Part 3

Kevään tullen he kauhukseen huomasivat, että riista alkoi vähetä. Retket ulotettiin yhä loitommalle metsiin, mutta silloin saatiin nukkua taivasalla ja saaliin kotia-retuuttaminen oli raskasta työtä. Riita saaliista alkoi käydä yhä yleisemmäksi, ja rauha häiriintyi. Silloin sattui oikeaan aikaan, kun yhteiskunta oli jo perikadon partaalla, että pastori Axonius eräänä päivänä tuli kotia kylään tuoden muassaan kauan kaivatun tulikiven. Se oli palanen rikkikiisua. Mutta hän oli kateellinen löydöstään. Ja Lassi, joka yksin oli säilyttänyt muistinsa, lyöttäysi Axoniuksen kumppaniksi aarteen hoitoon. He olivat kauan nähneet, että kansa oli tyytymätön; he olivat huomanneet, että oli syntynyt jonkinlainen vastenmielisyys vaivalloista metsästystä kohtaan ja että kaikki kaipasivat niitä onnen päiviä, jolloin kenenkään ei tarvinnut tehdä työtä. Mieltenkuohu oli yleinen, ja halu päästä työnteosta levisi kuin synti koko yhteiskuntaan. Lassi ja Axonius, joilla oli täysi työ koettaessaan keksiä parannuksia jousien ja vaatteiden valmistuksen sekä riidanratkaisun alalla, eivät paljoa ehtineet metsästellä, jonka vuoksi heidän täytyi kerjätä ruokansa toisilta, jotka vain vastenmielisesti luopuivat omastaan. Aika oli tullut, jolloin he pääsivät kerjäämästä, kun he yhteiskunnalle tekemänsä suuren palveluksen vastineeksi saattoivat vaatia elatusta ja vaatteissa-pitoa. Talvi läheni, ja tulen tarve oli tuntuvampi kuin koskaan.

Lassi kutsui koko väen koolle. Sitten hän selitti, että oli välttämätöntä hajaantua eri tahoille ja etsiä uusia metsästysmaita. Tämä kävi päinsä vain siten, että kukin vei asunnon muassaan, sillä epävarmaa oli, tokko saattoi joka ilta löytää luolia. Mutta jotta kävisi laatuun asua teltassa, tarvittiin tulta. Se, joka voisi hankkia tulta milloin tahansa, olisi uuden ajan suurin mies. Pastori Axonius oli saanut luonnonjumalilta syvemmät tiedot luonnon salaisuuksista kuin kukaan muu, ja Lassi oli käyttämällä hyväkseen pastorin tietoja yhdessä hänen kanssaan keksinyt tulenteon taidon. Nyt hän kysyi yhteiskunnan jäseniltä, tahtoivatko he elättää hänet ja pastorin siitä hyvästä, että saivat tulikiviä.

Kokous vastasi raikuvalla suostumushuudolla.

Sitten Lassi laitatti rovion. Heitti näädännahan papin päähän ja ketunnahan hänen hartioilleen. Sitten hän jupisi, kääntyneenä päin aurinkoa, jota hän ylisti tulen lähteeksi, joitakin heprealaisia sanoja, joihin pappi vastasi käsittämättömällä pominalla. Sen jälkeen hän käski kansan langeta polvilleen. Sitten pappi iski tulen, ja rovio syttyi palamaan.

-- Nyt, sanoi Lassi kaikuvalla äänellä, on uusi aikakausi alkanut. Tulen kera voimme retkeillä ympäri maata, eikä tule metsän anti meiltä koskaan puuttumaan. Hilivoo, hokus pokus, paraskit, parai, Mahomet!

Ja kaikki kansa hyppi kuin humalassa kauniin nuotion ympärillä. Mutta pappi, jota tahdottiin kumartaa kuin jumalaa, palasi kiireesti luolaan ja piiloutui sinne.

