotias Hyvämieli. "Äiti rakas", sanoi hän, "miksi jäit tänne rannalle yksin itkemään? Semmoinenhan se on Helkky. Älä nyt itke, äiti! Kyllä hän syksyllä taas tulee kotiin. Onhan hän monasti mennyt, monasti tullut."

Mutta äiti vastasi: "Ei hän palaa syksyllä, minä tunnen sen."

"Äitikulta, sinä tunnet aina niin paljon. Tule nyt kotiin! Helkky rukka, aavistaneeko hän äidin tuskaa!" -- Ja Hyvämieli veti äidin hellästi mukaansa.

Rinnan he astelivat lehdon läpi polveilevaa polkua. Hyvämieli oli pitkä, solakka, kaunis, kaikessa kuin äitinsä, vain hiukan surunvoittoisempi. Mutta kaikki hyvyyden voimat tuntuivat asuvan hänen sielussaan. Niin hän nytkin koetti kaikin tavoin lieventää äitinsä surua. Ja ainahan hän onnistui lohdutuksessaan, tietää sen. Hän käänsi keskustelun nuorempaan sisareensa Ilmaan. "Arvaas, äiti, mitä Ilma jutteli äsken?" sanoi hän.

"Ilma! Oliko hän sitten kotona?" kysyi äiti ihmeissään.

"Oli. Eikö hän sitten kotona ole ollut?"

"Ei, lapsikulta! Aamulla auringon noustessa näin hänen rientävän metsään. Jousi oli tietysti olalla, nip [kantoväline, jota metsästäjät pitivät selässään] selässä ja vasamoita vyöllä, kun hän iloisesti viheltäen asteli tietään."

Hyvämieli nauroi: "Se on niin hänen kaltaistaan. Äsken juuri tapasin hänet kodankynnyksellä itkemässä. Luulin hänen itkevän Helkyn lähtöä, mutta kysäsin sentään: mitä itket, lapsi? Ja ajatteles, äiti, nyyhkytysten välistä tuli: 'Miksen minä ole poika! Saisin ottaa harppuni ja lähteä maailmalle, kuten Helkky!' -- -- --."

Äiti ei malttanut olla hymyilemättä: "Pojaksi tuon rasavillin olisi pitänytkin syntyä! Olen jo aivan huolissani hänen takiaan. Olen toivonut, että hän ijän varttuessa heittäisi nuo poikamaiset hommansa. Mutta muutoksen merkkiäkään ei näy, vaikka hän on jo kuusitoista kesää nähnyt. Isän lemmikki hän oli palleroisena, en hennoisi käyttää ankaruutta. Mitä luulet, pitäisikö minun, kun orjanaisetkin jo ihmettelevät heikkouttani?"

"Ei, äiti! Odotetaan nyt vielä! Kuka hennoisi olla ankara tuolle lapselle, joka kaikessa poikamaisuudessaan on kuitenkin niin suloinen."

"Suloinen hän todella on." -- -- --

Naiset olivat tulleet Kultarannan pihaan. He pysähtyivät pihapihlajan alle ja Hyvämieli virkkoi: "Sinullahan on nyt jo helpompi, äiti?"

"On, paljonkin. Eihän ole ensi kertaa, jolloin sinä huojennat äidin surun." Ja äiti tarttui hellästi tyttärensä käteen.

Etelään...

