Part 5

-- Mutta sehän on mahdotonta, intoili toinen vastaan, -- antaisimmeko me näin riistää joukostamme reippaimman kumppalin, parhaan miehemme, -- ei koskaan. Meidän täytyy vielä yrittää jotakin Oton hyväksi.

-- Mitä? Voipalan Oton syntiluettelo on jo liian pitkä ja paksu ja ukko tuolla sisässä on nyt kerrankin oikein vakavasti vihassa.

"Ukolla" tarkoitti nuori puhuja Haapaniemen kadettikoulun silloista johtajaa, eversti Heikki Yrjö Jägerhornia, joka parastaikaa toisten opettajain kanssa oli sulkeutunut huoneustoonsa neuvottelemaan hetken vereksestä, ikävästä tapauksesta.

-- Olkoon, meidän täytyy sittenkin käydä häntä vielä puhuttelemassa, ja ellei se tepsi, silloin...

-- Ettäkö erottaisiin mekin...?

-- Kuin yksi mies silloin pois Rantasalmelta! Nähtäisiinpä, eikö ole vielä ukon pakko peräytyä.

Miettiä sitä sieti, yritys oli uhkarohkea, toiset puistelivat päätään. Ja varmaa päätöstä tekemättä nuorukaiset jäivät jännityksellä odottamaan, mitä ratkaisevaa nyt iltahuudossa oli kuuluva.

Mutta se sankari, jota kaikki nämä neuvottelut koskivat ja jonka syntiluettelo oli niin pitkä, istuskeli yksin vihellellen arestihuoneessa, joka oli hänelle jo hyvin tuttu paikka. Hän oli melkein ylisillään, märät jalkineet ja muut vaatteet oli hän näet riisunut pois ja siinä asussa hän vihellystensä sekaan aina väliin lämpimikseen teki putkan kapealla lattialla muutamia reippaita, jänteviä voimistelutemppuja, -- ja vihelteli taas.

Näitä harjoituksia oli hän tässä samassa putkassa saanut tehdä usein ennen, -- eipä ollut kuin parisen viikkoa siitä, kun hän sieltä viimeksi vapaaksi pääsi. Silloin oli häntä rangaistu siitä, että hän, voittaakseen vallattoman vedon, oli eräänä yönä koulun haasta luvatta ottamallaan hevosella ratsastanut naapuripitäjän kievarista noutamassa leilillisen olutta, -- hän oli kyllä ennen aamua ehtinyt takaisin, mutta koni, raato, oli ollut märkä kuin uitettu ja lamassa eikä kyennyt mihinkään kokonaiseen viikkoon. Ukko oli uhannut pitää häntä koko talven kotiarestissa, vaan viime sunnuntaina oli hän kumminkin päässyt kumppaniensa kanssa metsälle -- ja siitähän se tämä uusi juttu nyt oli lähtöisin. Jäneksiä oli jo muutamia ammuttu, kun koirat löysivät revon ja tätä otusta jahdatessaan oli hän parin toverin seurassa joutunut kauas toisista. Muutamalla niityllä hän halkasikin mikon tien, ampui sen -- oikean pulskan hopearevon, -- mutta tovereita ei siihen kuulunut, vaikka kuinka olisi huudeskeltu ja paukutettu... No sepä ihme, ettei niitä saada ketun peijasiin, oli Otto huudahtanut. Heillä oli mukanaan tulukset ja taulaa ja tuossa tuokiossa leimahutti täysi heinälato liekkeinä korkealle taivaalle.

