Part 5

Antti vaipui kuolon uneen kahdeksantena hallitusvuotenaan, ja Erehtymättömät antoivat hänelle Piirustuksen suojelijan nimen. Hänen jälkeensä tuli hallitsijaksi Pietari Eerikki I. Tämä oli hurjapäinen herra, joka ei voinut pysyä alallaan. Hän kävi sotaa metsämiehiä vastaan ja itse löi heitä kuoliaaksi minkä ennätti. Mutta kansa valitti sotaverojen raskautta eikä kyennyt älyämään näiden teurastusten hyötyä. Heidän pimeän järkensä valistamiseksi Pietari teetti uuden oppikirjan kouluissa käytettäväksi. Sen nimi oli Kuningasten kirja, ja se ylisti kaikkia kuninkaita Lassi I:stä Pietari Eerikkiin saakka; erittäinkin ylistettiin kaikkia vieraisiin maihin tehtyjä hyökkäys- ja ryöstöretkiä.

Sotaretket jatkuivat edelleenkin Pietari Eerikin aikana, sillä sotilaat rakastivat kunniaa ja erittäinkin toisten omaisuuden, niinkuin pöytäkellojen, ruoka-astioiden ja rahojen valloittamista. Eräs Tyytymättömien seuran jäsenistä kirjoitti tämän johdosta lentokirjasen nimeltä "Vertaileva esitys varkauden eri lajeista, Yksityisestä ja Julkisesta, eli Varastaminen Valtio-oikeuden kannalta katsottuna, ynnä taulu, osoittava Kansainväliset Varkaudet viimeisten Hulling-sukuisten Kuningasten aikana". Lentokirjanen poltettiin tekijöineen, kuten tavallista. Pietari Eerikin kuoleman aiheutti juoppous, ja (historioitsijana on meidän pidettävä kiinni tuskallisesta totuudesta) kenties jonkun verran myöskin haureus. Häntä surivat kaikki sotilaat, ja hän sai nimen Sankarikuningas eli Verraton.

Häneen sammui Hulling-suku, jonka alkuna olivat Suuret Lassit. Koska oli jo saatu piiskalla ajetuksi kasvavan polven mieliin, että kuninkaat olivat Jumalasta, kävi nyt hieman pulmalliseksi valita uusi kuningas omista miehistä, sillä sitähän ei sentään käynyt kansalle uskottaminen, että mies, joka eilen oli sotapäällikkö, tänään saatettiin valita Jumalan lähettämäksi. Senvuoksi lähetettiin retkikunta vierasten heimojen luo, ja se toi kuin toikin muassaan otuksen, joka oitis kastettiin ja kruunattiin. Suosion saavuttamiseksi annettiin hänelle nimeksi Lassi III ja hänen selitettiin olevan etäistä sukua Hullingeille. Kun hän ei osannut kieltä eikä tietänyt mitään maasta, jota hänen piti hallita, luisui valta Ufkan käsiin (joka oli upsalalaisen pastori Axoniuksen jälkeläisiä). Tämä teki kaikkensa helvettiopin mieleenterottamiseksi ja käski piirustusprofessorien kuvata helvetin, joka ripustettiin joka kirkon seinälle. Lassi kuoli ja nimitettiin kuolemansa jälkeen Lassi Pyhäksi.