Arkonassa Rügenin saarella oli tänä aamuna auringon noustessa tuiki juhlallista. Ylipappi astui jumalten temppeliin, joka sijaitsi korkealla kallioniemellä. Hän kumartui Svantevitin komean kuvan eteen, Svantevitin, jolla oli neljä päätä ja joka toisessa kädessään piti sarvea, toisessa jousta. Vihdoin nousi pappi, siveli Svantevitin kuvan uhriverellä ja pani kultarahan jumalan kädessä olevaan sarveen. Sitten hän lähti hitain askelin temppelistä, jonka ympärillä seisoi suuri kansan joukko. Ylipappi heitti jonkun kerran vastalla uhriverta kansan joukkoon ja siirtyi sitten niemen äärimmäiseen kärkeen. Jyrkänteen reunalta hän kaatoi uhrin meren hyville haltijoille. Sitten hän nousi korkealle kivelle. Kaikki kuuntelivat henkeään pidättäen, kun ylipappi julisti kaupparauhan markkina-ajaksi. Kaupparauha oli ulottuva yli Rügenin saaren ja merelle sinne asti, missä taivas ja vesi yhtyvät. Ken tämän kaupparauhan rikkoi, hänen henkensä ja tavaransa oli oleva suuren Svantevitin ja hänen pappiensa käsissä.

* * * * *

Nyt alkoi vilkas kauppa saarella, jonne matkaajia tuli kaikista maan ääristä. Oli siinä eloa ja liikettä. Vaihdettiin, tingittiin, ostettiin, myytiin. Tässä oli pohjolan turkiksia, tuossa vendien hunajaa, täällä käytettiin rahoina pieniä verkkoliinoja, joita oli tuotu Böömistä.

Vanha, kumaraselkäinen kauppias oli aivan unohtanut tavaransa ja tarkasteli herkeämättä nuorta soittajaa, joka jutteli erään etelän miehen kanssa. Heti kun soittaja lopetti puhelunsa, riensi kauppias hänen luokseen ja kysyi: "Kuka olet?"

"Kukas sinä sitten olet? Olen ihmeissäni kuullessani suomenkieltä täällä", sanoi soittaja.

Mutta kauppias ei ollut kuulevinaan hänen kysymystään, vaan jatkoi: "Tunsin nuoruudessani erään soittajan, Kulkija-Helkyn. Sinä olet kuin hän ilmielävänä."

"Hän olikin minun isäni."

"Olet siis Kultarannan Impin poika", sanoi kauppias ja hänen kasvonsa värähtivät.

"Olen niinkin. Mutta kuka sinä oikein olet?"

Kauppias ei vieläkään ollut kuulevinaan, vaan jatkoi: "Teillä oli kasvattitytär, elääkö hän vielä?"

"Tarkoitat Saijaa, lapsuuteni leikkitoveria. Kyllä hän elää. Mutta jo monta vuotta sitten meni hän naimisiin Tuurin pojan kanssa ja silloin he muuttivat meiltä Saijan iso-isän omistamalle saarelle. Siellä he edelleen elävät onnellisina lapsineen. Mutta sano jo toki, kuka sinä olet!"

"Kukako olen. Rosvo ja ryöväri, kirkkojen polttaja, pappien surmaaja. Ryöstötavaroita tässä nytkin kaupittelen."

Helkky katsoi tutkien kauppiasta ja sanoi: "Sinä olet Hirvo, Saijan isä. Saija on sinun näköisesi."

"Sillä, jonka jälkiä peittää vain hurme ja kauhu, ei ole lapsia, ei kotia, ei synnyinmaata. Meren kuohut ovat polkunani, Jomsborg [Itämeren etelärannalla] levähdyspaikkani ja kuolema matkani määrä."

Helkky katseli hetken ääneti tuota kumaraista kauppiasta, murtunutta miestä ja hänen sydämensä täytti sääli. Vihdoin hän virkkoi: "Lähde kotiin Suomeen! Siellä niin paljon puhuttiin sinusta. Miten iloiseksi Saija tulisikaan, jos menisit. Ja miten hyvä sinulla siellä olisi! -- Saijan pikku pojat ovat aika hauskoja."

"En lähde! Paikkani on täällä. Hyvästi nuori mies!" Ja kumarainen kauppias alkoi taas järjestellä tavaroitaan.

