Part 7

Se oli tapahtunut melkein heti sodan jälkeen. Vähää ennen olivat enimmät suomalaiset upseerit, jotka Suomen väistyvässä armeijassa olivat kulkeneet Ruotsiin, rauhankirjan nojalla palanneet kotimaahansa, ja niin olivat Piekolan ja Kivimaan herratkin jälleen asettuneet tiluksilleen, jotka koko sodan ajan olivat olleet vihollisten jaloissa. Aika oli silloin alakuloinen ja epävarma. Mielissä lainehti vielä myrskyn maininkeja, tunteissa oli paljon ristiriitaista ja vakaantumatonta, jonkinlainen arkuus ja salaperäisyys vallitsi yleisessä käsityksessä ja ilmeni seuraelämässä ja kaikessa kanssakäymisessä. Vanhat aateliset soturisuvut seurustelivat melkein yksinomaan suljetuissa piireissä, mutta olivatkin, kuten esim. Piekolan ja Kivimaan perheet, hyvin läheisessä yhteydessä keskenään.

Niin pysyi kersantti Gråmaninkin saapuminen Piekolaan kauan aikaa jonkinlaisena salaisuutena näiden talojen kesken, eivätkä hänestä pitäjäläiset myöhemminkään saaneet tietää juuri muuta, kuin että tuo muukalainen tulokas oli joku vanha kersantti, joka oli palvellut majurin lipun alla ja nyt tullut Piekolaan jonkunlaisen rengin asemaan. Mistä hän tuli, sitä ei kukaan tiennyt; ummikko hän oli eikä koskaan suomea oppinutkaan, eikä hän yleensä antautunut keskusteluihin kenenkään oudomman kanssa. Jörötti vain vanhan rakennuksen porstuakamarissa, joka hänelle oli asunnoksi annettu, jossa hän oli nikartelevinaan ja kutovinaan verkkoa ja jossa hänellä myös oli joitakin kirjoja ja papereita. Puettuna hän kulki vanhaan, kuluneeseen kersantinpukuun, piti tukkansa pitkänä ja partansa pörröisenä. Mutta silti hän ei ollut missään ruotilaisen asemassa. Hän oleskeli paljon sisässä majurin luona, siellä söi ja joi ja olipa tavallisesti sisässä silloinkin, kun Piekolassa pitoja pidettiin taikka paikkakunnan aatelisia muuten vieraissa kävi. Mutta silloin hän, pitäjäläisten läsnäollessa, aina esiintyi nöyränä ja osoitti majurille ja muille upseereille kunnioitusta, niin kuin sotamies päällikölleen ainakin, eikä koskaan pitempiin pakinoihin puuttunut. Ulkotöissä häntä ei Piekolassa koskaan näkynyt, ainoastaan kun majuri kävi Kivimaassa -- ja se tapahtui usein, -- oli hän aina mukana muka hevosta hoitamassa, vaikka muut ne silloinkin saivat hevosen hoitaa.

Niin hän oli Piekolassa ollut jo monta vuotta ja ihmiset olivat vanhaan kersanttiin niin tottuneet, ettei kukaan enää sen tarkemmin kysellyt, mikä hän oli miehiään. Mutta kerran hän sitten yht'äkkiä nosti yleisen huomion puoleensa ja antoi aihetta paljoihin, epäileviin puheisiin.

Kivimaassa oli kestit eräänä talvipäivänä ja tavallisuuden mukaan oli kersanttikin majurin matkassa siellä, istui sisässä herrain puolella punssi- ja arrakkimaljain ääressä. Pidot oli alettu hyvissä ajoin, oli syöty ja juotu vankasti ja illan tullen oli elämä vieraiden joukossa jo äänekästä ja mieliala kiihkeää. Gråmankin oli juonut tavallista enemmän, mutta istuskeli silti niin kuin ainakin enimmäkseen ääneti ja kuunteli toisten porinata. Mutta hänen silmänsä paloivat ja kädet tekivät tiukkoja liikkeitä.

