Part 1

ONNELLISTEN SAARI

Kaksi kertomusta kokoelmasta "Svenska öden och äfventyr"

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Suom. Ilmari Ahma

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1912.

SISÄLLYS.

August Strindberg. Onnellisten saari. Suojelijoita.

August Strindberg.

August Strindberg (synt. Tukholmassa tammik. 22 p:nä 1849) on nykyajan omituisimpia henkiä. Rajumyrskyn lailla hän ilmestyi aikana, jolloin Ruotsissa kaikki oli unteloa poroporvarillisuutta, esiintyen pelottomana kapinoitsijana, taisteluun vaativana yhteiskunnan-uudistajana. Hän on kulttuurinvihollinen ja rousseaulainen kuten Ruotsissa häntä ennen Thorild, mutta paljon intohimoisempi ja väkivaltaisempi kuin tämä, ja hänen syvät, persoonalliset, kammottavat itsebiografiansa "Tjänsteqvinnans son" y.m. menevät totuudenrakkaudessa ja alastomuudessa kauas Rousseaun "Tunnustuksien" edelle. Mutta juuri tätä suorasukaisuutta, mikä on ominaista näille samoin kuin Strindbergin muullekin tuotannolle, ruotsalainen yleisö vihasi ja piti kaikkea hyvää tapaa loukkaavana. Ja viha teki yleisön sokeaksi, niin että se kokonaan jätti näkemättä Strindbergin syvän alkuperäisyyden, hänen loistavan todellisuudenkuvauksensa, ja pysähtyi ainoastaan yksipuolisuuksiin ja liioitteluihin, joita kylläkin voi huomata hänessä samoin kuin jokaisessa reformaattorissa. Eikä tämä viha ole vieläkään sammunut, vaikka Strindberg on saavuttanut maailmanmaineen ja taajat ihailijajoukot tunnustavat hänen suuruutensa. Tuontuostakin on se leimahtanut ilmiliekkiin, viimeksi aivan äskettäin, ja myönnettävä on, ettei Strindbergkään puolestaan ole sovintoa etsinyt.

Strindberg on luonut mahtavan sarjan teoksia, joista monet tulevat elämään kauan hänen jälkeensä ja herättämään yhä uusien sukupolvien ihastusta. Hänen nuoruuden-näytelmänsä "Mestari Olavi" on täydellinen mestariteos, maailmankirjallisuuden merkillisimpiä näytelmiä. Strindberg onkin Ruotsin ainoa suuri näytelmänkirjoittaja. Loistava on myöskin hänen toinen nuoruudenteoksensa, satiirinen kuvaus "Punainen huone". Se nostatti ilmestyessään suuttumuksen myrskyn, ja koko sanomalehdistön arvostelu muodostui murhaavaksi parjaustulvaksi, joka kohdistui sekä kirjaan että sen tekijään. Mutta silloin nousi suomalainen auktoriteetti, professori Estlander, ja selitti, että "Punainen huone" oli mestariteos, josta ruotsalaisten oli syytä ylpeillä. Arvostelu herätti suurta huomiota Ruotsissa, ja kaikki riensivät tutustumaan kirjaan, joka oli antanut aihetta niin vastakkaisiin lausuntoihin. "Röda rummet" onkin Strindbergin tunnetuimpia ja enin luettuja kirjoja.

Mullistavien suurteostensa lomassa on Strindberg kirjoittanut m.m. sarjan eteviä historiallisia kertomuksia, joista seuraavassa pari näytettä yhteiskuntasatiirin alalta.

ENSIMÄINEN LUKU.

