Part 6

Sitten ammatinvanhin esitti maalailevan kuvauksen siitä onnellisesta tilasta, missä elinkeinot ja ammatit nykyään olivat, eritoten kannunvalajan ammatti, ja hän vannotti ammattikuntaa olemaan kiinnittämättä huomiota kirkujiin, joita oli kaikkina aikoina ollut ja joiden ainoana tehtävänä oli olla tyytymättömiä. Hän pyysi koko ammattikuntaa nousemaan yhtenä miehenä, nyt kun sen perustuksia järkytettiin ja saastaiset kädet uhkasivat koskea siihen, minkä esi-isät olivat luoneet...

Rauskis! kuului tuvan perältä, ja raihnainen penkki kuusine sälleineen romahti lattiaan. Pikku kyttyräselkä kimposi pystyyn, kirkui ja päivitteli meteliä ja takoi lattiata kainalosauvoillaan. Koko sällijoukko remahti hillittömään nauruun, johon mestarien ja ammatinvanhimmankin täytyi yhtyä. Kello soi, ammattikunnan kokous päättyi.

Penkit sysättiin syrjään, pöytiä vedettiin esiin, ja olut vaahtosi pikareissa ja kannuissa.

-- No, rakas veli Paavali, sanoi ammatinvanhin syleillen vastustajaansa, -- ethän vain ole äkäinen minulle, että äsken sinua rökitin?

-- Oo, siltäkö näyttää, sanoi Paavali mestari. -- Löylyttäähän sitä pitää toinen toistaan näin väitellessä; mutta ei kai sinun silti olisi tarvinnut niin juukelisti lykätä liikoja.

-- Ammatinvanhimpana on minulla aina lupa olla voitolla, näetkös, eihän muuten voi herättää kunnioitusta.

-- Niin, on se merkillistä, ettei voi saavuttaa ihmisten kunnioitusta, ellei valehtele, sanoi Paavali mestari.

-- Älä kiivastu, älä kiivastu, sanoi ammatinvanhin. -- Näes, kun joutuu noin päätäpahkaa puhujalavalle, ja ympärillä tulee hiljaista, ja edessään näkee seinänä kynttiläntulia ja silmiä, ei ole niinkään helppo ajatella mitä sanoo, mutta sanoa pitää jotakin, ja kun ajatukset pettävät, niin on toki sanoja, mihin turvautua. Näin meidän kesken puhuen täytyy minun tunnustaa, että olit pääasiassa varsin oikeassa, mutta ei semmoista käy sanominen sälleille, jotka kaikki tahtovat tulla mestareiksi niin helpolla kuin suinkin ja vain odottavat, että me annamme myöten.

-- Näin meidän kesken puhuen, veli hyvä, vastasi Paavali mestari, olemme kaikki olleet sällejä, ja siksi on meidän nyt myöskin ymmärrettävä mitä sällit tahtovat.

-- Hyvin kauniisti sanottu...

-- No mutta sanokaamme ääneen mikä on kaunista eikä vain sitä mikä rumaa on.

-- Sinä olet kunnon mies, mestari, sanoi ammatinvanhin ja kehotti vastustajaansa tyhjentämään kannun.

Juominkeja jatkettiin pontevasti, pakina vilkastui, kynttiläin tuike kävi unisemmaksi ja ilma sakeni. Sitten kannettiin illallinen sisään. Mestarit tarjosivat. Liikkiöt ja suolakalat hupenivat vadeilta yhtä nopeaan kuin olivat tulleetkin. Sitten juotiin neitsyt Maarian malja, suojeluspyhimysten malja, ammattikunnan, ammatinvanhimman ja mestarien maljat. Vanhat läksivät kotia, mutta sällit saivat jäädä siistimään tupaa ja pesemään astioita.

Silloin ilo remahti ilmoille, ja kaikki pohjatilkat koottiin isoon maljaan, joka pantiin keskelle pöytää.

-- Bosse puhumaan, Bosse puhumaan! kiljuttiin niin että tupa tärisi.