"Hyvästi", sanoi Helkky hitaasti ja kääntyi lähteäkseen. Mutta silloin nosti kauppias äkkiä päänsä, sanoi: "Kuules, joms-viikinkejä ei sinun missään tarvitse pelätä. Ja jos joskus näillä mailla matkatessasi joudut pulaan, niin tule silloin turvallisella mielellä Jomsborgiin, siellä kyllä keinot keksitään."

"Kiitoksia", sanoi Helkky, heilautti lakkiaan hyvästiksi ja kiirehti etelään lähtevien kauppiaitten matkaan.

Mutta kumarainen kauppias tuijotti kauan tyhjyyteen. Vihdoin hän puheli puoliääneen itsekseen: "Itse pirstosin elämäni onnen, itse. -- Suomessa oli kevät aina niin kaunis. Muistan, kuinka kalat polskivat lahdelmalla ja salmen rannalla kukki pihlaja ja tuomi." -- -- --

Valoa.

Helkky kulki reippain askelin vanhaa roomalaista maantietä, joka kukkuloita kaartaen kääntyi etelään. Hänen korvissaan kaikui vielä Champagnen markkinoitten humu, noitten maailman kuulujen markkinoitten, vaikka markkinapaikka oli jo jäänyt kauas kukkuloitten taa. Äh, sitä ihmismerta! Kuka uskoisi, että maailmassa on niin paljon kauppiaita ja tavaraa! Siellä oli silkki- ja musliinikankaita aina Intiasta, Damaskosta ja Venetsiasta asti. Voi niitä turkkilaisten roimahousuja! Arapialaiset valkeissa viitoissaan tarjoilivat Cordovan lasiastioita ja Toledon värillistä lampaannahkaa. Tapettikankaat olivat ihmeellisiä, samoinkuin Tyroksen purppura. Ja ne Irlannin suippokärkiset kengät! Ruskeaihoiset egyptiläiset kaupittelivat strutsin sulkia. Burgundin viinit ja Flanderin kankaat olivat mainioita, Ah, ja ne karhuntanssittajat, ilveilijät, soittajat ja laulajat! Viinituvat olivat tulvillaan väkeä. Niin, ennen ei hän, Helkky, olisi hinnalla millään jättänyt tuollaista huvien paikkaa, ei, ei! Mutta nyt! Hän vilkaisi vain sivumennen kaikkia ja riensi edelleen tietään etelään, etelään...

Helkky kulki kuin siivin yli vuorien ja lakeuksien. Raikas aamutuuli leyhytti hänen kauniita kutrejaan. Oi, miten ihana oli maailma! Kaikki kukki, loisti, sädehti. Koko ilma oli täynnä voimakasta, hurmaavaa kevääntuoksua. Linnut lauloivat tuhansin kielin. Oi, miten suloista oli elämä! Kukat ja puut, vuoret ja laaksot, linnut ja tuuli kertoivat keväästä ja kukkasista, lämmöstä ja hyvyydestä. Koko maailma oli täynnä rakkauden suloisia säveleitä.

