Part 8

Palvelijan mentyä istahti hän työpöytänsä ääreen, koettaen rauhoittua ja karkoittaa pois hämärän kiusoittavia kuvia. Ja puhdas omatunto palautti pian mieleen tasapainon ja rauhan. Hän keräsi eteensä paperinsa, laskeusi nojalleen niiden päälle ja kuiskasi hiljaa, melkein kuin rukoillen:

-- Minä teen minkä voin, rakennan perustukset niin lujiksi kuin taidan, lyön paalut niin syvälle kuin voimani riittävät, muuta en osaa, muuta minulta älköön vaadittako. Minä olen ihminen, heikko, puutteellinen ihminen; kohtalojen kulkua, salliman mahtavia viittauksia en minä voi muutella, en siirtää pyykkipatsaita, jotka kaikkivalta vanhurskaudessaan asetteli. Mutta vielä voin tehdä työtä, vielä on minulla ehkä muutamia kuukausia, ehkä vuosiakin jälellä. Ne tahdon käyttää syntymämaani hyväksi ja onneksi, eikä minua voida moittia siitä, ett'en olisi antanut parastani, mitä minulla oli. Luota kansa minuun, usko onnesi käsiini, vilpittömästi sitä vaalia tahdon, -- mutta muista, että minä olen ihminen...

* * * * *

Tulet olivat sytytetyt ja palvelija oli hiljaa hiipinyt pois huoneesta, jossa hänen isäntänsä näytti uinahtaneen paperiensa ääreen. Mutta kohta tämä taas siitä kohottausi, vartalo oli jälleen suora, katse kirkas ja kasvoilla tyyni, rauhallinen ilme. Ja taas ei kuulunut suuresta työhuoneesta muuta kuin hanhenkynän pirteä rapse paperia vastaan, kun vanha kenraali viimeisteli ehdotustaan Vanhan Suomen yhdistämisestä Uuteen.

ERÄÄN TIEDEMIEHEN KOHTALO

(Elämäkerrallisia piirteitä.)

Anders Erik Afzelius -- mikä merkillinen mies se on ollut? kysyy kai moni nykyaikainen lukija. Se nimi ei kajahda tuttavalta sillekään, joka joltisestikin tuntee ja muistaa äsken päättyneen vuosisadan merkkimiehemme. Jonkun mieleen se nimi ehkä palauttaa kuvan Turun yliopiston viimeisiltä vuosilta, mutta tuo nimi jää sittenkin kalpeaksi muiden kirkkaampain rinnalla samoilta ajoilta.

Mikään erityisesti tärkeä henkilöhän ei Afzelius ole ollutkaan isänmaamme eikä yliopistommekaan historiassa, sitä varten sai hän opettajana korkeakoulussamme vaikuttaa liian lyhyen ajan. Mutta kenties hän sentään jotakin muistamista ansaitsee sen vuoksi, että hänen elämänvaiheensa muuttuivat niin kirjaviksi ja surullisiksi syistä, jotka riippuivat ajan yleisestä hengestä, sekä sen vuoksi, että hän oli harvinaisen itsenäinen luonne, joka, totellen ainoastaan sitä, mitä hän katsoi oikeaksi, asettui vastustamaan toimenpiteitä, joita hän piti väärinä. Hänen kohtalonsa on vielä traagillinen siksi, ettei hän, joutumalla persoonallisesti ajan hengen uhriksi, sillä voinut hyödyttää niitä aatteita, jotka pyrkivät kahleista vapauteen ja jotka olivat hänenkin omansa.

Me luomme ensiksi silmäyksen muutamiin Afzeliuksen elämän ulkonaisiin piirteisiin, päästäksemme sitä helpommin sitten itse aineeseemme.

Anders Erik Afzelius oli syntynyt Ruotsissa v. 1779, tuli ylioppilaaksi Upsalasta, mutta harjoitti opintoja ja suoritti tutkintoja Turun yliopistossa, josta hän 1799, siis 20-vuotiaana maisterina, siirtyi dosentiksi Upsalan yliopistoon. Äsken päättyneen sataluvun ensi vuosina häntä, kun oli tehnyt itsensä tunnetuksi taitavana, teoreettisena juristina, käytettiin Ruotsissa monenlaisissa hallituksen lainlaadintatoimissa, -- Ruotsin lainsäädäntöä näet näihin aikoihin monesta kohdasta perinpohjin uudistettiin. Turun yliopistoon hän kumminkin pyrki takaisin ja pääsikin sinne yleisen ja kotimaan lakitieteen professoriksi v. 1818, siis 9 vuotta sen jälkeen kuin Suomi oli erotettu irti hänen syntymämaastaan. Tästä virasta hän erosi tai erotettiin jo neljän vuoden perästä, ja siitä alkoi hänen vainonaikansa, joka päättyi vasta, kun hän 71 vuoden ikäisenä v. 1850 Riiassa heitti henkensä.