Bosse eli Boo -- se oli kyttyräselkä -- nousi ja istuutui ammatinvanhimman tuoliin, missä hänen päänsä tuli käsinojain tasalle. Hän oli aika hutikassa; kasvot paistoivat yhtä ainoata suurta hymyä; hikiset hiussuortuvat olivat liimautuneet otsaan kiinni; suuret hampaat loistivat valkoisina, ja pienet silmät viiruilivat veitikkamaisesti.

-- Vaiti, sällipojat! hän alkoi ja kolahutti kainalosauvallansa maljan laitaan, jonka jälkeen hän samalla kädenjatkolla hilasi luokseen suurimman kannun minkä näki.

-- Kaikista inhimillisistä tarpeista, lähinnä erästä, jonka nimeä en tohdi mainita näin hienossa seurassa, on epäilemättä puheiden pitäminen omiansa todellisimmin ja parhaiten päästämään ilmoille sisäisen tunteen. Kaikki me olemme puhuneet jonkun kerran elämässämme. Eeva piti puheen, ennenkuin narrasi Aatamin syömään omenan. Saara puhui pitkään ja hyvästi, ennenkuin synnytti Abrahamille pojan, ja pyhä Hieronymus ei olisi ikinä lopettanut, elleivät jalopeurat olisi tulleet ja syöneet häntä suuhunsa. Niin on laita tässä maailmassa! Kaikki me olemme puhuneet, suuret ja pienet, köyhät ja rikkaat...

-- Ja kuurot ja mykät... sutkautti Nigels veli, joka kilpaili Bossen kanssa sukkelimman kunniasta.

Bosse irvisti pahasti ja hämmenteli kainalosauvallaan maljan sisällystä. Sitten hän lausui:

-- Sokeat näkevät, kuurot kuulevat ja mykät puhuvat, niin sanotaan sanassa, ja jos se ei ole totta, niin onko se minun syyni!

Nigels oli nolattu, ja Bosse jatkoi:

-- En tiedä mitään niin ihanaa kuin kuulla itseni puhuvan; ovatko muut samaa mieltä, siitä en ole ehtinyt ottamaan selkoa. Vai mitä arvelet, Kort?

Kainalosauva, joka näytti olevan tarkoituksenmukaisin vaivaisen kaikista ulottimista, pistäysi tällöin haukottelevan Kortin suuhun, mikä lystikäs temppu saavutti koko seuran äänekkään hyväksymisen.

-- Kuulkaa nyt, junkkarit, mitä sanon teille! Te tiedätte, että pormestari ja korkeat herrat eivät anna sällien kokoontua puhumaan mitään järkevätä asioistaan, mutta jos he tahtovat kokoontua juomaan ja pelaamaan, niin sitä ei kielletä. Käpälät pöydälle siis, ottakaa likaisiin näppeihinne nämä kortit ja antakaa niiden läiskyä, sillaikaa kuin minä haastan järkevän sanan. Vainuan näet jonkun mestarin äkkiarvaamatonta tuloa, sillä ne eivät liiaksi luota meihin. Peli käymään, niin minä juttelen.

Kortit läiskyivät, ja Bosse puhui:

-- Vanhan testamentin äijillä oli kaunis tapa viskata joku miehistä mereen, kun milloin joutuivat laivoineen myrskyyn. En tahdo suosittaa tätä tapaa siksi, että se on vanha, vaan siksi, että se on hyvä. -- Meidän sällipurtemme on merihädässä, ja yksi on heitettävä mereen. Olette valinneet minut. Se on hyvä valinta. Ei ole minulla isää, joka jäisi itkeä tillittämään, eikä mainetta pilattavana, sillä kahdesti olen istunut tyrmässä juopumuksesta. Ei ole tyttöjä kintereilläni juoksemassa eikä lapsimukuloita liioin, sillä laki ei salli tällaisten krokotiilien lisätä sukuaan, ja siinä se tekee oikein, sillä muuten saisi pian hakata kaikki metsät noiden suloisten sikiöiden kainalosauvoiksi ja puujaloiksi; ja sitten voin sanoa teille, että se, jolla on keuhkot selässä ja sydän alhaalla suolien seassa, ei elä niin hemmetin kauan. Ei siis sääli miestä! Bosse menee mereen! Mutta yhtä asiaa hän pyytää, yhtä ainoata! Teidän tulee osoittaa uskovanne, että hän tekee oikein, ja ettei hän tee sitä ainoastaan itsensä tähden, sillä hänellähän ei ole paljoa kadotettavana. -- Huomenna hän alottaa mestarinäytteensä suorittamisen, sillä sitä ei kukaan voi häneltä kieltää. Mitä sitten tapahtuu, saatte nähdä, ja sitä hän ei vielä tiedä itsekään, se riippuu onnesta. -- Ja nyt, vannokaa tämän pitkän käsivarteni kautta, ettette petä minua ettekä ryömi nurkkien taa piiloon, kun alkaa paukkua! Vannokaa!

-- Kautta kaikkien pyhien ja perkeleitten, jupisivat sällit pannen sormensa sauvalle.

-- Amen! sanoi Boo. -- Ja nyt antakaa läiskyä taas, sillä kuulen mestarin kompuroivan portaita ylös, ja meidän on näytettävä hänelle, että olemme luvallisissa ja kunnioitettavissa puuhissa.

Kohta sen jälkeen mestari astui tupaan askelin, joiden piti esittää hiipimistä, mutta jotka runsaan oluenjuonnin johdosta pikemmin muistuttivat pilttuussaan meiskaavan äksyn hevosen kaviontöminää. Sällit tervehtivät häntä riemuhuudoin, ja Boo piti hänelle puheen, joka päättyi niin, että mestaria pyydettiin mukaan pelaamaan viatonta keihäsmiestä, ja seuraus oli, että mestari pian istui pöydän päässä koura täynnä korttilehtiä. Mutta kun tuli Boon lyöntivuoro, oli hän kadonnut, sillä hän tiesi mitä huomispäivä hänelle merkitsi.

* * * * *

Ammatin vanhimman talossa, vanhassa ränstyneessä keittiössä oli Boo seuraavan päivän aamupäivällä lukon takana valmistamassa mestarinäytettään, jota häntä ei voitu kieltää tekemästä, mutta joka ei kuitenkaan voinut hankkia hänelle oikeutta harjoittaa kannunvalajan ammattia kaupungissa, koska, kuten edellä on mainittu, mestarien lukumäärä sai olla ainoastaan neljä eikä kukaan näistä ollut yöllä kuollut, huolimatta niistä rajuista rynnäköistä, joita he itse olivat tehneet henkeänsä vastaan. Tutkittavan oli valettava pullo, vati ja kannu, mutta kahden ensinmainitun esineen teosta oli Boo saanut vapautuksen, koska hänen taitonsa niiden valmistamisessa oli tunnettu.

Liedellä palavan hyvän sysivalkean ääressä seisoi Boo ja piti sulatintaan sopivassa lämmössä. Valumuotti, jonka hän oli tehnyt savesta, oli kääritty märkiin riepuihin; huonolla puntarilla hän punnitsi lyijyä ja tinaa, jotka pani sulattimeen. Aine suli pian yhteen ja muodosti tasaisen pinnan; muotti täytettiin sulalla metallilla, ja jonkun hetken kuluttua oli kannu valettu. Sorvissa hän sitten silitti saumat, ja hohkakivellä tehtiin metalli kiiltäväksi kuin hopea. Kannu oli valmis ja antoi kirkkaasti kilahtavan äänen.