Hänen seuraajansa Pietari II Eerikin aikana syttyi hirveä uskonsota maakuntien välillä. Oli näet esiintynyt eräs hurmahenki ja selittänyt, ettei kadotettuja helvetissä nipistelty pihdeillä, vaan pisteltiin haarukoilla. Suuri kirkolliskokous kutsuttiin koolle ja siinä väiteltiin kuusikymmentä päivää ja kuusikymmentä yötä pihdeistä ja haarukoista, jonka johdosta syntyivät puoluenimet Pihdit ja Haarukat. Kysymys ratkaistiin Pihtien eduksi. Mutta Haarukat pysyivät lujina uskossaan eivätkä väistyneet sittenkään, vaikka polttoroviolla uhattiin. He pääsivät eräässä maakunnassa voitolle ja alkoivat pitää puoliaan Pihtien ylivoimaa vastaan. Pihdit joutuivat pulaan ja lähettivät avunhakijan Pietari II Eerikin luo. Pietari Eerikki kutsutti kansan koolle ja vannoi kyynelsilmin puoltavansa puhdasta helvettioppia henkeen ja vereen asti. Ja sitten hän lähti sotaan. Tätä kesti viisitoista vuotta, ja arkullinen pöytäkelloja toisensa jälkeen lähetettiin kotiin; sotaväenottoja ja veroja määrättiin tuontuostakin. Mutta Haarukat pitivät urheasti puoliaan. Vihdoin saapui kamala viesti, että Pietari Eerikki oli kaatunut. Mutta suru helpotti hieman, kun saatiin kuulla, että Pihdit olivat vallanneet kaksi maakuntaa, kuusituhatta lippua ja rumpua, viisisataa pöytäkelloa ja kolme miljoonaa kullassa ja hopeassa. Pietari Eerikin ruumis tuotiin kotia ja hänen tomulleen rakennettiin kirkko, jonka seinässä luettiin sanat: Sankarikuninkaalle, Puhtaan Helvettiopin Puoltajalle. Kuoli pihtiensä puolesta. Henki luultavasti Jumalan luona!

Tämä oli kauniin lehti Hullingien ylistyskirjassa.

Mutta Haarukat pysyivät edelleenkin uskossaan ja saivat viimein uskonnonharjoitusvapauden. Niin, olipa niitäkin (tyytymättömiä), jotka väittivät, että oli tapeltu joutavista, sillä viis siitä, pistelläänkö helvetissä haarukoilla vai pihdeilläkö nipistellään, kun tiettiin, ettei helvettiä ollut olemassakaan.

Pietari Eerikin jälkeen tuli kuninkaaksi Jöns I Fiilip. Pani toimeen näytelmiä pitääkseen tyytymättömiä hyvällä tuulella. Mutta kun tyytymättömätkin tekivät näytelmiä, niin heidän näytelmänsä julistettiin syntisiksi ja perustettiin kansallinen näyttämö, jolla esitettiin kohtauksia ylistyskirjasta ja Pihtien sodasta uskottomia vastaan. Siten kansa totutettiin katsomaan kunnioituksella ylös "suuriin muistoihinsa".

Hänen seuraajansa Jöns II Petterin aikana perustettiin Valtionsanomat. Sen aiheutti osittain kuohuva tyytymättömyys, osittain tarve saada yläluokan mielipiteet leviämään niin nopeasti kuin suinkin. Valtionsanomain tehtävänä oli: alinomaa selittää, että kaikki mitä alaluokka ajatteli, puhui ja kirjoitti oli valetta, ja että kaikki alaluokan teot johtuivat alhaisista vaikuttimista, itsekkyydestä, kateudesta ja ilkeydestä; selittää että nykyinen yhteiskunta oli täydellisin ja kaikkien onneen johtava; saarnata että helvettioppi oli lempein, syvällisin ja älykkäin kaikista opeista sekä ettei sitä ikinä voitu millään muulla opilla korvata; että kaikki muut opit olivat typeriä ja siveettömiä, j.n.e. Tätä keksintöä tervehdittiin riemulla, ja Valtionsanomat omaksuivat senvuoksi nimen Yleinen Mielipide eli Siunattu Seisahdus.

YHDESTOISTA LUKU.