Helkky oli tullut metsäpurolle. Rannalla kasvoi tuuhea lehmus. Sen alla oli kömpelösti veistetty ristiinnaulitunkuva. Lehmukseen, kuvan yläpuolelle, oli kaiverrettu: "Joka janoo, hän tulkoon ja ottakoon elämänvettä lahjaksi!" -- Helkky tarkasteli hetken Ristiinnaulittua ja keksi samalla lipin lehmuksen oksalta. "Erinomaisia ovat nuo pyhät siltaveljet! Kuinka he huolehtivatkaan kulkijoista!" tuumi hän juodessaan lipillä puron kirkasta vettä. Sitten hän istahti lehmuksen alle, sulki silmänsä ja siinä oli etelän ihana kuva hänen edessään: Kukkulalla meren rannalla sijaitseva vanha linna, ihanin, mitä on auringon alla. Ruusulehdot, kukkatarhat ja varjoisat käytävät ympäröivät tuota ikuista linnaa, jossa itse Rooman keisarit olivat kerran käyneet vieraina. Pylväsparveke antoi merelle, ja sinisen virran uoma välkkyi auringon laskiessa. Ja siellä ruusutarhojen ja pylväitten siimeksessä asteli Eulelia, linnanherran ainoa tytär, suloisena kuin vasta-auennut lilja. Kun hän, Helkky, ensi kerran tuli linnaan, oli Eulelia vielä lapsi. Mutta kun hän tuli toisten, oli Eulelia juuri neidoksi puhkeamassa. Oi niitä iltoja linnan parvekkeella! Linnanrouva tyttärineen teki käsitöitä, usein oli herrakin siellä. Hän, Helkky, istui harppuineen köynnöskasvien ympäröimän pylvään varjossa ja soitti, soitti. Kuta enemmän ilta hämärtyi, sitä pehmeämmin soi harppu. Naiset panivat pois työnsä. Herra lähti hevosiaan katsomaan, rouva naistentupaan töitä tarkastamaan. Eulelia nojaa kaidepuuhun ja antaa silmiensä levätä meren tummenevalla pinnalla. Harppu soi hiljaisemmin. Eulelia saa kyyneleet silmiinsä. Ja kerran sitten, niin, pehmeät käsivarret kietoutuivat soittajan kaulaan ja väristen vaipui tyttö hänen syliinsä. Niitä iltoja tuli sitten monta. Vihdoin linnanrouva keksi heidän salaisuutensa, ja silloin täytyi Helkyn äkkiä lähteä linnasta, ennenkuin herra saisi tietää asiasta. Eulelian silmät olivat itkemisestä punaiset, kun hän ruusutarhasta ilmestyi Helkyn tielle sanoakseen hyvästi. "Sinä palaat", oli ainoa, mitä hän sai kuiskatuksi kietoessaan kätensä Helkyn kaulaan. Ja nyt hän todella palasi! Ei mikään voima olisi pidellyt häntä enään Kultarannassa. Hän oli tullut kuin siivin yli merien ja maitten.

Helkky heräsi haaveiluistaan ja hypähti pystyyn lehmuksen alta. Joustavin askelin taas etelään. Oi, sinne, sinne on pojalla mieli, missä siintää tumma meri, missä ylhäiset naiset muodostavat rakkauden tuomioistuimen ja ratkaisevat sydämen asioita rakkauden lakikirjan kahdentoista pykälän mukaan. Oi, sinne, sinne, missä ruusujen tuoksu ei milloinkaan lopu, missä trubaduurien harppu ei milloinkaan vaikene. Oi, Provence, Provence, ruusujen maa, laulun ja runouden, onnen ja auvon ihmeellinen maa! Eulelia, Eulelia!

* * * * *

Matkustaminen oli tähän aikaan hyvin vaarallista. Paitsi että rosvot vaanivat kaikkialla, otti jokainen linnanherra alueensa läpi matkaajilta tullia tai muita maksuja. Ainoastaan laulajat ja soittajat tai muut heidän kaltaisensa saivat vapaasti matkata, sillä hehän sittenkin olivat ainoita ilon ja riemun tuojia tänä synkkänä aikana, jolloin kirkko saarnasi kiirastulesta ja kadotuksesta, jolloin paholainen hiilihankoineen seisoi kuolinvuoteen ääressä ja noidat tanssivat hornan kallioilla. Vain joku juutalainen joskus sai myöskin maksutta kulkea, jos hän linnan väen huviksi suostui astumaan linnan ohi takaperin, kengät päälaella ja isämeitää lukien.