Kolmimasto "Ruotsin Leijona" oli vetänyt keulapurjeet etumastoonsa Älfsborgin linnoituksen edustalla ja oli juuri nostamaisillaan ankkurin, kun muuan tullilaitoksen soutuveneistä erkani rannasta ja antoi merkin, ettei laiva saanut vielä lähteä; mutta tuuli oli jo pullistanut purjeet ja laiva riuhtoi ankkuriköyttä. Tullimiehet soutivat minkä jaksoivat; köysi heitettiin laivasta, ja pian hinattiin tullivene ison aluksen viereen. Veneestä kapusi ylös kaksi nuorta miestä, jotka vedettiin tykkiaukosta laivaan; heidän jäljestään viskattiin nahkasäkki, joka näytti olevan heidän ainoa matkatavaransa, ja sitten läksi tullivene takaisin. Mutta "Ruotsin Leijona", joka nyt oli saanut ankkurinsa ranapalkille, lasketti pienin keulapurjein ulapalle oikeanpuolisen laitatykistön jyskyessä ja linnoituksen kanuunain vastatessa ammuntaan.

"Ruotsin Leijonan" lastina oli taekaluja, kankaita ja kappaletavaraa; sitäpaitsi oli 500 matkustajaa, enimmäkseen pahantekijöitä, jotka oli tuotu ankkuripajoista, vankiloista ja kuritushuoneista, ja matkan määränä oli Uuden Ruotsin siirtomaa Pohjois-Amerikassa.

Kun molemmat nuoret herrat olivat päässeet välikerroksen läpi kannelle, kääntyivät he ikäänkuin saman ajatuksen valtaamina taaksepäin ja pistivät kielen ulos suustaan, linnoitukselleko vai koko maalle, joka siinti kaukaisuudessa, sitä oli vaikea sanoa. Tällä tavoin päästettyään ilmoille isänmaalliset tunteensa he etsivät peränpuolelta kapteenin kajuutan näyttääkseen paperinsa ja tehdäkseen selkoa itsestään.

Siitä selityksestä, jonka he tällöin antoivat, kävi ilmi, että he olivat Upsalan akatemian ylioppilaat Dominus Lassi Hulling ja Petter Snagg, jotka kumpikin oli todistettu syypäiksi siihen, että olivat sekä kaupungin kapakoissa että myös eräissä osakuntakekkereissä puhuneet solvaavasti kuninkaan professorista Serenissimus Olaus Rudbeckiuksesta ja tämän äskettäin ilmestyneestä, "Atland eli Manhem" nimisestä vuosisataisteoksesta, joka oli tähän asti aavistamattomalla tavalla korottanut isänmaan kunniaa, kun näet sanottu Serenissimus siinä oli sekä deduktsionin että induktsionin avulla päivänselvästi näyttänyt toteen, että Svean valtakunta ei ollut vähempää kuin ihmissuvun kehto. Tyhmän ja säädyttömän epäilyksensä tähden oli ennenmainitut Hulling ja Snagg pantu arestiin, mutta koska he tässä ahtaassa eikä niinkään terveellisessä paikassa olivat käyttäytyneet sopimattomasti ja rangaistavasti, oli heidät tuomittu kujanjuoksuun ja kuritushuoneeseen.

Kuninkaallisen majesteetin erinomaisesta armosta he olivat saaneet luvan lähteä maanpakoon ja matkustaa "Ruotsin Leijonassa" Uuteen Ruotsiin.

Kapteeni kuunteli selitystä sävyisästi virnistellen. Ei hän ollut kuullut tuosta Atlantica-kirjasta, mutta saatuaan tietää sen sisältävän jotakin sellaista, että muka Svean valtakunta oli tuo syvyyteen vajonnut Atlantis eli Onnellisten saari, asettui hän oitis ylioppilaiden puolelle ja selitti jokaisen merimiehen tietävän, että Atlantica oli Valtameressä, joka juuri samaisesta saaresta oli saanut nimensä, eli Atlantinmeressä. Ja sitten hän lausui oppineet herrat tervetulleiksi ja tuli heidän hyväksi ystäväkseen.