Yhteiskunta oli nyt saavuttanut takaperoisuuden huippukohdan eli ihanteen. Hyödyllistä halveksittiin ja hyödytöntä pidettiin kunniassa. Niinpä oli kunniakkaampaa piirtää omenan kuva, mistä pääsi professoriksi tai ritariksi, kuin viljellä omenapuuta, mistä sai vain maksaa veroa. Näytelmän esittämistä pidettiin paljon suuremmassa arvossa ja kunniassa kuin näytelmän kirjoittamista, ja välistä nähtiin yleisön valjastavan itsensä jonkun näyttelijättären vaunujen eteen ja vetävän hänet teatterilta, kun oli saatu nähdä joku oikein hyvä kappale. Kaikkia, jotka tahtoivat ehkäistä oikeutta, vastustaa viheliäisen tilan parantamista, suurentaa hätää, rangaista viatonta, palkittiin viroilla, eläkkeillä ja kunniamerkeillä.

Ihanteellisimmaksi muodostui elämä kuitenkin kaupungeissa. Kuninkaankaupungissa asui kolmesataatuhatta ihmistä paikalla, joka ei ollut kuin jonkun tynnyrinalan laajuinen. Nähdessään tämän kivihaudan, joka oli asukkaiden ylpeys, saattoi heti laskea, montako kuormallista törkyä sen alla oli, sillä kaupunkia ei puhdistettu joka päivä.

Siitä nousi löyhkä, jota kaupunkilaiset eivät huomanneet, mutta joka synnytti tauteja. Näitä edisti suuresti myös ihanteellinen rakennustapa. Sen sijaan että talot olisi asetettu penkereittäin päivää vasten, rakennettiin ne pitkiin riveihin, joiden välissä kulki kujat niin kapeat, että aniharvat asukkaista saivat valoa huoneisiinsa. Samoin kuin eräissä kansoissa, jotka asuvat laaksoissa korkeiden vuorten välissä, syntyi täälläkin tauti nimeltä kretinismi, joka muuttaa aivojen toiminnan ja tekee tylsämielisyyden periytyväksi.

Kaupunkilaiset tulivatkin niin tylsiksi, ettei talonpoika ymmärtänyt heidän puhettaan. He olivat myös saaneet kaikki käsitteensä niin hämmennyksiin, että ne, joilla oli varoja, nukkuivat päivällä ja söivät ja joivat yöllä, mikä tietenkin synnytti vielä enemmän tauteja.

Pienelle alalle sulloutuneina he olivat alituisesti tukkanuottasilla, mikä ei ihme, sillä olihan heidän pakko häiritä toisiaan, töykkiä toisiaan, tallata toisiaan. Yltyvän tylsyyden keralla tuli saamattomuus, joka läheni lapsen avuttomuutta. Monta tuhatta markkaa kultaa oli senvuoksi maksettava vartijoille, jotka poliisin nimisinä kulkivat kaduilla, taluttivat juopuneita kotiin, kantoivat yliajettuja kotiin, juoksivat hakemaan vettä pyörtyneille, ottivat selvää talonnumeroista, antoivat tietoja parturien osoitteista, ilotyttöjen tyyssijoista, ilmoittivat missä oli tulipalo ja sen semmoista.

Näihin tylsämielisten koteihin virtasivat maaseudulta kaikki pojat ja tytöt, joilla ei ollut perintömaata. Pojat otettiin orjiksi, tytöt hakivat orjattarenpaikkoja tai vartoivat tilaisuutta tullakseen raiskatuiksi. Kaupungissa näet oli nuorten miesten vaikea mennä naimisiin, ja sentähden raiskattiin poliisin ja tyttöjen omalla suostumuksella kaikki tytöt, joiden lapsilla ei ollut oikeutta vaatia toimia tai virkoja.

Onnettomia kun olivat kaupungissa, etsivät he yhtämittaa huojennusta väkijuomista, joita nautittiin yleisillä paikoilla. Suuremmissa ryyppytilaisuuksissa, jotka olivat vain miesten keskeisiä, oli tapana juoda erityinen lasi alkoholia kotona olevan naisen kunniaksi, joka ei voinut poistua lasten luota, sekä myöskin malja kodille, missä vuode ja vaimo odottivat. Oikein suuret humalajuhlat alotettiin juomalla suuri lasillinen alkoholia kuninkaan ja isänmaan, välistä myös puhtaan helvettiopin kunniaksi.