Kun Lassi oli ottanut kaikilta lupauksen, että he määräaikoina tulevat tuomaan veronsa, jakoi hän heille tulikiviä ja käski heidän heti tehdä telttoja, jakautua viiteen joukkioon ja mennä menojaan. Lisää tulta tarvitessaan he saivat tulla takaisin.

Seitsemässä päivässä he saivat teltat kuntoon, ja sitten he läksivät matkoihinsa metsiin, mutta sillä puheella, että kokoontuvat, paitsi tuliveron tuontiin, joka vuosi määräpäivänä talvipäivänseisauksen aikaan, jolloin päivät alkavat pidentyä, juhlimaan kokon poltolla auringon paluuta ja tulen keksimistä. Sitäpaitsi selitti Lassi, että pastori Axoniuksen läheinen seurustelu jumalien kanssa ei enää sallinut hänen nähdä heitä niin usein kuin ennen; samaten antoi pastori Lassin kautta tietää, ettei hänen nimensä enää ollut Axonius, vaan oli se hänen tahdostaan oleva Ufka -- syvämerkityksellinen sana, jonka varsinaista tarkoitusta Lassi ei vielä ollut keksinyt, sillä se oli niin syvällinen, että tarvittiin kuusi miespolvea sen selvillesaamiseen. Ja sitten he läksivät.

Mutta Lassi ja Axonius, eli, kuten häntä nyttemmin nimitettiin, Ufka, joiden ei tarvinnut metsästää, istuivat kotona valkean paisteessa herkutellen. Koska heillä oli ruokaa enemmän kuin jaksoivat syödä, lahjoivat he pian muutamia miehiä ja naisia, joilla ei myöskään ollut halua laukata pitkin metsiä, hoitamaan tultansa, paistamaan ruokaansa ja neulomaan vaatteitansa.

-- Nyt on meillä herrat ja palvelijatkin, sanoi Lassi itsekseen. -- Saa nähdä miten tämä päättyy.

KUUDES LUKU.

Aika laahusti eteenpäin, ja Lassi istui kaikessa rauhassa ja otti vastaan veroa. Mutta seuraavana vuonna suuren uhrin jälkeen hän odotti turhaan, ja nälänhätä uhkasi. Silloin hän lähetti liikkeelle Ufkan, pitkä, korpinhöyhenistä tehty takki yllä, tiedustelemaan ja pelottamaan vastahakoisia, jotta he toisivat veronsa. Kun Ufka palasi, oli hän revitty ja pahoinpidelty. Kansa ei enää uskonut häneen eikä tarvinnut Lassin tulikiviä, kun Petter Snagg oli keksinyt mistä niitä saatiin. Mutta Lassilla oli muuta varalla, sillä hän oli viisas mies, jolla oli muisti tallella. Heimojen kokoonkutsuminen ei enää hyödyttänyt mitään, mutta hän lähti hakemaan Petter Snaggia ja hänen heimoaan, sillä hän tahtoi lyödä hänet hänen omalla alueellaan ja todistajain läsnäollessa. Saavuttuaan vihdoin raskaan päivämatkan perästä Snaggin telttakylään hän astui esiin ja tervehti Petteriä kunnioittavasti, ja keskusteltuaan kahdenkesken he tekivät liiton uuden keksinnön perusteella. Heimo kutsuttiin kokoon, ja Snagg piti seuraavansisältöisen puheen.

Metsästäjäelämä ei ollut vailla vaivoja ja hankaluuksia. Välistä oli lihaa yltäkyllin, niin että sitä jäi mätänemään, välistä taas oli puute. Jonkun kerran oli tosin yritetty kuivaamalla säilyttää yltäkylläisyydestä jotakin, mutta menettelytapojen puutteellisuus oli tehnyt heidän toiveensa tyhjiksi. Nyt olivat Petter Snagg ja Lassi Hulling löytäneet salaperäisen kiven, jolla oli kyky estää lihaa, kalaa ja nahkoja mätänemästä. Tällä aikakauden suurimmalla keksinnöllä oli arvaamattoman laajakantoiset seuraukset. Nyt kävi laatuun metsästää määräaikoina ja sitten istua rauhassa, ja rauhassaistuminenhan oli elämän suurin, puhtain ja varmin nautinto. Jos heimo nyt tahtoi maksaa Lassille ja Petterille veroa, niin se sai heidän keksintönsä.