Matka eteni hyvillä tuulilla Pohjanmeren poikki, Kanavan läpi ja Espanjan merelle. Koska mahdollisen haaksirikon vuoksi ei uskallettu pitää vankeja sidottuina eikä karkaamisesta tai kapinasta ollut pelkoa, kaikki kun olivat selittäneet olevansa tyytyväisiä saadessaan matkustaa, kulkivat nämä vapaina ja käyttäytyivät siivosti ja soveliaasti. Naineet olivat saanee takaisin vaimonsa ja lapsensa, joita eivät olleet vuosikausiin nähneet, ja he olivat ylen onnellisia, ja onni teki heidät hyviksi. Mutta eivät he vallan vaarallisia olleetkaan. Jotkut olivat humalapäissään lyöneet puukolla, toiset karanneet sotapalveluksesta, toiset poimineet hedelmiä muiden puista, syystä ettei heillä ollut omia. Pimeistä, epäterveellisistä vankiloista päästyään he nauttivat täysin siemauksin mahtavan meren näystä ja kirkkaasta valosta. Kaikki oli uutta heille, ja he ilakoivat kannella kuin lapset. Milloin he juoksivat katsomaan delfiiniä, joka karkeloi aalloilla, milloin piti heidän nähdä, kuinka merimiehet pyydystivät hain tai lentokalan.

Kun he olivat vapautetut työnteosta, oli koko matka heille yhtä ainoata pyhäpäivää, ja leipähuolten painamatta he astuivat katettuun pöytään, yksinkertaiselle mutta riittävälle aterialle.

Molemmat ylioppilaat, jotka oltuaan nuora kaulassa olivat päässeet pakoon, tunsivat olevansa tavallaan rikoksentekijöitä hekin ja tekivät tuttavuuksia irtipäästettyjen kanssa, joiden oli määrä samoin kuin heidänkin alkaa alusta elämän taistelu uudessa maassa, uusissa oloissa. Lassi oli luonteensa ja kasvatuksensa mukaisesti tullut siihen maailmankatsomukseen, että kaikki mikä tapahtuu on parasta; Petter sitävastoin piti kaikkea auttamattoman viheliäisenä. Ja monesti joutuivat toverukset riitaan näistä maailmankatsomuksistaan, jolloin aina kävi niin, että he kumpikin saivat puolet kuuntelijoista kannattajikseen, mikä kerran antoi laivalääkärille aiheen ratkaista kiistakysymyksen myöntämällä kummankin riitapuolen olevan oikeassa. Elämässä on sekä mustaa että valkoista, hän sanoi. Ken sattuu näkemään vain mustan puolen, luulee kaiken olevan mustaa; ken taas sattuu näkemään ainoastaan valkoisen, luulee kaikkea valkoiseksi. Sen pituinen se.

Niin he saapuivat Azorien saarille, joita on yhdeksän. Siellä he saivat nousta maalle jaloittelemaan. He luulivat tulleensa paratiisiin, sillä siellä kasvoi viinirypäleitä, maissia, oransseja, ananaksia ja meloneja paljaan taivaan alla. Eräs puukottaja, joka oli istunut ankkuripajassa kuusi vuotta, riemastui niin, että hänet täytyi panna köysiin, ja sidottuna hän istui puron reunalla syöden appelsiinia, jotta naama oli keltaisena, ja kirkui olevansa Aatami. Hän tahtoi sen vuoksi riisua itsensä alasti ja verhota ruumiinsa vain tupakanlehdellä, mutta laivapappi otti hänet huostaansa ja selitti, että oli synti käydä vaatteitta, mutta mies todisti jumalansanan ja raamatunhistorian avulla, että Aatami syntiinlankeemuksen jälkeen kävi puettuna ainoastaan viikunanlehteen, jonka vuoksi hän katsoi olevansa oikeutettu käymään tupakanlehteen puettuna. Mutta silloin pappi osoitti kirkkoisien ja Flora Exotica Sacran nojalla, ettei viikunanlehti ollut mikään tupakanlehti.