Keskustelu liikkui niinkuin tavallisestikin näiden entisten soturien kesken menneiden kysymysten alalla, ja varsinkin oli tänä iltana vanhan emämaan oloista, joita vielä tarkoin seurattiin, paljon väitelty ja niitä arvosteltu. Ruotsissa oltiin juuri tähän aikaan tärkeässä käännekohdassa, tuulet muuttelivat, valtiolliset uudistukset seurasivat toinen toistaan, -- nämä seikat ne vielä kaukaisessa Suomen sydämessäkin jännittivät mieliä ja kiihoittivat Kivimaan kesteissäkin eroavat mielipiteet yhä tulisemmiksi ja kiivaammiksi.

Gråman kuunteli äänetönnä, mutta yhä enemmän hänen poskensa punoittivat; hän käveli levotonna edestakaisin ja joi lasinsa tiheästi pohjaan. Ja niin hän yht'äkkiä pysähtyi ja puuttui säkenöivällä kiihkolla keskusteluun. Hänen vartalonsa oikeni suoraksi, hänen otsansa kirkastui ja hänen liikkeensä olivat intohimoiset ja terävät.

Hän puhui ranskaa, joten pitäjäläisistä harvat häntä ymmärsivät, puhui nopeasti ja sujuvasti, näytti asiastaan niin perin vakuuttuneelta, näytti oikein uhalla purkavan esiin kauan ummessa haudottuja mielipiteitään. Pitäjän herrat ällistyivät, nimismiehet, voudit ja tuomarit jäivät suu auki toisiaan katsomaan ja kuuntelemaan ja koko tuossa äsken äänekkäästi surisevassa seurassa vallitsi äänetön hiljaisuus.

-- Mitä hän sanoo?

-- Mitä kieltä hän puhuu?

-- Onko se tuo tosiaankin Gråman?

Supattamalla heittelivät ihmettelevät herrat toisilleen tällaisia kysymyksiä. Mutta entiset upseerit, Piekolan ja Kivimaan herrat, olivat käyneet kalpeiksi ja hätääntyneinä katselleet toisiaan, kun Gråman koroitti äänensä. He nousivat kiireesti ylös, nykivät Gråmania käsivarresta ja sopottivat hänen korvaansa. Mutta ei apua, ukko oli päässyt innostumaan ja jatkoi puhettaan.

-- Gråman on humalassa, huusi silloin Kivimaan herra.

-- Ulos, olet päissäsi, vaati majuri, ja rupesi käsivarresta taluttamaan Gråmania eteiseen. Mutta tämä loi häneen halveksivan katseen ja huudahti ruotsiksi:

-- Sinäkö käsket minut ulos!

-- Minä, vastasi majuri kalpeana. -- Ja sinun täytyy poistua, muuten...

Siihen kersantti vaikenikin ja hänen isäntänsä sai Kivimaan avulla hänet sivuhuoneeseen, jossa he viipyivät hetken ja johon he lukkojen taa salpasivat Gråmanin. Ja sieltä palatessaan käski isäntä vieraidensa tuosta pienestä häiriöstä välittämättä entiselleen jatkaa illan iloa, ja majuri pyysi anteeksi, että hänen vanha kersanttinsa oli ryypännyt päänsä täyteen ja puhunut pötyä. Ja ennen pitkää entinen mieliala ja entinen hurina taas olikin vallalla rähisevässä juomaseurassa.

Mutta seuraavana päivänä pitäjän herrat koettivat häkäisissä päissään selvitellä, mitä he eilen olivat nähneet ja kuulleet ja sen jälkeen kulki pitkät ajat Gråmanista kaikenlaisia puheita. Arvailtiin ja supatettiin, puhuttiin Ruotsin hovijuonista ja koetettiin hiljaa kuiskaamalla sovittaa tapahtumaan tunnettuja nimiä -- von Fersen, Piper, Ugglas, jopa kapteeni Gustafssoniakin, -- mutta mitään varmaa tai todenmukaistakaan ei keksitty. Ja Piekolan ja Kivimaan herrat nauroivat näille jutuille vakuuttaen, että kersantti raukka oli ollut humalassa ja puhunut pötyä.

