Part 7

-- Niinkö sinä poika sanot vanhalle äidillesi? Ettes yhtään häpeä! Oi oi oi, sellaista lasta! Sellaista lasta!

Bossen ymmärrys pimeni, ja hän tunki päänsä vuodepahnoihin päästäkseen jatkamasta keskustelua.

Vankilasta päästyään ei hän palannut Paavali mestarin luo, vaan retkeili kaupungin kapakoissa, missä istuskeli aamusta iltaan kuluttaen myynnin tuottamia rahoja, joita ei oltu muistettu ottaa häneltä pois tyrmään pantaessa. Hänet oli erotettu kannunvalajien ammattikunnasta; häneltä oli riistetty oikeus työskennellä omaan laskuunsa, ja mitään muuta ammattia hän ei osannut. Hän oli lakannut olemasta yhteiskunnan suuressa koneistossa sinä rattaana, miksi kasvatus oli hänet tehnyt, ja hän olisi piankin liittynyt irtolaisten ja tyytymättömien laumaan, ellei olisi sattunut asioita, jotka tekivät hänet jälleen hyödylliseksi, vaikka toisella tapaa.

Saman päivän aamuna, jolloin Bossen suurisuuntainen yritys raivata uutta uraa kannunvalannan ohdakkeisella alueella oli mennyt myttyyn, tuli lyypekkiläinen kauppias Algut kotia, Itäisen Yhteismaakadun varrella merisatamassa sijaitsevaan konttoriin, ja laski Bossen tekemän kannun liikekumppaninsa kirjoituspöydälle.

-- Na, Josef! Katso teme kannu!

Josef katseli kannua tuntijan tavoin:

-- Na, Algut, mi te sitte?

-- Mite sine tahto antta minule teste kannusta?

Josef kirjoitti hiukan paperilleen ja vastasi:

-- Mine antta kaksi eeri.

-- Anttako kaksi eeri? Na!

-- Ah, sine! Ei sine saa kun poolitoista eeri.

-- Na, anttako poolitoista eeri?

Josef kirjoitti paperilleen hiukan lisää ja vastasi sitten:

-- Onkko se prifaatigeschäft vai kumppanigeschäft?

-- Se ole prifaati.

-- Na, sitte mine antta poolitoista.

Kun kauppa oli tehty, läksi Algut kaupungille etsimään Bossea. Tämä oli silloin vankilassa eikä tavattavana. Algut otti sitten kannunsa ja meni erääseen kauppalaivaan, joka oli valmiina lähtemään Lyypekkiin. Laivassa hän teki sopimuksen, että saksan oli tilattava Lyypekistä tuhat kannua myötäseuraavan mallin mukaan ja oitis lähetettävä ne tänne, mutta antoi lisäksi määräyksen, että valajan tuli sekoittaa tinaan hiukan enemmän "liiji". Laiva lähti ja viipyi kuukauden päivät.

Tämä kaikki tapahtui saksalaisen kuninkaan Kristoffer Baijerilaisen hallitessa, joka ruotsalaisten tavanmukaisen keskinäisen kateuden johdosta oli sattunut pääsemään valtaistuimelle, koska mieluummin otettiin kuninkaaksi ulkomaalainen mies kuin suostuttiin valitsemaan kotimainen, aivan kuin sammakot, kun saivat haikaran kuninkaakseen. Tämä kuningas, joka tietenkin oli vailla kaikkia isänmaallisia tunteita uutta maatansa kohtaan, hallitsi sitä kuin suurta kuninkaankartanoa, pitäen maanomistajia arentilaisina ja jaellen kruunun omaisuutta maanmiehilleen, saksalaisille. Mutta saksalaiset saivat myöskin erioikeuksia melkein kaikkeen, etenkin vapaaseen kaupantekoon maassa. Nämä erioikeudet loukkasivat useinkin aikaisempia, Ruotsin miehille kalliista myytyjä oikeuksia, ja koko kauppa ja liike joutui pian saksalaisten käsiin. Nämä saksalaiset taas, jotka näkivät sekä kummastellen että mielikseen, miten nöyrästi siivot ruotsalaiset käyttäytyivät muukalaisten sorron alaisina, kohtelivat maan asukkaita kuin tyhmiä barbaareja, jotka eivät pystyneet hoitamaan omia asioitaan; kävivätpä nämä muukalaiset pian niin kopeiksi, että pitivät itseään maan todellisina hyväntekijöinä. Eivätkä he koskaan väsyneet kerskaamaan "hyvistätöistään", joita muka olivat tehneet köyhälle maalle, ja vaativat usein röyhkeästi kiitollisuutta.

