Part 2

Siitä neuvottelivat miehet, jotka jo aseensa olivat riisuneet, talleissa ja pihoilla, siitä ne harvat aatelisherrat, jotka loppuun asti olivat herttuan luo jääneet, hänen yksityishuoneissaan. Siellä he koettivat lohduttaa herttuaa ja nuorta herttuatarta, joka ainoastaan yhden onnellisen vuoden oli saanut miehensä kanssa elää, -- lohduttivat heitä, mutta toivoivat samalla Suomen herttuan vielä kaatuneenakin voivan suoda heille turvaa ja suojelusta.

Mutta erillään muista seisoi linnan sivusiiven pienen ikkunan ääressä yksin Kaarina-rouva, seisoi siinä levotonna odottaen tietoja asiain menosta, odottaen miestään, odottaen omaa kohtaloaan. Omin valtoinsa se kohtalo oli häntä viime aikoina viskellyt. Herttua oli, ollen itse aikeissa tuoda herttuattaren linnaansa, naittanut hänet uskolliselle asemiehelleen ja toverilleen Klaus Antinpojalle, joka oli kelpo mies, urhea ja suora, ja joka viimeisiin asti oli jäänyt linnaan herttuan luo puolustustöitä johtamaan. Taipuen kohtaloonsa oli Kaarina tuohon avioliittoon suostunut; hänen keväiset unelmansa olivat taittuneet, hän totteli nyt vain herransa käskyä. Mutta kalvenneet olivat ruusut noilta pehmoisilta poskilta ja hänen säteileviä silmiänsä varjosti itkettyjen öiden jättämä harso. -- Ratsumies saapuu viestiä tuoden, karauttaa linnansillan poikki, nousee kiireesti herttuan huoneisiin. -- Minkähän sanoman se tuo? kysyy kasvavalla levottomuudella yksinäinen nainen. Mutta ei kukaan vastaa. Ja hänen ei sovi nousta linnan saleihin epätietoisuuttaan tyydyttämään, -- hänen yksin ei. Katkeruutta sekaantuu levottomuuden sekaan hänen rintaansa. Näin hänet on hyljätty, ja kumminkin hän käsittää, että hänenkin kohtalonsa yhä vielä riippuu entisen, ylhäisen suosijansa kohtalosta.

Kaarina poistuu ikkunasta lastensa luo, joita peljästynyt hoitaja sisähuoneessa vaalii. Vitkaan kuluvat hetket. Vaan jo kuuluu huutoja ja melua pihalta, kuuluu ratsujoukon töminää, kun se ajaa sillan yli, kuuluu komentoja ja kirouksia. Valloittaja sieltä saapuu linnaan ottamaan sen haltuunsa, yhä uusia sen joukkoja tulvii laskusillan yli. Niitä asetetaan valleille ja torneihin, niitä sijoittuu oville, portteihin ja pihoille, niitä tunkeutuu sisälle linnan suojiin. Ja ylempiä päälliköitä astuu joukko herttuan omiin huoneisiin.

Taas on Kaarina kiirehtinyt ikkunaan, hänen rinnassaan kasvaa levottomuus ja hätä! Hän näkee jo linnan palvelijoita talutettavan ulos ja niiden jälestä herttuan apulaisia ja kirjureita ja aatelisherroja, joita sotilaat paljastetuin miekoin saattelevat. Jo näkee hän siinä joukossa miehensäkin, Klaus Antinpojan. Hänellä on vahva vartija joukko ympärillään, vaan hän kävelee pää pystössä, uljas on ryhti ja rohkea katse..., hänelle on soturikunniansa kaikki, perhettään, omaisiaan ei hän näytä muistavankaan. Vai ajatteleeko hän heitä, vaikka sen salaa, haettaako hän perheensä luokseen vai unhottaako sen?

Saattue marssii sillan yli ja katoo ulos portista. Yksin jääneen naisen käy aivan tukalaksi hillitä levottomuuttaan, hänen on mahdoton kestää sisällä huoneessaan. Hänen täytyy saada puhutella jotakin ihmistä, turvautua johonkin auttavaan olentoon. Avopäin juoksee hän pihalle sotamiesten keskelle, kysymään edes mitä on päätetty, mitä nyt tapahtuu. Vaan kukaan ei häntä kuuntele eikä hänestä välitä, ei kenelläkään ole aikaa vastata hänen kysymyksiinsä. Hänelle tiuskitaan, häntä töykitään ja muutamat soturit, jotka hänet tuntevat, rupeavat laskemaan hänestä karkeita sukkeluuksia.