Ja Gråman itse näytti osoittavan katumusta, oli entistään nöyrempi, pysyi kauan kotona kamarissaan eikä juonut enää mitään sittenkään, kun hän, tapauksen jäätyä unohduksiin, taas rupesi olemaan isäntänsä huoneissa taikka Kivimaan pidoissa. Kauan aikaa hän katseli hieman arasti pitäjäläisiä, joiden hän epäili itseään uteliaisuudella ja epäluulolla tarkastelevan. Aika kului ja olot palasivat entiselleen. Mutta tarkasti Piekolan ja Kivimaan herrat sittenkin aina seuroissa pitivät huolta, ettei kersantti saanut liikaa maljaa maistaa.

Muuanna talvena sitten kersantti katosi. Posti oli tuonut Piekolaan sekä kirjeitä että sanomalehtiä, joissa taas oli uusia kuulumisia vanhasta emämaasta. Vanha kuningas, viimeinen Vaasan sukua, oli kuollut ja Napoleonin entinen kenraali oli noussut Ruotsin valtaistuimelle; puolue-elämän aallot nousivat ja laskivat nopeasti. Niitä uutisia oli luettu ja niistä oli puhuttu Piekolassa iltamyöhäiseen ja aamulla varhain saattoi Piekolan hevonen vanhan kersantin ensi taipaleelle länteen päin.

Pitäjällä siitä ei tiedetty mitään ja vasta kevätpuoleen, kun ihmiset rupesivat kaipailemaan vanhaa kersanttia, selitti majuri hyvin välinpitämättömästi, että Gråman on lähtenyt käymään sukulaisissaan.

-- Palaako hän vielä?

-- Luultavasti ei... taikka mahdollisesti palaa. Majurista se näytti olevan aivan yhdentekevää, mutta saattoi sen silti huomata, että hän oli varsin huolissaan tuosta matkasta.

Gråman palasi takaisin. Ilmestyi eräänä kesäpäivänä vanhassa kersantinpuvussaan vanhaan porstuakamariinsa, jossa kuten ennenkin rupesi kutomaan verkkoja ja nakertelemaan lapsille leikkikaluja. Mutta hänen vartalonsa oli nyt entistä kumarammassa ja hänen harmaja partansa kajasti jo hopealle. Eikä häntä enää nähty Kivimaan pidoissa eikä isolla puolella Piekolassakaan, kun siellä kylän väkeä kävi vieraissa.

Paitsi kerran. Kesä oli kauneimmillaan; ruis heilimöi aaltoilevilla pelloilla ja suvea tuoksuivat laajat heinämaat. Piekolan isäntä vietti juhlaa täyttämänsä 60 ikävuoden johdosta ja vieraita oli saapunut läheltä ja kaukaa. Talo oli peitetty köynnöksiin ja kukkasiin ja lehtevissä lehtimajoissa ilahdutti nuorison hilpeä lauma vanhaa juhlanviettäjää leikeillään ja lauluillaan. Ilta oli käsissä, hämärtämään kävi kesäinen päivä, mutta katkeamatta kajahteli vielä nauru ja laulu puistikon tanterella.

Syrjäisessä katveessa istui siellä vanha kersanttikin yksin katsellen nuorten ja vanhain iloa. Hän nojasi leukansa kämmentä vastaan ja hänen silmissään kimalteli kyyneleitä. Palavissaan ja pohteissaan kulki päivän sankari siitä ohi, näki vanhuksen, näki kyynelen tämän silmissä ja pysähtyi:

-- Miksi, vanha ystävä, kimaltaa tänään silmässäsi kyynel? Sinä et ole tottunut itkemään?

