Part 6

Jo saapuu hautasaatto, vaivaloisesti matkaten ahertavain joukkojen lävitse Ritariholman kirkkoa kohden. Muhkeat vaunut toistensa perästä vierivät ohi, vaunuissa istuvat ylhäiset herrat saavat sulattaa katurahvaan äänekkäitä pistoksia ja solvauksia. Ensimmäisten joukossa saattokulussa saapuvat muita upeammat, umpinaiset juhlavaunut, kuuden valkoisen hevosen vetämät, punaiset ja kullatut vaunut, jotka anastavat puolet kadun leveydestä.

-- Se on Fersen! Kosto prinssin kaatajalle!

-- Tuo salamurhaaja uskaltaa vielä ajaa vainajan hautasaatossa!

-- Hän meille ilveilee...!

Väkijoukosta lennähtää kiviä juhlavaunuja kohti, ensin yksitellen, sitten tulee kokonainen kivituisku. Ajaja sortuu verissään ajolaudalta, hosuessaan ruoskalla kiljuvia laumoja, hevoset korskahtelevat, hyökkäävät väkijoukkoon, polkevat ihmisiä alleen... Kansa raivostuu, ryntää vaunuja vastaan, joiden ikkunat ovat pirstaleina. Eräs roteva nainen tempaa vaunujen oven auki ja kiskasee nurkkaan kyyristyneen, kalpean, juhlapukuisen herran ulos raivoavaan väkijoukkoon. Ferseniltä raastetaan kullalla kirjailtu takki päältään, hän pääsee paitahihasillaan puikahtamaan väkijoukon lomitse erääseen porttikäytävään. Mutta hänet tunnetaan, hurjistunut kansa, jonka intohimoja ei enää mikään hillitse, ryntää jälestä. Ylhäinen herra tallautuu väkijoukon jalkoihin ja eräs karkea matruusi rutistaa polvillaan hänen rintakehänsä murskaksi.

Vihattu kreivi on surmattu. Mutta sotaväkikin saapuu vihdoin paikalle, kadut ja portit suljetaan, kaikki talossa olijat vangitaan. Talo tutkitaan tarkoin ja eräästä huoneesta löydetään sängyn alta naiseksi puettu mies, -- se on suomalainen seikkailijamme Otto Johan Tandefelt, Voipalan ja Hovilan perijä.

Levottoman seikkailijaluonteensa mukaisesti on hänen tietysti täytynyt olla näissäkin meteleissä mukana, jopa toimeliaimpana ja hurjimpana kaikista. Ja nyt hänet vangitaan pahimmin epäiltynä kreivi Fersenin murhaajaksi ja jäseneksi siinä salaliitossa, joka tätä murhaa varten nähtävästi jo edeltäpäin on ollut laadittu. Raudoissa istuu nyt seikkailijamme, Tukholman vankilassa, istuu kauan.

Sillä tämän murhajutun tutkiminen on pitkällistä ja ankaraa, -- olihan koetettava päästä perille salajuonen ylhäisistä virittäjistä. Mutta suomalainen seikkailijamme ei tunnustanut mitään, ei tietänyt mitään. Ja vihdoin lankesi tuomio: Otto Johan Tandefelt on huomattu syylliseksi, mutta riittäviä todisteita kumminkin vielä puuttuu kuolemantuomion langettamista varten. Hänet suljettiin siitä syystä tunnustuksille Elfsborgin linnaan. Täällä häntä pidettiin kovassa vankeudessa puolen kolmatta vuotta. Mutta hän ei tunnustanut sittenkään mitään. Vihdoin keväällä 1814 valmistui hänestä lopullinen tuomio. Hänet tuomittiin menettämään aatelisoikeutensa ja nimellä Pettersson karkoitettavaksi maanpakolaisuuteen Ruotsista, kuoleman tuomio uhkana, jos hän sinne palaa.