Mistä syystä joutui tämä tiedemies vainon uhriksi? Ymmärtääksemme sen täytyy meidän luoda pikainen silmäys siihen aikaan, jonka keskuudessa sattuivat ne tapahtumat, mistä tässä on puhe, vaikkakin voimme ajan kuvina mainita ainoastaan muutamia piirteitä, jotka useimmille lienevät tunnetut.

Aika oli, kuten tunnettu, pyhän alliansin aikaa Euroopassa, Wienin kongressin jälkeistä pimeää taantumuksen aikaa, jonka kuluessa hallitukset yhteen liittyneinä panivat suurimman huolensa ja harrastuksensa tukehduttaakseen kaikki vapaammat aatteet, joita kansoissa kyti perintönä suuren vallankumouksen ajoilta. Se oli Metternichin varjonpelkoista aikaa, jolloin, niinkuin monesti muulloin ihmiskunnan historiassa, mutta räikeämmin kuin koskaan muulloin, hallitusmiehet, katsoen olevansa Jumalan armosta määrätyt tekemään kansoja onnellisiksi rautaisilla kuristuskeinoilla, tekivät sen siten, että ruhjoivat alas kansojen jokaisen pienimmänkin pyrinnön itsenäisempään elämään, jokaisen vapaan hengen huokauksenkin. Raskas oli paino ihmishengellä, joka oli ruvennut valveutumaan. Se paino tuntui meidänkin syrjäisessä maassamme. Tuon kansojen onnellistuttavan järjestelmän seurauksia saatiin näet täällä Suomessakin varsin suoranaisesti kokea, ja lähinnä tietysti siinä ainoassa Suomen paikassa, jossa yleensä saattoi otaksua itsetietoisia hengen ilmauksia voivan syntyä, nimittäin yliopistossa. Me tunnemme erään Suomen miehen kohtalon, miehen, joka, taistellessaan täällä vapaamman maailmankatsannon puolesta, joutui tuon ahtaan taantumishengen vainon alaiseksi ja pakoitetuksi muuttamaan kotimaastaan pois. Se oli Adolf Ivar Arvidsson, Turun yliopiston opettajia hänkin, jonka kohtalo muuten oli hyvin yhtäläinen kuin Afzeliuksen. Samana päivänä, samassa esityksessä ratkaistiin näiden molempain miesten kohtalot. Ja heidän "rikoksensakin" taikka syyt heidän joutumiseensa pois yliopistosta olivat aivan samaa sukua, vaikka toisen, Arvidssonin, oli kirjailijan, sanomalehtimiehen tointa, siis julkista taistelua vapaampain aatteiden puolesta, jota vastoin toisen, Afzeliuksen varsinaista rikollisuutta ei vieläkään yksityiskohdittain tunneta.

Arvidsson oli, oltuaan ulkomailla opintomatkoilla ja Upsalan yliopistopiireissä valmistauduttuaan taisteluun Suomen kansan kansallisen itsenäisyyden ja vapaamman hengenviljelyksen puolesta, palannut v. 1819 Suomeen, Turkuun, nimenomaisella päätöksellä ja nuoruuden hehkuvalla innolla herättääkseen torkkuvan kansansa ja opettaakseen sen tuntemaan itsensä ja merkityksensä kansakuntain joukossa. Hän oli ruvennut toimittamaan Åbo Morgonblad nimistä lehteä ja siinä pelottomuudella, joka meillä oli aivan uutta ja joka myöhemmälläkin kehityskaudella on ollut harvinaista, lausunut herätyssanoja kansalleen, virittänyt sen kansallista itsetuntoa ja todistanut suomalaisen kansan tulevaisuuden mahdollisuutta. Hän oli m.m. taistellut nerolla ja voimalla sananvapauden puolesta, joka sekin silloin tietysti oli lujilla, joskaan ei ainoastaan Suomessa. V. 1821 tämä hänen lehtensä lakkautettiin, koska siinä katsottiin olevan liian paljon ajan vaarallista vapauteen pyrkimistä. Tämä tapahtui samoihin aikoihin, jolloin vanha kustaviaani, isänmaalleen niin suuria ansioita tehnyt mies, kreivi J. Fr. Aminoff nimitettiin yliopiston varakansleriksi, tuo mies, joka sitten tässä toimessaan suuressa määrin heikonsi sitä kansalaistensa rakkautta ja kiitollisuutta, jonka hän siihenastisella julkisella toiminnallaan oli saavuttanut. Tämä mies se nyt tuli ratkaisevasti ja suoranaisesti vaikuttaneeksi sekä Arvidssonin että Afzeliuksen kohtaloihin.