-- Kas, siinähän on herttuan entinen henttu.

-- Onpa ylhäinen hemppu. Vaan taitaa jo meille joutua...

Tuskissaan juoksee Kaarina takaisin huoneisiinsa, syöksähtää lastensa luo avutonna, neuvotonna. Mutta itkunsa keskelle kuulee hän taas uutta melua ja komentohuutoja pihalta ja kannuksia kilisee kivikkoportaissa. Nuori nainen arvaa, mitä tämä merkitsee, ja hän kiirehtii taas ovelle. Aivan oikein, linnasta tuodaan nyt herttuaa ja herttuatarta, tuodaan sotilaallisella kunnioituksella, mutta vahvasti vartioituina. Niin kalpealta, niin laihalta nyt herttua näyttää, tuo ylpeä pää on kumarassa, hän ilmeisesti välttää ympärillä olevain katseita. Hänen rinnallaan kävelee hänen puolisonsa, kävelee prinsessan ylhäisellä ryhdillä eikä hänessä murtumista näy. Mutta hovinaiset, jotka heidän jälessään kulkevat, itkevät ääneensä ja valittavat ja surkuttelevat nuoren herttuan ja herttuattaren kovaa kohtaloa.

Yksinäistä naista, joka seisoo ovella vartioivan sotamiehen takana, ei kukaan huomaa. Mutta Kaarinan sydän on kuin kouristunut, hän ei tiedä mitä hän tahtoo, hänessä herää vain hillitön halu juosta herttuan luo ja vielä viimeisen kerran suudella tuota kättä, joka häntä niin monesti on hyväillyt. Mutta vartioiva sotilas pidättää häntä keihäällään ja työntää hänet takaisin, -- vangittu herttua kulkee ohi, hänen silmänsä ei edes käänny jäähyväiskatsettakaan heittämään.

Ilta on käsissä, pilvinen elokuun ilta. Lapset ovat nukahtaneet vuoteelleen, niiden peljästynyt hoitaja on paennut, yksin on Kaarina hämärtyvässä huoneessaan ja hän painuu poikkipuolin vuoteelle ikäänkuin suojelemaan pienokaisiaan. Ulkoa kuuluu humaltuvien sotilaiden karkeata naurua, ovia paukutetaan, raskaita askeleita tömisee käytävissä. Herttuan ja hänen seurueensa poistuttua on koko linna nyt jäänyt avoimeksi piirittäjäin käsiin. He hajaantuvat linnan suojiin, saleista kellareihin asti, ottavat ne haltuunsa ja kokoovat saalista, lyövät auki viinitynnyreitä ja nauttivat niiden sisällöistä. Ja he käyvät yhä kovaäänisemmiksi.

Jo kuuluu rytinää siinäkin linnan sivusiivessä, jossa Kaarina rouva vapisee lastensa vuoteessa, ja miehiä tunkeutuu hänen huoneeseensa. He sytyttävät tuohukset ja tarkastavat löytöään.

-- Totta tosiaan, täällähän on herttuan hempukka, hänet olimme unhottaa.

-- Hiisi vieköön, täällä kai ovat siis myös kaikki ne kalliit lemmenlahjat, joita herttua on naikkoselleen tuhlaillut.

-- Tutkitaanpa. Nouse näyttämään aarteesi, ylös!

Yksi mies joukosta tempasi Kaarinan käsivarresta lattialle. Hän oli joukon johtaja, -- Kaarina tunsi hänet hyvin, suomalainen aatelismies, Juho Kurki, Laukon herra se oli. Hän oli linnan entisiä, uutteroita vieraita, monissa pidoissa oli hän Turun linnan juhlapöydässä istunut, monet suosionosoitukset oli hän Juhana herttualta saanut. Vaan nähdessään herttuan joutuvan heikommalle puolelle oli hän, niinkuin monet muut, siirtynyt kuninkaan joukkoihin, taistelemaan entistä hyväntekijäänsä vastaan. Nyt ryösteli hän herttuan tavaroita ja Kaarinaa hän puhutteli karkealla pilkalla.

-- Sinustahan kerran seppelöitiin Suomen herttuatar, olin mukana silloin. Sinuahan meidän kaikkien piti kumarrella. Näytä nyt herttuakuntasi -- tai tutkimme sen itse.