Vihdoin vietiin matkustajat laivaan; purjeet nostettiin ja matka suunnattiin Antiguaan. Tähän asti oli kaikki käynyt rauhallisesti ja hyvin, paitsi että oli Pohjanmerellä oltu pienessä myrskyssä. Mutta nyt, kun he olivat tulossa pasadivyöhykkeeseen, tuli tyven. Meri lepäsi heidän ympärillään kuin elohopeapinta, missä laiva liikkui kuin magneettineula. Kuumuus kävi sietämättömäksi, terva tihkui kaikista seisovista kappaleista ja laivanrungon saumoista. Aamusta iltaan huuhdeltiin laivaa vedellä, ikäänkuin olisi pelätty sen syttyvän tuleen. Siinä kului viikko.

Silloin, eräänä aamuna aikaisin, huomautti etumastossa oleva tähystäjä, että pohjoisessa näkyi pilviä. Kapteeni, joka tiesi mitä tämä merkitsi, käski heti köyttää tykit ja kaiken irtaimen, tilkitä luukut ja väen olla valmiina vastaanottamaan pahinta.

Jonkun tunnin kuluttua, aamiaisen aikaan, näkyi musta juova taivaanrannassa; muutamia tunteja myöhemmin kuului pauhina semmoinen kuin aaltojen vyöryessä rantaa vasten tahi kuin rattaiden jyrinä kaupungista, ja vetten yli ryntäsi myrsky. Ennenkuin purjeet olivat ehtineet antamaan laivalle vauhtia, olivat raakapuut, tangot ja latvapurjeet meressä, ja pelkin alapurjein kiiti "Ruotsin Leijona" myötätuulessa etelää kohti, eteenpäin, eteenpäin, ilman tietoa minne.

Myrsky raivosi kolme päivää, ja joka tuokio varrottiin kölin karahtavan pohjaan. Pappi luki ja saarnasi ja selitti, ettei muuta sopinut odottaakaan, kun oli pahantekijöitä laivassa. Hän muistutti Joonaasta ja esitti kapteenille, että profeetta Michan XII luvun 16:nnen ja seuraavien värssyjen nojalla olisi heitettävä mereen kaikki rikolliset, jotta pelastettaisiin vanhurskaat, mutta kapteeni ei suostunut. Kun vaara oli suurimmillaan, meni Lassi Hulling papin luo ja ehdotti yleisen rippi- ja rukouspäivän pitämistä nyt heti, sillä -- sanoi hän -- ainoastaan katumattomat rikokset painavat vaakakupissa. Ehdotus hyväksyttiin, ja rippi, josta pahantekijät vapautettiin, koska heillä ei ollut tunnustamattomia rikoksia, alkoi.

Toimeenpannussa kuulustelussa ei tavattu ainoatakaan vanhurskasta. Mutta myrsky jatkui siitä huolimatta. Silloin alkoi keulan puolelta kuulua hiljaista mutinaa. Väki oli tuuminut puoleen ja toiseen, ja viimein oli joku älyniekka keksinyt, että papinkin pitäisi ripittäytyä, sillä hän oli enää ainoa, joka ei ollut tunnustanut syntejään. Ehdotus hyväksyttiin huutoäänestyksellä, mutta rippi-isä oli vielä saatava.

Vihdoin ilmoittautui Petter Snagg, joka oli tenttinyt hepreankielen papintutkintoa varten. Pappi pani vastalauseensa, mutta turhaan. Hänet köytettiin suurmastoon, ja saatuaan sekä ankaria nuhteita että ystävällisiä kehotuksia hän tunnusti viljalti kyyneliä vuodattaen, että oli nuoruudessaan vietellyt erään rippikoulutytön.

Sitten syntyi neuvottelu, johon matkustajatkin ottivat osaa, ja koska pappi oli vaatinut, että heidät kaikki viisisataa oli viskattava mereen, langetettiin pian tuomio, että pappi itse jouti mereen, profeetta Michan XII luvun 16:nnen ja seuraavien värssyjen nojalla. Ja kun hän oli rukoillut viimeisen rukouksensa, heitettiin hänet mereen.