-- Minä olen vanha, luontoni taipuu. Ja näin muitten juhliessa juuri tunnen yksinäisyyteni ja kaipuuni syvemmin, tunnen kuinka olen erotettuna omistani kaukana vieraalla maalla, unohdettuna ja haudattuna. Olisinhan minäkin voinut onnellisena niinkuin sinä omaisteni keskessä viettää vanhuuteni.

-- Ja sinä sen olisit ansainnut... niin, sinun on täytynyt liiaksi kieltäytyä. Mutta tule, veli, juo malja minun onnekseni, sinunkin onnesi voi vielä kääntyä.

-- Sinun onneksesi voin juoda, omani on mennyt...

Sen enempää ei leikkivä nuoriso naurunsa kesken ehtinyt kuulla vanhusten tarinaa. Eikä vanhaa kersanttia sen jälkeen enää näkynyt ihmisten ilmoilla. Syyspuoleen hän kääntyi vuoteen omaksi, ja kun talvi oli puolessa, hän oli vainajana. Piekolan majuri korjasi huolellisesti porstuakamarista pois hänen kirjansa ja paperinsa ja toimitti kaikessa hiljaisuudessa vainajan viimeiseen lepoon.

* * * * *

Pappi kiirehti lukuaan mitä lopummalle ehti, romautti kolmesti lapiolla lumensekaista hiekkaa arkun kannelle ja hotasi aamenensa. Ja sillä aikaa kuin kantajat kävivät luomaan umpeen hautaa, kahlasi hän jo lukkarin seurassa alas tielle, jossa hevoset odottivat.

Mutta molemmat vanhat soturit seisoivat suorina ja vakavina haudan reunalla, kunnes se oli täyteen luotu ja kantajat lapioineen poistuneet. Silloin he kääntyivät vastakkain, puristivat toistensa kättä ja lähtivät haudalta hekin.

Tuokion kuluttua oli jo kylmä pakkaslumi peittänyt vereksen hautakummun. Eikä sen lumen keväällä sulattua enää kukaan muistanut paikkaakaan, missä vanha kersantti lepäsi, eikä sitä kukaan muistanut kyselläkään.

TYÖN LOMASSA

Suuressa, muhkeassa huoneessa eräässä Pietarin keisarillisessa palatsissa istui kaksi miestä, vanha ja nuori, uutterassa työssä kookkaan kirjoituspöydän ääressä. Äänetöntä oli koko talossa, ei kuulunut muuta kuin hanhenkynän pirteää rapinaa tai joskus käännetyn paperin kahinaa. Vihdoin päätti nuorempi mies kirjoituksensa, lukaisi tarkasti läpi viimeisen lauseen, lisäsi vielä jonkin pilkun ja siirsi kynän pois. Vanhempi kirjoitti vielä tuokion, laski sitten hänkin valkoisen sulkansa syrjälle ja virkahti:

-- No, se on valmis nyt?

-- Se on valmis, nimiä vailla.

-- Ne tulevat siihen huomenna. Niin, ystäväni, me olemme tänään päättäneet suuren työn. Minä lisään näihin perusteluihin muutamia näkökohtia ensi aikain käytännöllisistä toimenpiteistä, jotka myös esitän hyväksyttäviksi, ja sitten...

Vanhempi mies heilautti iloisesti päätään ja hänen suuret, kauniit silmänsä leimahtivat niin kirkasta riemua, kuin olisivat ne säteilleet kasvavan nuorukaisen toivehikkaasta päästä. Hänen ilonsa tarttui hänen työtoveriinsakin, joka nyt laski kätensä äsken kirjoittamalleen paperille ja virkkoi kuin edellisen puhetta jatkaen:

-- Ja sitten on Suomi taas ehyt ja kokonainen, Vanha Suomikin saa kasvaa, varttua ja kehittyä nuoremman rinnalla yhteiseen kukoistukseen.