Ja he kävivät Kaarinan tavaroihin käsiksi, repivät seiniltä alas vaatteet ja verhot ja koristeet, kasasivat lattialle arkut ja astiat ja hepeneet, ja jakoivat ne keskenään. Mutta itse Kurki penkoi laatikoita ja lippaita, hakien herttuan lemmitylleen lahjoittamia kalleuksia. Jo löysikin hän sen kätketyn lippaan, johon Kaarina oli vuosien varrella koonnut lahjaksi saamansa arvoesineet, kultavitjat ja sormukset ja rintaneulat ja rannerenkaat. Hän nosti esiin nuo raskaat kultavitjat, joiden sydämessä jalokivet tuohusten valossa kirkkaina helmeilivät ja kiljaisten raa'alla riemulla tyhjensi hän ne taskuihinsa. Silmät kiiluvina haki hän lisää. Ja hänen miehensä, joihin kullan näkeminen vaikutti kuin kiihoittava juoma, repivät irti seinälaudat ja lattiapalkit, hakien salakätköjä ja avuttomalta naiselta riistivät he vaatteet yltä, nähdäkseen, oliko hän kalleuksiaan päälleen kätkenyt. He penkoivat nurin vuoteet, viskoivat lattialle nukkuvat lapset, purkivat patjat ja peitot, särkivät pöydät ja penkitkin.

Puolialastonna seisoi onneton äiti sen hävityksen keskellä, koettaen varjella itkeviä lapsiaan raivoavain ryöstäjäin jaloista. Hän ei enää vavissut eikä itkenyt, hän vain katsoi, kuinka hänen kadonneen onnensa muiston muruja yksi toisensa perästä katosi ryöstäjäin käsiin tai särkyi heidän jalkoihinsa. Hän oli kaunis siinä seistessään, hänen ylpeä kylmyytensä vaikutti, etteivät juopuneet ryöstäjät rohjenneet kädellään häneen enää koskea. Ainoastaan Kurki-herra tarttui, kun oli lopettanut etsimisensä ja hävitystyönsä, hänen paljaaseen käsivarteensa, nauroi hänelle ilkkuen ja huusi:

-- Tässä linnassa ei enää tarvita herttuan hempukoita. Linnan tarvitsevat nyt kuninkaan miehet. Vie siis pois täältä ruhtinaasi penikat ja hae heille kattoa mistä löydät.

Kaarina riuhtausi irti, astui askeleen mennäkseen, mutta katsahti puolialastomia lapsiaan ja pysähtyi. Hänen oli vaikea käsittää, että hänen näiden raukkain kanssa oli lähdettävä ulos kosteaan yöhön ja siksi hän vielä viivähti.

-- Mitä viivyt, mene!

Silloin keräsi äiti lattialta revityn päällyshameensa riepuja, kääräsi niihin nuorimman lapsensa, joka hänen käsivarrellaan värisi, -- muut lapsenvaatteet olivat jo kaikki viedyt tai ulos viskatut. Toisen, itkevän pienokaisen, joka lattialla ryömi, nosti hän toiselle käsivarrelleen, ja kolmas -- valkotukkainen, nelivuotias tyttö, -- juoksi parkuen perästä hänen liepeestään pidellen. Niin läksi hän asunnostaan, käveli pihan poikki, astui sillan yli ja poistui Turun linnasta. Sotamiesten rämäjävää naurua ja pistopuheita kajahti hänen ympärillään, mutta hän ei niitä kuullut, hän käveli vain ulos pimeään yöhön.

Siellä linnan ulkopuolella oli nyt kaikki hiljaista ja kuollutta, ainoastaan viileä tuuli tohisi mereltä päin, repostellen hänen revittyjä vaatteitaan. Nuori äiti puristi lapsiaan lujemmin rintaansa vastaan, kiirehtien askeleitaan. Ei hän tiennyt minne hän meni eikä mistä hän suojaa löytäisi, yksi ainoa ajatus oli selvänä hänen rikkirevityssä mielessään: -- Nämä minulle jäivät onneni aalloista. Muu hukkui kaikki, kaikki!

V

Verkalleen sateli suuria lumia. Ne putoilivat alas hiljaa kuin hiipimällä, ja vähitellen mutta varmasti peittivät ne luonnon ja kaikki sen esineet pehmoiseen, kaikkea tasottavaan vaippaansa.