Koko tämä kolmensadantuhannen hengen ihanneyhteiskunta väitti työskentelevänsä kansan hyväksi. Mutta jos kävi tulleissa tai torilla aamusella, kun talonpojat toivat heille ruokaa, sai nähdä, kuka se heidät elätti. Korvaukseksi talonpojat saivat hiukan rahaa, joka meni verojen maksuun; edelleen saivat he nähdä öljyväritauluja, kuulla luentoja ja näytelmiä, joita heillä ei koskaan ollut aikaa kuunnella, mutta se oli heidän oma syynsä, sillä olihan heillä tilaisuus kuulla niitä milloin tahtoivat, eri maksusta tietysti; sitäpaitsi he saivat opettajia, jotka heille opettivat helvettioppia ja ylistyskirjaa, eri maksusta tietysti, ja sunnuntaisin kauhallisen haukkumisia papilta, joka pauhasi että he olivat suuria konnia ja että he tulivat kuohituiksi, elleivät maksaneet veroja. Kaiken tämän, jota sanottiin sivistyksen siunatuiksi hedelmiksi, he saivat (eri maksusta) siitä, että veivät ruokaa kaupunkiin niille, jotka olisivat kuolleet nälkään, jos talonpojat jonakin aamuna olisivat jääneet tulematta torille. Ja se meni talonpoikiin!

Mutta kaupungissa oli aina köyhiä ja tyytymättömiä, ja näistä täytyi lopulta ruveta pitämään huolta, sillä he kävivät vaarallisiksi. Sentähden perustettiin yleisiä armeliaisuuslaitoksia, joita nimitettiin vankiloiksi ja joissa kokeiltiin, kuinka vähällä ihminen voi elää. Ja kun se oli saatu selville, tehtiin huomio, että työväki eli ylellisesti. Kun työmiehet kieltäytyivät tekemästä työtä, sillä työ oli vapaata, muutettiin työ pakolliseksi ja heidät ajettiin asevoimalla työhön.

Kun vihdoin tyytymättömyys ja mieltenkuohu kävivät ylen suuriksi, verot sietämättömiksi, ja kaikesta syytettiin hallitsijaa, niin tämä keksi uuden hallitusmuodon, joka monien rettelöiden perästä hyväksyttiin eduskunnallisen eli vastuujärjestelmän nimisenä. Samoin kuin monet sanomalehdentoimittajat painovapauslain pakottamina olivat sitä kiertääkseen panneet sijalleen niinsanottuja vastaavia, samoin valitsi kuningas nyttemmin ministereitä, jotka ottivat vastuulleen hänen tyhmyytensä siten turvaten kuninkaan kaikilta syytöksiltä. Mutta vastuu ei ollut sen vaarallisempi kuin että ministeri, joka oli seissyt syntipukkina kuninkaallisen tyhmyyden tähden, sai ottaa eron maaherrana tai kerubiimi-ritarina. Nämä vastuunalaiset paikat olivatkin senvuoksi hyvin miellyttäviä ja haluttuja.

Tähän liittyi läheisesti suunpieksämisjärjestelmä eli parlamentaarinen hallintomuoto. Joukko pohatoita kokoontui kerran vuodessa koettamaan ovelilla puheilla saada taas määrätyksi uhrin, jonka niskoille uusi vero oli mätettävä. Milloin olivat toisilleen liian ovelia, päättivät he sovussa olla sälyttämättä veroa toistensa niskoille tai myöskin vaihtoivat ja tekivät kauppaa verokuormilla.