Mutta myrsky vain yltyi. Vihdoin seitsemäntenä päivänä koiranvahdin aikana laiva törmäsi kivelle. Kirkaisu kajahti vastaukseksi rungon ryskinälle, kun keula syöksyi vedenalaiselle karille ja nousi aivan pystyyn. Tykit irtautuivat köytöksistä ja romahtivat välikansien läpi alas. Päivänkoitteessa laiva alkoi vajota. Mutta silloin nähtiin maata tuulen puolella.

Enimmät olivat päässeet veneisiin, mutta ehtimättä ottaa mukaansa nimeksikään ruokavaroja, vaatteita tai työkaluja. Auringon noustessa näkivät kaikki kuusisataa henkeä olevansa pelastetut ja nousivat maihin hyvässä järjestyksessä, mutta laiva upposi kuin kivi, kun he laskivat jalkansa maalle.

TOINEN LUKU.

Seitsenpäiväisen rasituksen ja unettomuuden jälkeen olivat matkustajat niin uuvuksissa, että heti paneutuivat maahan nukkumaan rantapuiden varjoon. Mutta Lassi Hulling ja kapteeni läksivät tiedusteluretkelle.

Eivät he olleet milloinkaan nähneet niin ihmeen ihanaa maata; se oli ensi huomio, jonka he tekivät, sittenkuin olivat lämpimän vuoksi vähentäneet vaatteita yltään. Eniten ihmetytti heitä se, että siksi pohjoisella leveysasteella -- sillä he olivat vielä kaukana päiväntasaajan pohjoispuolella -- tapasivat näin lämpimän troopillisen ilmanalan; mutta selityksen he pian löysivät, kun näkivät tulivuoren, joka hiljalleen kohosi kuin suojamuurina pohjatuulta vastaan ja maanalaisella lämmöllään samalla muutti saaren ansariksi. Kaikkialla he näkivät palmuja taateleineen ja kokospähkinöineen, leipäpuita, banaaneja eli pisankeja, eräänlaisia oransseja, ananashedelmiä ja viikunapuita, jättiläismansikoita, meloneja, jotka kaikki joko paraillaan kantoivat hedelmiä tahi kohta tulivat kantamaan. Maa oli saari, siitä ei ollut epäilystäkään. Puroja luikerteli tamarindien varjoisain holvikatosten alla, ja punaisesta graniitista he löysivät lähteitä, joiden vesi oli jääkylmää, mikä ihmetytti heitä, kun he tiesivät, että pohja oli tuliperäistä.

Papukaijat, mesilinnut ja tukaanit, joilla oli punaiset, vihreät, siniset, keltaiset ja kullanväriset höyhenet, lentelivät puissa ja lauloivat ihanasti, eivät niinkuin ne kirkujat, joita he olivat nähneet häkeissä, mutta ne olivatkin ainoat eläimet mitä tavattiin. He vaelsivat puiden siimeksessä ja halki kukkaniittyjen, jotka ulottuivat aina merenrantaan asti. Helle kävi yhä rasittavammaksi, niin että heidän täytyi heittää vaatekappale toisensa jälkeen tielle. Puolipäivän korvissa he nousivat tulivuorelle, joka näytti olevan sammunut, ja illan suussa he saattoivat laskeutua levolle sen juurelle kumpikin palmunlehtensä alle, pelkäämättä ihmisten tai petojen hyökkäyksiä, sillä he olivat nyt saaneet vahvistuksen arveluilleen, että olivat saarella, joka oli vailla kaikkia vaarallisia eläimiä ja ihmisiä.