Silloin hypähti vanhempi mies työtuoliltaan, oikaisi suoraksi kookkaan, komean vartalonsa ja lähti vilkkain askelin mittelemään lattiaa edestakaisin. Ja sitä tehdessään hän nopeasti, innostuneesti puhui:

-- Niin juuri, yhteiseen kukoistukseen. Me työskentelemme täällä luodaksemme uuden, kukoistavan Suomen, sisällisesti voimakkaan ja onnellisen maan. Ja miksi emme siinä onnistuisi, kun meitä pyrinnöissämme auttaa jalon, kaukokatseisen hallitsijan ylevä mieli ja hyvä tahto? Nyt se vasta Suomi syntyy, ja minä puolestani olen onnellinen, saadessani olla mukana sen ensi askeleita ohjaamassa ja sen vastaista uraa suunnittelemassa. Niin, niin, Suomi syntyy nyt juuri tällä hetkellä. Sillä mitä se oli Ruotsin alaisena? Syrjäinen, palasiin pilkottu maakunta, vailla itsenäisen ja omintakeisen kehityksen mahdollisuutta, se oli lampuotimaa, josta mielin määrin kiskottiin veroja ja sotaväkeä. Nyt siitä tulee ehyt maa ja ehyt kansa, joka omien lakiensa ja laitostensa turvissa saa itsenäisesti kehittyä onnellisemmissa taloudellisissa oloissa ja rauhassa ja turvassa. Meidän on laskettava perustukset tälle kehitykselle, lujat, varmat perustukset, ja kaikkein lujimman kulmakiven laskemme juuri nyt, kun saamme vanhan Suomen yhdistetyksi uuteen. Ja vaikka tämä kansa onkin vielä kuin tupessa, köyhä, unelias ja hidas, niin minä luotan tuon kansan sitkeään elinvoimaan ja kykyyn pysyä pystyssä laskemillamme perustuksilla. Olen jo vanha mies, tautien ja kärsimysten taittama ja raihnainen, ja usein toivon ainoastaan hautaa vapauttajakseni. Mutta toisina hetkinäni sentään, kuten taas nyt, toivoisin saavani elää vielä kauan, nähdäkseni työstäni kypsät hedelmät, nähdäkseni ehyen, varttuneen, heränneen Suomen kansan elävän onnellisena nyt laskemillamme perustuksilla. Nuorempi mies oli ihaillen ja ihmetellen kuunnellut tätä sanatulvaa, seuraten silmillään lattialla kävelevää ryhdikästä, säkenesilmäistä miestä seinästä seinään, edestakaisin. Sitten hänen suunsa vetäytyi ystävälliseen hymyyn ja hän virkkoi hilpeästi:

-- Aina sama optimisti, aina tulena ja intona! Lattialla astujakin pysähtyi nyt, istahti nojatuoliinsa ja vastasi naurahtaen:

-- Niin, minä olen vuosikseni liian nuori, kyllä hymysi ymmärrän. Mutta miksi emme olisi optimisteja? Kuvastuuhan meille kansamme tulevaisuus valoisana ja onnellisena ja me voimme vielä paljon tehdä sen hyväksi. Minä tunnen kyllä epäilyksesi ja pelkosi ja tiedän vaaroja ja vastuksia ilmestyvän rakennuksemme tielle, en ole koskaan kulkenut ummessa silmin. Mutta me rakennamme aidat, joiden ohi se ei pääse horjahtamaan, ja sitten saavat kansa ja sen johtavat miehet luoda lisiä olevalle pohjalle. Minä en epäile.

-- En minäkään, vastasi nyt vakavasti nuorempi mies, nousten istuimeltaan ja kooten papereita salkkuunsa. -- Alku on ainakin lupaava. Ja suokoon Jumala, että te vaikutuksellanne ja innollanne kauan saisitte johtaa kansaamme, toteuttaaksenne kauniin unelmanne.

-- Minun vaikutukseni ei ole pitkä, mutta jotakin luen kumminkin ansiokseni, ja iloitsen siitä. Hyvästi, ystäväni, huomenna kun tavataan, on Suomi jo yksi ja kokonainen.

