Part 2

-- Mahdotonta, sanoi Lassi; silloin pitäisi väärentää teksti. Huomaa tarkoin: Jeesus sanoi opetuslapsillensa: Minä olen viinipuu ja te olette oksat; ei hän sanonut: Minä olen kokospuu ja te olette pähkinät, eikä: Minä olen ananas ja te olette piikit, eikä: Minä olen viikuna ja te olette lehdet. Jos aletaan väärentää tekstiä yhdestä kohden, pitää väärentää kaikki tyynni. Eikä meillä ole leipääkään. Siis saisimme ottaa pisangin tai ananaksen ja muuttaa kaavan tällaiseksi: Ottakaa ja syökää tämä pisanki --

-- Ei, sanoi Petter, nyt alkaa tulla liian kuuma. Nyt minä menen uimaan; tuletko mukaan?

-- Ali right, sanoi Lassi, ja niin jätämme teologian.

Ja he läksivät uimaan.

KOLMAS LUKU.

Vuosi oli kulunut. Kaikesta, mitä oli pelätty, ei mitään ollut tapahtunut. Talvi oli yhtä lämmin kuin kesäkin. Vuodenajat erosivat toisistaan vain erilaisten tuotteittensa kautta, ja niiden tuleentumisajan mukaan oli Lassi laatinut almanakan. Ruokajärjestyksen yksitoikkoisuus tuli täten vältetyksi, ja ihmiset pysyivät erinomaisen terveinä. Niinpä oli siis neljä vuodenaikaa, kolme kuukautta kussakin: Pisanki, Leipäpuunhedelmä, Taateli ja Kokospähkinä. Pisankiin (tammi--maaliskuu) kuului vielä ananas ja oranssi; Leipäpuunhedelmään (huhti--kesäkuu) kuului jättiläismansikka ja viikuna; Taateliin (heinä--syyskuu) kuuluivat lisäksi persikat ja kirsikat; Kokospähkinään (loka--joulukuu) aprikoosit ja mulperinmarjat. Sitäpaitsi tuottivat alituista vaihtelua melonit, granaattiomenat, maissi, herneet ja pavut, niin että ruokalista oli myötäänsä uusi. Kun ei kukaan tehnyt työtä ja lämpö oli korkea, jaksettiin syödä vain hiukan. Ja koska laivaruoka oli ollut pääasiallisesti suolaista, oli hedelmäravinto perinpohjaisena keripukin parannuskeinona, ja tämän johdosta tuli kasviaineiden syönti vähitellen tavaksi. Jotkut yksityiset lihansyöntiyritykset tuottivat rangaistukseksi vatsatauteja. Eräs vanha juoppo oli keksinyt keinon valmistaa kokosmehusta päihdytysjuomaa panemalla sen käymään, mutta tuli siitä niin sairaaksi, ettei tehnyt sitä toistamiseen eikä kukaan muukaan. Tällaisia yksinkertaisia ravintoaineita käytettäessä lievenivät intohimot, ja vain ystävällisiä sanoja puhuttiin. Kateus ei päässyt syntymään, kun kaikilla oli hyvät olot, eikä mitään epäjärjestyksiä sattunut. Viha ja kiukku hävisivät, ja "oli vallan liika lämmin", jotta olisi viitsinyt riidellä, sanoi kapteeni. Kun oli totuttu olemaan vaatteitta, jotka sitäpaitsi olivat kuluneet rikki, tuli tavaksi käydä puolialastomina, ja lopulta oli miesten ja naisten ainoana pukimena taidokkaasti punottu lehtiverho. Lapset kävivät apposen alasti.