No niin; Bosse maleksi eräänä aamuna kaupungilla. Hänen rahansa olivat lopussa, eikä hän ollut ihan yhtä hilpeä kuin tavallisesti. Miten olikaan, joutui hän saksalaisten puotien tienoille merenrantaan. Siellä oli aika melu: rautakanget kalisivat, vitjat rämisivät, koirat haukkuivat, kantajat kirkuivat; mutta kaiken tämän pauhinan keskeltä hän erotti laulun, joka kummastutti häntä tavattomasti ja sai hänet heristämään korviaan.

-- Kannuja, kannuja, kuka osta kannuja?

Bosse ei uskonut kuulleensa oikein ja läksi harppailemaan läpi väkijoukon, joka tungeksi katupuodin ympärillä. Lähemmä tultuaan hän näki myymäkojusta pistävän esille riu'un, jossa riippui viisi kiiltävää tinakannua, hänen oman mallinsa mukaisia. Hän pujottelihe vähitellen likemmäksi, kunnes pääsi myymäpöydän luo. Sen ääreen hän jäi seisomaan nojaten kyynärpäähänsä ja katseli tarkoin ja hellittämättä kauppiaan silmiä. Saksalaisella oli koko koju täynnä kannuja, ja hän möi aika vauhtia.

-- Mi te sine vahta? sanoi saksalainen, jota Bossen katseet alkoivat kiusata.

-- Sinua kai! vastasi Bosse.

-- Tahto sine osta kannu?

-- Ei mine tahto mi te osta, vastasi Bosse.

-- Mene pois sitte!

Bosse jäi koko aamupäiväksi katselemaan saksalaista.

-- Mitä sinä odotat? kysyi Bosselta muuan raudankantaja.

-- Rumpalia, hän vastasi.

Ei kuulunut mitään rumpalia, mutta raastuvassa oli sentään ollut aika vilkasta. Kannunvalajain ammatinvanhin oli rientänyt pormestarin luo kiukusta puhisten ja vaatinut rumpalin väliintuloa, jotta luvaton ammattikunnan oikeuksien loukkaaminen estyisi. Pormestari oli hänkin raivonnut, mutta selittänyt, ettei mahtanut asialle mitään, kun saksalaisilla oli omat erikoiset, kuninkaan vahvistamat kaupankäyntioikeutensa; hän saattoi ainoastaan neuvoa olemaan vaiti ja ilmaisematta tyytymättömyyttä, koska se vain antaisi saksalaisille yhden hauskuuden lisää.

Kun myymälä illalla suljettiin, meni Bosse kotia äitinsä luo Etelävuorille ja mietiskeli näkemiään ja kuulemiaan; ja yöllä uneen mennessään hän tuumi itsekseen: "Piru vieköön, kuinka ne olivat minun kannujeni näköisiä!"

Bossen oli määrä yösijan ja ruoka vähän korvaukseksi paimentaa lehmää sillaikaa kuin muori oli pyykkirannassa. Sen vaivan helpottamiseksi hän oli keksinyt, että elukan sopi sitoa johonkin kiveen kiinni; mutta kun tämä oli vastoin eukon periaatteita ja vastoin kaikkea järkiperäistä karjanhoitoa, koska luontokappaleen siten kävi mahdottomaksi valita parhaita paloja kehnolta mäkilaitumelta, niin näki Bosse kohta olevansa siinä asemassa, että täytyi loikkia pitkin mäkiä, mikä oli hänelle varsin hankalaa. Mutta nyt tänä aamuna, se oli kaunis syysaamu, oli tuo siunattu eläin syönyt makonsa oikein täyteen ja laskeutui sammalelle märehtimään mitä oli kiireissään ahtanut sisäänsä. Bosse käytti hyväkseen iloista tilaisuutta, heittäytyi maahan ja vaipui mietiskelyyn. Hän ajatteli ensin miten onnellista olisi kyttyräselkäiselle tässä matoisessa maailmassa, jos lehmät voisivat syödä maatessaan; nehän saattaisivat hiljalleen ryömiä eteenpäin, sikäli kuin olivat syöneet maan puhtaaksi, eikä niiden tarvitsisi nousta jaloilleen ja kulkea kaula ojona; eikä hän käsittänyt, miten nämä eläimet sietivät, että veri oli myötäänsä päässä, kun ne kulkivat laitumella syöden. Sitten hän ihmetteli, miksi Jumala antoi saksalaisten myydä tinakannuja, vaikkei hän, joka oli kyttyräselkäinen, saanut sitä tehdä. Sitten hän katseli yli merenlahden ja laivarannan, missä oli monta laivaa, mastoissa Saksan ja Lyypekin liput, ja hän kysyi itseltään, tokko saksalainen oli varastanut hänen kannunvalimensa. Tähän kysymykseen hän vastasi empimättä myöntävästi; mutta kärsityn vääryyden tuottama tuska lieveni melkoisesti, kun hän ajatteli sitä vahinkoa, mikä koitui hyvinarvoisalle kannunvalaja-ammattikunnalle.