Palatessaan seuraavana päivänä maihinnousupaikalle he tapasivat matkakumppaninsa loikomassa puiden alla kylläisinä, puolialasti ja valveillaan uneksien. Lassi, joka oli sekä taitavin että tarmokkain heistä kaikista, valittiin puheenjohtajaksi neuvotteluun, joka nyt pidettiin. Tosin nähtiin saari sanomattoman ihanaksi, mutta täytyi ajatella tulevaisuutta. Ensimäinen kysymys koski asuntoja, sillä varrottiin talvea. Lassi vastasi tähän oitis huomauttamalla, että kaikesta päättäen oli nyt paraillaan sydäntalvi. Ne, joita miellytti asua ummehtuneissa majoissa, saivat huvitella kaatamalla ja kuorimalla puita kynsillään, sillä mitään työkaluja ei ollut. Ne, jotka mieluummin halusivat lepoa ja rauhaa, saattoivat tyytyä kyhäämään katoksia puiden alle. Toinen epäilys koski ravintoa. Lassi vakuutti, että sikäli kuin hän oli huomannut puista ja yrteistä, ei täällä tule ruuasta puutetta koko vuonna, sillä kun toinen puu herkesi kantamasta hedelmiä, niin toinen alkoi. Kolmas vastaväite tuli naisten taholta, jotka kauhulla ajattelivat sitä päivää, jolloin heidän täytyy olla ilman vaatteita. Lassi kiinnitti heidän huomiotansa siihen, että he ensinnäkin jo nyt keskellä talvea kävivät puolialasti, niin että heidän siis kevään tullen oli pakko kuumuuden vuoksi kulkea aivan alasti, joko sitten tahtoivat tai eivät.

Kun siis näin oltiin turvatut ruuan, vaatteiden, asumusten, polttopuiden ja veden puutteelta, niin ei muuta kuin ala asettua. Ja niin he tekivätkin. Mutta sen neuvon Lassi heille antoi, ettei heidän pitänyt jäädä yhteen kohti, vaan että heidän tuli hajaantua ympäri saarta. Jos sattuisi yhteistä asiaa, lupasi hän kuuluttaa heidät kokoon torvella, jonka sanoi kyllä osaavansa hankkia. Ja niin he sillä kertaa erosivat, kun Lassi ensin oli huudettu päämieheksi ja pitänyt puheen, jossa hän kehotti heitä syömään, juomaan ja iloitsemaan, sillä nyt he olivat saapuneet erääseen noista niinsanotuista Onnellisten saarista, sitä ei ollut epäilemistäkään, ja hän vain toivoi, että saisi täällä käsiinsä professori Rudbeckin, niin panisi hänet syömään Atlanticansa nahkakansineen päivineen.

Yöksi majoittui jokainen muutamien lehtien alle, jotka ripustettiin puiden oksiin.

Mutta seuraavana aamuna Lassi kutsui koolle lähimmät ystävänsä, kapteenin, Petter Snaggin ja lääkärin. Kun he olivat hankkineet itsellensä aamiaisen ravistelemalla muuatta taatelipalmua, esitti Lassi eräitä tärkeitä kysymyksiä, joihin tulevaisuus oli antava varmimman vastauksen. Ensimäisen kysymyksen hän teki lääkärille: käykö eläminen päinsä ilman liharuokaa ja suolaa? Lääkäri arveli, kaiken sen mukaan, mitä oli lukenut matkakertomuksista, etteivät he näin lämpimässä ilmanalassa voisi edes sietää liharuokaa, ja mitä suolaan tuli, sisälsivät hedelmät niin paljon suoloja, ettei muuta tarvittu.

Juuri tästä keskusteltaessa kuului lähimmästä pensaikosta kirkaisu. Sieltä tuotiin esiin mies, joka oli kalmankalpea ja jossa näkyi ilmeisiä myrkytyksen oireita. Toimitetussa kuulustelussa kävi selville, että hän oli liharuuan-himossaan tappanut kivellä jonkin linnun ja koettanut syödä sen, mutta oli kohta alkanut tuntea inhoa ja saanut vatsanväänteitä. Lääkäri määräsi hänen olemaan vasta syömättä lihaa, ja sillä oli tämä tärkeä kysymys ratkaistu.