Ajan kuluksi keksittiin leikkejä, pallokisoja, huvikävelyjä, uinti- ja souturetkiä, ja erittäinkin harrastivat lapset puissa-kiipeilemistä, jossa urheilussa he pian saavuttivat suuren taitavuuden. Lisäksi oli Lassi järjestänyt neljä suurta juhlaa: yhden kunkin vuodenajan alkajaisiksi. Ja vilpittömällä riemulla ihmiset kävivät tervehtimään jokaista uutta sadonkorjuu-aikaa, sillä ruuan vaihdoksen ilo oli todellakin varsin luonnollinen. Silloin kokoonnuttiin ja leikittiin koko päivä. Miehet, naiset ja lapset karkeloivat suuren, vastapoimitun hedelmäkasan ympärillä, ja esikoishedelmät uhrattiin ikihyvälle Antajalle, niinkuin jo Aabel ja Kain olivat uhranneet Herralle, ja tämä tapa oli kaikkien, yksinpä Petter Snagginkin mielestä sekä kaunis että raamatullinen.

Petter Snagg oli tehnyt yrityksen vapaakirkon muodostamiseksi ja tahtoi lukea saarnan, mutta koko homma tuntui perin hullunkuriselta, ja kun hän rukoili esivallan ja sotavoiman puolesta, ei se soveltunut ensinkään. Ja synnintunnustuksessa ei yksikään saattanut olla vilpitön, sillä kellään ei ollut mitään syntejä tunnustettavana.

Sopu, rauha ja lepo vallitsi koko yhteiskunnassa; kovia sanoja ei enää käytetty, ja lopulta ihmiset puhuttelivat toisiaan lempinimillä. Kun lapsi syntyi, iloittiin suuresti, ja se otettiin yhteiskunnan jäseneksi leikein ja lauluin, luonnon suomana lahjana, joka ei saanut mitään vanhempain käsissä olevan pääoman raakaa sivuarvoa ja jota ei myöskään pidetty taakkana eikä rangaistuksena. Kun nuorukainen ja neito tahtoivat saada lapsia keskenään ja tulla ystäviksi, ilmoittivat he sen Lassille, joka oitis pani toimeen juhlan tämän iloisen tapauksen kunniaksi, eikä nuorten nimiä kirjoitettu mihinkään kirjaan eikä heitä pakotettu lupaamaan toisilleen tottelevaisuutta, niin että jos toinen heistä tahtoi syödä viikunoita ja toinen banaaneja, ei mikään laki voinut pakottaa heitä syömään samaa ruokaa. Kun ei myöskään ollut huoneita siivottavana eikä astioita pestävänä, ei vaimon tarvinnut olla miehellensä alamainen, ja vuode- ja asumus-ero oli pakollinen, syystä ettei vuodetta eikä asuntoa ensinkään ollut, vaan ainoastaan lehtikasa puun juurella.

Kaikki oli siis niin vapaata, pakotonta ja yksinkertaista kuin suinkin, eikä äitien tarvinnut valvoa tyttäriään, koska heidän ei tarvinnut pelätä, että vävyt naisivat tyttäriä rahojen vuoksi, eikä sitä, että tyttäret laittaisivat lapsia, sillä lapsensaamista pidettiin suurena siunauksena ja sitä tilaa, jossa tyttö oli lasta kantaessaan, nimitettiinkin sentähden "siunatuksi". Yksi ainoa seikka häiritsi tämän Onnellisten saaren rauhaa; se oli entisyyden muisto, joka etenkin unessa heräsi eloon. Niinpä kuultiin nukkuvien usein kiljahtelevan unissaan. Eräs vanha seppä uneksi usein ankkuripajasta ja heräsi siihen, että vanginvartija potkaisi häntä kylkeen. Muuan tynnyrintekijä, joka oli varastanut, koska hänellä oli liian monta lasta, uneksi öisin, että lapset parkuivat leipää, ja kun hän havahtui ja näki auringon paistavan noihin alati-hedelmällisiin puihin, niin hän ilosta itki ja lankesi polvilleen kiittäen Jumalaa kaikesta hyvästä; mutta sitten hän johtui ajattelemaan tulevaisuutta, ja silloin eivät mitkään lohtuperusteet auttaneet. Tämä se oli tuon muuten niin onnellisen yhteiskunnan paha henki: tulevaisuuden ajatteleminen. Nähdessään kuinka hyvin kaikki nyt oli eivät he voineet vavistuksetta ajatella, millaisiksi olot muuttuisivat, jos esimerkiksi jokin laiva tulisi heitä noutamaan. Koti-ikävään ei kellään heistä ollut aihetta, sillä kaikilla oli takanaan joko kuritushuone tai sotapalvelus, eikä niitä kukaan ikävöinyt. Entisyyden muisto ja tulevaisuuden ajatteleminen siis olivat ne aaveet, jotka häiritsivät heidän autuaallista rauhaansa, ja sekä lääkäri että Lassi aprikoivat sinne-tänne keksiäkseen apukeinon, mutta turhaan. Mutta mitä he eivät pystyneet keksimään, sen keksi sattuma.