Omituinen ja laatuaan oiva esimerkki tästä hallintomuodosta oli nahkurinammattia koskeva parlamenttiasiakirja. Kuusi nahkuria oli viidenkoImatta vuoden ajan tehnyt huonoa nahkaa korkeaan hintaan. Eräänä päivänä alkoivat metsästäjät, joita vielä asui naapuristossa, tuoda maahan hyvää nahkaa halvalla. Kansa riemuitsi uutisesta, mutta nuo kuusi nahkuria, jotka istuivat puhekamarissa eli parlamentissa, laativat anomuksen saadakseen pannuksi metsästäjien nahalle tullin. Kotimaista teollisuutta on suojeltava, oman maan lapsia ei saa näännyttää j.n.e. He saivat kuin saivatkin metsästäjien nahan tullin-alaiseksi! Näiden kuuden nahkurin takia oli kansan siis edelleenkin ostettava huonoa nahkaa kalliista hinnasta. Tätä nimitettiin suojelusjärjestelmäksi, koska sillä tavoin suojeltiin yksityisten etua yleisen kustannuksella. Vastuunalainen katsoi kuitenkin parhaaksi hakea maaherran paikkaa, oli kovin suuttunut olevinaan ja erosi; sai paikan ja lisäksi kerubiimi-ritariston merkin, jolla tavallisesti palkittiin vain suurmiehiä.

Mutta surkeinta oli, että tylsyys vähitellen tuli synnynnäiseksi samoin kuin ruumiinviat. Vähämieliset, jotka nimittivät itseään intelligenssiryhmäksi (sanasta _intelligere_, älytä, huomata), syystä etteivät älynneet vähämielisyyttään (vrt. _non lucet_, josta _lucus_), olivat aikojen kuluessa niin rappeutuneet, että olivat kadottaneet tietoisuuden aivopehmennyksestään ja päinvastoin pitivät itseään yhteiskunnan viisaimpina. Koska heillä oli sotavoima hallussaan, tuli yhteiskunta lähimmiten muistuttamaan houruinhuonetta, missä potilaat ovat nousseet kapinaan ja panneet lääkärinsä ja vartijansa telkien taakse. Tämä aiheutti mitä hullunkurisimpia kohtauksia. Niinpä saattoi puhekamarissa kuulla jonkun ihan tosissaan paukuttavan, että Atlantica (se oli valtakunnan nimi tätä nykyä), jolla oli vain 50,000 soturia, saattoi menestyksellä pitää puoliansa Aqviloniata vastaan tai mitä muuta valtakuntaa hyvänsä, jolla oli 20 kertaa niin monta soturia. Toisella kertaa esitettiin pontevasti ja menestyksellä, että yhteiskunta menee hajalle, jollei kansa suostu maksamaan veroa eräille komeljanteille. Ja kerran oli valtion perikato varma, ellei kansa tahtonut myöntää palkkaa ja professorinvirkaa eräälle herrasmiehelle, joka oli pistänyt suuren joukon itikoita sinkkineuloihin.

Kun näin saatiin vuodesta vuoteen nähdä tylsämielisyyttä vaalittavan, palkattavan ja tavoiteltavan, seurasi siitä, että monet poloiset halusivat päästä osallisiksi tylsyydestä, koska se tuotti kunniaa ja rahaa. Ja sitten tuli koulujen levittää sitä, mutta äkkiä se ei käynyt, sillä muisto pidätti vielä kansan mieliä kiinni entisyydessä, jossa oli toki ollut järjellisyyttä, vaikka se monessa kohden olikin ollut tukalampi. Mutta kun he aina ja alituisesti näkivät, että vain mahtimiesten mielipiteiden omaaminen tuotti arvonantoa, täytyi heidän vastoin tahtoaan ainakin suullaan tunnustaa hyväksytyt mielipiteet, vaikkeivät sitten olisikaan niin ajatelleet, ja kun he ponnistuksillaan vihdoin olivat saavuttaneet yläluokan katsantokannan, olivat nämä ajatukset jo vanhoja.