Toisen kysymyksen esitti Petter Snagg, ja se koski yhteisen jumalanpalveluksen, henkikirjoituksen ja laillisen hallinnon järjestämistä. Hän tunsi ihmisten pahuuden, ja kun nämä monet heittiöt olivat jonkun aikaa vetelehtineet joutilaina, saatiin aivan varmaan nähdä, että rauhattomuudet tulivat häiritsemään heidän yhteiskuntaansa. Hän ehdotti senvuoksi kirkkokäsikirjan ja lakikirjan tarkastamista; kumpaakin oli hän saanut kappaleen pelastetuksi.

Lassi väitti vastaan, että nyt, kun ei ollut olemassa mitään riidanaiheita, nimittäin ruuan, vaatteiden ja asumusten puutetta, tulivat rikoksetkin lakkaamaan. Kuka tahtoisi varastaa, kun oli joka päivä kaikkea yltäkyllin eikä tarvinnut koota? Kuka tahtoisi murhata, kun ei mitään kateuden syytä ollut olemassa, kaikki kun olivat yhtä rikkaita ja yhtä mahtavia? Kuka tahtoi murtautua toisen huoneeseen, kun ei mitään huoneita ollut, mihin murtautua? Kuka tahtoi tehdä lapsenmurhan, kun lapsilla oli ruokaa yltäkyllin eikä kenenkään tarvinnut pelätä joutuvansa yhteiskunnan rasitukseksi? Koetteeksi hän tahtoi ottaa lakikirjan ja tarkastaa joitakin kohtia, mitä eteen sattui.

Lassi aukaisi lakikirjan ja luki:

-- Ensimäiseksi: Maakaari! Sen voimme huoleti sivuuttaa, koska ei meillä ole mitään maanomistajia. Hyväksytäänkö?

-- Hyväksytään, vastasi kokous.

-- Toiseksi: Perintökaari! Mitä perimistä meillä muka on? Viikunanlehti tai kokospähkinän kuori? Poisko? Häh?

-- Pois, täytyi kokouksen vastata.

-- Kolmanneksi: Rakennuskaari! "1 Luku. Miten kylän asema on määrättävä ja tilukset jaettavat. 2 Luku. Miten talonasemalle on rakennettava." Kun nyt ei ensinkään rakenneta eikä jaeta maita, niin heitämme kai tämänkin kaaren, vai kuinka?

-- Niin, vastasi kokous.

-- Neljänneksi: Kirkkokaari! Koska meillä ei ole kirkkoa, saamme kai antaa tämänkin mennä?

-- Niin, vastasi kokous.

-- Viidenneksi: Rikoskaari! Raukeaa kai itsestään sen nojalla, mitä olen esittänyt varkaudesta, ryöstöstä ja murhasta, kun syyt ovat poissa?

-- Niin, vastasi kokous.

-- Kuudenneksi: Naimiskaari! Tahtooko kokous lykätä kysymyksen tuonnemmaksi, kunnes tulevaisuus on antanut jonkinlaisia kokemuksia? Sillä naiminen kuuluu maahan, ja kun ei omaisuutta ole, ei ole avioliittoakaan.

-- Niin, vastasi kokous.

Petter Snagg pani vastalauseen.

-- Nyt, keskeytti Lassi, olemme siis hylänneet koko lakikirjan ja jäljellä on vain kannet! Ne saa Petter Snagg muistoksi, vai miten?

-- Saa, vastasi kokous nauraen, mutta Petter ei antautunut.

-- Veto! kirkui hän. -- Miten saattaa yhteiskunta pysyä pystyssä ilman lakeja?

-- Kuulehan, Petter, vastasi Lassi. -- Lait on laadittu yhteiskunnan puutteiden korjaamiseksi; yhteiskunta, jossa ei mitään puutteita ole, ei kaipaa lakeja! Onko oikein?