Maanpakolaisuuteen karkoitettu olisi nyt tahtonut palata tiloilleen Suomeen, jossa häntä morsiamensa yhä uskollisesti odotti, mutta Suomeen häntä ei laskettu; tämä maa oli liian lähellä Ruotsia ja Fersenin murhassa osallisena ollut oli liian vaarallinen valtiollinen vehkeilijä. Hänet vietiin sen sijaan puutavaroilla lastattuun laivaan, joka juuri oli lähdössä Espanjaan, ja niin joutui suomalainen seikkailija etelän kuumille rannoille.

Yksin, tuntemattomana, rahatonna, kieltä taitamattomana hän sinne joutui, vaan hän oli kaikissa tapauksissa taas vapaa ja elämä vielä rikkaana edessään, -- ainahan sukkela mies nahkansa pelastaa. Ja iloisena ja huoletonna hän rupesi Espanjassa elelemään.

Lankun kantajana täytyi hänen aluksi Cadixissa henkeänsä elättää, mutta pian potki onni hänet ylemmäs. Taipumuksensa veti hänet soturiuralle eikä aikaakaan, niin hän jo palveli sotilaana Espanjan armeijassa. Pulskana, urheana soturina, taitavana ampujana ja miekkailijana hän siellä pian arvoasteissa kohosi ja onni häntä yhä suosi. Hän oli osallisena Rafael Riegon voittoisassa kapinassa itsevaltiutta vastaan, yleni siinä upseeriksi ja hänellä oli nyt kaunis ura auki vielä korkeammallekin kohotakseen. Mutta levoton seikkailijaluonne ei sallinut hänen kovin kauan yksillä urilla toimia ja sen lisäksi rupesi nyt yhä enemmän koti-ikäväkin vaivaamaan maailmalla yksin ajelehtivaa miestä, joka ei ollut enää mikään nuorukainen. Hän oli pitkän ajan kuluttua taas kerran kirjoittanut kirjeen kotiinsa Sysmään ja sai sieltä nyt hartaat, kaipausta kertovat kirjeet vastaan. Hänen vanha äitinsä eli vielä Voipalassa ja ikävöi niin sanomattomasti poikaansa, jota hän ei vuosikymmeniin ollut nähnyt, jota hän jo monesti kuolleena oli itkenyt, mutta joka yhä siltä pysyi hänen äidillisen rakkautensa esineenä. Ja morsian, tuo uskollinen ja uhraava Jeannette Bröijer, odotti yhä vielä entisellä uskollisuudella sulhoaan...

-- Nyt lähdetään kotiin! huudahti espanjalaisena upseerina palveleva suomalainen nämä kirjeet luettuaan ja hän rupesikin kohta varustautumaan kotimatkalleen. Matkarahoja oli hän säästänyt riittävästi kokoon ja hän läksi nyt pyytämään eroa armeijasta. Kaipauksella esimiehet ja toverit erosivat tästä rotevasta suomalaisesta, ja espanjalainen kapteeninvaltakirja oli hänellä taskussaan, kun hän Euroopan halki lähti matkalle pohjoiseen päin.

-- Kotiin, Suomeen!

Siellä aikoi hän loppuikänsä -- hän oli jo yli neljänkymmenen iässä -- rauhassa viettää perintötiloillaan; hänen elämänsä alkupuoli oli ollut myrskyä ja maininkia, sen loppupuolen piti nyt kulua levossa omaisten hellässä helmassa, syrjäisen sisämaan kätkössä. Kohta kotiin tultuaan aikoi hän mennä naimisiin jo vanhenemassa olevan morsiamensa kanssa, joka häntä yli 20 vuotta oli uskollisesti odottanut, ja lempeydellä hän aikoi omaisilleen palkita ne monet kaihot, jotka hän heille huikentelevaisuudellaan oli tuottanut. Ja milt'ei levottomalla kiireellä hän matkusti Euroopan halki pohjoiseen päin.