Kaksi tuntia oli vielä jäljellä, ennenkuin hänet piti laskettaman ulos ja hänen työnsä otettaman arvosteltavaksi. Hän istahti jakkaralle levähtämään ja rupesi tarkastelemaan teostaan. Tässä oli pantu alulle uutta vanhassa ammatissa. Ammoisista ajoista olivat kannut olleet korkeita ja suupuolestaan hyvin kapeita, mistä oli johtunut se haitta, ettei niitä käynyt pyyhkiminen sisäpuolelta tai että se saattoi tapahtua vain suurella vaivalla, kun käsi ei mahtunut sisälle pyyhkeen mukana. Seuraus olikin, että kannut eivät koskaan olleet puhtaita. Ainoa parannustoimenpide, mihin oli aikojen kuluessa ryhdytty, oli lyijyn käyttämisen kielto. Mutta tämä oli vain aiheuttanut sen haitan, että astiat olivat käyneet kalliimmiksi, parantamatta itse asiaa sanottavasti.

Nyt oli Boo ratkaissut pulman sangen yksinkertaisella tavalla. Jotta kannua kävisi peseminen sisäpuolelta, oli hän muuttanut sen muotoa ja tehnyt sen laajempisuiseksi, niin että käsi mahtui sisään; saadakseen astian halvemmaksi oli hän pannut lyijyä tinan sekaan; mutta saadakseen sen kirkasääniseksi oli hän käyttänyt uutta, kylmävalannaksi nimitettyä työtapaa, joka perustui siihen, että valumuotti pidettiin märillä rievuilla kylmänä, ja joka poisti sen ainoan haitan, minkä lyijyn käyttäminen saattoi tuoda mukanaan.

Boolla oli niinmuodoin syytä olla tyytyväinen uutuuteensa, vaikkei hänellä ollutkaan suuria toiveita, että saisi vanhat sen hyväksymään.

Kun aika oli kulunut, kuului joku työntävän avaimen lukkoon ja ovi aukesi. Ammatinvanhin astui sisään, seurassaan sällienvanhin, jonka tuli kantaa mestarinäyte raastupaan, missä se oli tarkastettava. Ammatinvanhin ei ollut iloinen; ainakin oli hänen kasvoillaan hirveitten mielenliikutusten ja pahojen unien jälkiä, mahdollisesti yövalvonnan ja humalan vaikutuksia. Mestarinäyte peitettiin liinalla, ja sitten alettiin astua raastupaan, ammatinvanhin edellä, sällienvanhin perässä ja viimeisenä Bosse hyppien kuin harakka kainalosauvojensa varassa.

Katupojat seisoksivat kulmissa ja näyttelivät kieltään Bosselle, joka vastasi ainoastaan roiskauttamalla kainalosauvallaan katuojasta semmoisen ryöpyn, että ilvehtivä parvi katosi porttikäytäviin.

Raastupaan tultua sai Bosse viittauksen jäädä etehiseen, missä ovenvartija istui. Pormestari ja kannunvalaja-ammattikunnan kolme mestaria olivat ammatinvanhinta vastassa. Kun ovi jätettiin puoliavoimeksi, saattoi Bosse kuulla mitä puhuttiin sen takana suuressa salissa. Pormestari alotti:

-- Mitä peevelin peliä tämä on! Tulla muka suorittamaan mestarinäytettä, vaikkei ole avointa paikkaakaan! Vaivaamaan ihmisiä joutavalla! Pitänee näpsäyttää nenälle niitä, etteivät täällä juoksentele milloin vaan. Esille mestariteos, niin katsotaan sitä jotta saatana vieköön! Vedä pois rääsy!

Sällienvanhin nosti liinan, ja siinä nyt oli pöydällä Bossen mestarinäyte.

-- Mitä Jeesuksen nimessä tämä on? Pilkkanaanko mies meitä pitää? räjähti pormestari ja päästi ivallisen naurun.

-- Minusta tuntuu, sanoi ammatinvanhin, kuin tämä astia olisi tehty vallan muihin tarkoituksiin kuin juomakannuksi; siihenhän sopii pistää koko päänsä.

-- Minä, joka olen niin pikkuinen, sanoi pormestari, voisin varmastikin ottaa istumakylpyjä tässä ruukussa.

Kaikki nauroivat paitsi Paavali mestari.

-- Käske lurjus sisään! sanoi pormestari.