-- Oikein on, vastasi kokous.

-- Mutta Petter Snagg, jatkoi Lassi, -- hän tahtoo mieluummin saada puutteellisen yhteiskunnan, jolla on lait, kuin täydellisen ilman lakeja.

Petter otti puheenvuoron.

-- Minä jätän sikseen kysymyksen siviililaista, olkoon sen laita miten tahansa, mutta uskonnotta ei yhteiskunta voi pysyä pystyssä!

-- Hyvä! sanoi Lassi. -- Siinä olet oikeassa! Uskonto meillä pitää olla! Mutta katsokaamme, kelpaako vanha uskonto meidän uusiin oloihimme! Tahtooko kokous kuulla minua hetkisen?

-- Tahtoo, vastasi kokous.

-- Alan alusta, sanoi Lassi, eli syntiinlankeemuksesta. Ihmiset kävivät alasti paratiisissa eivätkä tehneet mitään työtä. Hyvä! Sitten he olivat tottelemattomia ja söivät tiedon puusta ja heidät ajettiin ulos maailmaan työtä tekemään! No niin! Me olemme jälleen löytäneet paratiisin, mutta paratiisin, jossa ei ole mitään tiedon puuta. Me siis emme voi tehdä syntiä, vaikka kuinka tahtoisimme. Ja vaikka me sitä tekisimmekin, ei meitä voida ajaa pois, sillä emme täältä mihinkään pääse, eikä meitä myöskään voida työntekoon pakottaa, kun ei ole mitään millä tehdä työtä. Siis jää syntiinlankeemus sikseen eikä sitä mitenkään käy sovittaminen nykyisiin oloihin. Myönnetäänkö tämä?

-- Myönnetään, vastasi kokous, ja miehet raapivat korvallistaan, mutta kapteeni heitti paidan yltään ja läksi rantaan uimaan.

-- Niin ollen, jatkoi Lassi, koska tiedon puuta ei ole, ei myöskään ole syntiä, ja koska ei ole syntiä, ei tarvita sovitusta, ja siihen raukeaa koko oppi. Hyväksytäänkö?

-- Todistelu hyväksytään, sanoi Petter, mutta ihmisen synnynnäistä uskonnontarvetta ei käy tekeminen olemattomaksi.

-- Myönnetään, vastasi Lassi, mutta jos se merkitsisi synnynnäistä tarvetta käydä kirkossa ja soittaa urkuja, niin tämä tarve tavattaisiin kaikilla kansoilla. Mutta eihän sitä ollut villikansoilla, ja siksi ei kirkossa nukkumisen, urkujen soittamisen, virrennumerojen taulullepanon ja kolehdinkokoomisen tarve ole synnynnäinen, vaan hankittu tarve. Hyvä! Mikä on hankittua, se voidaan kadottaakin. Saapa nähdä emmekö kadota tarvetta saada haukkumisia juopolta papilta, tarvetta antaa pois viimeinen lehmämme, kun papin on paasattava ruumista haudattaessa, ja niin edespäin, saapa nähdä, sanon.

Tohtori seurasi kapteenin esimerkkiä ja läksi hänkin merenrantaan.

-- Hiton viisas se teologia, sanoi hän.

-- Mutta, vastusti Petter Snagg, armonvälikappaleet, pyhäpäivät, nuo autuaan levon ihanat hetket!

-- Armonvälikappaleita ei käy jakaminen, kun ei ole vihittyä pappia.

-- Mutta, vastasi Petter, voimmehan vihityttää jonkun.

-- Ei, sanoi Lassi, siihenhän tarvitaan piispaa, ja semmoista meillä ei ole. Eikä meillä muuten ole viiniäkään, sillä en ole täällä nähnyt viiniköynnöstä.

-- Mitä viimemainittuun tulee, huomautti Petter, joka jo kylpi hiessä, sopisi viinin asemesta käyttää kokosmaitoa, ananas- tai viikunamehua.