Arvidssonin kohtalon täydensi lopuksi eräs hänen etevä kirjoituksensa "Mietelmiä Suomen oloista", jonka hän v. 1822 julkaisi Linsénin toimittamassa Mnemosyne-lehdessä ja jossa hän m.m. sotaväen päällikkökuntaakin arvosteli. Arvidssonia ja hänen uusia aatteitaan pidettiin vaarallisina etupäässä opiskelevalle nuorisolle, johon hänen vaikutuksensa oli suuri. Ja siksi hän oli lähetettävä Turusta ja yliopistosta pois, koska se "oppositsiooni", jota hän muka herätti, mutta joka itse asiassa oli isoksi osaksi luuloteltua, oli tukahdutettava. Työskenneltyään eronsa jälkeen yliopistosta vuosikauden yksityisopettajana Porvoossa ja saatuaan varmuuden, että hänellä ei olisi tulevaisuutta kotimaassaan, siirtyi Arvidsson Ruotsiin.

Toisenlaiset olivat Afzeliuksen synnit, vaikka nekin katsottiin pohjaltaan johtuvan siitä ajan ajatuspyörteestä ja turmiollisesta itsenäisyyden hengestä, jota niin pelättiin.

Hän oli, kuten mainittu, alkanut opettajatoimensa Turun yliopistossa suurella menestyksellä. Luentosalit olivat hänen esitelmiä pitäessään täpösen täydet, yksin kreivi Aminoffkin kävi, ennen kansleriksi tulemistaan, hänen lainopillisia luennoitaan kuulemassa. Valtiosihteeri Rehbinderin persoonallinen ystävä hän oli ja nautti siten mahtavain tuttavuutta. Kaikki tunnustivat, että Afzelius oli erinomaisen lahjakas ja hänen vaikutuksensa virkatovereihinsa yliopistossa ja erityisesti konsistorioon oli hyvin suuri. Mutta juuri sen vuoksi kävi hän vallan hoitajille vaaralliseksi ja epämukavaksi ja siksi oli hän taas syrjäytettävä.

Siihen saakka kuin Aminoff tuli varakansleriksi olivat olot Turun yliopistossa olleet varsin hiljaiset eikä Afzeliuksen kykyä eikä vaikutustakaan oltu niihin asti suinkaan pidetty vaarallisena. Nyt yhtäkkiä tapahtuva suunnan muutos ei kumminkaan riippunut Aminoffista yksin eikä alkujaan hänestä itsestään, sen todistavat ne lähemmät määräykset, joita hänelle hänen kanslerinvirkaan astuessaan annettiin. Hän sai nimenomaan toimekseen vastustaa ajan lisääntyvää vallattomuutta ja tukahduttaa niitä vääriä ja vaarallisia aatteita, joita Suomenkin kansan joukkoon saattoi hiipiä, sekä yleensä vaikuttaa siihen suuntaan, ettei opiskelevaan nuorisoon päässyt leviämään vääriä oppeja eikä käsitteitä kansalaisten oikeuksista. Tätä tointaan piti uuden varakanslerin hoitaa jyrkällä ankaruudella ja lakien koko kovuudella rangaista niitä, jotka ajan aatteiden pyörteeseen ehkä olivat heittäytyneet.

