Part 13

-- No jos se ei tästä enää nouse, ei sitten hätää.

Hän kallistelihe ja kurkotteli nähdäkseen saranpäitä, ja niin tehdessään toisteli: ei sitten hätää, ei sitten hätää.

Se oli vain lohdutukseksi minulle.

Loti-loti-loti -- pani vesi, altapäin lyöden sillakkeen lautoja vastaan. Oli selvä, että se yhä teki nousemista. Ei Martti ainakaan olisi saattanut olla huomaamatta, kuinka aivan lähellämme pitkä penger lohkesi tiensyrjästä, jonka jälkeen kummallakin puolen olleet vedet vuolaasti yhtyivät, pyöritellen mukana tuomaansa törkyä. Mutta Martti vaan kyykistyi alas nähdäkseen vedenpintaa myöten kuinka korkealla pellon yläosa vielä oli, -- ja taas: ei sitten hätää, ei sitten hätää.

Minä ajattelin: "Vaikka hän ei olekaan pieni kuin lapsukainen, puristan hänet kuitenkin syliini ja kuiskaan hänelle: Älä sinä huoli, poikaseni!"

Hetken epäröityäni ajattelin: "Joutavia! Olemmehan joskus telmineetkin, miksi nyt en voisi näin tehdä."

Päätin tehdä. Odotin vain milloin hän nousee siitä tähtäilemästä.

Mutta hän ei noussut kohta. Minulla oli aikaa kysyä itseltäni: "Mitähän Martti sanoo, kun otan häntä kaulasta?" Tämä ajatus oikeastaan aivan itsestään läimähti mieleeni.

Ja kohta heräsi elävä tunto siitä, että Martti vastaa minulle vain puristamalla voimakkaasti syliinsä ja me seisomme kauan, kauan niin.

Sydän sykki rajusti, ja tulva ja koko maailma meni turhaksi asiaksi sen äärettömän autuuden rinnalla, minkä tunnekuva oli synnyttänyt. Aivan niinkuin silloin aamuisella uintiretkelläni, josta olen sinulle joskus kertonut. Erotus on vain siinä, että nyt oli sata kertaa vaikeampi repäistä itseäni irti omasta itsestäni.

Samassa Martti nousi seisaalleen.

Mutta sillä välin oli minulle jo tullut selväksi, etten mitenkään saa tehdä niin, en mitenkään. Ja niinpä raukesi koko autuuteni siihen, että vain toiselta puolen tietä ja vähän epäonnistuneesti sanoin tuon edeltäpäin päätetyn: älä sinä huoli, poikaseni.

Martti ei edes huomannut sanojani. Hän läksi menemään pitkin tietä katsellakseen peltoa vielä sen kaskiahon kohdalta, joka oli vasemmalla puolellamme. Minä seurasin hänen jäljessään, lotikoiden lätäkköisellä tiellä.

Ensin tuntui kuin olisin puolet elämääni menettänyt luovuttuani sellaisesta autuudesta. Tahdoin nousta kapinaan omaa itseäni vastaan. Enkö enää saa lohduttaakaan, ajattelin. Enkö saa antaa ilmausta rajattomalle rakkaudelleni! Pitääkö minun vain itkeä tätä tulvaa ja olla lisäksi virittämättä hänenkään mieltänsä pois näistä aineellisista suruista!

Vasta kaskiaholle asti päästyämme tunsin olevani jälleen täysin rauhallinen ja saatoin kiinnittää mieltäni ulkokohtaisuuksiin.

Kaskiaho-kummulla on vain mustia kantoja ja valkeiksi palaneita maakiviä, joten se ei ole mikään erittäin kaunis paikka, mutta meille se on hyvin rakas. Sieltä näkyy melkein kaikki peltomme ja siellä me usein oleskelemme. Mutta nyt näkyi vain vettä, vettä, vettä...

Oli aivan tyyni, mikään ei liikahtanut maalla eikä vedellä, ei myöskään kuulunut mitään kevätlintujen viserrystä, sillä nekin poistuivat tulvan alaisilta seuduilta. Vain ylhäältä sinivalkealta taivaanlaelta kuului pohjoiseenpäin viiruilevan kurkiparven kaklatus.

Minua kummastutti ettei Martti ollenkaan ottanut huomioon tätä tuttua ääntä ja katsahtanut ylös. Hän seisoi mietteissään vehnäpeltoon päin kääntyneenä. Ja kuinka olimmekaan ennen ihailleet juuri näitä kevätkurkien huutoja ja juuri tältä samalta karun alastomalta paikalta!

Minä aloin syrjästä tarkastella Marttia, seisoessani hänestä taaempana. Onkohan hän, ajattelin, vihdoinkin huomannut, että vesi todella nousee ja että kohta vehnäpeltokin on uppoova näkyvistämme? Mitä ihmeitä hän noin tuimasti ajattelee? Hänen katseensa on pysähtynyt yhteen paikkaan. Se ei ole mikään haaveilijan katse, vaan ennemmin niinkuin sen, joka ajatuksiinsa vaipuneena kuvittelee olevansa saavuttamaisillaan pakenevan vihollisensa surmatakseen hänet. Hän on kaukana tästä paikasta, hän ei muista missä olemme, hän ei muista minuakaan...