Bosse astui sisään.

-- Kuules, poikaseni, alkoi pormestari, -- parturiksiko aiot?

-- Mene tiedä, vastasi Bosse; on niitä nähty tinanvalajia, joista on tullut raatimiehiä.

-- Jos olisit yhtä sukkela sormistasi kuin olet suustasi, sanoi pormestari, niin voisi ehkä sinustakin tulla tinanvalaja. -- Miksikä tahdot nimittää tätä astiaa?

-- Nimestä viisi, mutta kyllä minä siksi vähän join olutta viime yönä, että saatan nähdä sen kannuksi, vastasi Bosse.

-- On sitä sinulla suuta, mutt'en toki luullut, että sulle oli istumapottua tarvis saadaksesi jumalanviljan nahkaasi.

Paavali mestari, joka oli tähän asti vaiennut, puuttui nyt puheeseen.

-- Pojalla on kyllä ollut tarkoituksensa laittaessaan kannun suun noin laajaksi, sanoi hän.

-- Mikä tarkoitus se semmoinen? Anna kuulua! sanoi pormestari pannen kätensä korvan taa.

-- Tarkoitus oli, että kädet mahtuisivat kannuun, vastasi Bosse.

-- Kuulkaas miestä! Hän juo käsillään, hän.

-- Ei, hän tarkoittaa, että voisi pistää kätensä kannun sisään silloin kun tahtoo puhdistaa sitä, avusti Paavali mestari.

-- Mitä joutavia! keskeytti pormestari. -- Käyhän päinsä huuhtoa kannut vastedes niinkuin tähänkin asti. Sitäpaitsi on hän pannut hopeata tinan sekaan, koska se on noin kovaa ja kiiltävää.

-- Ei, olen pannut lyijyä, sanoi Bosse.

-- Lyijyä? Se on vale, puuttui ammatinvanhin puheeseen. -- Tina käy harmaaksi lyijystä ja pehmeäksi kuin vaha.

-- Niin, tavallisissa tapauksissa, mutta ei kylmävalantaa käytettäessä, sanoi Paavali mestari.

-- Kylmävalantaa? Kylmää valantaa! -- Pidelkää minusta kiinni! kirkui ammatinvanhin. -- Kaatakaa päähäni sangollinen vettä, iskekää suonta korvan takaa; olenko menettänyt järkeni, vai onko Paavali tullut hulluksi? Joko nyt käy valaminen kylmää tinaa? Sitä kai hän kävikin viime kesänä Saksassa oppimassa?

-- Kylmää tinaa ei valeta, vastasi Paavali mestari, mutta valetaan kylmiin muotteihin.

-- Vieköön piru teidän muottinne ja uutuutenne! Ja minua kummastuttaa, että sinä, Paavali, vanha järkimies, voit puuttua mokomiin metkuihin. Ota sinä Bossesi pyttyineen ja mene kotia ja opeta hänet tekemään kunnollista työtä ja tule sitten takaisin, kun voit saada kunniata hänestä, mutta älä enää toiste laske nulikoita esille, lopetti ammatinvanhin kokouksen.

Paavali mestari koki vielä tehdä vastaväitteitä, mutta turhaan. Uutuus hylättiin, koska se oli uusi ja tarpeeton. Kun ei käynyt epääminen eräitä sen hyviä puolia, selitti toinen vaiti-olleista mestareista tavaran kelvottomaksi, koska se oli väärennetty lyijyllä, ja niin oli asia päätetty.

Paavali mestari, jonka palveluksessa Bosse oli ja joka oli suotta vaivannut ammattikuntaa ja pormestaria, tuomittiin tarjoamaan aamiaisen raastuvankellarissa, mutta Bosse sai mennä kotiin.

Hänen olisi oikeastaan pitänyt olla pahoillaan, mutta hänen luonteensa ei ollut lainkaan siihen taipuvainen, ja hän oli niin monta vuotta taistellut typeryyttä vastaan, ettei hänellä ollut suuria toiveita sen paranemisesta, kun lähti koetta suorittamaan.