Nuorempi mies kumarsi ja läksi. Se oli Pietarin uuden Suomalaisen komitean toimekas ja taitava sihteeri, parooni Rehbinder, joka viimeisteltyään ne asiapaperit, jotka koskivat Viipurin läänin yhdistämistä Suomeen, nyt palasi siitä keisarillisesta palatsista, jossa komitean virkahuoneisto sijaitsi. Tuo vanhempi mies, harmaatukkainen ja kalpea, joka nyt yksin huoneeseen jäi, oli Suomalaisen komitean puheenjohtaja, Aleksanteri I:sen neuvonantaja ja persoonallinen ystävä, kenraali Kustaa Mauritz Armfelt.

Hän käveli huoneen perälle ikkunan viereen ja katseli ulos kadulle, jonne hallava taivas harvakseen heitteli lumia, siten yhä kiirehtien joulukuun varhaista hämärää. Oli näet joulukuun alku käsissä vuonna 1811.

Pietari kohisi siinä hänen allaan, mutta hän ei sitä huomannut, hänen ajatuksensa jatkoivat äskeistä kulkuaan ja hän oli koko sielultaan vaipunut niihin. Istahtaen nojatuoliinsa matki hän puoliääneen:

-- Toteuttaakseni kauniin unelmani, sanoi hän... Unelman -- olisiko siis tässäkin taas edessäni unelma, eikö tässä nytkään ole täysi todellisuus? niin jatkoi hän ajatustaan. -- Elämäni on ollut täynnä unelmia, yhä uusia, toistaan kauniimpia, vaan ne ovat rauenneet melkein kaikki, niin, kaikki. Minä luulin, että viimeinen elämäntyöni ei olisi enää unelma, vaan että se olisi kaunis, valoisa, elävä todellisuus. Minä halusin päättäjäisikseni luoda syntymämaahani lujat, varmat olot ja rauhallisen, onnellisen kansan, halusin kuolla tietoisena siitä, että edes yhdessä elämäntyössäni olen onnistunut. Olisiko sekin vain unelma, kaunis mutta petollinen?

Yksin istui siinä paljon kokenut mies hämärtyvässä työhuoneessaan ja kävi hiljaisia käräjiä omantuntonsa ja vakaumuksensa kanssa, koettaen poistaa siitä kaikki, mikä olisi utukuvaista unta, hartaan toivon synnyttämää petosta, vilkkaan mielikuvituksen lentävää haaveilua. Hän oli elämässään kuvitellut paljon, rakennellut suuria suunnitelmia, kohonnut korkeimmille vallan ja maineen kukkuloille, ollut mukana valtaistuimia pystyttämässä ja kukistamassa ja aina painanut raskaasti valtiollisten neuvottelujen vaa'assa. Ja mitä siitä oli jäljellä? Kustaa III:nen rinnalla hän oli hänen uskollisimpana auttajanaan pystytellyt Ruotsissa perinnöllistä kuninkuutta -- ja nyt oli Kustaa III:nen poika maanpaossa ja hän itse karkoitettu entisestä isänmaastaan. Hän oli sotapäällikkönä taistellut kuumasti ja urheasti Suomen ja Pommerin säilyttämiseksi vanhalle emämaalle -- ja nyt oli Suomi ja Pommeri lohkaistu ikipäiviksi vanhasta emämaasta pois. Parhaan valtiollisen kykynsä ja tarmonsa oli hän vuosikymmenen kuluessa käyttänyt Euroopan kaikissa maissa kootakseen kansat kukistamaan sen verisen nousukkaan, Napoleonin, joka oli tuottanut ihmiskunnalle niin paljon kurjuutta, ja nyt hän palveli valtiossa, joka oli saman Napoleonin liittolainen. Mitä oli jäljellä hänen unelmistaan? Höylänlastuja, saippuarakkoja, kärsimyksiä, nöyryytyksiä, karvaita muistoja, katkenneita toiveita -- muuta ei...