Niin syntyi yhteiskunnassa lakkaamaton ryntääminen, ikuinen riehunta ja levottomuus ja ehtymätön tyytymättömyys. Ja kun vähäväkiset joukolla nousivat mahtavia vastaan ja riistivät heiltä vallan, nähtiin entisten olojen pian uusiutuvan ja palaavan, niin että ne, jotka äsken olivat olleet sorrettuja, kapinan jälkeen aina havaitsivat olevansa sortajia, mitä eivät olleet koskaan edes uneksineet.

Ja silloin kaikki ajattelevat ihmiset heittäytyivät kiihkeästi pohtimaan kysymystä yhteiskunnan parantamisesta, ja joukoittain syntyi lahkokuntia, jotka pyhän innostuksen elähyttäminä tahtoivat mihin hintaan hyvänsä tehdä lopun onnettomuuksista, hädästä ja riidasta.

Eräs lahko, nimeltä engelskannahkakoulu, oli sitä mieltä, että yhteiskunnan tulisi saada kasvaa rauhassa niinkuin luonnonniitty, missä ruoho ja rikkaruoho saivat taistella ravinnosta silläkin uhalla, että rikkaruoho väkevämpänä ehkä vei voiton.

Toinen, nimeltä risalistit eli pikkulintukoulu, harrasti yleistä pienten, sairasten, heikkojen, typerien, laiskojen yhteenliittymistä, jonka nojalla heikomman oikeus vahvemman sortamiseen saavuttaisi perustuslain pyhyyden.

Kolmas lahko, nimeltä toivottomat, ei nähnyt mitään pelastusta selviämättömien kysymysten selvittämisessä, vaan arveli ainoaksi tehtäväksi räjähyttää hajalle koko Tellus-planeetin, jolle tyhjästä luotuna olisi parasta palata alkutilaansa.

Ja sillaikaa kuin nämä ja monet muut lahkot taistelivat ylivallasta, pysyi yhteiskunta edelleenkin vanhassa kiinni, entisyydestä etsien nykyisyyden kaikenpuolisen oivallisuuden todisteita, omaksuen vanhempia, aikansa eläneitä muotoja, tehden päätöksiä ja säädellen lakeja, niin ettei koskaan ennen ollut sellainen sopu vallinnut vallanpitäjien kesken, jotka senvuoksi uskoivat ja todistuttivat, että tämä se oli oikea onnellisten saari, kun taas vallanalaiset yhä vahvistuivat uskossaan, että se sittenkin oli onnettomien.

SUOJELIJOITA.

-- Paavali mestari puhukoon! sanoi kannunvalaja-ammattikunnan vanhin ja koputti pöytään.

Paavali mestari nousi, loi tutkivan katseen yli kokoontuneen ammattikunnan, mestarien ja sällien, ja alkoi puhua:

-- Ammatinvanhin, mestarit ja sällit! Oikeuteni nojalla ja tunteeni vaatimusta noudattaen olen päättänyt esiintuoda ehdotuksen, joka tosin ei voi tänä vuonna saavuttaa kannatusta, tuskinpa ensi vuonnakaan, mutta juuri siksi on sen tultava esiin nyt, jotta sillä on aikaa levätä, koska kerran kaikkien suurten kysymysten kohtalona on lepääminen. Hyvinarvoisa Tukholman kannunvalaja-ammattikunta on ollut hyödyllisenä laitoksena olemassa kaksi vuosisataa, eikä sen järjestys ole näiden vuosisatojen kuluessa välittänyt ajan hyökkäyksistä, vaan on pysynyt alkuperäisellä kannallaan. Mutta sitävastoin eivät ole ajan myrskyiltä säilyneet ne ulkonaiset olosuhteet, joissa ammattikunta on elänyt. Silloin kun kuningas ja neuvosto hyväksyivät ja vahvistivat ammattikunnan säännöt, oli Svean valtakunnan pääkaupungissa asukkaina kahdeksansataa porvaria; nyt on väkiluku kasvanut nelinkertaiseksi. Ammattiasetus määräsi kaksisataa vuotta takaperin mestarien luvun ainoastaan neljäksi; tämän säännöksen aiheutti arvokas tarkoitus suojella käsityötä hutiluksilta ja nurkkamestareilta. Mutta nyt on suojelus olosuhteiden vaihtumisen johdosta muuttunut alkujaan tarkoitetun vastakohdaksi; suojelus on muuttunut sorroksi.