-- Kotiin, Suomeen!

Jännityksellä omaiset kotona Sysmässä odottivat kadotettua tuhlaajapoikaa, joka niin varmasti oli ilmoittanut kotimatkalle lähtevänsä. Heidän odotuksessaan oli aluksi iloa ja luottavaa varmuutta, sitten ihmettelyä ja ikävää, vihdoin epäilystä ja toivottomuutta. Sillä viikkoja kului, kuukausia kului, vuosia kului, -- odotettu pysyi vain yhä poissa. Hän ei koskaan saapunut Suomeen. Ja taas oli oma seikkailuhalu siihen syynä.

Vielä kerran oli tämä näet hänet vallannut, kun hän Kööpenhaminassa odotti purjelaivaa, joka hänet veisi kotimaahansa. Sitä kesti odottaa kauan, ja silloin lennähti yht'äkkiä matkustajan päähän tuuma vielä kotimatkalla pistäytyä Ruotsiin uudistamaan vanhoja muistoja ja tervehtimään vanhoja tuttavia. Ja kohta hän toteutti tuon päähänpistonsa, vaikka hänet niin ankaralla uhalla oli kielletty Ruotsiin palaamasta. Mutta sepä juuri häntä houkutteli...

Espanjalaisena upseerina kulki Tandefelt-Pettersson Ruotsin kautta ja saapui Tukholmaan. Mutta liian julkisesti hän siellä seurusteli vanhain tuttavainsa, epäiltyjen salaliittolaisten, kanssa; hänet tunnettiin, vangittiin ja taas sai seikkailijamme viettää kuukausia Tukholman vankilassa, joka hänelle jo entuudesta oli tuttu paikka. Ja armotta aiottiin nyt entinen tuomio panna toimeen: maanpakoon ajettu, epäilty valtiollinen vehkeilijä oli kiellosta huolimatta vielä saapunut takaisin vehkeilemään, -- hänen mittansa katsottiin olevan täyden.

Taas oli silmukka kaulassa levottoman miehen.

Mutta vielä kerran onnen viskelemä seikkailija sukelsi irti silmukasta. Hänellä oli mukanaan espanjalainen kapteeninvaltakirjansa, ja se hänet pelasti. Kuolemaan jo tuomittuna vetosi hän Tukholmassa olevaan Espanjan lähettilääseen, anoen tämän suojelusta, ja lähettiläs rupesikin hänen auttajakseen: eihän Espanjan kansalaista, espanjalaista upseeria, käynyt niinkään helposti Ruotsissa hirttäminen. Hallitusten välisiä käsittelyjä kesti kauan, mutta lopputulos olikin, että Ruotsin hallitus vielä oli pakotettu päästämään linnun käsistään, laskemaan vangin vapaaksi.

Mutta Suomeen hän ei nytkään päässyt, niin hartaasti kuin hän sitä jo halusikin. Espanjan hallitus oli kansalaisenaan vaatinut hänet vapaaksi, Espanjaan siis Tukholman poliisi lähetti tuon kiusallisen miehen, joka sieltä juuri oli tullut matkalla Suomeen. Ja toisen kerran joutui seikkailijamme siten tekemään tuon pitkän merimatkan kauppalaivalla Cadixiin.

Mutta murtuneena ja masentuneena hän sinne tällä kertaa tuli. Hän oli nyt jo väsynyt; vaivaloiset matkat ja vankina istuminen oli hänet heikontanut. Hän olisi jo halunnut päästä lepoon, rauhassa iltaansa viettämään omaistensa keskuudessa; olihan hän jo liian vanha alkamaan uudelleen alusta seikkailuelämää vieraalla maalla. Mutta matkarahat olivat loppuneet, armeijasta hän oli eronnut, työlääksi kävi taas hankkia jokapäiväistä leipääkin.