Vanha lampuoti lakasi lunta päärakennuksen oven edustalta Vääksyn kartanon väljällä pihalla. Monet talvet se oli tämä oven edusta saanut ollakin ummessa, soma oli sitä taas kerran puhdistaa. Vanha mies nojausi luudanvartta vastaan ja katseli ylöspäin: piipusta nousi savu, siellä sisällä huoneita lämmitettiin. Monet talvet ne jo olivatkin lämmittämättä olleet nuo huoneet, hauskan näköistä oli, kun talosta kerran taas savu nousee.

Vanha lampuoti lakaisi vähän matkaa tietäkin kujalle päin. Se oli oikeastaan tarpeetonta, sillä pian se taas tuprusi umpeen, vaan huvikseenhan sitä teki, mieli oli hyvä siitä, kun taas oli tulossa asukkaita Vääksyn kartanoon. Se oli ollut kylmillä aina siitä syksystä asti, jolloin sen omistaja Klaus Antinpoika oli Juhana herttuan apulaisena mestattu Tukholmassa ja hänen tiluksensa olivat peruutetut ruunulle. Mutta nyt oli Vääksyn kartano taas joutunut entisen omistajansa leskelle, sellainen keikahdus oli yhtäkkiä tapahtunut. Se oli vanhasta lampuodista hauska keikaus, sillä nyt tulee toki taas väkeä ja eloa Vääksyyn. Siksi oli vuosikausia autiona ja kylmänä seisonutta päärakennusta nyt korjattu ja siistitty ja lämmitetty tulokkaita varten ja siksi vanha lampuoti niin huolella pihaakin puhdisti heitä odotellessaan.

Niin, keikahdus oli taas tapahtunut seitsemän vuoden perästä. Uusia myrskyjä oli käynyt yli maan ja uudet tuulet olivat kääntäneet onnen laineet. Ruhtinaalliset veljekset Eerikki ja Juhana olivat vaihtaneet osia ja paikkoja. Eerikki kuningas oli sortunut Ruotsin ja Suomen valtaistuimelta, sortunut oman mustan mielensä kaivamaan kuiluun, ja Juhana oli noussut kuninkaaksi tälle valtaistuimelle. Vankilaan, jossa Juhana vuosia oli viettänyt, oli nyt vuorostaan teljetty suistunut Eerikki. Eikä tämä keikahdus tuntunut ainoastaan itse ruhtinaisiin, se ulottui pian heidän kannattajiinsakin ja ystäviin, ylhäisiin ja läheisiin ensiksi, sitten vähitellen etäisempiinkin ja alhaisempiin.

Viestejä noista tapahtumista lennähteli pian Turkuunkin, jossa Juhana herttuan entinen, hyljätty lemmikki köyhyydessä ja unhotettuna kasvatti lapsiaan ja niitä työllään elätteli, ja ne herättivät sielläkin toisissa huolta ja levottomuutta, toisissa rohkeutta ja toivoa. Mutta Kaarina rouvan syrjäiseen asuntoon ne viestit eivät vaikuttaneet, hän ei toivonut enää mitään uutta onnen aalloilta eikä niiden pauhua senvuoksi kuunnellutkaan, hänelle oli elämänsä jo kuin ollutta ja mennyttä. Hän oli kerran ollut liiankin onnellinen, mutta sittenkin oli hän haaveksinut vielä enempää, -- siksi kai oli kohtalon kosto hänet niin syvälle kaatanut, eikä hänellä enää ollut haluakaan nousta.

Mutta onnen laineet tempasivat hänet sittenkin mukaansa. Hänen matalaan majaansa Hämeentullin luo saapui eräänä päivänä ylhäinen herra, jommoisten kanssa hän ei enää vuosiin ollut tottunut seurustelemaan. Se oli Turun uusi käskynhaltija, Juhanan edustaja Suomessa, Pertti Eerikinpoika, ja hän toi viestin itse kuninkaalta. Juhana ei ollut unhottanut nuoruuden lempensä hedelmiä, Suomen herttuan hilpeinä aikoina syntyneitä lapsiaan eikä niiden äitiä, hän oli taas valtaan päästyään tahtonut taata heille hyvityksen ja riittävän toimeentulon. Siksi oli hän lahjoittanut Kaarina Hannuntyttärelle hänen miehensä entisen läänin, Vääksyn kartanon, ikuiseksi omaisuudeksi.