Ammatinvanhin tarttui kelloonsa, ja tuvassa kuului matalaa sorinaa.

-- Minun vilpitön ajatukseni on, jatkoi Paavali mestari, että mestarien lukumäärän pitäisi oikeutta myöten olla neljä kertaa niin suuri, koska väkiluku on kasvanut nelinkertaiseksi. Täällä on meillä pari sataa sälliä, kaikki nuoria kelpo miehiä, joiden täytyy kuluttaa koko elämänsä odottaessaan mestariksi pääsemistä ja oman liikkeen saantia; täällä he raatavat pienellä palkalla, ja vain neljä miestä korjaa voiton. Minun ehdotukseni on siis, että ammattikunnan säännöt tässä kohden muutetaan sikäli, että mestarien lukumäärä vastaiseksi määrätään kuudeksitoista. Olen puhunut.

Sällit ääntelivät hyväksyvästi; ammatinvanhin koputti pöytään.

-- Suu kiinni, sällit, ei teillä ole tässä mitään sanomista! karjui hän. -- Hyvinarvoisa kannunvalaja-ammattikunta! Me elämme aikaa, joka on täynnä kuohuntaa ja tyytymättömyyttä. Ikivanhan, koetellun järjestyksen kimppuun hyökkäävät kunniattomat unohtaen mitä hyvää itse ovat saaneet nauttia laitoksilta, jotka esi-isämme ovat meille antaneet iloksi ja turvaksi.

Tässä teki puheen kuulumattomaksi eriskummainen narajava ääni, muistuttava sitä, mikä syntyy laivan hangatessa vasten puusiltaa. Tuvan pimeimmässä sopessa, jonne talikynttilöiden himmeä valo tuskin tunkeutui, istui perimäisellä penkillä pieni, kummallinen olento, joka oli säihkyvin silmin kuunnellut kummankin puhujan esitystä. Hänen suuri päänsä lepäsi välittömästi hartioilla niinkuin maalarin jauhinkivi alustallaan; suoraan rintakehästä pisti esiin kaksi pitkää koipea kuin airopari; mahan tilalla oli tyhjä paikka, mutta selässä, jonka piti olla sileä, kökötti ryhmyinen kyttyrä. Kasvot olivat muuten kujeellisen näköiset, mutta olivat tilapäisesti saaneet viattoman ja tarkkaavaisen ilmeen. Hälventääkseen viimeisetkin epäluulot jonkinlaisesta syyllisyydestä tuohon merkilliseen narinaan oli kyttyrämies pannut käsivartensa ristiin rinnalle ja nostanut epäilyksenalaisemman kätensä korvan taa, ikäänkuin olisi mitä hartaimmin nauttinut ammatinvanhimman kultaisista sanoista. Kun tämä sitten jatkoi puhettaan, näkyi kyttyräselkä kurottavan vasemman koipensa niin kauas, että yletti edessään olevan vaapperan penkin jalkaan, sillä seurauksella, että penkki raskaine sällikuormineen joutui keinuvaan liikkeeseen, joka synnytti tuon vastenmielisen ja tuiki häiritsevän äänen.

-- Istu siivosti! sähisivät epäilyksenalaiset sällit kääntyen kyttyräselkään päin.

-- Siivostihan minä, vastasi tämä näyttäen viattomia käsiään.