Hän oli kiertänyt nuoran lujasti oikean kätensä ympäri ja lojui mukavasti selkä vasten kiveä. Lehmä märehti niin yksitoikkoisesti, aurinko paistoi niin lämpimästi, kivi osui olemaan paksun sammalpeitteen vuoksi niin pehmeä, ja Bosse oli niin väsynyt, seisottuaan koko edellisen päivän kojupöydän kupeessa, että hän vaipui hyväätekevään uneen. Ja hän näki ihmeen kaunista unta lehmästä, joka makasi vuoteessa lakanain välissä ja söi puna-apilaa ja ryyppäsi välillä renskaa tinakannusta, jossa oli viisikolmatta prosenttia lyijyä, ja sitten tuli käärme ja mateli päänaluksen poikki, mutta kun Bossen piti ottaa se kiinni, niin se luikersi sormien välistä ja katosi Lyypekin lippuun, ja meni sen tien, ja kuului kuin olisi päästetty kokonainen pyykki neljännestä kerroksesta maahan, ja sitä seurasi hirmuinen kirvely selässä, niin että Bosse heräsi.

-- Missä lehmä on? kirkui ämmä, joka seisoi kainalosauva kohotettuna lyöntiin.

-- Tuolla se makaa, sanoi Bosse vetäen nuorasta, mutta nuora oli poissa.

-- Missä se on? sähisi vanhus.

Niin, nyt Bosse tiesi, missä se oli. Voi surkeutta; tuskin kolmen sylen päässä oli jyrkänne, ja siellä se virui. Bosse konttasi nelinryömin reunalle ja katsoi äkkisyvänteeseen.

-- Onko se siellä? kuiskasi eukko.

-- Siellä on, vastasi Bosse allapäin.

-- No?

-- Ei taida olla hengissä. Näyttää siltä kuin olisi haljennut.

Suuri oli suru Etelävuorilla, melkein yhtä suuri kuin hänen isänsä kuollessa. Ei teurastajakaan huolinut ostaa elukkaa, joka oli niin kurjassa tilassa. Ämmä itki ja tappeli kaksi päivää. Sitten hän kuivasi kyyneleensä ja alkoi suolata lihaa, täyttää makkaroita ja survoa keuhkohakkelusta. Ja lihaa siellä syötiin jok'ikinen päivä, ja murhe oli raskas; ei olisi luullut, että lihapäivien pito kävi niin raskaaksi. Väliin täytyi ämmän nousta rusikoimaan Bossea purkaakseen surunsa ilmoille, ja poika otti vastaan vaieten, koska tiesi sen tyynnyttävän muoria. Eräänä päivänä, kun liha oli lopussa ja maito niinikään, istuivat Bosse ja hänen äitinsä töllin edustalla katsellen alhaalla syvänteessä pauhaavaa kaupunkia. Ja he olivat hyvin pahoilla mielin. Silloin he näkivät miehen tulla kapuavan mäkeä ylös. Se oli siististi puettu mies, jolla oli ymmärtäväiset silmät ja punainen parta. Bossen nähtyään hän tuli hyvin iloiseksi.

-- Mine ole niin iloinen ette nehde teme kiselli! Mine ole juossut kaikki paikkat ja hakenut hentte! Ah, herra Jeesus, kuinkka raskas on kulkke teele! No, Bosse, minula on yksi geschäft josta puhua. Teme on kai teiden eitti, na, hen saa kuula.

Bosse pyysi kauppiasta istumaan ja valmistihe kuuntelemaan.

-- Kas niin: mine ole kauppamees Algut ja kauppita kannuja, jotka mine ole ottanut Lübekiste!

-- Vai niin, sieltäkö ne ovat kotoisin? keskeytti Bosse.

-- Niin, mine osta ne sieltte! Mutta ne tule minule liikka kallis! Sanoka pois, miste hinnasta te tahto tehde minule semmone kannu?