Niin oli kertonut ylhäinen viestintuoja ja hän oli antanut Kaarinalle lahjakirjan, jonka alla oli Juhanan nimi. Siksi odotettiin nyt uutta isäntäväkeä Vääksyyn, siksi lämpisivät kauan kylminä olleet suojat ja siksi oli vanha lampuoti niin hyvillään.

Jo kuuluikin aisakellon kilinää järveltä ja lankeevien lumien keskitse saattoi nähdä kuomureen nousevan törmälle. Siitä hypähti ensiksi esiin iloisia lapsia, jotka kohta kiirehtivät rakentamaan tuttavuutta vanhan lampuodin kanssa. Viimeisenä nousi reestä keski-ikäinen nainen: vartalo suora ja solakka, ryhti arvokas, pää pysty. Kaarina Hannuntytär ei ollut ulkonaisesti taittunut onnen aalloissa. Hänen kasvonsa olivat vielä kauniit ja niistä saattoi hyvin tuntea ne herttaiset piirteet, jotka kerran hurmasivat Suomen nuoren herttuan. Vaan silmäin alle olivat pitkät surun vuodet kyntäneet syviä vakoja ja katseesta kuvastui hitaasti sammutettua kaihoa.

-- Olemmeko nyt perillä, kyseli vilkas, 8-vuotias poikanen, joka iloisena jo portailla hyppeli.

-- Olemme. Toivon, että olemme lopullisesti perillä, lapseni, vastasi äiti.

-- Ja tämä siis on uusi kotimme. Miksi et ole iloinen, äiti, kun, vihdoin uuteen kotiin pääsimme?

-- Enkö ole iloinen -- olen kai. Iloitkaa tekin lapset täydestä sydämestänne. Ja nyt käymme sisään lämpöiseen tupaan.

Aikaseen nukahtivat lapset illalla matkasta väsyneinä. Kaarina istui heidän vuoteensa luona ja katseli heidän viatonta untaan. "Nythän olemme vihdoin perillä", -- äiti muisteli pienokaisensa iloa. Ja hän ajatteli: Niin, nythän lienen minäkin perillä. Saavutettuko päämäärä, onniko vihdoin tavattu? Ei, ei onni, mutta ehkä rauha myrskyjen jälkeen, ehkä asettuvat vihdoinkin levottomat aallot.

Tuntui niin tyynnyttävältä tuossa hiljaisessa kodissa, niin turvalliselta, ja ajatukset pyrkivät syventymään menneisiin muistoihin, joita ne muuten huolten päivinä olivat koettaneet välttää. Sillä nuo hävinneet onnen muistot olivat aina hänen mieleensä palatessaan tuoneet sinne katkeruutta ja tuskaa, ne olivat ärsyttäneet kiusaantunutta sydäntä ja repineet auki sen haavoja. Siksi oli hän niitä muistoja pelännyt ja karttanut. Vaan nyt ne eivät palanneetkaan kiusaavina eikä kirvelevinä, ne tulivat mieleen nyt tasaisina ja leppoisina ja melkein kuin lääkitsevinä ja lohduttavina. Kaarina sitä aivan hämmästyi, hän oli tottunut tuntemaan ne muistonsa vihollisikseen ja nyt ne tulivatkin ystävinä hänen luokseen.

Ja hän otti ne ystävinä vastaan. Hän antoi mietteensä valtoinaan syventyä noihin valoisiin aikoihin, jotka jo tuntuivat niin etäisiltä, nuoren onnensa ihaniin päiviin, joissa oli niin paljon nautittua ja uudelleen nautittavaa. Ja vaikka muistot ja mietteet sitten siirtyivät nöyryytyksen ja tuskan ja häpeän raskaisiin vuosiin, eivät ne sittenkään häntä raadelleet, niinkuin ennen, nekin tuskat olivat jo kuin sovitetut. Siitä Kaarina iloitsi, sillä hän huomasi, että hänelle niistä muistoista oli muodostuva arvokas aarre elämänsä iltapuoleksi.

-- Onnea en luullut täällä löytäväni, ainoastaan rauhaa etsin, puhui yksinäinen nainen itsekseen. -- Vaan nyt käsitän, että täällä voin olla vielä onnellinenkin -- yksinäisten muistojeni kautta.