Osuivat sinne nyt toverit, mutta osuipa sinne muitakin, ja ennenkuin he olivat metsäretkeltään ehtineet kotiin Haapaniemeen, oli "ukolle" jo viety surkeita sanomia ja ukko näyttää nyt oikein tosissaan suuttuneen... Otto oli ottanut koko syyn niskoilleen -- sinnehän niitä mahtui --, vaan jo kuuluikin ukko aikovan erottaa hänet koko laitoksesta... No, sittenpä tästä päästäisiin, johan tämä Rantasalmi tunnetaan, eikähän tuo niin iloista ole istua aina joka toista viikkoa putkassakaan... Ja nuori vanki vihelsi taas. Mutta ovi narahti, aukeni, häntä tultiin noutamaan iltahuutoon ja noutajat olivat vakavan näköiset... So, so, joko tässä nyt sitten taas jotakin tapahtuisi...

Syvässä, juhlallisessa äänettömyydessä seisoi Haapaniemen kadettikoulu luokittain rivissä suuressa harjoitussalissa; levottomuudella ja jännityksellä odotettiin ukon saapumista. Tuolta hän jo tuli, kookas, valkoviiksinen eversti, kasvot harmaina, katse uhkaavana. Ja ääni värähti, kun hän kohta ensimmäiseksi julisti, että "tänä päivänä on Haapaniemen kadettikoulusta vallattoman ja parantumattoman käytöksensä takia ja muunkin haitallisen vaikutuksensa vuoksi ainaiseksi erotettu yksi sen oppilaista, jonka monet entiset rikokset jo olisivat tämän viimeisen rangaistuksen aiheuttaneet, koska hän ei voi olla arvokas pääsemään upseeriksi kuninkaallisen majesteetin armeijaan... Entinen kadetti, aatelisnuorukainen Otto Johan Tandefelt astukoon ulos tästä huoneesta, jättäköön pois hallussaan olevat ruunun aseet ja vaatteet ja poistukoon ennen 12 tunnin kuluttua tästä laitoksesta, johon hän ei saa enää koskaan palata..."

Käsketty poistui. Syvässä hiljaisuudessa sitä nuorukaisjoukko katseli ja melkein kaipaavia silmäyksiä opettajatkin lähtevän jälkeen loivat. Vaan kohta, kun iltahuuto oli loppunut ja nuoret laumat taas olivat hajaantuneet makuuhuoneihinsa, syntyi syrjässä ovinurkissa ja pimeillä makuulavereilla vilkkaita neuvotteluja ja uhkaavia päätöksiä tehtiin...

Lähetyskunta kävi vielä illan suussa toveriston puolesta pyytämässä armoa suositulle, hilpeälle kumppanilleen. Sitä ei tullut: Voipalan Oton mitta oli jo täysi, vihasena ajoi ukko armonpyytäjät luotaan ja käski ankaralla äänellä heidän mennä hiljaa nukkumaan sanaakaan enää karkotetusta puhumatta.

Vaan hänestä puhuttiin kumminkin salaa supattamalla yhä kiihkeämmin pimeissä makuuhuoneissa, eikä asettuneet nuoret soturinalut sinä yönä ajoissa käskyn mukaan vuoteilleen nukkumaan. Siellä väiteltiin rohkeasta tuumasta, jonka parikymmentä nuorta aatelispoikaa jo oli vannonut toimeenpanevansa.

-- Kohta puolenyön jälkeen tavataan kaikki Haapajärven rannalla, josta yhdessä soutamaan lähdetään...

-- Vaan ulos on hiivittävä pienissä parvissa, ettei ukko saa liian aikaisin vihiä.

-- Huomenna hän saa hakea poikiaan!

-- Silloin me ollaan maailmalla!

Hilpeällä mielellä varustautui nuori Voipalan herra yön selkään matkalle -- hän ei tahtonut tarkoin kuluttaa hänelle myönnettyjä tunteja -- ja hänen hilpeytensä rohkasi toisiakin. Leikkiä laskien siinä kuiskien suunniteltiin sitä iloista pakoretkeä, jonka he tulisivat yhdessä tekemään. Mutta olipa leikin seassa sentään muutakin. Hetken jännittävä merkitys ja tuuman arveluttava rohkeus pitivät pinnalta reippaina pysytteleviä nuorukaisia sisästä sangen levottomina eivätkä he niin hiljaa ja varovasti malttaneet matkaansa valmistaa kuin olisi pitänyt.