Tullessaan raastuvanportille hän näki suuren väenpaljouden, joka huhun johdosta oli odottanut saadakseen tervehtiä uutta mestaria. Mutta kun ihmiset näkivät sällin tulevan yksinään, kannu kädessään ja ilman mitään uuden arvon merkkejä, niin he vimmastuivat, että olivat turhanpäiten seisoksineet odottamassa. Jotkut vihelsivät, toiset hyssittivät, mutta Boo, joka ei ollut tottunut suosionosoituksiin, selviytyi hyvin; hän pani kannun päähänsä, pisti kielen ulos suustaan, pyöritti silmiään ja astua köpitti väkijoukkoon, joka oitis huomasi kohtauksen hullunkurisuuden ja rupesi nauramaan. Remuavan joukon seuraamana Boo vetäytyi muutamaan olutkapakkaan. Sisälle päästyään hän pani kannun eräälle pöydälle ja istuutui viereiselle penkille.

-- Olutta tänne! hän huusi piialle.

-- Kas, miten mainio kannu, sanoi Metta.

-- Aatteles, että sinä sen hoksaat, vaikket ole kuin kapakanpiika.

-- Tuon voi ainakin pyyhkiä kädenkäänteessä!

-- Ihan kuin minun sanani.

-- Se mahtaa olla kovasti tyyris?

-- Maksaa kolmannesta vähemmän kuin muut.

-- Oi herra jumala ja pyhä Nikolaus, tehkää sitten kaikin mokomin tuollaisia!

-- Sitä juuri tahtoisin, näes, mutta kaikkea ei saa mitä tahtoo, ja meidän korkeat suojelijamme eivät salli elinkeinon menevän alaspäin, mikä merkitsee samaa kuin että kannut menevät ylöspäin.

Muuan viljankantaja tuli sisään ja istahti Boon viereen.

-- Siinäpä helkkarin sievä kannu; mistä noita tuollaisia saa ostaa? kysyi hän.

-- Helvetistä niitä saat ostaa semmoisia, ärähti Boo vihaisesti.

-- Jollei se matka olisi niin pitkä, kävisin pian hakemassa mokoman, kun ei vaan olisi pahan kallis.

-- On tuiki käsittämätöntä, että mitä oppineemmaksi ihminen tulee, sitä tyhmemmäksi hän käy. Uskooko kukaan, että neljästä mestarista vain yksi ainoa ymmärsi, kuinka oivallinen tämä kannu on? ärjyi Boo.

-- Hoo, kyllä ne ymmärsivät, arveli viljankantaja, vaan juuri siksi eivät tahtoneet tunnustaa sitä. Mutta sen minä sanon, että joka tuommoisia kannuja pitäisi kaupan, olisi ihan paikalla pohatta.

Boo istui siellä iltaan asti ja ihailutti kannuaan. Kun kapakka suljettiin kello yhdeksältä, meni hän kotia puolihumalassa ja pani tyytyväisenä maata, rakas kannunsa päänaluksen vieressä.

* * * * *

Seuraavana päivänä tapahtui pitkänlainen keskustelu Boon ja Paavali mestarin välillä, ja sen vaikutus oli, että Boo, joka oli säntillisyydellä ja säästäväisyydellä koonnut jonkun leiviskän tinaa, sai luvan tehdä työtä omaan laskuunsa vanhassa keittiössä, sillä Paavali mestari oli semmoinen harvinainen mies, joka tahtoi, että muutkin saisivat elää, kun kohtalo oli hänelle itselleenkin suonut niin hyvät päivät.

Bossea ei näkynyt kaupungilla kahteen viikkoon, ja hänen kannu-asiansa unohtui, sillä ihmisillä oli niin paljon muuta puheen ainetta.