-- Kuulkaas, kuka se on sanonut, että minä tahdon tehdä mitään kannuja? sanoi Bosse.

-- Minä olen, puuttui äiti puheeseen ja päästi syvän huokauksen, joka tuntui nousevan äskettäin manalle menneen syvästä haudasta.

-- Na, kas niin! Ja mite teme mees tahto kannusta?

-- Pooli eeri, vastasi Bosse.

-- Ah, herr mein gott, siitte hinnasta mine saa se kannu Lübekiste.

-- Vähemmällä sitä ei käy tekeminen, sanoi Bosse päättävästi.

-- Silloin pitte panna enempi liiji siihen!

-- Kuulkaa nyt, kauppias, sanoi Bosse, näettekö tuota jyrkännettä?

-- Jaa, na!

-- Meillä oli lehmä, joka meni siitä alas. Sinne on vain viisi syltä. Uskokaa minua, pääsee siitä härkäkin alas.

-- Bosse, Bosse, keskeytti äiti, ajattele vanhaa, köyhää äitiäsi!

-- Sen teenkin! Tahdon, että hänellä on kunniallinen poika, vaikka tämä muuten olisikin raukka.

-- Kunniallinen! Hm! Jahka tulet rikkaaksi, on sinulla varaa olla kunniallinen!

-- Se oli rumasti sanottu!

-- Yhtä rumaa on, että aikamies antaa äitinsä nääntyä työssä.

-- Kuulkaahan, kauppias, sanoi Bosse. -- Te saatte myydä ulkomaalaisia kannuja, mutta ette saa tässä maassa valmistaa niitä!

-- Na, niin; mine ei meina tehde mite kannuja, ja jos mine antta tehde niitte, niin ei ne tule rootsalaissia kannuja.

-- No jopa on ovela. Hän panee minut tekemään ulkomaalaisia kannuja Ruotsissa. Mutta sanokaas yksi asia: miksi käännytte juuri minun puoleeni?

-- Jaa, na, miksi? Mine tikke teste kiselliste!

-- Mutta minulla ei ole verstasta eikä saa olla.

-- Na, ei minulakan ole, mutta minula on iksi oikken hive isteve, joka laina meile hoone kaupunginmuurista.

-- Minä jätän tämän asian huomiseen, sanoi Bosse.

-- Na, tehden niin! Hoomena mine odotta teitte. Kauppamees Algut ja Josef ranttakatu varrela! Te hake kauppamees Algut, ei Josef! Hivesti!

Keskustelu oli päättynyt, mutta Bossen rauhaisa oleskelu Etelävuorilla oli sekin päättynyt. Ämmä ahdisti häntä vedoten hänen sydämeensä ja kunniantuntoonsa. Mutta kun tuli kunniasta puhe, oli Bosse voiton puolella, sillä hänhän juuri taisteli sen säilyttämiseksi. Mutta eukko väitti edelleenkin, että kunnia oli rikkaita varten ja että köyhien oli täytettävä ensimäinen velvollisuutensa ja pysyttävä hengissä. Jos rikastui, niin sai kunniaa ja arvonantoa.

Lorun lopuksi tuli, että Bosse hölkytti rantaan Algutin ja Josefin luo, vieläpä varsin hyvissä ajoin. Hänet vietiin takatietä konttorista aittaan ja sieltä edelleen kellariin, missä hän näki täydellisen tinanvalajan-verstaan sekä sällin, jonka oli määrä avustaa.

Siellä Bosse sitten ryhtyi toimeensa ja valmisti lyypekkiläisiä kannuja, kuten niitä nimitettiin, ja ne menivät aivan erinomaisesti kaupaksi.

Sälli, nimeltä Klaus, oli näöltään semmoinen, joka herättää enemmän mieltymystä kuin luottamusta. Hän oli hyvin opinhaluinen ja koki päästä kaikkien ammattisalaisuuksien perille, otti selkoa vähäpätöisimmistäkin pikkuseikoista ja kyseli samaa asiaa moneen kertaan.