Siksi vanha äiti ja jo vanhaksi käynyt morsian odottivat kotona ikävällä ja kaiholla. Näihin asti oli Otto seikkailuretkillään pitänyt kunnianasianaan olla näiltä omaisiltaan mitään apua pyytämättä. Mutta nyt hän oli vanha ja murtunut ja hän kirjoitti sen vuoksi kotiinsa Sysmään, pyytäen matkarahoja Suomeen päästäkseen. Ja varmoilla toiveilla hän niitä odotti.

Mutta niitä ei tullut. Hän kirjoitti vielä toisen kerran. Ei tullut. Olot kotona Voipalassa olivat nyt sellaiset, ettei sieltä hänelle mitään apua liiennyt. Äiti makasi vuoteen omana avutonna ja isäpuoli ei halunnutkaan karkulaista, joka koko ikänsä oli ollut tiloiltaan poissa, niihin takaisin, -- hän piti niitä jo ominaan ja tahtoi jättää ne perintönä omille lapsilleen. Ja Jeannette Bröijer, tuo 50-vuotias morsian, eli varatonna sukulaistensa armoilla --, sellaista summaa, minkä matkat tuohon aikaan maksoivat, hän ei mistään saanut irti.

Ja siksi täytyi kotimaahansa ikävöivän miehen yhä edelleen jäädä puutteissa ja ahtaissa oloissa elämään vieraalle maalle.

Vielä viimeisen kirjeen hän Espanjasta morsiamelleen kirjoitti. Entinen hilpeys ja luottamus oli siitä poissa, raskasmielisyyttä huokui riveistä ja rivien väliltä. Hän kaihoili kirjeessään hukkaanmennyttä elämätään, katui nuoruutensa vallattomuutta ja kevytmielisyyttä, valitti, ettei hän miehenäkään ollut miehistynyt, valitti, että oli seikkailujen hyrskyihin laskenut purtensa valloilleen, hakematta ajoissa rauhaisaa satamaa. "Liian myöhään huomaan nyt joutuneeni auttamattomasti tuuliajolle, nyt en satamaa enää saavuta, ennen kuin haudassa. Ja pahempi on, että olen sinunkin retkesi tärvellyt. Paljon olisi sinulla, Jeannette, mulle anteeksi annettavaa, jos minulle anteeksi antaa voisit. Autioksi korveksi olen sinun elämäsi tehnyt, sinun, joka kerran nuoruutesi lemmellä vannoit minua odottavasi ja uskollisena pidit valasi, jota en todellakaan olisi ansainnut. Oi, paljon olen rikkonut ja liiaksi saanut anteeksi; ansaittu palkkani on, että nyt saan kuolla yksin vieraalla rannalla ilman isänmaata ja ilman rakkautta. Tässä maassa liikkuu nykyjään vaarallinen rutto, keltakuume; joka päivä näen ihmisiä ympärilläni kaatuvan, kuolevan kaduille ja pihoille ja porraskäytäviin. Ei kukaan välitä hankkia selkoa näiden ruttoon kuolleiden vainajain nimestä eikä kotipaikasta, niitä kootaan suuriin, umpinaisiin ruumisvaunuihin ja vedetään öisin vartavasten kaivettuihin, syviin, yhteisiin ruttohautoihin. Ehkäpä lepäävät jo pian minunkin levottomat, nyt väsyneet luuni sellaisessa nimettömäin suuressa perhehaudassa..."

Sen koommin ei mitään kuulunut suomalaisesta seikkailijastamme. Vielä parikymmentä vuotta odotti harmaapäinen morsian Hovilassa sulhoaan, odotti luottamuksella ja toivolla, kunnes uskollisena morsiamena laskeutui lepoon. Eikä ole kukaan ottanut selkoa, missä seikkailijan "levottomat luut" lepäävät.