Jo oli puoliyö kulunut. Ovia raoteltiin, käytävissä kuului hiipiviä askeleita. Ensimmäinen parvi pakolaisia tekee lähtöä ulos. Se saapuu pimeään eteiseen...

-- Seis, junkkarit, sisään joka mies! kuuluu silloin ankara ääni ulko-ovelta ja typertyneinä jäävät pakolaiset seisomaan paikoilleen.

"Ukolla" on ollut tarkat korvat, hän on kuullut supatusta huoneista ja haistellut käryä. Ja pahimmoilleen on hän siinä nyt tiellä, kun nuorukaiset pyrkivät ulos.

-- Sisään joka mies -- huomenna asianne tutkitaan! Yksi vaan ulos... kas siinä sinä olet... sinulle on hevonen jo valjaissa pihalla, sinä nouset vankkureihin ja ajat.

Niin joutui karkotettu kadetti yksin rattaille ajamaan syksyisessä tihkusateessa pois Haapaniemen sotakoulusta. Mutta hän oli tyytyväinen sittenkin ja tuskin oli hän kujansuuhun ehtinyt, kun hän jo heläytti iloisen laulun.

Vaan alakuloisina hiipivät toverit makuulavereilleen ja supattivat siinä vielä pettyneinä ja masentunein mielin toistensa korvaan:

-- Sääli hilpeää miestä... Se tapahtui syksyllä 1799.

* * * * *

Upseeriuraltaan näin syrjään viskattu nuorukainen ajoi kotiinsa Sysmään eikä tuonut sinnekään suruja mukanaan. Hän oli Voipalan ja Hovilan suurten aateliskartanoiden ainoa perijä, viimeinen suoraan polveutuva vesa kunniakasta soturisukua. Hänen kantaisänsä neljännessä polvessa oli Leipzigin tappelussa Kustaa Adolfin rinnalla otellessaan menettänyt suustaan kaksi hammasta, saanut Kristiinalta aateliskilven ja kaatunut Kaarlo Kustaan aikana Puolan sodassa. Tämän poika, hänen esi-isänsä kolmannessa polvessa, haavoittui, oltuaan osallisena Kaarle XII:nen kaikissa voitoissa, Pultavan tappelussa, elätti itsensä sitten aseseppänä Venäjän vankeudessa ja kuoli sinne. Hänen isänisänsä oli Viipurin rykmentin kapteenina mukana Hattujen sodassa ja kaatui pienessä kahakassa Kymijoen varrella. Ja hänen oma isänsä vihdoin oli nuorena vänrikkinä lähtenyt Pommerin sotaan, joutunut siellä vangiksi ja saanut Spandaun linnassa viettää sotavankina kolmattakymmentä pitkää vuotta unhotettuna ja kadonneena. Sukulaiset kotona jakoivat hänen tavaransa ja tiluksensa. Vaan omistaja palasi vielä; karkasi vankeudesta, tuli jalkapatikassa Venäjän kautta Suomeen ja saapui eräänä päivänä vanhan kerjäläisen puvussa kotitalonsa Voipalan pihalle. Saatuaan tiluksensa takaisin haltuunsa meni hän vanhoilla päivillään naimisiin 18-vuotiaan tytön kanssa ja tästä syksyn ja kevään liitosta syntyi se vilkas ja lahjakas, mutta levoton ja huimapää poika, joka nyt, saatuaan matkapassin Suomen sotakoulusta, vietti iloisia päiviä perintötiloillaan.

Hänen kasvatuksensa oli laiminlyöty. Isä, tuo pitkäaikaisessa vankeudessa murtunut vanhus, kuoli hänen 4-vuotiaana ollessa ja nuori äiti meni uusiin naimisiin. Poika sai toisin ajoin aivan ohjaksitta olla omilla hoteillaan, toisin taas riuhtoi isäpuoli suitsia tiukemmalle, kuin vikurin pojan luonto sieti; ja siitä hänen luonteensa kasvoi epätasaiseksi, huikentelevaksi ja rajuksi, mutta synnynnäinen hilpeys pysyi siinä aina.