Linnasta linnaan, kylästä kylään riensi Helkky. -- Tuossa illansuussa astuu hän raittia, joka vie keskelle kylän toria. Siinä on mahtava tammi ja sen alla käräjäkivet. Helkky istahtaa kivelle ja katselee ympärilleen. Siinä on pieni kirkko ja kalmisto, kylän yhteinen karja-aitaus ja nuorison kisakenttä. Helkky ottaa harppunsa. Eikä aikaakaan, niin on hänen luonaan koko kylä, vanhat ja nuoret. Oi, nyt oli olkikattoisen orjakylän juhlapäivä, suvisen illan auvoinen hetki, jommoista ei usein kylälle suotu. Kun Helkky vihdoin puolenyön aikaan lopetti, tahtoivat kaikki viedä hänet kotiinsa yöksi. Mutta soittaja ei tuuminut, minne menisi, astelipahan vain ensimäiseen mökkiin, mikä eteen sattui. Sytytettiin tervaspala. Sen valossa näki Helkky koko majan: saviseinät, maalattia, räppänä katossa, homehtunutta silavaa ja papupusseja orsilla riippumassa, huonekaluja ei ollenkaan. Helkky istahti muitten mukana olkikuvolle ja alkoi syödä mustaa keittoa, jota jokainen sai puukuppiinsa. Sitten pantiin lattialle oljille tai lehville nukkumaan. Aamulla koettivat kyläläiset ehkäistä soittajan lähtöä, mutta ei, kaikki oli turhaa. Etelään oli pojalla mieli. Eulelia, Eulelia!

* * * * *

Päiviä oli kulunut, viikkojakin vierähtänyt. Oli keskipäivä. Helkky poikkesi tieltä metsään ja istahti sypressin varjoon. "On parasta, että lepään tässä vähän aikaa, jotta en tulisi liian aikaisin linnaan", puheli hän puoliääneen itsekseen. Sitten hän sulki silmänsä ja taas oli kaikki hänen edessään: Hän tulee portille ja kolkuttaa. Vartija kysyy: kuka siellä? Hän ei vastaa, kolkuttaa vain. Vartija kysyy uudestaan. Silloin hän ottaa harppunsa ja alkaa soittaa. Jo aukeaa portti ja hänet saatetaan linnan suureen pylvässaliin. Jutellaan, juodaan malja kuohuvaa punaviiniä, ja sitten hän ottaa harppunsa. Ihana Eulelia saa vihdoin silmiinsä kyyneleitä.

Helkky havahti unelmistaan. Päivä oli painumassa lännen maille. Iltatuuli juoksi kilpaa metsän sinipiikojen kanssa siepatakseen auringon viimeiset kultasäteet kukkulan laelta. "Äh, olen viivytellyt liiaksi. -- Ennättänenkö enään ennen yötä linnaan", puheli Helkky itsekseen ja läksi taas kuin siivin kohti etelää.

Pimeyttä.

Helkky oli poikennut linnaan johtavalle sivutielle. Nyt hän saapui juuri pienelle sillalle. Mitäs tämä! Sillan korvaan oli pystytetty salko. Se on koristettu pyhän mistelipensaan oksilla ja ruusuilla. Hetken aprikoituaan, ihmeteltyään, lähtee Helkky taas juoksujalkaa tietään.

Jo nousee hän mäelle, jonka laelta linna näkyy. Oli tullut pimeä. Helkky jää hämmästyneenä seisomaan kukkulalle. Mitä, mitä ihmettä! Linnan valleilla paloi komeita kokkoja, jotka valaisivat kukkulan rinteellä kasvavat sypressit, piiniat, poppelit, myrtit, laakerit, ruusulehdot ja viinitarhat. Lähempänä linnaa näkyi taas satoja erivärisiä tulisoihtuja. Ah, oliko tuo enään mikään todellinen linna! Ei, ei, sehän oli satujen ihmelinna, mi kohosi kultameren kätköistä!

Helkky oli kumman totinen, kun hän lähti mäeltä. Päästessään lähemmäksi rupesi hän jo kuulemaan soittoa, ääniä. Linnan mäkeä ylös kavutessaan hän jo tapasi ihmisiä. "Mitäs täällä?" kysyi hän.