Kuten näkyy oli tämä toimi täydellisesti sopusoinnussa pyhän alliansin yleisten ohjeiden ja ohjelman kanssa, jotka, kuten tunnettu, vapaamielinen ja jalo Aleksanteri I:kin viime vuosinaan oli omistanut ja joiden toteuttamista hän piti velvollisuutenaan toisiakin hallituksia kohtaan. Mutta omituista on, että Aminoff, joka vielä muutamia vuosia ennen niin suurella innolla oli koettanut käyttää kaiken vaikutuksensa esim. meidän valtiopäivälaitoksemme uudelleen herättämiseen ja siihen jo monta kertaa saanut lupauksenkin suosijaltaan hallitsijalta, nyt lainasi itsensä yllämainitun ohjelman toteuttajaksi. Hän näyttää kyllä siihen tehtäväänsä toisinaan tuskastuneenkin, mutta erinomaisella innolla hän siihen ainakin kävi käsiksi. Arvidssonin Åbo Morgonbladin lakkauttaminen oli ensi teko, joka oli hyvin läheisessä yhteydessä hänen vaikutuksensa kanssa. Ja pian toteutettiin sama ohjelma parin muun, Turun yliopistossa sattuneen tapahtuman johdosta, joita tavallisissa oloissa olisi pidetty pikkuasioina, mutta joista nyt tuli suuria mullistuskysymyksiä. Ne vetivät vihdoin Afzeliuksenkin mukaansa.

Kohta kun Aminoff uudessa virassaan saapui Turkuun, sattui näet, että muutamat ylioppilaat eräänä syysyönä 1823 antoivat jollekin ajurille selkään Hämeentullissa ja löivät myöskin sotilasvahtia, joka sekaantui kahakkaan. Ylioppilaita rangaistiin siitä kovasti, heitä pidettiin kuukausmääriä karsserissa ja kaksi heistä erotettiin sitten iäksi pois yliopistosta. Asia lienee ollut esillä siinäkin yliopiston asetusten järjestämiskomiteassa, joka oli asetettu samassa yhteydessä kuin Aminoff nimitettiin varakansleriksi ja johon komiteaan Afzeliuskin oli jäseneksi kutsuttu, -- seikka joka m.m. osoittaa, ettei hän silloin vielä ollut millään tavoin epäluulonalainen eikä epäsuosiossa. Jo tuon ylioppilaita kohdanneen rangaistuksen suhteen lienee Afzelius koettanut puolustaa vapaamielisempää ja anteeksiantavampaa selitystapaa. Mainittu rangaistus pantiin kumminkin, Afzeliuksen vastaväitteistä huolimatta, kaikessa ankaruudessaan toimeen.

Mutta tämä juttu ei ollut vielä loppuun käsitelty, kun Turun yliopistossa sattui toinen tapaus, joka vielä suuremmassa määrin antoi varakanslerille aihetta toteuttaa käytännössä tuon edellämainitun ohjelmansa, jonka hän m.m. eräässä juhlapuheessa oli äsken tarkemmin selittänyt. Eräs nuori ylioppilas, Gadolin, oli yhtäkkiä menettänyt järkensä, mennyt kuuluisan professorin Israel Hvasserin asuntoon ja lyönyt tätä siellä ylioppilasmiekallaan päähän, niin että pieni naarmu syntyi kasvoihin. Hvasser itse todisti sen näin eräässä erityisessä, huomattavassa sielutieteellisessä kirjoituksessa. Mutta Aminoff selitti tapauksen ulkomailta tuotujen kirjoitusten ja ajan hengen seuraukseksi, -- pari vuotta aikaisemmin oli Saksassa eräs ylioppilas Sand tehnyt murhayrityksen prof. Kotzebueta vastaan, tapaus, jota kaikissa maissa käytettiin aiheena yliopistojen henkisen vapauden tukahduttamiseksi. Nuori Gadolin vietiin Seiliin, viranomaiset eivät antaneet hänen isänsä, joka oli kemian professori yliopistossa, lähettää häntä edes johonkin ulkolaiseen mielivikaisten parantolaan hoidettavaksi. Tästä loukkautuneena pyysi masentunut isä eroa virastaan. Tämän tapauksen yhteydessä, koetti Afzelius pitää onnettoman virkatoverinsa puolta ja lienee hyvin pisteliäästi ja säälimättä julkisesti arvostellut Aminoffin tavatonta virkaintoa, hän kun tämän "attentaatin" johdosta oli aikeissa julistaa yliopiston jonkinlaiseen piiritystilaan. Siitä rupesi Aminoff ensiksi Afzeliusta vieromaan ja vihaamaan. Ja tämä kiukku kiihtyi yhä seuraavina kuukausina, alkuvuodella 1822.