Vallatonta, päämäärää vailla olevaa tyhjäntoimittajan elämää vietti Voipalan Otto nyt tiluksillaan, joita hänen isäpuolensa viljeli. Hän pani toimeen hurjia metsästyksiä, hirvenajoja ja karhuntappoja, komenteli kujeihinsa tilojensa alustalaisia ja tärveli ratsastusmatkoillaan talojen parhaita työhevosia. Isäpuoli, äkänen herra, kiukustui ja kiroili ja äiti sai monesti kyyneleillä välittää isintimän ja poikapuolen kahakoita. Kun isä uhkasi ajaa hänet pois koko talosta, vastasi Otto yhtä huolettomasti kuin hilpeästi:

-- Talot ovat minun, niissä elän kuinka tahdon. Mutta tavallisesti hän samassa lisäsi:

-- Vaan hoitele niitä sinä, näin on minusta hauskinta!

Ja taas hän lähti kujeileville ratsastusmatkoilleen, taikka kisailemaan pitäjän neitosten karkeloihin. Hän oli korea poika, solakka, mustasilmäinen, suustaan sukkela, voimiltaan väkevä. Ja vaikka hulivili olikin ja hurja, hurmasi hän yhtenä talvena kotipuolensa aatelisneidet järjestään. Kaikkia hän liehakoi, muttei kukaan tiennyt nauttivansa hänen suosiotaan, ja siitä huokaili monen tytön kaino povi.

Tuli kesä. Eräänä pyhäaamuna oli Voipalan herra nurjimmalla ratsastustuulellaan. Ihmiset kulkivat hartaina kirkkoon, kun hän heidän ohitseen pyyhkäsi maantiellä, kaateli ojaan miehisiä miehiä ja painoi pelästyneitä akkoja aitaa vasten. Hänkin ajoi kirkolle. Kirkon ovet olivat seposelällään, kirkko jo puolillaan kansaa. Täyttä neliä lasketit hän sisälle kirkkoon, pyöräytti ristikäytävällä hevosensa ympäri ja karautti samaa vauhtia taas takaisin ulos, kirkkorahvaan sitä kummalla ja kauhulla katsellessa.

Jo kuuli hän suuttumuksen huutoja takanaan ja siitä hän rupesi aavistamaan pahaa. Hän älysi, että hänen oli kohta lähdettävä kotipitäjästään käpälämäkeen, muuten oli sekä järjestysvalta että kiukustunut kansa hänen niskassaan. Silloin hän ratsasti suoraa päätä pitäjän toisessa laidassa olevaan omistamaansa Hovilan kartanoon ja pyysi satulasta puhutella talossa asuvaa nuorta neitosta, jalosukuista neiti Jeannette Bröijeriä.

Tämä tuli ulos nuorukaista vastaan, joka hypähti alas satulasta ja seisoi pihalla pidellen ratsuaan kuolaimista. Neitonen pysähtyi hämmästyneenä.

-- Minä matkustan tänään maailmalle, koettelemaan onneani. Tahdotteko ruveta morsiamekseni, jalosyntyinen neiti?

Näin kosi siinä pihamaalla koristelematta 18-vuotias huimapää, -- pitkiä puheita hän ei rakastanut. Ja hän sai kohta myöntävän vastauksen, -- nuori Jeannette oli hänkin silmittömästi rakastunut soreaan hulivilipoikaan ja lupasi häntä uskollisesti morsiamena odottaa vaikka kuolemaansa saakka. Vankka kädenpuserrus vain siinä sunnuntaisessa aamupäiväpaisteessa, nuorukainen hyppäsi satulaan ja kihlattuna miehenä ratsasti hän nyt kotipitäjästään maailmalle.