Jyrisevä suostumushuuto tuli vastaukseksi.

Petter jakoi sitten valkoista, rouhittua kiveä, jota nimitettiin suolaksi, ja kehotti kansaa tulemaan kerta viikossa noutamaan tarpeensa, jonka vastineeksi piti tuoda vero. Ja sitten Lassi palasi kotiansa.

Mutta verotuloja ei karttunut kovinkaan paljoa, sillä kapteeni Parta oli jo opettanut heimolleen savustamismenettelyn, joka oli tehnyt hänestä verottajan, ja partalaiset eivät huolineet suolasta.

Suolan tultua käytäntöön saivat ihmiset parempaa aikaa ja alkoivat pysyä aloillaan. Mutta nyt oli jo niin totuttu kovaan työhön, että saatiin tilaisuutta uusien keksintöjen tekemiseen. Niinpä esimerkiksi lääkäri, joka oli erään heimon verottaja, oli löytänyt punaisen metallin, jota kävi helposti takominen ja josta oli sangen edullista tehdä nuolia. Metalli ei ollut muuta kuin vaskea, ja sen tultua käytäntöön kävi metsästys entistä helpommaksi, jotapaitsi siitä valmistettiin veitsiä ja kirveitä, joilla puita kaadettiin. Mutta sitten alkoi ankara vasken etsintä kaikkialla. Sitä ei löydetty. Toiset heimot lähettivät sananviejiä tohtori Gaddin luo ja pyysivät tietoa vasken löytöpaikasta. Hän kieltäytyi ilmaisemasta salaisuutta, mutta möi veitsiä ja nuolenkärkiä suolasta ja tulikivistä, joista hänellä oli puute, pitäen kuitenkin hinnan niin korkeana, että muut heimot suuttuivat, ja eräänä kauniina päivänä hyökkäsi Pihtis-seppä, joka oli erään heimon päällikkö, hänen kyläänsä ja vangitsi lääkärin ja ja hänen heimonsa. Lääkäri ja hänen väkensä rukoilivat henkensä puolesta ja saivatkin pitää sen sillä ehdolla, että tekivät työtä sepälle ja hänen kansalleen eli rupesivat heidän orjikseen.

Mutta uhkaavan vaaran säikyttämänä oli Lassi, joka myös oli kateellinen sepälle ja kapteenille, lähtenyt liikkeelle ja etsinyt uuden metallin, joka oli terävämpää kuin vaski eikä taipunut iskuista, ja rautaisilla piikeillään ja kirveillään hän varusti väkensä, joka nyt otti sepän ja kapteenin joukot vangiksi. Mutta silloin Lassille tuli ajattelemista enemmän kuin hän oli koskaan uneksinutkaan, sillä oli vaikeata elättää ja hallita niin suurta ihmisjoukkoa yhdessä kohden, ja metsänriista oli vähentynyt. Täytyi miettiä uusia ravintoaineita, jotka saattoi pitää näkyvissään, ettei tarvinnut juosta metsästä hakemaan. Hän pyydystytti senvuoksi alkuhärkiä, lampaita ja vuohia, jotka kytkettiin puihin niityille ja joiden maitoa ja lihaa voitiin mielen mukaan käyttää, ja niin oli hänellä paimentolaiskansa hallittavanaan. Mutta talvella piti elukoita ruokkia, ja sitä varten oli rakennettava navetoita ja latoja sekä koottava heinää.