-- Kuka perhana siellä sitten ei voi pysyä alallaan?

Kysymys jäi vastauksetta, ja ammatinvanhin jatkoi:

-- Maailmassa kaikki kaipaa suojelusta. Lasta suojellaan kapalovöillä, jottei se tulisi vinoksi, naista suojaa mies, porvaria soturi ja soturia kuningas. Kuinka ei siis kannunvalajan ammattiakin suojeltaisi? Lähinnä syömistä on juominen kieltämättä tärkein niistä toiminnoista, jotka ihmisen elämää ylläpitävät. Jo Aatami ymmärsi juoda vettä, Noak astui askeleen eteenpäin ja joi viiniä; kaikki me olemme juoneet, nuoret ja vanhat, pienet ja suuret, köyhät ja rikkaat. Nyt tahdon kysyä: kuinka me pääsisimme nauttimaan juomisen lahjaa, jollei meillä olisi mistä juoda? Voisimmehan tosin laskeutua mahallemme kuten järjettömät eläimet, mutta sitten emme olisi ihmisiä enää. (Tämä on tärkeimpiä erotuksia ihmisen ja eläimen välillä.) Ne, jotka valmistavat juoma-astioita, eritoten kannuja, jotka ovat täydellisimmät kaikista juoma-astioista, ovat ihmiskunnan todellisia hyväntekijöitä, he kun ovat ihmisen kohottaneet eläinten yläpuolelle. Kannunvalajan ammatti on suuri, ehkäpä suurin kaikista ammateista, ja nyt se tahdotaan vetää lokaan, tahdotaan maahan jaottaa mitä esi-isät ovat rakentaneet, tahdotaan yhdellä kynänpyörähdyksellä tuhota mitä vuosisadat ovat luoneet. Mitä on vastattava moiseen julkeaan hyökkäykseen?

Vaappera penkki vastasi ritinällä ja ratinalla, kuin olisi taitettu kimppu kuivia päreitä, ja koko sällirivi huojui ja nyökytteli päitään kuin varikset lahonneella aidalla.

-- Mitä helvetin melua se on? kirkui ammatinvanhin. -- Ajakaa pellolle sällit viimeisen edelliseltä penkiltä!

-- Emmehän me mitään! huusivat sällit. -- Penkki se oli!

Kyttyräselkä pyyhkäisi hiukset otsaltaan molemmilla viattomilla käsillään ja hyssitti hänkin noille häiriötä tuottaville kumppaneilleen.

Paavali mestari käytti tilaisuutta puuttuakseen jälleen puheeseen, mikä ei ollutkaan vaikeata, kun ammatinvanhin oli tyhjentänyt koko vanhojen puheenparsien varastonsa. Hän vastasi ensiksi ammatinvanhimman syytökseen hyökkäyksestä esi-isiä vastaan, kehotti sitten ammattikuntaa häveliäisyyteen, sillä kannunvalajat eivät olleet ensimäisiä ihmiskunnan hyväntekijöitä, koska Aatami joi pivostaan, Noak savimaljasta ja meidän vapahtajamme sienestä. Tinakannu oli myöhäisempi keksintö, joka aikanaan oli työntänyt syrjään ja hävittänyt esi-isäin haarikat, jotka vuorostaan olivat syrjäyttäneet sarven. Kaikki edistys kulki ainoastaan hyökkäyksen ja hävityksen kautta, ja se, joka koki ehkäistä hyökkäystä, asettui niinmuodoin edistyksen esteeksi. Mitä tuohon hyväätekevään suojelukseen tuli, ei hän saattanut yhtyä ammatinvanhimman mielipiteeseen, että sotaväki muka suojeli porvaria. Hän oli pikemmin ollut havaitsevinaan, että soturi varsin tuntuvasti sorti porvaria.

Ammatinvanhin otti vapauden keskeyttää Paavali mestarin ja pyysi häntä olemaan menemättä henkilökohtaisuuksiin.