Vaan isäpuoli kiroili ja äiti itki ja pitäjän tytöt, nuo muut kaikki, huokailivat kainoissa sydämissään:

-- Sääli hilpeää miestä...!

Monta vuotta hurjasteli nuori seikkailija sitten Suomen pääkaupungissa, Turussa. Hän meni siellä sotaväkeen, yleni kersantiksi, oli kaikkien tovereidensa suosikki, sotilaitten lempipoika, reipas, iloinen ja vankka. Levoton hulivililuontonsa houkutteli hänet sielläkin tosin kujeesta ja seikkailusta toiseen, usein viattomiin vaan usein viallisiinkin. Mutta vaikka esimiehet hänen vuokseen monesti tuskittelivat, niin hekin jo seuraavassa tuokiossa hänen hilpeydelleen nauroivat -- ja antoivat anteeksi.

Turussa hän tutustui oikein veroiseensa huimapäähän, väkevään parooniin, Otto Flemingiin, tämän kuuluisan suvun kuuluisaan latvaan, joka näihin aikoihin oli vänrikkinä Turun rykmentissä; luonnollisesti näistä kahdesta kohta tuli parhaat toverukset ja seikkailukumppalit. Iloisia juominkeja pidettiin, öisiä retkiä ja päiväsiä otteluita; rauhalliset turkulaiset pelkäsivät näitä hurjapäitä nuorukaisia ja panivat kätensä ristiin aina kun uudesta hurjuustyöstä kerrottiin, mutta heidän iloiset ilveet ja uskomattomat voimannäytteet olivat samalla kaikkien ihailunsekaisena puheenaiheena.

Eräänä kesäpäivänä palasivat ystävykset hiestyneinä ja kurkut kuivina sotaharjoituksista helteiseltä harjoituskentältä kaupunkiin ja kulkivat kaupunginkellarin ohi, janoisia katseita sinnepäin luoden. Mutta matti oli taskussa molemmilla, ei saanut irti kellarista ollutta; ei saanut kastelluksi kuivaa kurkkua... Portin ohi mennessään näkivät he siinä kapakan pienessä pihapuistossa neljä turkulaista porvaria mukavasti istuvan suloisessa kesäisessä levossa olutpöydän ympärillä lehmuksen viileässä varjossa... Aatelisherrat katsahtivat toisiinsa... kieltä tuntui kuivaavan yhä enemmän ja väkevä parooni pysähtyi:

-- Miten saisimme nuo tervasaksat tarjoamaan?

-- Meidän täytyy lyödä poroporvarit hämmästyksellä. Tule, pieni ponnistus, niin me istumme heidän keskessään.

Puistikon erotti kadusta korkeanlainen lauta-aita, jonka alla juuri porvarit istuivat olutta juomassa. Väkevä parooni ymmärsi toverinsa tarkoituksen, tarkasti silmämitalla lankun korkeutta... sen täytyy sittenkin onnistua. Hän siirtyi vauhtia ottamaan kadun yli, toveri jälessä... voimakas ponnahdus -- ja yhtäkkiä lentää säikähdyksestä sokeain porvarien ylitse ja koko lehmuspuun lävitse mies ja kohta jälestä toinen. Ja tervehtimättä, kursailematta istahtivat kuin taivaasta pudonneina janoiset kujeilijat porvarien pöytään.

Nämä toipuvat vähitellen hämmästyksestään, tuntevat veitikat, ymmärtävät yskän -- ja olutta tulee. Tarina luistaa, ilta kuluu ja sen kuluessa tulee pöydälle vielä parempiakin juomia ja iloisessa seurustelussa livahtaa kesäinen yö. Aamu on jo käsissä, kun porvarit ja aatelismiehet käsikynkässä parhaina veljinä laputtavat kapakasta.