Mutta pian kyllästyttiin ruuan yksitoikkoisuuteen, ja vanhat muistot iloisesta ajasta Onnellisten saarella alkoivat tuntua mahassa. Lassi, joka oli käyttänyt aikansa hyvin, oli löytänyt pari ruoholajia, joiden siemenet survottuina ja maitoon sotkettuina olivat herkullista ruokaa. Sitäpaitsi oli hän tavannut paksujuurisia kasveja, joiden juuret olivat karvaita kasvaessaan laihassa maassa, mutta makeita kasvaessaan lihavassa. Kun hänellä ei ollut auraa eikä kesytettyä vetojuhtaa, niin hän kaadatti ja poltatti metsää. Tuhkaan hän kylvi ruohon- ja nauriinsiemenensä, ja niin oli maanviljelys käynnissä. Kaikki heimot eivät heti seuranneet esimerkkiä. Mutta muutamat tekivät sen. Mutta kaskenpoltto karkoitti metsänriistan. Naapurit valittelivat savun haitallisuutta; hekin alkoivat päästä viljelyskasvien makuun, mutta eivät tahtoneet heittää metsästystä eivätkä hävittää metsiä. He tekivät senvuoksi silloin-tällöin pieniä hyökkäyksiä Lassin alueelle eivätkä tahtoneet tunnustaa hänen omistusoikeuttaan sikäli, että olisivat myöntäneet hänelle oikeuden kaskeamisella hävittää maata ja metsänriistaa. Lassin täytyi karkoittaa heidät asevoimin. Mutta väki, joka oli sodassa, ei voinut tehdä työtä. Siksi täytyi toisten ruokkia ja vaatettaa niitä, jotka olivat ulkona suojelemassa peltoja. Niin määräsi Lassi yleisen suojelusveron.

Tällöin alettiin rakentaa taloja ja luovuttiin kokonaan kiertolaiselämän ajatuksesta. Mutta paikallaanpysymisen sulous täytyi ostaa kalliisti, eikä Lassilla nyttemmin enää koskaan ollut iloista päivää, sillä hän sai ehtimiseen istua riitoja ratkaisemassa ja laatimassa lakeja ja asetuksia.

SEITSEMÄS LUKU.

Tavat tulivat yhä raaemmiksi. Kulkurielämä metsissä oli vaikuttanut jotenkuten virkistävästi mieliin, ja riistan pitempiaikaisen säästämisen mahdottomuus teki ihmiset anteliaiksi. Nyt, kun kävi kätkeminen, tulivat ihmiset ahneiksi ja pikkumaisiksi. Metsästäjäheimot, jotka vielä liikuskelivat lähiseudun salomailla, katsoivat häpeälliseksi riistää lehmiltä maitoa, jonka luonto oli määrännyt vasikoille, ja jotkut jalomielisemmät päättivät kerran väkisin estää tämän eläinrääkkäyksen. Metsästäjät halveksivat kauan noita "vasikoita", kuten he sanoivat, mutta vielä enemmän he halveksivat heitä, kun saivat nähdä teurastuksen, jossa sidotut elukat ilman vastarinnan merkkiäkään mitä raaimmalla tavalla pistettiin kuoliaaksi ja veri vuodatettiin kuiviin. Se oli kerrassaan inhottava näky metsästäjille, jotka harvoin näkivät kuolinkamppausta eivätkä milloinkaan verenvuodatusta. Petter Snagg, joka oli metsästäjien päällikkö, ei keksinyt kyllin kuvaavia sanoja ilmaistakseen suruaan ja ylenkatsettaan raakuuden yltymisen johdosta. Vielä pahempaa tuli, kun ruvettiin polttamaan metsiä ja ihmiset alkoivat syödä "ruohoa kuin elukat". Petterin mielestä tuli ensiksikin metsien hävitys turmelemaan maan; toiseksi oli hänestä typerää viljellä ruohonsiemeniä ja pitää suunnattomia maa-aloja kuivien korsien hallussa.