Usein hänen retkiään ja kujeitaan kotipitäjässä sukulaisten kesken muisteltiin, niistä kerrottiin kummallisia kaskuja ja niitä kuvailtiin lapsille kuin huikentelevaisuuden ja vallattomuuden varottavina esimerkkeinä. Mutta usein kumminkin samalla lisättiin:

-- Sääli oli sittenkin hilpeää miestä, -- hän oli aina niin reipas ja iloinen...

KUOLEVA VANKI

Päättynyt on päivätyö linnassa, jossa vangeilla teetetään maa- ja kivitöitä. Vangit, jotka päiväkauden ovat vääntäneet kiviä ja luoneet maata, saavat vihdoinkin huokaista, ja he ovat pysähtyneet yksi sinne, toinen tänne rintavarustuksen luo katselemaan kesäillan rauhaisaa kirkkautta ja meren tyyntä pintaa. He odottavat illallista ruoka-annostaan, päästäkseen sitten lavereilleen lepäämään, -- muutamien tuntien perästä alkaa raataminen taas.

Siihen aikaan, johon tämä kuvaus kuuluu, viime vuosisadan alkupuolella, ei ollut vielä niin viljalti vankiloita Suomessa kuin nyt; elinkautisia vankeja pidettiin sen vuoksi enimmäkseen erilaisissa ruunun töissä. Ja sellaisia vankeja olivat nämäkin raatajat linnan valleilla.

Eräs vanha vanki on istahtanut kivelle, lähelle rantavallia, nojautuu siinä raskaasti lapionvarteen ja katselee muurin ja ulapan yli kaukaista, vihantarantaista saarta, jossa hän näkee elonkorjaajain palaavan työstään. Hän on väsynyt, työstä ja vanhuudesta väsynyt, hengitys kulkee ahtaasti ja omituinen, sammuva tuli on hänen katseissaan, kun hän ne suuntaa yli siintävän meren kohti vihantaa rantaa. Mutta hän ei näe merta eikä rantaa. Hänen raukeaan katseeseensa kuvastuu kaukaisten muistojen loihtima rakkaampi näköala, selvempänä ja kirkkaampana kuin koskaan tuo edessä oleva merimaisema. Hän näkee edessään kappaleen kotoista Karjalan kangasta, näkee metsäisen ahonrinteen ja sen liepeelle avatun halmeen, jossa kellertävissä kuhilaissa kypsänä hohtaa kultainen terä. Ja sieltä leikkuuväki laulaen palaa työstään taloa kohden, jossa sauna törmällä lämpiää.

Surunvoittoinen, kalahtava ääni kuuluu linnan vangeille varatusta matalasta rakennuksesta; rautalevyä helistetään, vangeille on illallinen valmis, ja joukottain vetäytyvät he ääntä kohden vahtisotamiehet perässään. Yksi vain, tuo raukeakatseinen vanki rantavarustuksen luona, hän ei noudata kutsua, hän ei kuule sitä, hän ei liikahda paikoiltaan. Jalat eivät tunnu enää kannattavan, hän vaipuu yhä hervottomammin varustuksen nojaan ja vartijatkin jättävät hänet siihen, -- mihinkäpä se siitä karkaa kahlehdittu vanhus vartioidusta saaresta!

Yksin istuu hän siinä laskeutuessa kesäisen päivän ja öisen rauhan levitessä hänen ympärilleen. Ja hän tuntee kuoleman lähestyvän, tuntee sen viileän hengähdyksen kuumeisella poskellaan, tuntee sen vetävän utuisen verkkonsa hämärtämään hänen katseensa ja uuvuttamaan hänen ajatuksensa. Mutta hän ei usko kuoleman vielä tulevan, sen aika ei ole vielä käsissä, hän on siitä varma, aivan varma. Se henkii kyllä lähellä, mutta se ei voi häntä tempaista, ennen kuin hän on saavuttanut elämässään oikeutta.