Afzeliuksella oli liian suuri vaikutus konsistorioon, etupäässä rehtoriin, ja myöskin yleisöön, hän oli liian hyväpäinen ja käytti Aminoffin mielestä neronsa väärin. Aminoff päätti sen vuoksi uhrata Afzeliuksen palauttaakseen järjestyksen ja kuuliaisuuden akatemiassa. Mitään levottomuutta ei tosin nyt enää yliopistossa tapahtunut, mutta professoreissa oli jonkinlaista vastahakoisuutta ryhtyäkseen Aminoffin tahdon mukaisesti taisteluun tuota ajan henkeä vastaan, joka heistä oli mahdotonta ja tarpeetonta taistelua. Afzelius oli kai tämän itsenäisyyssuunnan johtavia henkiä. Mitään varmaa siitä tosin ei jälkimaailmalle ole muistiin säilynyt eikä ole koskaan voitu osoittaa mitään nimenomaista tekoa eikä edes nimenomaista yllyttelyä, jolla hän olisi tuon suuren epäsuosion vetänyt päälleen. Mutta se mahtoi olla hänen "yleinen vahingollinen suuntansa", joka oli rangaistava.

Yllämainitussa asetuskomiteassa kumminkin lienee Afzelius lopullisesti täyttänyt varakanslerin suuttumuksen mitan. Hänellä oli terävä kieli, ja sillä näkyy hän näihin aikoihin suututtaneen myöskin valtiosihteeri Rehbinderin, joka kumminkin katsoi Afzeliuksen erinomaisia lahjoja niin hyödyllisiksi yliopistolle, että viimeisiin asti puolusti hänen säilyttämistään yliopistossa, joskin ankarasti aisoissa pidettynä. Aminoff sitävastoin tahtoi Afzeliuksen aivan pois yliopistosta, välttämättä, armotta, ja hänellä oli siinä kohden puolellaan Turun läänin vt. maaherra L. G. v. Haartman, joka hänkin kuului tuohon yllämainittuun yliopiston asetusten komiteaan ja joka aina oli valmis mihin pyhän alliansin ohjelman toteuttamiseen tahansa. Aminoff kutsui Afzeliuksen eräänä huhtikuun päivänä 1822 luokseen ja vakuuttamalla hänelle, että hänelle annettaisiin ero ilman eläkettä, ellei hän itse eroa pyytäisi, sai hän tämän jättämään erohakemuksensa, -- ei konsistorion kautta, joka olisi ollut tavallinen tie, mutta varakanslerille suoraan. Asia oli siten täydellinen uutinen konsistoriolle, kun kesäkuun alussa 1822 sen kokouksessa yhtäkkiä luettiin Afzeliukselle myönnetty ero. Konsistorion pöytäkirja on hyvin lyhyt tässä kohden. "Jonka jälkeen tohtori, professori Afzelius nousi ja läksi", luetaan siinä merkitsevästi. Rehbinder oli esittänyt Afzeliuksen erohakemuksen, samalla kuin Arvidssonin karkoittamisen, toukok. 20 p:nä 1822.

Minkä vaikutuksen tämä pakollinen ero teki Turun yliopistopiirissä, joissa Afzelius oli etevimpiä ja suosituimpia opettajia, jopa johtava henki, siitä ei ole tarkempaa kuvausta säilynyt, vaan sen voi melkein aavistaa. Arvattavasti yliopiston miehet kumminkin, katsoen kukin omaa kohtaansa, säilyttivät mielessään arvostelussa, tuomatta sitä julkisuuteen. Sitä paitsi Afzeliuksen eron muoto, kun hän sen itse oli pyytänyt, vaikutti, että sen laillisuutta vastaan ei oikeastaan ollut mitään sanomista. Kun Arvidssonin erottaminen yliopistosta pari kuukautta myöhemmin tuli tunnetuksi, nosti se myrskyn konsistorion kokouksessa, jossa useat professorit ankarasti arvostelivat toimenpiteen laillisuutta, joten varakanslerin, Aminoffin, täytyi mitä ankarimmin kieltää kaikki keskustelu tästä asiasta. Afzeliuksen suhteen oli vielä omituista se, ettei kukaan oikein tiennyt, mistä syystä hän oli saanut eronsa, oliko jotakin todellista rikosta tapahtunut vai eikö. Aminoffkaan ei ole sitä sen tarkemmin määritellyt, kuin eräässä kirjeessä Rehbinderille ilmoittanut, että Afzeliuksen täytyi sittenkin poistua "vääräin periaatteidensa vuoksi ja halunsa vuoksi herättää huomiota". Ja kun kymmenkunnan vuotta myöhemmin silloinen kenraalikuvernööri Zakrevski koetti saada selkoa Afzeliuksen entisistä rikoksista ja syistä hänen eroonsa yliopistosta, ei hänelle voitu Suomen ministerivaltiosihteerin virastosta muuta ilmoittaa, kuin että "Afzeliuksen rikos ei ole koskaan tullut oikein paljastetuksi eikä se ole ollut sitä laatua, että siitä laillisesti olisi voitu rangaista". Tämäkin selitys osoittaa, että varakanslerin epäsuosio ja varjonpelko yksin oli karkoittanut yliopistosta tämän etevän tiedemiehen.