Mutta eräänä aamuna päivänkoitteessa saivat kaupungin piiat nähdä jotakin. Keskellä Suurtoria, aivan raastuvan edustalla, oli Bosse kyhäämässä pöytää muutamista laudoista, jotka hän asetti parin pakkalaatikon varaan. Kun pöytä oli valmis, veti hän esille kannun toisensa perästä ja pani ne laudoille riviin; ja katso, kaikki kannut olivat samanmuotoisia kuin se, jonka hän oli esittänyt raastuvassa ja jonka korkea ammattikunta oli hylännyt.

Kello yhdeksältä oli Boo myynyt puolet varastostaan. Hyvillään ja tyytyväisenä hän istui pöydällä jalat ristissä allaan ja huuteli: "Kannuja, kannuja, ostakaa kannuja!" Toistettuaan tätä muutamia satoja kertoja hän alkoi sovittaa noita sanoja nuottiin, jonka itse tekaisi.

Yhdeksän aikaan, kun aurinko oli korkealla taivaanlaella ja kaikilla sälleillä oli lomahetkensä, nähtiin kannunvalajansällien keräytyvän ryhmiin Bossen pöydän ympärille. Jotkut varovaisemmista lausuivat huolestuttavia arveluja ammattikuntajärjestyksen ja erioikeuksien loukkaamisen vaarallisuudesta; toiset nyökkäsivät hyväksyvästi ja virkkoivat puoliääneen: pidä puolesi, Bosse.

Mutta kannunvalajain ammatinvanhin oli käyttänyt aamuhetkeä pistäytyäkseen raastuvassa. Hän tuli astuen raskain askelin törmää ylös ja loi kaihoisia katseita mäen yläpäähän, laahustaessaan kepin varassa eteenpäin. Torille päästyään hän seisahti ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hänen katseensa tähysti nopeasti torilla hyöriviä väkijoukkoja, mutta ei huomannut mitään tavatonta eikä epäilyttävää. Hän painoi keppinsä maahan ja oli juuri jatkamaisillaan vaellustaan, kun hänen korvaansa sattui kummallinen ääni, joka kuulosti etäältä kukon kiekunalta, mutta joka varmaan oli olevinaan laulua.

-- Kannuja, kannuja, ostakaa kannuja! Isoja kuin ammatinvanhimman mylly, leveitä ja laveita kuin pormestarin mylly! Kannuja hei, kannuja hoi!

Ammatinvanhin hyökkäsi keppi ojona väkijoukkoon, joka ympäröi Bossen pöytää ja vaivoin antoi perään, likistääkseen kohta sitä lujempaan pinteeseen lihavan ammatinvanhimman, joka nyt oli kuin puristimessa ja pakotettuna joukon riemuitessa kuulemaan Bossen pilkkalaulua, jonka tämä viritti uudestaan asianmukaisin muutoksin, väkijoukon yhtämittaa säestäessä: ss! ss! ss!

Ammatinvanhin alkoi kirkua:

-- Senkin pääroisto, joka uskallat rikkoa lakeja ja asetuksia!

-- En minä mitään asetuksia ole rikkonut, sanoi Bosse.

-- Sinä olet avannut puodin, senkin petturi!

-- Ei tämä mikään puoti ole, vastasi Bosse.

-- Mutta se on pöytä.

-- Ei, ei se mikään pöytä ole, pari lautaa vain, ja sitäpaitsi sanotaankin arnmattiasetuksessa, ettei saa varustaa ikkunaa. Ei täällä mitään semmoista näy, ellei ammatinvanhin näe taivaan akkunoita -- tuolla ylhäällä!

-- Sinä myyt kannuja, senkin tuhannen...

-- Ihmiset kun ostavat, nähkääs ammatinvanhin!

-- Ja laulat herjauslauluja, lurjus!

-- Minä laulan ammatin vanhimman myllystä.

-- Vielä mitä, ruokottomia sinä lauloit, variksenpelätti. Tännepäin, pormestari ja soturit! Tännepäin!

Pormestari ilmestyi ikkunaan ja älysi tuokiossa ystävänsä tukalan aseman. Hän antoi viittauksen sisällepäin huoneeseen, ja pian näkyi kaupungin rumpali toisessa ikkunassa. Rumpu antoi lyhyen merkin.