Mutta ulkona putoili yhä edelleen suuria lumia, peittäen luonnon pehmoisen vaippansa alle.

KAKSI KUVAA KULUNEILTA AJOILTA

Yhden vuoden puitteisiin on Suomen pohjoisimman perukan sekä läntiselle että itäiselle kulmalle mahtunut kaksi suurta merkkitapausta: rautatie valmistui sekä Tornioon että Kajaaniin -- ei vuottakaan väliä. Nämä kulkuneuvot toivat mukanaan vilkkaan herätyksen henkäyksen noille pohjoisille perille, joiden elämästä ja toimeentulosta niin usein on oltu joutua melkein epätoivoon, ne toivat sinne uusia toiveita, uusia yritteliäisyyden mahdollisuuksia.

Onpa Suomessa väliin, kun kato toisensa perästä on kohdannut näiden pohjoisten seutujen heikkoja viljelyksiä ja hätä on ollut joka ovella, kuultu keskusteltavan aivan vakavasti siitä, kannattaako ajan mittaan viljelys ja yleensä mikään ihmisten eläminen ollenkaan näillä raukoilla rajoilla, eikö olisi ihmisten parempi sieltä kokonaan muuttaa pois raatamaan edes vähän onnellisemmissa oloissa, -- muuttaa pois, niinkuin sen väestöstä osa vuosien varrella on muuttanutkin, mikä Amerikkaan, mikä Ruijan kalastusrannoille, mikä Pohjois-Ruotsin vuoritöihin. Eiväthän, nuo seudut ole millekään elinkeinolle otolliset: maa ei elätä, kalat ja riista ovat huvenneet, metsät ovat hävitetyt, toivottomuus on edessä nousevalla polvella. Eihän voi ajatella, on sanottu, että kokonaisia suuria maakuntia ijankaiken voitaisiin muiden ihmisten avuilla ja almuilla elättää, eiväthän parhaatkaan auttamiskeinot tepsi siellä, missä itse luonto iskee vastaan... Mutta tuo väestö ei ole hyljännyt karuja maitaan eikä köyhiä kotejaan, se on koettanut elää siellä sitkeästi kaikesta huolimatta. Ehkäpä aika vielä paranee... Niin se on toivonut ja toivoo taas. Onhan toki vielä edellytyksiä, että nämäkin luonnon vihaamat perät taas virkoavat uuteen kukoistukseen. Onhan saatu rautatie, vähitellen varmaankin tämä mennyt aika on jäävä voitetuksi, kestetyksi koettelemusten ajaksi, menneiden muistojen ajaksi... Mutta onko tuo mennyt aika puheenaolevilla seuduilla aina ollut yhtä värittömän synkkää, yhtä ilotonta ilman vivahduksia, yhtä yksitoikkoista taistelua ahnaan luonnon kitsautta vastaan?

Ei. Näilläkin maakunnilla on ollut toisiakin vaiheita, ellei juuri loistoaikoja, niin kumminkin vilkkaamman toiminnan ja elämän aikoja. Aikoja, jolloin niiden oloissa on ollut suurempia nousuja ja laskuja, väliin suurempaa onnea, väliin suurempaa onnettomuuttakin.

Ne ovat jääneet kauas taaksepäin nuo ajat, mutta jokunen muisto on niistä toki aikakirjoihin säilynyt. Siten voimme vielä pikkuisen pilkistää silloiseen elämään ja tutustua pariin kuvaan näiden "nälkämaiden" entisistä vaiheista, jotka kuvat ehkä voivat esiintyä täytekuvina niille muistoille, joita näiden maakuntain viimeiset vuodet ja vuosisadat jättävät jälkeensä.

I. TORNION MARKKINAT.

Jäät ovat jo lähteneet Tornionjoesta, sen rannoilla rupee nurmi keväiseltään hienosti vihannoimaan ja lohipyydyksiä rakennetaan sen vesirajalle. Törmällä talojen välillä liikkuu ihmistä monennäköistä ja monenpukuista. Niitä kävelee joka päivä merelle päin katsomaan, eivätkö meri jäät jo tee lähtöä, eikö laivaliike pääse alkamaan. Ei pääse vielä. Meri pysyy kiintonaisena jäässä vielä tänään ja huomenna niinkuin oli eilenkin. Laivoja ei voi tulla satamaan, markkinat eivät pääse alkamaan.