Entäpä jos hän suree?!

En ollut vielä milloinkaan nähnyt Martin surevan. Nyt ajattelin: jospa hän on juuri tuon näköinen jouduttuaan epätoivoon!

Ajatus, että Martti suri, _todella_ suri, oli minulle niin uusi ja niin outo, että tunsin kovasti punastuvani. Vai punastuinko ehkä sitä, etten itse puolestani ollut tullut suremisen päällekään, vaikka tässä oli niin kauhea onnettomuus tulossa? Älä sinä Hilja kuitenkaan luule minua kevytmieliseksi, minä en voi surra milloinkaan vain senvuoksi, että minua ei jätä milloinkaan onnemme tunto. Niinkuin Marttikin, kun hänen rakennuksensa paloi poroksi, sanoi: surisinko pölkkyjä, kun kuitenkaan Jöije ei palanut. Silloin hän sanoi mitä minä nyt yhä vieläkin tunsin.

Mutta nyt luulin hänen sittenkin surevan.

Ja ikäänkuin puolustaakseni häntä omalta arvostelultani aloin perinpohjaisemmin selvitellä itselleni mitä oli tapahtumassa. En saattanut ajatella hänen surevan aineellista vahinkoa, se ei olisi ollut ollenkaan hänen kaltaistansa. Mutta hän saattoi surra hukkaanmenneitä kättensä töitä. Ja mieleeni tuli kohta tuttu kuva varhaisemman kevään ajoilta: Martti katselee vasta orastunutta kauraansa. Minä olen mukana ja minusta tuntuu että se on jo katsottu ja nähty ja että voitaisiin mennä jo muita peltoja tarkastamaan. Mutta Martti katselee ja katselee. Täytyy ymmärtää että hän on pellon itse kyntänyt, hän on sen äestänyt, hän on kylvänyt, sinivihreä oras on tulos tuosta kaikesta, niinkuin jos ompelee jotakin ja onnistuu ja sitten ihailemistaan ihailee, kun saa valmiiksi. Nytkin hän tuossa taas katselee, tukka niin marttimaisesti pyöristyy niskaa vastaan, katselee ja katselee, mutta -- kaikki on veden alla.

Tämän ajatuksen vuoksi minun tuli yhtäkkiä niin armottoman sääli Marttia, etten mitenkään voinut estää veden kihoamasta silmiini, ja sitä hän ei olisi suinkaan saanut huomata. Käännyin poispäin karistaakseni ajoissa kyyneleet pois. Silloin kuulen takaani Martin hämmästyneen huudon:

- Jöije!

Hän oli huomannut.

Hän pyörsi minut voimakkaasti puoleensa ja katsoi silmiini nähdäkseen olinko todella itkenyt.

-- Mutta Jöije kulta, itketkö sinä!

Lieneekö hän ensikerran nähnyt kyyneleitä silmissäni, mutta hänen hämmästyksensä oli todellakin suuri. Luullen minun itkevän tulvan meille tuottaman vahingon vuoksi hän alkoi hellimmillä sanoilla lohdutella minua, pidellen milloin käsistäni, milloin painaen päätäni rintaansa vastaan. Hän selitti käyneensä patoumapaikalla, jota he tähän asti turhaan olivat koettaneet syventää tulvien välttämiseksi. Mutta vasta nyt, tällä kaskiaholla, juuri äsken tuossa seistessänsä, oli hänelle selvinnyt mitä tuolle kapeaväyläiselle koskelle oli tehtävä. Ja minua ilahuttaakseen hän lyöttäysi leikkisäksi ja nosti minut käsivarsilleen kuin minkäkin pienen tytön ja kanniskeli paikasta toiseen, ylenpalttisessa innostuksessa hokien: minä puhkaisen koskelle uuden väylän, Jöije! uuden väylän minä sille puhkaisen! Ja eikös jyvälaariin jäänyt vielä joku vehnäsäkki siemeniksi, mitä? Jäikös, Jöije? Eikös jäänyt, kulta Jöije, sano!

Voi Hilja rakas, riemuissani siitä ettei hän ollutkaan surrut minä aloin suudella hänen silmiään, ohimoitaan, suutansa...

Onnellinen on elämämme aina ollut, mutta joskus kohoaa onnemme ylimpäänsä niinkuin kuohuva vaahto laineiden harjalle. Ja voitko sinä sanoa minulle, miksi se aina tapahtuu juuri silloin kun meitä kohtaa muka joku "onnettomuus", tulipalo, tulva... Voitko sanoa?

Jöije ei kuitenkaan odottanut minun vastaavan. Hän kyseli näin vain omissa ajatuksissaan, itseltään. Sitten katsahti minuun ja sanoi:

-- No, ystäväni, nyt olet kuullut kolmannenkin lapsemme historian.

Ja rupesi hiljaa itkemään.

Minä koetin turhaan ymmärtää tämän itkun syytä. Lopulta en malttanut olla paheksuen kysymättä, että ei suinkaan hän vain nytkin taas ole ruvennut ajattelemaan olleensa muka syyllinen?

Jöije sanoi:

-- En. Emme olleet kumpikaan. Onnestahan minä itken.