Eräänä päivänä oli seppä mennyt metsään virkistyäkseen unettoman yön jälkeen. Muutamasta kivirauniosta hän löysi pensaan, jossa oli sinisiä marjoja ja jommoista hän ei ollut ennen nähnyt. Hän poimi muutamia marjoja ja söi ne. Erityisen hyviltä ne eivät maistuneet, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota. Ja sitten hän meni kotiinsa, s.o. sen pensaan luo, missä hänellä oli lehtikasansa. Siellä hän tapasi vaimonsa. Seppä oli repäisevän hauskalla tuulella ja puhui hullutuksia.

-- Olet tainnut ottaa naukun, sanoi vaimo, jolla vielä oli entisyyden muisto tallella.

-- Mitä se on? ihmetteli seppä.

-- Viinaa! sanoi vaimo maiskuttaen suutaan.

-- Viinaa? Siitä en ole ikinä kuullut puhuttavan. Mitä se on? sanoi seppä kummissaan.

-- Jollet muista mitä se oli, niin muistat kai, että istuit Karlskronan tyrmässä!

-- Karlskronan? En yhtään ymmärrä sinua, muija kulta!

-- Sitten olet hukannut muistisi, sanoi eukko.

Ja sen juuri olikin seppä tehnyt, ja nyt oli keksintö selvä. Lääkäri keräsi kohta marjoja ja antoi koko joukolle syödä, unilääkkeeksi muka, ja kaikki söivät, lääkärikin, mutta Lassi pudotti marjansa mäkeen, sillä, ajatteli hän, ei tiedä mitä voi menneisyydestä oppia, ja tulevaisuutta ei tunne kukaan.

NELJÄS LUKU.

Kolme vuotta oli kulunut maallenoususta, kun Lassi eräänä päivänä läksi pitemmälle matkalle saaren sisäosiin vielä kerran tutkiakseen sen tulevaisuusmahdollisuuksia ja ottaakseen selkoa, tokko se voi sietää sitä runsasta väenlisääntymistä, mikä oli ilmennyt kahtena viime vuotena. Hän oli ottanut pienen kanootin, jossa oli melonut puroa ylöspäin tiheän banaaninlehtikatoksen alla ja edennyt jokusia peninkulmia sisämaahan. Soudusta väsyneenä hän nousi veneestään ja söi kirsikkapuun juurella aamiaisen, jonka jälkeen pani maata.

Monta minuuttia ei hän ollut nukkunut, ennenkuin havahtui kuullessaan rapinaa ylhäältä banaanipuusta, jonka oksien alla hän makasi. Hän tirkisti ylöspäin lehvien välitse ja näki latvassa apinan, kuten arveli, joka oksalla istuen kuori pitkillä kynsillään banaanin hedelmiä ja pisti niitä suuhunsa, joka oli pitkän parran peitossa. Lassi kävi levottomaksi, sillä tässä oli odottamaton kilpailija, joka, jos sillä oli seuraa, kuten luultavaa oli, saattoi tehdä heille paljon hallaa. Hän päätti houkutella apinan luokseen ja joko vangita sen tai tappaa sen kivellä. Hän meni ja haki suurimman ja kellanpunaisimman melonin minkä saattoi löytää, ja tämä toisessa ja kivi toisessa kädessä hän läheni puuta, jonka latvassa apina istui.