Hän uskoo horjahtamatta, että hänelle vielä tässä elämässä muutos tapahtuu. Sitä hänen uskoaan ei voi mikään taittaa, se on kestänyt niin kauan ja kokenut niin paljon, se ei voi murtua. Se usko on ollut hänen elämänsä ylläpitäjänä ja kannustajana kohta kaksikymmentä vuotta, se ei voi häntä nytkään pettää. Sitä on, tuota hänen uskoaan, tosin paljon pilkattu ja horjutettu, mutta hän ei ole sitä heittänyt eikä heitä nytkään. Mutta kun hänen voimansa yhä enemmän voipuvat ja kostea harso hänen katseensa peittää, silloin hän näkee kuin häilyvinä utukuvina edessään elämänsä katkerat vaiheet ja hänen hämärtyvän muistinsa ohi lennähtävät ne raskaasti sivuutetut taitekohdat hänen taipaleellaan, joilla hänen uskonsa oli yrittänyt pettämään.

Hän muistaa nuo ajat, jolloin, hänen ollessa parhaissa vuosissaan ja hänen terveimmissä voimissaan raataessaan kotinsa, Harsian maan, kohottamiseksi, ensiksi rupesi leviämään huolettavia huhuja, että heidän, talonpoikain, maat julistettaisiin lahjoitusherrain omiksi ja että heistä omilla konnuillaan tehtäisiin toisten vuokralaisia. Hän ei sitä ollut uskonut, oli kieltänyt toisiakin uskomasta sellaista mahdollisuutta ja lujaan uskoonsa luottaen hän oli vain ennallaan raatanut... Heidän maansa olivat lahjoitusmaita, sen he tiesivät, mutta he käsittivät ne sittenkin omikseen. Sitten tuli kun tulikin se asetus, jonka sanottiin riistävän häneltä ja hänen naapureiltaan heidän isiltä perityt, itse viljelemänsä maat, heidän kotinsa ja tavaransa. Se oli kolaus Karjalan kansalle. Monelta meni tarmo ja taittui usko, mutta Harsialtapa ei taittunut. Hän vain vakuutti itselleen ja muille, että tässä täytyy olla erehdys, tässä on tapahtunut virhe, joka vielä korjautuu, hän kehoitti kehoittamalla naapureitaan pysymään sitkeinä viljelyksillään ja luottamaan siihen, että lahjoitusherrat kyllä saisivat verot, mutta että maat lopultakin jäisivät heille. He jäivät tiloilleen elämään ja raatamaan, tekivät päivätöitä, maksoivat veroja, sitä myöten kuin niitä lisättiin ja uusia vaadittiin, mutta oikeudestaan he eivät luopuneet; määräystä, joka heistä olisi tehnyt lampuoteja, he eivät oikeaksi tunnustaneet.

Vanhus näkee edelleen, valliin nojautuen, raukean katseensa edessä liitelevän sarjan kirjavia kuvia niiltä ajoilta, jolloin hänen uskoaan yhä tiukemmin horjutettiin. Saapui uhkauksia, herrat käyttivät pakotuskeinoja. Mutta talonpojat raatoivat edelleen konnuillaan ja luottivat siihen, että vielä se oikeus heille avuksi ehtii. Mutta se viipyi. Jo tultiin heitä tiloiltaan häätämään, talot tyhjennettiin autioiksi, vilja korjattiin pelloilta, vietiin koti ja kontu, vietiin leipä... Ja monelta meni taas usko, yhä useammat hänen kupeeltaan kaatuivat pois ja alistuivat pakon alle, taipuivat lampuodeiksi; he olivat joutuneet epätoivoon lopullisesta voitostaan. Mutta Harsia ei joutunut epätoivoon, hän ei luopunut uskostaan. Heitä oli vielä syrjäisellä metsäkulmalla ryhmä miehiä, jotka häädettyinäkin palasivat asumaan talojaan ja viljelemään peltojaan, vaikka niistä toinen jo oli sadon korjannut. Tämä on ohimenevää vain, niin he uskoivat, tämä kaikki vielä korjautuu, hyvityksen hetki tulee. Niinkauan kuin uskoa kestää, niin kauan on elämää olemassa, -- niin oli hän neuvonut viimeisiä naapureitaan ja he kestivät hänen kanssaan.