Eräänä päivänä Klaus oli kadonnut. Algut kauppias ei osannut sanoa missä hän oli, eikä hän sitä tiennytkään. Samoihin aikoihin sattui pieni erimielisyys toiminimen Algut & Josefin omistajain välillä. Josef ei tahtonut enää ostaa Algutin kannuja, syystä että ne olivat liian kalliita; hän ei tahtonut maksaa enempää kuin äyrin kannusta. Algut väitti vastaan ja vaati puoltatoista. Silloin Josef peruutti kaupan ja selitti, ettei enää tarvinnut Algutin kannuja. Algut ei sittenkään antanut myöten, vaikkei hänellä ollut mitään kauppa-erioikeuksia, vaan nämä kaikki oli luovutettu Josefille. Viikon päästä Josef avasi lyypekkiläisen kannumyymälän, kun entinen varasto oli loppunut; ja nyt hän saattoi myydä kannuja yleisölle puoleentoista äyriin.

-- Ah, sine kavala kettu, sanoi Algut. -- Tesse mine neke se Klaus pirun sormen jelkki. Onkko sinula se roisto teele also?

-- Minula on, sanoi Josef.

Bosse oli jälleen työtönnä.

Mutta vähitellen alkoi kuulua äänekkäitä valituksia hyvinarvoisan kannunvalaja-ammattikunnan taholta. Moniin kuukausiin ei oltu myyty ainoatakaan kannua, elinkeino oli lamassa, sällejä täytyi erottaa, verstaissa vallitsi levottomuus. Ja tämä kaikki johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että ihmiset mieluummin ostivat saksalaisten halvempia ja parempia kannuja kuin ammattikunnan kalliimpia ja huonompia.

Ammatinvanhin ja mestarit sättivät ihmisten huonoa makua, sadattelivat vapaata kauppaa ja toimittivat kuninkaalle anomuksen, jossa pyysivät panemaan maahantuoduille kannuille tullin, jotta ne tulisivat kalliimmiksi ja mahdottomiksi ihmisten ostaa. Mutta kuningas vastasi ainoastaan: tehkää yhtä halpoja ja hyviä kannuja, niin saatte myydä tekin.

Silloin parkaistiin taas. Pitäisikö Tukholman ikivanhan ja taatun kannunvalaja-ammattikunnan luopua traditsioneistaan noudattaakseen päivän oikkuja! Ei ikinä, ennen he kaatuvat kunnian miehinä, kuin vaihtavat työtapaa. Eivätkö esi-isät ole juoneet heidän kannuistaan? Ovat, ja tämä on painava syy! Ja ennen kaikkea, mikä on vielä enemmän, eivätkö nämä kannut ole ruotsalaisia? Ovat! Pitäisikö ne siis vaihdettaman ulkomaiseen rihkamaan. (Kun tähän joku huomautti, että vanhatkin kannut olivat saksalaista mallia ja että Tukholman ensimäinen kannunvalaja oli ollut saksalainen, nimeltä Albrecht Zinn, niin hänet viskattiin kokoushuoneesta ulos.)

Asema kävi yhä tukalammaksi, työttömiä sällejä kuljeksi kaduilla pitäen rähinää. Verstaiden ikkunat lyötiin säpäleiksi. Eräänä yönä tehtiin hyökkäys saksalaisten puoteihin, mutta metelöitsijät vangittiin ja pantiin tyrmään. Koko kaupunki oli kapinassa.

Vihdoin, eräänä aamuna, herätti kaupunkilaisten huomiota uusi ja odottamaton näky. Paavali mestari, Bossen entinen isäntä, oli pistänyt ikkunastaan ulos pitkän seipään, jossa riippui kuusi uutta "lyypekinmallista" kannua, ja koko hänen ikkunalautansa oli täynnä samanmoisia. Itse hän seisoi myymäpöydän ääressä huutaen kaupaksi "Lyypekin kannuja, puhtaasta tinasta tehtyjä, hinta äyri ja neljännes".

Saksalaiset olivat nujerretut. Kaikki ostajat ryntäsivät Paavali mestarin puotiin, mistä sai puhtaasta tinasta tehtyjä Lyypekin kannuja.

Mitä ahneus, ylpeys ja isänmaallisuus eivät olleet ennen saaneet aikaan, sen teki nyt kaikkivoipa kateus.

Seuraavassa vuosineljänneskokouksessa ammatinvanhin piti puheen, jota asiakirjat tosin eivät ole jälkimaailmalle säilyttäneet, mutta joka siitä huolimatta ansaitsee tulla kerrotuksi.