-- Mokomaakin siivotonta, viheliäistä, raaistunutta joukkoa! puhkesi hän puhumaan nähdessään heidän kumarassa kuokkineen ja lapioineen tonkivan maata, jota täytyi höystää lannalla, kun se oli antanut sadon. -- Niin pitkälle on raakuus mennyt, että he syövät sontaa! Eivätkö he vedä sitä navetasta pellolle, ja eivätkö he sitten vedä latoihinsa viljaa, joka on siitä kasvanut. Hyi, saakeli, semmoista väkeä! Ja sitten he rakentavat hirsistä umpinaisia tupia, joihin ei ilma pääse sisään, ja siellä rötköttävät ja haisevat ja polttavat tulta, niin että voivat pahoin, jos tulevat ulos raittiiseen ilmaan. Ja muuta he eivät saa maailmasta nähdäkseen kuin nokiset halmeensa ja armaat sontatunkionsa navetan nurkalla. Aatelkaas, kuinka älykkäiksi ja miellyttäviksi semmoinen toimi heidät tekeekään!

Lassilla, joka vielä toisinaan sovinnossa kohtasi Petterin, oli tapana väitellä hänen kanssaan ja aina huomauttaa, että maanviljelys teki ihmiset rauhallisiksi, sillä se, jolla oli laihonsa taivasalla, varoi hankkimasta itselleen vihamiehiä, jotka saattoivat hänen nukkuessaan viedä hänen satonsa.

Mutta Petter väitti vastaan, että ihminen, jolla oli omaisuutta, ei voinut koskaan nukkua rauhassa, vaan tuli aina elämään kadottamisen pelossa. Ja -- jatkoi hän -- kuinka maahan kytketyksi hän tunteekaan itsensä ja kuinka vaikea hänen on erota tästä viheliäisestä elämästä tietäessään jättävänsä tavaransa hunningolle. Saattaahan rankkasade, raekuuro, aidan sortuminen milloin tahansa hävittää työn hedelmät. Pelonalainen sukukunta siitä kaikesta syntyy; orjamaisen, tyhmistyneen kansan hän tulee saamaan näistä maantonkijoista, jotka lopuksi piintyvät siihen käsitykseen, ettei maailmassa muuta olekaan kuin heidän maatilkkunsa.

Lassi sai pian nähdä seuraukset. Orjat, joiden elatus kävi kalliiksi ja vartioiminen hankalaksi, täytyi päästää vapaaksi. He läksivät oitis metsiin ja rupesivat kaatamaan kaskea. Ja pian oli koko Lassin alue maanviljelijäin hallussa. Riitoja syntyi metsäpalstoista ja laidunmaista. Toisen elukat menivät toisen peltoihin tallaamaan. Silloin kaikki alkoivat vaatia yhteisiä sopimuksia, eikä Lassilla ollut muuta neuvoa kuin vetää taas esille lain ensimäinen kaari eli Maakaari, jonka nojalla itsekukin sai omistusoikeuden siihen maahan, jonka oli ottanut haltuunsa. Mutta pian tultiin huomaamaan, ettei lakia toteltu. Täytyi siis keksiä rangaistuksia. Koska väenkarttuminen uhkasi jo käydä liialliseksi ja vankiloista olisi tullut kohtuuton rasitus syyttömille, ja kun lisäksi kaikki halusivat päästä vankilaan saadakseen ruuan ja asunnon tarvitsematta tehdä työtä, niin katsottiin parhaaksi tappaa lainrikkojat. Henki ei vielä ollut kellekään ylen kallis, sillä verrattaessa nykyisiä oloja entiseen ihanaan Onnellisten saaren aikaan pidettiin elämää yleensä taakkana. Kuolemanrangaistus hyväksyttiin senvuoksi riemuiten, ja Rikoskaari tuli taas voimaan.

Mutta uusia selkkauksia uhkasi syntyä. Lassi näki, että asiat alkoivat sotkeutua, mutta niiden selvittäminen ei ollut mahdollinen; täytyi vain antaa kaiken mennä niinkuin meni.