Mutta koettelemusten mitta ei ollut vielä täysi. Heidän rauhallisille metsäkulmilleen saapui eräänä päivänä herrain väkeä pakolla masentamaan kansaa ja riistämään siltä lopultakin sen maat ja viljelykset. Silloin metsäkulmalaiset taistelivat talojensa puolesta, luopumatta niistä. Syntyi kahakka, keihäät välähtivät, seipäät sinkoilivat...

He sortuivat ylivoiman alle, heidän kätensä kytkettiin kahleisiin, heidät teljettiin vankikoppeihin. Ja taas kaatui miehiä Harsian rinnalta, viimeistenkin usko vihdoinkin katkesi. He taipuivat. Hän vain ei taipua voinut, ei vaikka ikuiseksi kiinnitetyt kahleet hänen käsissään ja jaloissaan kalskuivat. Siitä oli nyt kulunut parikymmentä pitkää vuotta. Hän oli kahleissa kiviä vääntänyt, raatanut pakkotöissä vuoden vuotensa perästä, hän oli kuollut maailmalta ja omaisiltaan, unohtunut, haudattu. Ne ihmiset, jotka nyt polkivat Harsian maita Karjalan kaukaisilla kankailla, ne eivät enää tienneetkään, että vielä eli mies, joka varmasti uskoi, että hänelle tuo maa, hänen maansa ja mantunsa, takaisin annettaisiin, että hänelle vielä kerran tarjottaisiin hyvityskin siitä, minkä hän oli kärsinyt. Ei kukaan sitä tiennyt. Mutta hän tiesi sen itse, tuo kokoonpainunut, raukeakatseinen mies, joka kesäillan viileässä yksin istui linnan kaukaisimman siiven vallitetulla rannalla ja raskain henkäyksin, läähättävin rinnoin ylläpiti itsessään elämänsä sammuvaa kipunaa, kunnes aika ehtisi toteuttamaan hänen lujan uskonsa.

Hän tunsi, kuinka kalma kylmää huokuen hänen ympärillään hiipi ja heilutti terävää viikatettaan, mutta hän ei sitä ensinkään pelännyt, hänen väsyneet kasvonsa sille hymyilivät puolittain surunvoittoisesti, puolittain ilkkuen sitä, että kuoleman voima hänen uskonsa rinnalla on tehoton. Hän ei suinkaan olisi tahtonut karttaa kalman viikatteen viiltoa, hän oli kärsinyt jo siksi, että hän sen vapauttajakseen, pelastajakseen käsitti ja että hän mielellään olisi väsyneen ruumiinsa ja kiusatun henkensä sen kylmään helmaan heittänyt. Mutta hän oli niin varma, että kuolema ei häntä matkaansa saa, ennenkuin hänen uskonsa on täyttynyt, että hän säälien ja surumielisesti hymyili lähestyvälle viikatemiehelle.

Päivä oli laskenut. Sumua ei ollut nyt enää ainoastaan yksin istuvan vangin raukeassa katseessa; meri levitti yli saaren raskaan, tiheän usvaverhon peittäen kaikki esineet harmajaan vaippaansa. Äänetön oli yö. Kuului ainoastaan kituvan vangin vaivaloista hengitystä rantakiveltä ja korahtavan kuului joskus sisäänpainunut rinta. Käsivarsi ei jaksanut enää kannattaa päätä lapion varren nojassa, harmaja tukka ja keltainen otsa vaipui kosteaa hiekkavallia vastaan ja hervottomaksi solahti käsivarsi, kilauttaen kerran kahletta, niin että yö hiljaisuudessaan säpsähtäen kajahti. Vanhus avasi raolleen raukean silmänsä. Hän näki harmaakauhtanaisen kalman ihan vieressään kosteaa kylmää huokumassa ja hänen huulensa vetäytyivät vielä kerran hienoon hymyyn, koska hän tiesi kalman yhä vain turhaan huokuvan, niin kauan kuin täyttymättä oli hänen luja uskonsa.