Ei ollut ensi kerta -- hän lausui -- kun ihmiskunta, oli joutunut surullisen näytelmän todistajana näkemään, miten vuosisatoja kestänyt ja koeteltu sai väistyä uudistuspuuhien ja keinottelun tieltä. Tuskan tuntein sanoi puhuja tänä päivänä laskevansa isänmaan alttarille uhrinsa kieltäessään itseltään ja ammattikunnaltaan oikeuden valmistaa sellaisia tinakannuja, joita ei käynyt peseminen (näin ei hän sanonut, mutta se oli ajatus); murhemielin, mutta ilman katkeruutta hän nyt heitti maahan aseensa tukalassa taistelussa, mutta teki sen lujasti luottaen siihen, että tulevaisuus oli antava hänelle tunnustuksen siitä itsepintaisuudesta, millä hän oli vastustanut päälletunkevaa tulvaa, joka uhkasi niellä yhteiskunnan ja hukuttaa sen jaloimmat harrastukset, puhtaimmat pyrinnöt ja parhaat toiveet. Hän ei voinut lopettaa muuten kuin lausumalla toivomuksen, että tulevaisuus osoittaisi vanhojen olleen oikeassa, sillä rimpuiltiinpa täällä miten tahansa ja vääristeltiin asioita, pysyy kuitenkin ikuisesti totena, että vanha on vanhin.

Paavali mestari tunsi tarvetta vastata muutamin sanoin siihen erinomaisen asialliseen ja tyystin harkittuun puheeseen, jonka ammatinvanhin äsken oli aikaansaanut.

Hän lausui palavimman toivonsa olevan, että ihmiskunta saisi alati nähdä ikivanhan -- mikä, kuten tunnettua, on ylen taipuvainen muuttumaan mädännykseksi -- väistyvän paremman tieltä, joka tilapäisesti usein sattuu olemaan uusi. Nähtiinhän miten ruoho mätäni joka vuosi, miten ihmiset ja eläimet mätänivät vuosisadassa; tosin nähtiin satavuotisia puita, mutta niissä olikin sisus mätä, jos tarkkaan katsoi. No niin, surrako piti? Ei suinkaan! Mätäneminen loi uutta elämää; mätäneminen oli vain ylösnousemuksen toinen muoto. Jos nyt, ennenkuin mentiin ottamaan vastaan sitä, mikä oli välttämätöntä, tahdottiin verhoutua ylpeyden ja valheellisen omanvoitonpyytämättömyyden ryysyihin -- niin olkoon menneeksi, se tehtiin häpeän peitteeksi, ja siihen ei Paavali mestari tahtonut monta sanaa tuhlata. Siirtyäkseen sitten asiaan tahtoi Paavali mestari sanoa toden sanan, vaikka se kirvelisikin ylpeyttä. Eivät joutuneet ammatinvanhin ja ammattikunta keinottelijain eikä isänmaankavaltajien uhreiksi, vaan kukistuivat ihan yksinkertaisesti omaan kateuteensa. Kaikki läsnäolijat tiesivät, että kannut, joita nyt myytiin "lyypekkiläisten" nimisinä, olivat tukholmalaisen Boo sällin keksimiä. Eikö totta?

Ammatinvanhin väänsi naamansa suunnattomaan irvistykseen ja sai suustaan vain hyvin paljon sanovan sanan: "Äss!"

Nigels mestari haukotteli ylenkatseellisesti: "Vai Bossesta puhumaan!" Ja sällit hihittivät: "Meidän Bosse."

Paavali mestari jatkoi ja lupasi olla puhumatta Bossesta, mutta sanoi antavansa tyttärensä hänelle vaimoksi, joten Bosse saa periä liikkeen. Saa kuin saakin! Ja jos ammattikunta vanhimpineen halusi ottaa oppia siitä, mitä oli tapahtunut, niin oli summa se, että jos ihmiset malttaisivat olla suojelematta toisiaan niin perhanasti, niin meillä kaikilla olisi paremmat päivät, sillä nähty on, että mikä joillekuille on erinomainen suojelus, saattaa enimmille olla vihoviimeistä sortoa, ja jos tahdomme elämisen oikeutta itsellemme, on meidän pakko täyttää suuri, ikuinen velvollisuus antaa toistenkin elää.

Ja tähän päättyi suuri kannunvalajataistelu Tukholmassa, taistelu, joka oli maksanut niin monta ikkunaruutua, niin monta vangitsemista, niin paljon ylpeyttä, puhumattakaan toiminimen Algut & Josefin lakkaamisesta, ainoan lehmän suistumisesta Etelävuorten jyrkänteeltä alas ja Klaus sällin ilmaantumisesta Visbyhyn, mihin hän toi "uuden keksintönsä" ja missä kuljeksi panetellen muuatta Bossea, joka oli hänen työllään rikastunut Tukholmassa.