Parin vuoden kuluttua, kun oli lakkaamatta riidelty ja säädetty lakeja aitausvelvollisuuksista, vesistöistä, joita jotkut olivat sulkeneet myllyillä, niin että toisten kalastus oli mennyt pilalle, tienteosta toisen maalle, kun toinen ei voinut päästä omalle alueelleen ajamatta naapurin maan kautta, ja muusta sellaisesta, sattui eräänä päivänä, että muuan talokas eli talonpoika, kuten nyttemmin nimitettiin niitä, jotka olivat asettuneet asumaan peltojen ja laidunmaiden laiteille, aivan äkkiä kuoli. Hän jätti jälkeensä vaimon ja kuusi lasta, kolme poikaa ja kolme tytärtä. Kukin näistä tahtoi talon, mutta se ei voinut jaettuna elättää kaikkia, ja Lassi tahtoi ennemmin yhden talollisen kuin kuusi mökkiläistä ja siksi hänen täytyi vetää esiin vanha Perintökaari, jonka mukaan vanhin poika tuomittiin pitämään taloa ja elättämään äitiä. Muut siskokset saivat lähteä maailmalle palvelusta hakemaan. Tämä seikka sai toiset talonpojat varovaisemmiksi lasten hankkimiseen nähden, ja sittemmin oli harvinaista, että talonpojalla oli enemmän kuin kaksi lasta, sillä kukaan ei tahtonut lapsistaan palkollisia. Mutta nyt alkoi niistä, jotka jo olivat syntyneet ja joille ei riittänyt maata, muodostua tyytymättömien luokka. He olivat sangen vaarallisia, sillä kun heillä ei ollut mitään menetettävää, niin he eivät pelänneet mitään. He läksivät metsiin, koska eivät käsittäneet miksi heidän pitäisi raataa toisten hyväksi, jotka anastivat heidän työnsä hedelmät. Lassi sulkeutui papin kanssa moneksi päiväksi huoneeseensa ja koetti keksiä syytä, jonka nojalla toisten pitäisi tehdä työtä ja toisten syödä, mutta eivät he semmoista löytäneet.

Mutta kun nyt maata ei saanut lohkoa, sattui joskus hyvinä vuosina tulemaan niin runsas sato, että syntyi ylijäämä ja talonpojalla oli jotakin lajia enemmän kuin hän saattoi syödä. Silloin hän keksi vaihtaa toisilta sitä, mitä heillä oli yli tarpeen, ja pian tiedettiin tarkalleen, mihin aikoihin ja missä sai tavata niitä, joilla oli jotakin vaihdettavaa. Markkinapaikoilla kohdattiin, ja sinne tulivat metsästäjät turkiksineen, suoloineen, kaloineen ja riistoineen ja vaihtoivat niitä viljaan, juustoon, voihin ja karjaan. Vaihdon helpottamiseksi älyttiin ruveta käyttämään sinkkilevyjä, jotka leimattiin numeroilla ja kävivät vaihtovälineenä. Mutta kun tällä tavoin alkoi kertyä rikkauksia, tuli osatonten ja perinnötönten kateus niin suureksi, että he ryhtyivät rosvoamaan ja ryöstämään.

Näin oli yhteiskunta joutunut suureen vaaraan, ja Lassin täytyi pestata seisova sotajoukko noista tyytymättömistä, joten entinen sotaväki yhä lisääntyi ja uusia veroja täytyi määrätä. Talonpojat maksoivat mielellään veroa, kunhan olivat turvassa. Mutta nuo heittiöt, jotka asuivat vasta-rakennetussa tornissa, söivät, joivat, soittivat ja tanssivat. Tehtävää ei heillä ollut mitään, ja niin he saivat sen käsityksen, että olivat parempia kuin maantonkijat. He olivat tavoiltaan raakoja eivätkä piitanneet Lassista mitään. He kuljeksivat teillä ja poluilla ja rosvoilivat vaihtajia, kun nämä palasivat markkinoilta.