Ensin hän rupesi maiskuttamaan kieltään: apina kuuli sen ja nakkasi Lassia banaanilla päähän.

-- Ko-ko, jatkoi Lassi näyttäen melonia.

Mutta apina ei vastannut, vaan puikahti vielä ylemmäksi latvaan, joka sen painosta taipui kaareksi.

-- Ko-ko, pojuseni, houkutteli Lassi. -- Tule tänne, saat hyvää.

Mutta Ko-ko ei tullut, vaan käännähti äkkiä ja tekaisi hävyttömän tempun, niin ettei Lassi ehtinyt alta pois, vaan kiljahti raivosta kiehuen:

-- Tuhannen perkelettä! Tuhannen perkelettä!

Tämän kuultuaan Ko-ko istahti oksalle ja näytti tulevan syvästi liikutetuksi. Hän hieroi nenäänsä puunkuorta vasten, ja kyyneleet tippuivat hänen partaansa. Lassi kuuli hänen huokaavan, mutta pysytteli vielä kohtalaisen loitolla.

-- Kuuletko, saakelin halvattu, etkö laittau alas maistamaan meloniani, saakelin halvattu!

Apinan liikutus näytti kasvavan, ja Lassinkin valtasi sama tunne, kun hän kuuli banaanipuun latvasta ihmisäänen:

-- Kotoiset sävelet, synnyinmaa ja ystävät; silmäni itkevät sinun siemenesi tähden; ei ole koskaan ennen kotimaan kieli niin suloisena korvissani soinut, ja sydämeni on täysi niinkuin astia, niinkuin kalebassi, koska jälkikesän aurinko sen täyttää rieskalla ja ytimellä!

-- No hitto vieköön, eikös se ole pastori Axonius! huudahti Lassi. Ja huutaen: "minä olen juuri se", syöksyi pappi puusta maahan, ja samassa molemmat maanmiehet lepäsivät syleilyssä vasten toistensa karvaisia rintoja kylpien papin kyynelissä.

-- Mitenkä Herran nimessä olette tänne joutunut? oli Lassin ensimäinen kysymys. -- Mehän viskasimme teidät mereen, vai kuinka? Onko valaskala niellyt teidät ja sitten oksentanut maalle?

-- En ole maalle oksennettu, sanoi pappi, vaan olen uinut maihin.

-- Kertokaa, kertokaa! sanoi Lassi.

Pappi kuivasi kyyneleensä banaaninlehdellä ja istuutui kivelle. Sitten hän alkoi kertomuksensa:

-- Kuten unennäön muistan nyt, kun sinä -- sanon sinä, koska tapaamme toisemme näin -- kun sinä siitä muistutat, että minut viskattiin mereen, syytä en muista.

-- Oo, se oli kyllä riittävä, ratio sufficiens, kuten Aristoteles sanoo.

-- Kuka Aristoteles? kysyi pappi.

-- Ahaa, ajatteli Lassi, hänkin on syönyt noita marjoja! -- Kerro päälle vaan ja anna Aristoteleen olla, sanoi hän.

Pappi jatkoi:

-- Uiskenneltuani epämääräisen ajan muistan tunteneeni pohjan jalkaini alla, ja sitten nousin maihin saarelle, joka oli tämän näköinen. Kun olin syönyt marjoja ja juonut vettä, panin maata. Herätessäni tunsin omituista tyyneyttä ja rauhaa, jommoista en ollut ennen kokenut. Luonto oli edessäni kuin avoin kirja, ja yhteys luomakunnan ja luojan välillä tuntui tuiki yksinkertaiselta. Tunsin, että takanani oli jokin pimeä menneisyys, mutta en tiennyt mitä se oli. Pääni oli kevyt, ja mitkään mietiskelyt eivät minua vaivanneet. Mieleni oli iloisempi kuin koskaan ennen, ja niin läksin astumaan saaren sisäosaan päin. En ollut pitkälle ehtinyt, kun näin miehen, joka oli polvillaan rukoilemassa epäjumalankuvaa. Haa! ajattelin, olen tullut pakanamaahan -- sillä aatokseni olivat vielä ikäänkuin vanhojen, sekavien käsitysten hämmentämät. Mieletönnä raivosta nähdessäni tuollaista sielun alhaisuutta, joka saattoi ryömiä ihmiskätten tekemän kuvan edessä, sieppasin kiven ja iskin maahan jumalankuvan. Olisitpa kuullut mitä sitten tuli! Mies parkui ja repi tukkaansa ja nimitti minua pakanaksi. Kun hän oli tyyntynyt, kysyin minä, mitä uskontoa hän tunnusti. Hän vastasi tunnustavansa lempeätä nikealaista oppia. Kun en tuntenut sitä, sai hän selittää. Se oli typerin oppi mistä olen milloinkaan kuullut puhuttavan. Se olikin vain neljän äänen enemmistöllä hyväksytty suuressa Nikean kokouksessa. Pyysin miestä selittämään, mitä jumalaa he palvelivat ja oliko jumalia enemmän kuin yksi. Ei, vastasi hän, he palvelivat ainoata totista jumalaa! Hyvä, vastasin minä, sitten me palvelemme samaa. Mutta mitä hänellä siis oli tekemistä epäjumalankuvan kanssa, joka riippui hirressä? Niin, se oli jumalan poika, nähkääs! Huonopa oli jumala, jonka poika antoi hirttää itsensä, tuumin minä. Silloin hän vastasi, etten minä ymmärtänyt sitä. Myönsin sen mielelläni, mutta hän lausui toivomuksen, että jahka pyhä henki saisi vallan sydämessäni, niin minulle kävisi paremmin. Pyhä henki; teillä on siis kolme jumalaa? Hän vastasi, että perkele vielä vallitsi minussa, mutta kun vapaudun sen kynsistä, niin käy paremmin. Hahhaa! Teillä on neljä jumalaa! Ja jos minussa vallitsee perkele, maailmanruhtinas, niin pyydän saada pysyä hänen omanaan. Jos hän (joka minussa vallitsee) oli luonut tämän kauniin maailman kaikkine ihanuuksineen, ja jos hän oli maailman herra, niin minä tahdon tunnustaa häntä. Ja minä lankesin maahan kasvoilleni ja rukoilin maailmanruhtinasta. Mutta silloin mies päästi huudon ja kutsui paikalle joukon puoluelaisiaan. He köyttivät minut käsistä ja jaloista. Sitten he veivät minut pienen, eriskummaisen huoneen luo, jonka katolla oli hirsipuu. -- Kuka täällä asuu? minä kysyin. -- Jumala täällä asuu, sillä tämä on jumalan huone, vastasi eräs noista mustista, sillä he olivat kaikki mustiin puetut. -- Oi jumalani, maailman valtias! minä huudahdin. Lyö salamallasi heidän röyhkeytensä! Sinä, joka asut taivasten yläpuolella ja jolla on aurinko, kuu ja tähdet astinlautana, sinäkö asuisit mokomassa rottelossa! -- Silloin tuli vanhin mustista ja tahtoi puhua kanssani ystävällisesti. Hän sanoi, että nikealainen oppi oli lempeyden oppi, ja siksi hän tahtoi voittaa minut lempeydellä. Hän kysyi minulta, tahdoinko rakastaa erästä juutalaista, joka oli kärsinyt ja kuollut tämän opin tähden. Siihen minä vastasin: en, koska ensiksikään en tuntenut ketään juutalaista ja toiseksi en tahtonut rakastaa ketään muuta kuin jumalaa. Silloin hän suuttui ja sanoi, että minä joudun helvettiin. Kun luulin, että helvetti hänen lempeän oppinsa mukaan oli hyvä paikka, niin vastasin: hyvä on!