Mutta seuraavana päivänä, keskellä päivää, liikkeen ollessa vilkkaimmallaan Turun sillalla, astelevat seikkailijaveljet siellä rinnakkain päät pystyssä, jäykkinä sotureina ja aatelisherroina. Siinä tulevat silloin tervasaksat, kaikki nuo neljä viimeöistä veljeä ja hyväntekijää, heitä vastaan. Ylpeästi, päätään nyökäsemättä vastaukseksi porvarien tervehdykseen, yrittivät kujeilijat astua ohi. Vaan tuo pisti vihaksi porvareille, jotka kyllä kukkaroissaan tunsivat, mitä uusi tuttavuus oli heille tullut maksamaan, ja yksi heistä virkkoi paroonille harmillaankin:

-- Terve veli, eikö ole tapa kiittää kesteistä?

-- Huuti tomppeli, minuako kutsut veljeksesi...? Ja parooni ottaa kahta porvareista rinnuksesta kiinni, nostaa sievästi kaidepuun ylitse ja tipauttaa veteen. Samassa silmänräpäyksessä lentää kaksi jälelle jäänyttä Voipalan herran nostamina samaa tietä... Säikähtynyt ihmisjoukko juoksee huudellen pakoon...

Silta ei ollut korkealla vedestä eikä vesi siinä rannalla syvää, hengenvaaratta pääsivät porvarit kahlaamaan maihin, mutta läpimärkinä ja savisina. Mutta väkivallan teko oli ollut liian julkea ja julkinen, vaivoin saivat seikkailijain ystävät suurilla rahoilla nuo kastetut porvarit suositetuiksi, vaan kumpasellakin nuorukaisella oli siltä kohta tiedossa ero virastaan sotaväestä.

Siihen päättyivät väkevän paroonin ja Voipalan herran yhteiset seikkailut. Fleming sai suosijainsa avulla vielä virkansa Turussa takasin, mutta nuori Tandefelt joutui joutilaaksi ja matkusteli viratonna ympäri maata vieraillen sukulaisissaan ja huvittaen sekä suututtaen heitä kujeillaan.

* * * * *

Tämä oli tapahtunut vähän ennen sotaa, Suomen v:n 1808 sotaa. Sodan syttyessä oli seikkailijamme tietysti heti jalkeilla, täytyihän hänenkin olla mukana. Hän otti pestin uudelleen ja seurasi sitten kersanttina Turun rykmentissä Klingsporin väistyvää armeijaa aina Siikajoelle asti ja palasi sen mukana myöskin kesän tultua takaisin Adlercreutzin voittoretkellä, yhtä hanakkana tappeluissa kuin iloisena toveriseuroissa.

Lapualla näytti Suomen armeijalle päivä kirkkaimmalta, väistyvä venäläinen pääjoukko peräytyi jo Päijänteen rannoille ja Adlercreutz toivoi jaksavansa ajaa sen sieltäkin yhä etelämmäs. Mutta hän tarvitsi tarkempia tietoja vihollisten joukkojen lukumäärästä Sisä-Suomessa, -- tarvitsi rohkean ja vikkelän vakoojan.

Aina seikkailuhaluinen Tandefelt tarjoutui kohta tälle vaaralliselle retkelle; tarjous hyväksyttiin ja nuori Voipalan herra erosi Suomen armeijasta lähteäkseen valepukuisena vakoojana kuljeskelemaan vihollisen hallussa olevan maakunnan läpi. Hän liikkui venäläisten leiripaikkain ympärillä Suur-Savossa ja aina rajalle asti; urkki tietoja mistä sai ja oli jo paluumatkalla armeijansa luo ilmoittamaan, että uusia suuria venäläisosastoja oli Kamenskin johdolla rajalta päin kulussa Venäjän armeijalle avuksi.