Kauan kuului hiljaista nurinaa talonpoikain taholta, joilla ei ollut halua ylläpitää sortajia. Kuolemanrangaistus ei pelottanut ketään, sillä kaikki uskoivat kuoltuaan pääsevänsä takaisin Onnellisten saareen ja menivät kuolemaan kuin pitoihin ikään. Lassin oli siis pakko keksiä jotakin, mikä tekisi kuoleman kammottavaksi. Eikä hänen kauan tarvinnutkaan etsiä.

Ufka, eli entinen pastori Axonius, joka oli vaipunut jonkinlaiseen nautamaiseen horrostilaan, herätettiin taas ja lähetettiin maailmaan saarnaamaan valtiollista eli helvettiuskontoa. Tämän kauniin opin pääkohdat olivat seuraavat: Kaikki ihmiset, jotka eivät ole saaneet maata, ovat heittiöitä. Jumala on luonut heidät, mutta he olivat tottelemattomia, ja tottelemattomuus esivaltaa kohtaan on synneistä suurin; senvuoksi kaikki, joilla ei ollut maata ja jotka eivät mielineet tehdä työtä toisille, tulivatkin kuoltuansa joutumaan helvettiin, missä heitä elävältä paistetaan iankaikkisesta iankaikkiseen. Tämä järjettömyys ei aluksi tehnyt mitään vaikutusta ihmisten eksyttämättömiin mieliin, mutta tottumuksen voima on suuri, ja vähitellen Ufkan onnistui maalatuilla tauluilla saada naiset kuolemanpelon valtaan. Tämä oli ensi askel. Mutta soturit tekivät papista pilaa ja olivat parantumattomia. Lopuksi täytyi Lassin käyttää heitä kohtaan toista keinoa. Hän lahjoi heidät.

Maa jaettiin lääneihin, joihin kuhunkin pantiin soturi päämieheksi. Nyt kävi jotakuinkin pitäminen talonpoikia kurissa, sillä jokaisella lääninherralla oli torni ja linnaväki. Mutta nämä päämiehet sortivat suunnattomasti talonpoikia ja keksivät myöskin ottaa veroa jokaiselta kauppiaalta, joka kulki heidän alueensa kautta. Tätä veroa nimitettiin tulliksi ja sen tarkoitukseksi ilmoitettiin kaupan suojeleminen (nimittäin "suojelijoiden" rosvousta vastaan).

Niin kulki kehitys "eteenpäin".

Lassi oli nainut ja saanut lapsia. Hänen menonsa kasvoivat ja hänen täytyi ottaa uusia veroja. Mutta silloin talonpojat valittivat. Heillä oli itsellään niin monta lasta elätettävänä, sanoivat he, etteivät tahtoneet elättää muiden omia; ja pojat ja tytöt tekivät lapsia minkä ennättivät. Lassi katsoi olevansa pakotettu antamaan uuden säännöksen, jossa ankaran rangaistuksen uhalla kiellettiin jokaista, jolla ei ollut maata eikä omaisuutta, tekemästä lapsia. Ja jotta kävisi tyystin valvominen niitä, jotka synnyttivät lapsia, velvoitettiin naimisiin aikovat ilmoittautumaan Ufkalle, ja hänen tuli ensin muokata heitä helvettiopilla, jonka kautta jokaisen mieskuntoisen nuorukaisen ja naimaikäisen tytön täytyi vannoa vala. Vanhemmat valittivat ja vaikeroivat, mutta siitä ei ollut apua, sillä sotavoima ratkaisi nyttemmin kaikki omantunnonkysymykset ensi ja viime kädessä. Lisäksi tuli eräs toinen seikka.