"Jopa olet kaukainen matkamies, kun et tiedä, että linnanneiti Eulelia viettää häitään Provencen kuuluisimman urhon Ludvig Karhunhampaan kanssa." -- Helkky vavahti, tunsi polvien pettävän. Hän tarttui läheiseen lehmukseen pysyäkseen pystyssä. Vihdoin hän kompuroi muitten mukana linnan pihalle. Se oli täpötäynnä seudun rahvasta, kaikki kun tahtoivat nähdä ja kuulla häitten iloa. Pihalle oli nostettu kokonaisia viinitynnyreitä, joista kukin sai mielinmäärin ammentaa. Helkky pysähtyi portin pieleen puitten varjoon. Koko humu tuntui hänestä niin kumman kaukaiselta. Äkkiä täyttivät iloiset suosionhuudot ilman. Helkky havahti, nosti päänsä. Ja voi! Ruusujen koristamalle parvekkeelle ilmestyivät nuoret: morsian vaaleana, hentona kuin lehdon lilja, sulhanen tummana voimakkaana kuin vuoriston kuusi. Helkyn silmiä sumensi ja hän vaipui portin pieleen kuin kokoonpuserrettu rypäle. Siitä hän vihdoin yön aikana hoiperteli ruusutarhan läpi kukkulan juurelle, puolitajutonna polvistuen myrttien alle maahan.

Miten kauan hän siinä oli ollut, siitä ei hänellä ollut aavistustakaan. Ainakin oli aurinko jo korkealla, kun hän nousi ja alkoi astella, tietämättä minne. Mutta vaisto kai veti pohjoiseenpäin suuriin metsiin. Siellä hän samoili sinne ja tänne kokonaisia päiviä. Oi, miten synkkää ja kolkkoa täällä olikaan! Tummat puut seisoivat totisina kuin munkit hautajaisissa. Vuoret huokailivat raskaan painon alla, ja illan tullen vuodattivat kukat kyyneleitä. Linnut itkivät, ja koko ilma oli täynnä valitusta.

Oli iltapäivä. Helkky oli tavannut päivällä paimenen, joka oli tarjonnut hänelle leipäpalasta. Oliko hän sen syönyt, vai ei, sitä hän ei muistanut. Hän istahti sammalmättäälle. Ensi kerran sitten linnasta lähdettyään muisti hän harppunsa, ja se alkoi samalla kuin polttaa hänen harteitaan.

Hän irrotti kiireesti pussin selästään ja pani harpun vierellensä maahan. Äh, ikinä ei hän enään voisi koskea sen kieliin. Helkky jätti harppunsa mättäälle ja lähti taas samoilemaan. Mutta hetken päästä palasi hän takaisin, noin ei hän toki voinut harppuaan jättää. Hän kaivoi matalan kuopan maahan, pani siihen harppunsa ja peitti sen risuilla ja sammalilla. Sitä tehdessään hän ajatteli: "Isä kätki kerran metsän sammaliin pikku siskonsa ruumiin, mutta minä -- minä kätken tähän sieluni."

* * * * *

Helkky lähti taas eteenpäin. Mutkan takaa tuli äkkiä kaksi ratsua. Etummainen hevonen hypähti hätkähtäen sivulle, kun näki Helkyn. Nainen hevosen selässä huudahti ja päästi pelästyneenä jahtihaukkansa lentoon. Mutta samassa oli jo mies rinnalla ja tyynnytti heti pelästyneen hevosen. Eulelia katsahti matkamiestä ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. "Ota minut satulasi eteen!" sanoi hän miehelleen. Ja tuntiessaan vaimonsa värisevän, sanoi Ludvig: "Tahdotko, että otan kiinni tuon roiston, joka sinut näin pelästytti ja heitän hänet linnan vankiluolaan?"