-- Mitä, huudahti hän, tahdotko mennä helvettiin?

-- Tahdon niinkin, minä sanoin. -- Sitten he veivät minut jumalan huoneeseen sisälle. Ovella seisoi mies säästölaatikko kädessä ja tahtoi rahaa. Minä kysyin, näyttikö hän jumalaansa rahasta. Silloin tuli joku palvelija ja löi minua kepillä päähän. Pyysin häntä olemaan lempeä minua kohtaan, sillä minunhan piti juuri tutustua lempeyden oppiin. Sitten he veivät minut suuren taulun eteen. Se kuvasi helvettiä. Ylinnä näkyi vanha, ärtyinen, parrakas mies, yläpuolellaan kyyhkynen ja jalkainsa juuressa karitsa; yltympärillä oli joukko muita epäjumalia, joilla oli siivet, ja heidän alapuolellaan helvetti. Ei se näyttänyt kovin houkuttelevalta. Mustat, pihtiniekat epäjumalat siellä nipistelivät miesten, naisten ja lasten arimpia paikkoja ja sitten viskasivat heidät tuleen. -- Se on ilkeätä, sanoin minä, ja minut valtasi silmitön halu käännyttää kaikki nämä poloiset epäjumalanpalveluksestaan. -- Jos tämä on lempeätä nikealaista oppia, sanoin minä, ja jos helvetti on tämänkaltainen, niin en tahdo olla nikealainen! -- Ja sitten lankesin polvilleni ja rukoilin heidän puolestaan. Oi jumala, maailman luoja ja ylläpitäjä, katso näiden poloisten puoleen ja liikuta heidän kovat ja eksyneet mielensä... Mutta pitemmälle en ehtinyt, ennenkuin minut sysättiin kumoon ja kannettiin ulos.

Seuraavana päivänä minut piti poltettaman elävältä, koska en tahtonut tunnustaa nikealaista oppia. Kysyin kohteliaasti vanhimmalta, eikö heidän lempeällä opillaan ollut mitään lievempää rangaistusta rikoksesta sellaisesta kuin minun. Sanottiin ettei ollut. Rovio oli valmis, ja puettuna kaapuun, jossa oli häpeällisiä kuvia maailmanruhtinaasta sarvet päässä ja kieli ulkona suusta -- aatteles niitä herjaajia! -- vietiin minut halkopinolle. Lauluja laulamalla ja pitämällä epäjumalankuvia edessäni he valmistivat minua kuolemaan. En ollut ikinä uskonut, että semmoisia villejä ihmisiä saattoi asua meren saarilla. No niin, hetki oli tullut, ja minä luulin, että loppuni oli käsissä.

Silloin pimeni taivas ja pilvistä iski salama, monta salamaa, alas jumalan huoneeseen, epäjumalankuvien sekaan. -- Näettekös, näettekös, huusin minä, jumala lyö mäsäksi oman huoneensa! Vieläkö uskotte hänen asuvan siinä! -- Mustat hajaantuivat, minä riistäydyin irti. Otettuani rannalta veneen pakenin merelle, sillä parempi hukkua jumalan käden kautta kuin näiden pakanain. Ja nyt olen täällä ja nyt tahdon kehottaa teitä lähtemään kanssani käännyttämään noita pakanoita ainoaan oikeaan uskoon. --

Lassi oli tarkkaavaisena kuunnellut papin eriskummaista kertomusta, mutta loppupuolella oli hän vielä tarkkaavaisemmin katsellut tulivuorta, joka etäisyydessään lähetti kidastansa ilmoille vähäisen savupilven.

-- Mennään kotia ensin ja puhutaan asiasta ystävillemme, sanoi hän, ennenkuin lähdemme käännytysretkelle.