Jälkimaailman on yleensä vaikea ymmärtää Aminoffin tekoja ja vaikuttimia tällä ajankohdalla. Se ei vielä itsessään ole niin ihmeellistä, että hän mielipiteiltään joutui tuon yleisen reaktsioonin pyörteeseen. Olihan hänellä, joka oli vanhan, vallankumousta edelläkäyneen yhteiskuntajärjestyksen, kustaviaanisen ajan, ihailija, edellytyksiä vastustaakseen niitä uudempia käsitteitä kansojen oikeudesta ja yhteiskuntajärjestysten muodostumisesta, joita hän jo kohta Kustaa III:nen kuoleman jälkeen niin ankarasti oli arvostellut ja jakobismiksi leimannut. Hän ei voinut kärsiä sitä uutta koulua, joka halveksi vanhaa, hyvää kustaviaanista aikaa. Mutta että hän, valistunut ja paljon kokenut mies, jossa sydän ja omatunto paljon vaikutti, hän, joka itse oli valtiollisesti vainottuna istunut vuosikausia vankilassa, että hän rupesi harjoittamaan samanlaista valtiollista vainoa kuviteltujen rikosten perustuksella ja ryhtyi suurenmoisesti masentamaan luuloteltuja levottomuuksia, se on sentään vaikeammin selitettävissä. Ja muuta selitystä siihen tuskin löytyy, kuin että Aminoff halussaan palvella ja miellyttää sitä hallitsijaa, joka oli hänelle itselleen ja hänen syntymämaalleen tehnyt niin paljon hyvää, meni liian pitkälle, ajattelematta keinojen puhtautta ja muistamatta, että yksilöt viattomasti joutuivat sortumaan tuon aaveiden pelon vuoksi, jonka hänen itsensä lie täytynyt myöntää pohjaltaan turhaksi. Meillä Suomessa on tuollaista aaveiden pelkoa ja siitä johtuvaa turhaa ankaruutta tavattu useampina eri aikoina, mutta tämä tässä kosketeltu lehti Turun yliopiston viime ajoilta on erityisesti synkkä siksi, että silloin maamme omat pojat harjoittivat ajatuksen ja sanan vapauden sortoa ja yksilöjen vainoamista.

* * * * *

Olemme viivähtäneet suhteettoman kauan noissa tapahtumissa, jotka olivat yhteydessä Afzeliuksen syrjäytymisen kanssa pois maamme korkeakoulusta. Mutta siihen hänen vastoinkäymisensä eivät päättyneet; hänen vaiheensa olivat edelleen kirjavat. Sillä hänen elämäntaipaleellaan, jota vielä kesti lähes 30 vuotta hänen eronsa jälkeen yliopistosta, tapahtui yhä edelleen mitä ihmeellisimpiä seikkoja, jotka onneksi ovat harvinaisia meidän historiassamme. Hänen onnettomuutensa alkoivat oikeastaan juuri tästä vuodesta 1822.