"En, en, älä tee sitä! Mennään nyt vain kotiin!" -- -- --

Oli tullut ilta. Eulelia ei saanut rauhaa missään. Hän meni vihdoin parvekkeelle ja katseli tummaa, kaunista merta. Mutta ei sekään auttanut. Hänen edessään oli aina kaksi suurta, surullista silmää ja kalpeat tuskaiset kasvot. Oi, hän ei päässyt siitä näystä. Hänen päänsä painui käsien varaan, harpun pehmeät säveleet soivat hänen korvissaan ja hän oli tuntevinaan hellän käden kosketuksen. Oi, soittaja oli sittenkin jotain toista kuin raju Ludvig! ja Eulelia purskahti katkeraan itkuun. -- Pimeys peitti meren, peitti herkän naissydämen.

* * * * *

Helkky oli kulkenut viikkoja milloin metsiä, milloin asutuita seutuja. Hän oli kalpea ja laiha kuin haamu -- eihän hän muistanut syödä. Lapset pakenivat hänet nähdessään. Joku säälivä nainen joskus pisti hänelle ruokapalan, jonka Helkky söi, jos -- muisti. Muuan vaimo virkkoi kerran Helkyn lähdettyä kylästä: "Tuo kulkija muistuttaa paljon erästä nuorta soittajaa, joka täällä soitteli keväisen illan."

Kauan ei hän enään jaksaisi kulkea, sen tiesi Helkky itse. Hän tuskin jaksoi jalkaansa nostaa toisen eteen, ja vuoripolku oli korkea ja jyrkkä hänen edessään. "Jospa heittäydyn sammalille ja kuolen siihen", tuumi Helkky. "Ehkäpä kuitenkin jaksan vielä tuon vuoren yli", jatkoi hän hetken päästä ja läksi kapuamaan vuoripolkua. Se oli jyrkkä ja kulki kaartaen rotkon reunaa. Hämärti, kun hän viimeiset voimansa ponnistaen pääsi vuoren harjalle. Uuvuksissaan pysähtyi hän huoahtamaan. Hänen jalkainsa alla oli rotko huimaavan syvänä. Helkyn päätä pyörrytti. Hänen jalkansa horjahtivat ja hän syöksyi syvyyteen. Pimeys peitti rotkon, peitti nuorukaisen särkyneen sydämen.

Luostarissa.

Munkit huokasivat helpotuksesta, kun vihdoinkin pääsivät kantamuksineen luostariin. Rotkosta löydetty mies pantiin varovasti vuoteeseen. Yrttejä tunteva veli kumartui tutkien hänen ylitsensä ja puheli: "Ei mies ole kuollut. Hän on vain tainnuksissa. Sydän lyö. Käsivarrenluu on murtunut. Sidonpa sen ensin ja sitten vasta annan virvoittavaa rohtoa."

Vihdoin heräsi Helkky ja katseli kummeksien ympärilleen. Hän ihmetteli huonetta, jossa oli, ihmetteli kaapuniekkoja, jotka hyörivät hänen ympärillään. Pian hänelle kuitenkin selvisi kaikki. Hän muisti matkansa rotkon ympäri ja tiesi nyt olevansa luostarissa. Tuska kädessä oli aivan vihlova. Äh, hän ei tahtonut elää!

* * * * *

Refektoriumissa keskusteltiin koko syönnin ajan miehestä, joka oli rotkosta löydetty. Monien arvelultten jälkeen tultiin siihen tulokseen, että hän oli varmaan pyhiinvaeltaja, joka palasi Vapahtajan haudalta ja oli siellä kokemansa autuuden takia unohtanut syömisentaidon ja siksi tullut haamun kaltaiseksi. Tätä oli pahahenki käyttänyt hyväkseen ja viskannut hänet rotkon pohjaan. Hyvin oli miestä hoidettava, se oli kaikkien mielipide. Lääkäriveli vain oli huolissaan: "Sairas ei ota lääkkeitä, eikä puhu." Mutta apotti sanoi lohduttaen: "Annan sinulle ihmeitä tekevän pyhimyslippaan, ja kukin veli lukee joka päivä Ave Marian miehen puolesta."

* * * * *