Kärsimättöminä kulkevat odottelijat törmällä -- he ovat odottaneet siellä jo viikkoja, toiset kuukausiakin, kun jo lumikelillä ovat Tornionjoelle saapuneet. Hiljaista se olikin talvi ollut täällä jokisuulla. Syyspuolella, ensi lumen aikana, lähtivät lapinkävijät, pirkkalaiset, taloistaan retkelle Jäämerelle päin ja silloinhan sitä oli vilkkautta ja eloa näillä jokiahteilla, kun retkiä valmisteltiin ja etäisempienkin seutujen lapinkävijöitä siitä kautta kulki. Silloin oli ollut koolla poromiestä, suksimiestä, kelkkaa, keihästä ja laukkua joka lajia, ja miesten huutoja ja koirain haukuntaa oli kaikunut pitkin lumista tannerta. Vaan lapinkävijäin lähdettyä oli elämä koko talvikauden ollut äänetöntä jokisuun kylissä. Paksusti oli lumi peittänyt aavat lakeudet ja tiettömät selät, joissa ei elävän jälkeä näkynyt, ja säästäin oli talvipäivän lyhyt hämärä valaissut tuota kankeata, elotonta luontoa. Tuvissaan olivat myyröttäneet ukot, vaimot ja lapset odotellen vain kevään tuloa, miesten paluuta tuntureilta.

Mutta niin olivatkin päivät ruvenneet pitenemään ja aurinko oli alkanut hoikentaa hankia. Silloin palasivat lähimpänä käyneet pirkkalaisten pojat Lappia verottamasta ja toisia tuli sitten pitkin kevättä. Poronkelkat olivat heillä täynnä veronahkoja ja kapahaukeja ja kaukaisen Turjan tuomisia, -- silloin alkoi taas elämä jokisuulla. Mutta vielä se vilkastui vilkastumistaan, kuta edemmäs kevät ehti, kuta lähemmäs markkinain aika joutui, -- kuuluisain Tornion markkinain.

Tänne Tornion jokisuulle pysähtyivät näet noita kevätmarkkinoita odottamaan etäisempäinkin Pohjanmaan ja Länsipohjan pitäjäin lapinkävijät, myödäkseen siellä talviset saaliinsa ja vaihtaakseen veronahat suolaan ja rautaan ja muuhun tarvekaluun ja sitten vasta jatkaakseen matkaansa kotiseuduilleen. Siellä he odottivat jäitten lähtöä, laivakulun alkamista, ja siksi heidän kirjavat vyönsä ja punareunaiset kallokkaansa hohtelivat pitkin päivää jokiahteella, kun he siellä joutilaina kuljeskelivat. Ja heidän joukkoaan lisäämään saapui vielä viimeisellä keväthangella hiihtäen karjalaisia laukkumiehiä Vienan rannoilta ja Suman kyliltä saakka. He tulivat suurissa joukoissa, ja epäillen heitä katseltiin ja karsaasti kohdeltiin, sillä olivathan he niitä samoja vainolaisia, jotka toisin ajoin usein tulella ja miekalla olivat tulleet Kainuunmaata verottamaan ja sen kyliä hävittämään. Mutta nyt he tulivat rauhan miehinä, laukkumiehinä, ja siksi heitä kärsittiin, kun vannoivat siivosti elävänsä. Heidän jälkiään kulki usein vielä kaukaisempiakin idän kaupustelijoita, venäläisiä aina Novgorodin rajoilta saakka, tuoden tarjolle idän tuotteita. Ja pohjoisesta saapui pirkkalaisten seurassa tai heidän jälissään poroilla ja suksilla tunturien takaisia norjalaisia Jäämeren satamista Tornion kuuluisille vaihtomarkkinoille, missä sai tavaraa joka laatua, kaukaisintakin ja harvinaisinta. Hekin majautuivat rauhan miehinä Tornion pirkkalaisten tupiin, eläen siellä heidän kesteinään, vaikka he kyllä toisin ajoin usein kainulaisten kanssa olivat kovassa torassa Lapin veroista ja monesti siellä tunturien aavoilla vastakkain ryntäsivät verisissä otteluissa. Mutta he olivat nyt hekin rauhan asioilla ja toisekseen vierailivat Tornion miehetkin väliin norjalaisten taloissa ja kesteissä pohjoisen meren vuonojen varsilla.

Kevät kului.