Silloin, rientäessään oijusteitä takaisin Päijännettä kohti, heräsi hänessä yhtäkkiä luvaton halu pistäytyä ohimennen syntymäpitäjässään Sysmässä, jossa hän ei ollut käynyt kahdeksaan vuoteen, tervehtimässä morsiantaan, joka siellä Hovilassa alttiina ja uskollisena kärsivällisesti odotti sulhoaan. Se yritys oli tosin arveluttava, sillä juuri näissä kylissä majaili tähän aikaan tavallista lukuisammin ruokavaroja hankkivia kasakoita,--mutta nuori seikkailija ei ollut tottunut karttelemaan vaaroja. Eräänä kauniina syyspäivänä ilmestyi hän metsäteitä kulkien resusessa talonpoikaispuvussa Hovilaan, jonka kyökkiin hän meni istumaan. Hänen morsiamensa tunsi hänet siellä, he saivat hetkisen puhutella toisiaan, mutta hätääntyneenä ja huolissaan oli morsian sulhonsa vuoksi, sillä Hovilassakin vieraili juuri parastaikaa kasakkaosasto, -- kunhan eivät toki keksisi valepukuista vakoojaa!

Tuskin olisi kumminkaan talonväen kanssa seurusteleva talonpoika erityisesti herättänyt venäläisten epäilyksiä, ellei yksi partaleuka sattumalta olisi huomannut, että liian hieno paidankaulus pilkisti esiin kuljeskelijan repaleisen sarkatakin alta. Silloin ruvettiin ottamaan miehestä tarkempaa selkoa, löydettiin papereita, keksittiin vakooja. Ja vakoojan palkka oli varma: tutkinto kävi lyhyeksi, tuomio selväksi, seuraavana aamuna päivän koittaessa oli vanki ammuttava.

Yksi yö oli hilpeällä seikkailijalla siis vielä elämisen lomaa, sitten oli tuleva loppu kaikista kujeista ja retkeilyistä. Se viimeinen yönsä pidettiin häntä vankina eräässä huoneessa Hovilan päärakennuksessa, jossa kasakat häntä vartioivat ja tarkkaan katsoivat, ettei häntä talonväki saisi tavata.

Kauhulla kuuli morsian sulhonsa kohtalon, tuon kauan kaihotun pirteän miehen, joka hänen vuokseen oli tähän vaaraan antautunut. Mutta turhaan koetti hän kyyneleillä ja rukouksilla taivuttaa talossa vierailevaa venäläistä upseeria armahtamaan vangittua sulhoaan, turhaan rukoili hän edes sitäkään suosion kipenettä, että saisi vielä viimeisen kerran puhutella tuota miestä, jota aamusta ei enää olisi olemassa, ja jäähyväiset hänelle heittää. Turhaan. Ainoa armo, mikä kyynelissään kylpevälle neitoselle suotiin, oli se, että hän sai luvan upseerin ja kasakkain läsnäollessa viimeisenä uskonnollisena hartaustyönä veisata virren yhdessä sulhonsa kanssa, -- kuolinvirren. Ja sitä varten vihdoin laskettiin neitonen sulhonsa vankihuoneeseen.

Tarkoin valvoivat vartijat, ettei vanki ja neitonen saaneet antaa toisilleen mitään tietoja tai merkkejä. Murtunut morsian lankesi polvilleen ja vapisevalla äänellä aloitti hän virren, johon vanki, hänkin kerran elämässään vakavaksi käyneenä, hiljaa yhtyi. Alkusanat neitosen virressä tuntuivat tutuilta, vaan pian vanki jatkuvissa säkeissä huomasi outoja sanoja, omatekoisia. Hän hyräili hiljaa ja hartaasti, mutta sydämessään hän hymyili.

Sillä tyttönen veisasi näin:

"Polvillesi lankee ja sanojani tarkasti kuule. Yön ensimmäisellä tunnilla kuulet ikkunan alta hiljaisen loiskeen. Venhe on siihen silloin sinua varten tuotu. Vartiaisi käsistä itsesi äkkiä riuhtase ja hyppää ikkunasta ulos. Putoot silloin suoraan venheeseen, joka sinut pelastaa. Aa-amen."