Naiset, jotka olivat lastensa vuoksi asettuneet miesten suojelukseen, olivat siten joutuneet sellaiseen riippuvaisuuteen, joka läheni palvelijan asemaa. Vaimo teki kotona kaikki pikku askareet, ja sisaret, jotka olivat perinnöttömiä, palvelivat veljiä. Mutta kun jokainen talollisenpoika, joka tahtoi naida, pelkäsi menojen lisääntymisen tähden joutuvansa huonoihin oloihin, niin tytöt olivat jäädä naimattomiksi. Vanhemmat keksivät silloin antaa heille huomenlahjan ja lopuksi puolen perintöoikeutta. Ne, joilla oli suuri perintö, pääsivät senvuoksi helpommin naimisiin kuin ne, joilla oli pieni. Näin pysyivät maanomistajat koossa maattomia vastaan, ja siten syntyi maa-aateli raa'an väkivallan eli varasaatelin rinnalle, mutta sen alapuolelle.

Mutta varas-aateliset olivat levottomia herroja, joissa metsästäjäkauden iloiset muistot vielä elivät, ja saadakseen jotain millä huvitella he anastivat itselleen ne harvat metsästysmaat, mitä vielä oli jäljellä, ja talonpojat kiellettiin pitämästä aseita. Toinen keksintö, jonka nämä varkaat tekivät ja joka herätti kaikkien talonpoikain oikeutetun suuttumuksen, oli se, että he kesyttivät susia, jotka eivät kuitenkaan tulleet kesymmiksi kuin että tottelivat herrojaan, mutta purivat kaikkia muita. Niitä pidettiin muka metsästyksen vuoksi, mutta itse asiassa niitä käytettiin suojelemaan varastettua tavaraa varkaiden nukkuessa humalassa. Tämä varkaiden ja villipetojen yhteenliittyminen suututti talonpoikia tavattomasti, mutta nyttemmin ei heillä enää ollut toivoa saada ääntänsä kuuluviin.

Lopulta herrojen saaliinhimo alkoi kohdistua toisiin herroihin, ja he tekivät pieniä hyökkäyksiä toistensa torneja vastaan. Talonpojat siinä aina joutuivat kärsimään, heidän peltonsa kun tallattiin herrojen hevosten jalkoihin, sillä herrat olivat ruvenneet liittoon näidenkin, heitä vahvempien eläinten kanssa. Talonpojat, jotka olivat aseettomia, eivät voineet mitään tehdä aseellisia miehiä ja villejä eläimiä vastaan. Mutta he valittivat Lassille. Tämä, joka oli nähnyt asiain yhä enemmän sotkeutuvan, ei keksinyt muuta keinoa kuin varustaa talonpojat aseilla ja heidän avullaan sekä omalla sotajoukollaan kurittaa herroja. Ja sen hän teki.

Sitten oli enää vain toinen puoli askelta jäljellä: hän huudatti itsensä kaikkien päämiesten päämieheksi eli kuninkaaksi. Antaakseen hankkeelle enemmän loistoa hän pani toimeen suuren kruunauksen. Puettuna punaiseen, siilinnahalla reunustettuun susiturkkiin ja närhin sulilla koristettu majavannahkalakki päässä hän esiintyi suurella niityllä, missä Ufka voiteli tervalla hänen suunsa ympäryksen, jonka jälkeen koko kansan täytyi tehdä uusi vala helvettiopin nimessä ja vannoa, että Lassi oli Jumalan lähettämä ja että Hulling-suku polveutui Jaafetista, Noakin pojasta, jonka vuoksi kaikkien torninpäämiesten piti olla hänelle alamaiset ja maksaa hänelle veroa. Viimemainittu asia ei ollut näille mikään vaikeus, sillä he vain panivat talonpojillensa uuden veron. Ja niinmuodoin oli Lassi I Hulling-suvusta voideltu kuninkaaksi Jumalan armosta. Mutta antaakseen kuningasnimelle suurempaa arvokkuutta hän kirjoitutti nimekseen: Lassi I Hugo, sukua Hulling von Japhetson.

Sitten tuli verrattain rauhallinen aika. Helvettioppi oli näet levinnyt, ja kuolemanpelko oli niin suuri, että rikoksia harvoin tehtiin.