-- Pysykää nyt lujina! sanoi Bosse sälleille.

Mutta rumpu alkoi päristä, ja silloin joukko ikäänkuin vavahti kauhusta. Se vaikeni ja hajosi kuin pilvi.

-- Pysykää lujina, huusi Bosse, nyt sitä kysytään!

Mutta he eivät pysyneet. Väistyivät, väistyivät häpeällisesti. Mutta silloin Bosse suuttui. Hän karkasi pystyyn, nousi pöydälle ja karjui:

-- Valapatot, kyttyräselät! Juoksetteko vasikannahan tautta! Muistatteko miten vannoitte kautta pyhien ja perkeleitten, että pysytte lujina, yöllä kun olitte korttia pelaavinanne? Näyttäkää, hirtehiset, naamannekin minulle älkääkä vain selkäpuolta, tai muuten keppini lankee kiusaukseen ja tulee tehneeksi syntiä!

Mutta kaikki he juoksivat pakoon nähdessään pormestarin ja kaupungin asemiehet, jotka tulivat ja piirittivät Boon ja hänen myymälänsä.

Silloin Bossen ääni vaikeni; vastustamatta hän antoi ottaa kiinni itsensä ja viedä kaupungin vankilaan, jonka jälkeen hänen myymätön varastonsa pantiin takavarikkoon.

Portista vietäessä hän katsoi taakseen hyvän tuulen puuskassa ja virkkoi ammatinvanhimmalle:

-- Toivottavasti kannunvalaja-ammattikunta, joka suojelee elinkeinoa, myöskin suojelee sen harjoittajia. Siksi tahdon sivumennen mainita, että mieluummin nukun naudankarvoilla kuin muurikivillä ja että pidän tuoreesta lihasta enemmän kuin homeisesta leivästä; hyvä olut on aina ollut heikkouteni, ja toivon, että korkeat suojelijani muistavat pitää huolta huoneeni lämmityksestä ja siivoamisesta.

Ja hän loikkasi tyrmään, rohkein mielin, mutta vähäisin toivein.

* * * * *

Kuusi päivää Boo istui tyrmässä. Ei kukaan saanut tavata häntä vankilassa, mutta oven läpi sai puhua hänen kanssaan. Nämä puhelut ne harmittivat häntä enemmän kuin kylmyys ja kosteus. Tuli hyviä neuvoja jälkeenpäin, tiedonantoja, kehotuksia, ehdotuksia.

-- Mitä se kannattaa? -- Miksi rettelöidä? -- Mitä sinä siitä hyödyt? -- Onko se oikein?

Mutta pahinta oli, kun äitimuori tuli Etelävuorilta, missä hänellä oli lehmä ja tölli. Eukko oli vanhuuttaan raihnas ja kuuro ja oli vain hämärästi tajunnut syyn poikansa vangitsemiseen. Hänkään ei päässyt tyrmään sisälle, vaan sai keskustella oven takaa, mikä sai aikaan vallan hirveitä sekaannuksia.

-- Mitä olet tehnyt, onneton poika? huusi ämmä oven takaa?

-- Olen tehnyt kannuja, vastasi Bosse.

-- Olet saanut pamppua? Sen kyllä uskon. Mutta minä kysyn mitä sinä olet tehnyt?

-- Kannun! kiljaisi Bosse ikäänkuin halkaistakseen paksun oven.

-- Jaa, jaa, tiesin minä sen, että niin tuli lopulta käymään. Aina sitä sanoin, kun olit kotona tottelematon. Mutta on ne tytötkin hulluja. Semmoinen rumilas kuin sinä! Hyi!

Nyt ei Bosse ymmärtänyt tuon taivaallista, ja siksi hän oli ääneti.

-- Vai niin, vai Annu sen nimi on, jatkoi ämmä omin päin. -- Saman niminen oli sekin, joka narrasi kelkkaansa Puluniemen mustan Antin.

-- Mistä Antista se muori horisee?