Ja vanki toisti hartaasti:

"Amen."

Liikuttava hartaushetki oli lopussa ja murtunut morsian vietiin tuomitun sulhonsa luota. Mutta nuori sysmäläinen tunsi tarkoin talon rakenteet ja tiesi, että joki virtasi juuri sen huoneen ikkunan alla, joka hänelle oli vankihuoneeksi valittu. Hän makasi muka sikeästi nukkuneena pahnoilla lattialla, mutta valppaasti hän seurasi, kuinka vartijat, joita talossa oli kestitty vankalla oluella, torkkuivat ja uupuivat uneen. Puoliyö kului, kaikki oli äänetöntä.

Ulkoa syysyön hiljaisuudesta kuuluu silloin pienonen loiskaus. Samassa silmänräpäyksessä on vanki hurjalla hypyllä loikannut vartijainsa yli suoraan lasista ikkunaa vastaan ja kadonnut sen läpi pimeään yöhön. Vartijat karahtavat pystyyn, katsovat toisiaan: venhe kuuluu vinhasti soutaen etenevän rannasta. He rientävät ulos, juoksevat rantoja pitkin... ei ole venhettä missään; he ampuvat summia pimeälle joelle, mutta eivät osaa nopeasti loittonevaan alukseen...

Kuolemaan tuomittu on pelastettu, rohkea morsian saattaa sulhonsa läpi yön kauas Päijänteelle ja palaa rantoja hiipien takaisin. Vaan suruton seikkailija soutaa Päijänteen poikki ja saapuu kenenkään estämättä Padasjoelle.

Siellä hän kuulee surullisia sanomia. Suomen voittoisa armeija on taas pakomatkalla pohjoiseen päin; Adlercreutz on Oravaisissa vielä kerran koettanut ponnistaa kaiken tarmonsa, mutta se ei enää kestänyt ja hänen joukkonsa pirstaleet ovat nyt väistymässä yhä ylemmäs. Myöhää on nuoren vakoojan enää lähteä sen surullisia jälkiä seuraamaan ja sille viestejä viemään. Hän vetäytyy siitä syystä vihollisen hallussa olevan maan läpi länttä kohden, saapuu rannikolle ja päättää paeta koko synnyinmaastaan pois Ruotsiin. Turussa hän pääseekin ulkomaiseen laivaan, joka hänet viepi Tukholmaan.

* * * * *

Menetetty on Suomi ja mielet Ruotsissa siitä kiihkoiset ja katkerat. Levottomat ja meteliset ovat ajat Ruotsin pääkaupungissa; kuningas sukuineen viskataan valtaistuimelta, kansa halveksii hallitusta, jossa miehet tiheään vaihtuvat; puolueriidat kuohuvat korkeina, vehkeitä punotaan joka taholla; intohimot tarttuvat ylhäältä alaspäin, kansa panee toimeen metelisiä mielenosoituksia milloin yhden, milloin toisen julkisen miehen hyväksi taikka häntä vastaan. Valitaan perintöruhtinas, hänestä tulee kansan mielikki, mutta hän kuolee kesken kaiken ja huhu leviää yli syvien rivien, että hän on kaatunut suistetun kuninkaan suvun hyväksi vehkeilevän marskin, kreivi Aksel von Fersenin salaisiin juoniin.

Kansa raivostuu, huutaa kostoa murhaajalle.

Kaatuneen perintöprinssin, kansan lemmikin, ruumis tuodaan juhlasaatossa Tukholmaan. Kiihtyneet väkijoukot tunkeilevat kaduilla, hampaita purraan ja nyrkkiä puistetaan ja uhkaava murina käy läpi lainehti vain laumojen. Salaliittoja on ollut tekeillä, juonia viritetty toisesta jos toisestakin puolueesta, salaista kuisketta kulkee katurahvaan kiihtyneissä riveissä.