He menivät veneeseen ja soutivat kotiin päin, kaiken aikaa keskustellen opettavaisesti erilaisista pakanoista ja inhimillisten erehdysten alkuperästä. Kun he saapuivat kotiin, oli taivas jo mustana savusta, ja heikkoa jyskettä kuului etäältä. Kaikki olivat levottomia eivätkä tienneet mitä oli tulossa. Papin paluu ei herättänyt sanottavaa huomiota, sillä ihmisillä oli muuta ajattelemista. Koko yö valvottiin ja varustettiin veneitä, jotka varovaisesti kyllä oli pantu talteen ja pidetty kunnossa.

Taivas oli tulipunainen, ja ne, jotka kiipeilivät puissa matkaeväitä keräämässä, näkivät tulivuoren loisteessa tehdä työtään. Koko seuraava päivä jatkettiin veneitten varustamista vedellä, hedelmillä ja lehvillä, sillä nyt saatiin pelätä sekä nälkää että vilua. Jyske yltyi ja maa tärähteli. Kolmantena päivänä kuului ukkosenjyrähdyksiä, ja koskena syöksyi tulivuoresta hehkuvanpunainen laava.

Kaikki hyökkäsivät veneisiin ja murhemielin, itkien ja huokaillen lähtivät Onnellisten saaresta, jossa antelias luonto oli heitä elättänyt ja vaatettanut kolme vuotta, jossa he olivat eläneet rauhassa ja onnellisina, riidatta ja kiistatta, ja joka heidän nyt täytyi jättää lähteäkseen kohden tuntemattomia kohtaloita.

Heidän päästyään merelle alkoi saari vajota. Puut vaipuivat veteen, ja aallot huojuttivat niiden latvoja. Matalammat kukkulat katosivat vähitellen; viimein huuhtelivat tyrskyt tulivuorenkin keilaa. Jokainen aalto, joka loiskahti aukkoon, syöksyi ilmaan höyrypilvenä, joka oli punainen hehkuvasta laavasta, sinertävä palavasta tulikivestä ja vihreä vaskesta ja muista metalleista, jotka sulina läikkyivät tuon valtaisen uunin pohjalla.

Ja niin katosi Onnellisten saari noiden poloisten näkyvistä, jotka nyt jättäytyivät tuuliajolle kulkeakseen kuolemaa tai kenties vielä pahempaa kohden.

VIIDES LUKU.

Kun matkamiehet viisi päivää harhailtuansa merellä vihdoin saivat näkyviinsä maan, olivat he menehtymäisillään vilusta. Uusi maa, joka nyt aukesi heidän silmäinsä eteen, näytti olevan manner tai ainakin suunnattoman suuri saari. Kun he astuivat maalle, olivat heidän ruokavaransa lopussa ja he kävivät ahnaasti käsiksi simpukkoihin, joita aallot olivat viskanneet rannalle, ja tämä raaninen ravinto sai heidän ruumiinlämpönsä vähitellen palautumaan. Seudun ilmanala tuntui olevan kylmänlainen, ja Onnellisten saaren ihanista hedelmäpuista ei näkynyt jälkeäkään. Metsässä kasvoi pyökkejä, tammia, koivuja ja ylempänä vuorten rinteillä mäntyjä ja kuusia. Nälissään kun olivat, koettivat he syödä pyökin ja tammen terhoja, mutta ne eivät tehneet kylläiseksi ja sitäpaitsi maistuivat inhottavilta. Mutta puiden seassa juoksenteli jäniksiä, metsäkauriita, villejä vuohia ja lampaita, ja pensaikossa elostivat metsot ja teeret. He oivalsivat siis heti, että täällä oli elettävä metsästyksellä ja kalastuksella ja että oli pakko niin pian kuin suinkin hankkia lämpimiä vaatteita eläinten nahoista, ellei mielitty paleltua kuoliaaksi.

Lassi kuulutti kohta suuren kokouksen ja esitti seuraavan tuuman.