Sitten sulkeutui taas silmä ja rinnan korina heikkeni ja läähättävä hengitys lakkasi. Hymy jähmettyi vainajan huulille. Uskoonsa luottanut lahjoitusmaan talonpoika ja talonpoikain johtaja oli lähtenyt pois, uskostaan luopumatta.

Iltahuudon jälkeen saapui vahtisotamies hakemaan vankia, joka oli myöhästynyt, työpaikalleen. Pian hän löysikin vanhuksen rantavallin luota, heilautti häntä käsivarresta... kahle kilahti taas kimakasti yön hiljaisuudessa. Ja hakija oivalsi, että vanki oli lähtenyt pois viikatemiehen matkassa.

VANHA KERSANTTI

Raskaasti kahlasivat kantajat syvän nietoksen halki, kun he arkkua reestä haudalle kantoivat. Koko aamun oli näet pyrynnyt ja pyrysi vieläkin, joten hautakin oli puolillaan lunta. Mutta empimättä siihen kantajat arkun laskivat, käsiä näet palelsi kantohihnoissa.

Arkun jäljessä kahlasi kaksi vanhanpuoleista miestä, väljät sotilasturkit yllään, sekä heidän jäljessään pappi ja lukkari, joka viimeksimainittu hautaryyppyjen takia oli lähtenyt mukaan. Ja siinä se ruumissaatto sitten olikin. Pappi tasoitti leveillä lapasillaan turkin kaulusta tiukemmas poskilleen ja rupesi ulkoa lukemaan hautasiunausta. Suorina kuin vahdit seisoivat vanhukset toisella reunalla ja paljastivat toimituksen alkaessa kunnioittaen päänsä; niin yritti lukkarikin tekemään, mutta luopui siitä aikeestaan ja siirsi naapukkansa ainoastaan hiukan kallelleen toiselle korvalle. Kantajat, joiden vielä oli luotava hauta umpeen, syrjäytyivät petäjän taa, joka siinä sivummalla kasvoi, ja lierittivät mällin poskeensa. Eikä kuulunut lumisessa luonnossa muuta kuin papin yksitoikkoinen luku.

Sen kuluessa asteli maantietä myöten kirkolle päin pari miestä kalmiston ohi. He pysähtyivät, äänen kuullessaan tuokioksi katsomaan matalan kiviaidan ylitse hautuumaalle.

-- Ketähän siinä tämmöisellä pyryllä haudataan?

-- Taitaa olla se Piekolan vanha kersantti siinä vainajana, koska majuri on saattamassa.

-- Ja Kivimaan herra toisena, niinpä on. -- Vai se se nyt on kuollut, mikähän lienee ollutkin eläjä aikoinaan.

-- Ka kersantti, ruotsalainen kersantti.

-- Sillä nimellähän se kulki, mutta raaka sotamies se ei ollut, tekeytyi vain.

-- Niinhän ne on sitä hokeneet, menepä hänet ja tiedä. Vaan olipa mikä oli, tuossa kai se nyt on tallella.

-- Jos lie siinäkään.

-- Ka, jos ei lie siinä, niin olipa missä tahansa.

Miehet kääntyivät tielle ja jatkoivat matkaansa kirkolle päin, ja tuiskun tuhinaan häipyi kalmistossa lukevan papin ääni.

Se oli Sysmän hautuumaalla vuonna 182-.

* * * * *

Yhtä pyryinen talvipäivä se oli ollut, jolloin kersantti Gråman ensiksi ilmestyi Sysmään, jonne hän sitten oli jäänytkin loppuikäänsä viettämään.