Tuo kookas vartalo tuntui painuvan kokoon lepotuoliin ja äsken niin kirkas katse oli raukea ja samea. Ja hän kysyi itseltään:

-- Miksi käy aina näin parhaiden ponnistusteni? Miksi kaikki, johon kajoon, ikäänkuin särkyy ja hupenee? En ole koskaan tahtonut muuta kuin hyvää, ihmiskunnan onnea, kansojen parasta, itselleni en ole mitään pyytänyt. Ja kumminkin, minä tunnen voimani ja tahtoni ja maailma sen tunnustaa. Pyrintöni ovat puhtaat, en arastele työtä, mihin ryhdyn, sen ajan perille, voittaen vallat ja kansat puolelleni, ja kokemukseni ovat rikkaat ja suuret. Turhuutta, turhuutta! Enkö todellakaan saa luoduksi mitään pysyvää, mitään todellista, -- hupeneeko kaikki tyhjäksi? Maailmaa kierreltyäni on kohtalon vallaton laine nyt viskannut minut vanhana ja raihnaisena sen maan syliin, jossa oli lapsuuteni kehto, sen kansan palvelukseen, jota ensimmäisenä opin tuntemaan ja rakastamaan. Tämä kansa katsoo nyt minuun kuin korkeimman lähettämään johtajaansa ja auttajaansa ja katsoo syystä, sillä sen pojista olen minä enemmän kuin kukaan muu tilaisuudessa sitä hyödyttämään ja sen kohtaloita ohjaamaan onnellista tulevaisuutta kohden. Ja tahtoni on vilpitön ja puhdas, toivoni harras, soisin saavani kerran levätä povessa maan, jonka onnellinen kansa, rauhallisena, eheänä, muistoani kiitollisuudella siunaisi. Onko tämäkin unelmaa, saippuarakkoa, pettymystä, niinkuin edelliset kaikki?

Hän kohottautui tuoliltaan, iski kätensä pöytään ja taas hänen katseensa tulistui, kun hän lausui lujalla päättäväisyydellä:

-- Ei, ei, niin ei saa olla, niin ei voi olla. Minä tahdon nyt kerrankin luoda jotakin kelvollista ja pysyväistä, jotakin, joka kestää ajankin hampaat. Minä tahdon luoda kansalleni niin lujat perustukset, että se pakostakin aina säilyy kansana kansakuntain joukossa, kuten sen jalo hallitsija ennusti, tahdon käyttää viimeiset vuoteni, viimeisen vaikutukseni ja viimeisen tarmoni siihen. Ja sen täytyy onnistua.

Hänen kauniissa kasvoissaan oli melkein peloittavan ankara piirre ja hänen suuret silmänsä näyttivät voimaa säkenöivän. Mutta taas kohta hänen piirteensä sulivat leppeämmiksi ja jonkinlainen onnellinen autuus näytti kirkastavan hänen kauniit kasvonsa, kun hän jälleen paikoilleen istui. Hän katseli siinä hengen silmillä sitä tulevaisuutta, jonka hän edessään näki valoisana ja päiväpaisteisena ja hän vakuutti itselleen, että hänen laskemansa perustus kestäisi.

Hän näki edessään pienen, hiljaisen kansan, joka uuraasti raatoi taloudellisen viljelyksensä ja henkisen kehityksensä vainioilla, vahvasti nojautuen vanhoihin perustuksiin. Sen oli otettava elatuksensa karusta maasta, se ei siinä raataessaan ehtinyt eksyä hurjastelemiseen eikä vaipua paheisiin, sen onnellisuus oli siksi lujassa, ettei sitä kukaan voisi kadehtia. Hän näki kansan, pienuudessaan ehyen, köyhyydessään tyytyväisen, jota voimakkaampi käsi varjeli, ja hän iloitsi sydämessään ajatellessaan, että hän oli saanut olla mukana sen onnen perusteita laskettaessa.