Ensi päivänä sai kukin käydä rannoilla ja ravita itseään simpukoilla sekä etsiä luolia ja onttoja puita yömajoiksi. Mutta niiden, jotka olivat löytäneet luolan tai kolon, piti kohta sen jälkeen kerätä simpukoita ja vettä muutamille niistä, jotka valmistivat jousia ja nuolia eläinten ampumista varten, sillä heidän aikansa tarvittiin tyyten. Jousen valmistuksen esitöiksi käskettiin etsimään teräviä kiviä, joita sopi käyttää veitsinä.

Yön tullessa ei oltu vielä ehditty muuta kuin koota teräviä kiviä, ja sitten ryömittiin nukkumaan luoliin, rotkoihin ja kumolleen kaadettujen veneitten alle. Seuraavana aamuna alkoi jousenteko, kun ensin kuitenkin oli kivittämällä tapettu jokusia eläimiä, joiden nahka heti nyljettiin ja käytettiin pienten lasten vaatteiksi. Kun joku määrä jousia oli kolmantena päivänä valmiina, läksivät miehet metsälle ja naisistakin ne, jotka eivät olleet raskaina tai joilla ei ollut lasta kaittavana. Tämä tapahtui äärimäisessä hädässä, sillä kaikki simpukat, jotka viimeinen myrsky oli heittänyt maalle, oli syöty. Riistansaalis ei ollut runsas. Pappi ja seppä, jotka olivat sattuneet tähtäämään samaa jänistä, joutuivat riitaan siitä, kumpi sen oli tappanut, ja olisivat ryhtyneet käsikähmään, ellei Lassi olisi astunut väliin ja ratkaissut asiata siten, että he saivat jakaa saaliin.

-- Nyt alkaa tappelu, sanoi Lassi itsekseen, ja kohtaus teki läsnäolijoihin ikävän vaikutuksen.

Eläinten liha täytyi syödä raakana, mikä oli inhottavaa. Mutta aterialle, jolle nyt ruvettiin, tulivat kaikki raskaat vaimot ja ne, jotka olivat lasten tähden saaneet jäädä kotiin, ja pyysivät hekin syötävää. Ei kukaan tahtonut antaa omastaan. Silloin täytyi Lassin taas astua väliin, ja hän velvoitti jokaisen miehen, joka oli syntyneiden tai syntymättömien lasten isä, antamaan saaliistansa naisille. Mutta oli aivan mahdotonta saada selkoa isistä, sillä noina kolmena vuotena, jotka oli eletty Onnellisten saarella, olivat miehet ja naiset sekaantuneet toisiinsa pitämättä lukua isyydestä. Syntyi riitaa. Lassin täytyi jälleen mennä välittämään. Ja jaettuaan miehet ja naiset kahteen joukkoon hän käski kunkin naisen valita itselleen miehen. Sitten täytyi jokaisen naisen juhlallisesti luvata olla pitämättä yhteyttä muiden miesten kanssa, niin kauan kuin oma hankki hänelle ja hänen lapsilleen ruuan ja vaatteet. Tämän katsoivat kaikki varsin kohtuulliseksi. Mutta Petter Snagg, jonka aina täytyi hangotella vastaan, esitti kysymyksen, mitä miehen oli tehtävä, jos nainen oli uskoton, johon Lassi vastasi, että mies silloin lakkasi olemasta velvollinen elättämään naista, toisin sanoen oli oikeutettu eroamaan hänestä tai ajamaan hänet luotaan, sillä luonto ei ollut tarkoittanut, että toisen pitäisi työllään maksaa toisen ilot.

-- Ja niin on meillä avioliitto valmiina taas, tuumi Lassi itsekseen.

Kaikki puolikasvuiset lapset saivat tehdä syötyjen eläinten luista ongenkoukkuja, punoa ruohoista siimoja ja ruveta kalastelemaan.

Niin eli nuori yhteiskunta jonkun aikaa varsin tukalata elämää. Talvi oli luolissa ankara, sillä heillä ei vielä ollut tulta.