Tosin olivat hänen seuraavat vuotensa verraten rauhalliset. Samassa kun hänelle annettiin ero, käskettiin hänen lähteä ulkomaille, pois Suomesta, ainakin pariksi vuodeksi kokoamaan aineksia teosta varten, joka selvittäisi Suomen valtio-oikeudellista asemaa ja lainsäädäntöä. Mutta Afzelius ei tätä käskyä totellut. Hän syytti sairaloisuutta ja kun hän ei ollut tehnyt mitään rikosta, ei hän myöskään tahtonut lähtemällä maanpakoon epäsuorastikaan myöntää mitään luvatonta tehneensä. Huolimatta uudistetuista käskyistä hän jäi Suomeen, ensiksi Turkuun, jossa eli saamallaan eläkkeellä ja asettui sitten lähelle Helsinkiä elämään perheineen. Täällä hän, taitavana lakimiehenä, harjoitti paljon asianajoa ja avusti m.m. Viipurin läänin lahjoitustalonpoikia heidän oikeudenkäynneissään lahjoitusherroja vastaan. Mutta juuri tällä köyhän kansan parasta tarkoittavalla toimellaan saavutti hän yhä uusien mahtavien henkilöjen vihan. Lahjoitusmaakysymys oli silloin polttava Suomessa, venäläisten lahjoitusherrain omistusoikeudet olivat usein enemmän kuin epämääräiset, vaikka Suomen omista miehistä muodostunut komitea oli valmis uhraamaan talonpoikaimme oikeudet herrain hyväksi. Mutta niin ollen oli taitava lakimies, joka piti talonpoikain puolta, hyvin kiusallinen kappale, ja hän oli siis saatava syrjään. Niin alkoi v. 1830 uusi vaino Afzeliusta vastaan. Tähän vainoon lienee ollut yksityisempiäkin syitä: Afzelius oli, kuten ennen mainittu, hyvin teräväkielinen ihmisiä ja oloja arvostellessaan ja ivatessaan ja kerrotaanpa hänen m.m. taitavana ivakuvain piirtäjänä herättäneen harmia. Kenraalikuvernööri Zakrevski johti tuota uutta vainoa Afzeliusta vastaan. Kenraalikuvernöörin kansliaan jätti huhtikuussa 1830 helsinkiläisen santarmiston päällikkö, kenraali Benckendorff ilmoituksen ja valituksen, että Afzelius panettelee järjestysvaltaa, elää ihmisten kustannuksella, joita hän yllyttää oikeusjuttuihin, ja että hän on jo 7 vuotta sitten tilattavaksi ilmoittanut kirjan, joka ei vieläkään ole ilmestynyt.

Niinpian kuin Afzelius sai kuulla näistä epämääräisistä syytöksistä, vaati hän niiden toteennäyttämistä. Kolme eri kertaa sai kenraalikuvernöörin kanslia Pietarissa oleskelevalta Zakrevskiltä, joka samalla oli sisäasiain ministeri, toimekseen koettaa toteennäyttää yllämainittuja syytöksiä taikka tiedustella hänen muita rikoksiaan. Kolmesti pani kenraalikuvernöörin kanslian päällikkö Merlin tiedustelut toimeen, jolloin m.m. kuvernöörien ja yliopiston viranomaisten tuli antaa lausuntoja ja ilmoittaa kaikki, mitä tiesivät, mutta kolmesti täytyi hänen vastata Zakrevskille, että ei mitään syitä Afzeliusta vastaan löytynyt, häntä vastaan tehdyt syytökset olivat perättömät. Muuta ei tullut ilmi, kuin että Afzeliuksella oli huonot raha-asiat ja että hän oli ottanut osaa niihin jäähyväispitoihin, jotka oli pantu toimeen professori Israel Hvasserin kunniaksi, kun tämä erosi yliopistosta ja siirtyi Ruotsiin. Mutta kaikesta tästä huolimatta Zakrevski, nojautuen Benckendorffin yllämainittuihin todistamatta jääneisiin syytöksiin, teki alamaisen ehdotuksen siitä, että Afzelius viipymättä lähetettäisiin rajan taa pois Suomesta, jonne hänet kiellettäisiin palaamasta. Kirjelmässä Rehbinderille, jonka tuli tämä asia esittää, huomautti hän erityisesti, että hänen kirjeensä oli sananmukaisesti esitettävä.

Mitään lakia, joka olisi oikeuttanut tuollaisen maasta karkoittamisen, ei ollut olemassa. Mutta Rehbinder esitti kumminkin karkoittamisasian. Siihen suostuttiin, mutta päätös tuli saamaan vähän toisenlaisen muodon kuin Zakrevski oli tahtonut. Afzelius määrättiin korkeimmasta käskystä lähtemään maasta pois, siis ei vietäväksi. Eläkkeensä hän sai pitää.

Mutta se näennäisesti suurempi menettelyvapaus, joka Afzeliukselle tässä lopullisessa ratkaisussa myönnettiin, koitui hänelle vielä suuremmaksi turmioksi.