Se horoskooppi, jonka hän näin syntymämaalleen asetti, oli niin valoisa, että hänen mielensä suli sitä katsellessaan. Ja hän tarkasteli sitä vielä kerran ja tuli siihen päätökseen, että sen toteuttaminen oli mahdollinen. Iloisella mielellä aikoi hän taas ryhtyä työhönsä, työhön unelmansa toteuttamiseksi.

Tällä välin oli huoneen hämärä jo pimeäksi muuttunut ja ennenkuin hän kutsui sisään tulta, käveli hän vielä pari kierrosta lattiata pitkin tuon kauniin mielialansa vallassa ja nauttien siitä. Pysähtyi sitten taas ikkunan luo katselemaan katuliikettä, jossa astujat ja ajajat varjoina kuvastuivat puolipimeässä.

Yht'äkkiä häntä silloin puistatti. Hän oli nähnyt jonkun kuvan tuolla kadulla, joka uusia mietteitä hänen mieleensä johti. Suuret, komeat vaunut olivat vierineet hänen palatsinsa ohi ja hän oli ne tuntenut. Niissä ajoi eräs hänen vastustajansa ja kadehtijansa, joka koetti häntä syrjäyttää vaikutuksesta. Eikä se tuo ollut ainoa, niitä oli monta. Siinä oli tekijä, jota hän ei ollut tarpeeksi ottanut lukuun.

Monia kokenut valtiomies tähysti ääneti kohden hallavaa taivasta ja taas hänen mielikuvituksensa rupesi kapinoimaan äskeistä varmuutta vastaan. Hän mietti:

-- Mitä hulluja, onko niin himmentynyt valtiollinen katseeni, etten asemaa voi edessäni selvästi nähdä, vai seisonko, vanha, kokenut valtiomies, tässä ja valehtelen itselleni, pettääkseni itseni ja kansani. Enkö uskalla tarkastella kaikkea ja tunnustaa kaikkea, uskottelenko sellaista, jota en usko, kavaltaakseni viimeisenkin elämäni työn. Hä? Touhuanko tässä taas tuulimyllyjen taistelijana, tahtomatta nähdä, että koko rakennus ensi myrskyllä kaatuu kuin lastulinna...?

Taas häntä puistatti ja aivan toisenlainen kuva muodostui nyt vähitellen mielikuvituksen synnyttämänä hänen henkisen silmänsä eteen. Hän seisoi siinä ikkunan ääressä, katseet suunnattuina kohden harmajaa taivasta, ja näki edessään surevan kansan, joka epätoivoisena kamppaili kohtaloaan vastaan, joka oli sitä voimakkaampi. Hän näki pienen kansan, joka karussa maaperässään raatoi ja puski, mutta jolta maa livetti jalkojen alta ja joka turhaan koki kuokalleen hakea kestävää perustetta. Se oli kaikki rakennettu juoksevalle hiekalle, paalutukset olivat pettäneet ja hän näki avautuvan haudan, johon vähitellen solui raataja toisensa perästä ja joka uhkasi niellä koko työläisjoukon kuiluunsa. Hän koetti repäistä katseensa irti tuosta kuvasta, koetti todistaa, että se on valhekuva, irvikuva, mutta hän näki sen niin selvästi ja tunsi siinä oman työnsä, joka taas hupeni mitättömiin, haihtui ja katosi. Hänen laskemansa perustukset olivat pettäneet, hänen viimeinenkin ponnistuksensa oli ollut turhuutta, unelmaa...

Rinta läähätti ja veri poltteli poskia, kun vanha valtiomies vihdoinkin sai temmaistuksi katseensa irti hallavalta taivaalta ja astutuksi kirjoituspöytänsä viereen. Hän soitti kelloa rutosti, melkein äkäisesti.

Palvelija ryntäsi huoneeseen.

-- Tulet! komensi kenraali.