Part 11

Martilla sensijaan näyttää tuo paratiisikertomus saaneen koko ajatusjärjestelmässä päämerkityksen. Se on hänellä moninpäin muodostunut, saanut "sivistyksellisen" värityksen ja pukeutunut kulttuurimaisiin ilmaisumuotoihin. Raamatullisen paratiisin onnentila, jo lapsena kuultuna ja ihailtuna kertomuksena, lienee kyllä hänenkin tunnossaan väikkynyt jonkinlaisena ihmissuvun saavutettavana "Luvattuna maana", niinkuin muillakin Leppäsillä. Mutta ainakin tuntuu minusta tuo siihen tietoisesti yhdistetty madonna-aate, miehen ylimpänä ja hänen säilytettäväkseen uskottuna nais-ihanteena, jo jotenkin vieraalta Leppästen alkuperäiselle ajatukselle.

Oli miten oli, Martin madonna-usko ei ollut hänellä suinkaan vain sanoja ja aatteita. Päinvastoin, hän oli niin niukkapuheinen näissä asioissa, että muita kuin ylläkerrottuja suoraan asiaan käypiä sanoja en ole milloinkaan hänen suustansa kuullut.

Mutta ne olivatkin minulle tarpeeksi.

Sillä niinkuin pimeästä liiteristä katsoessa ei tarvitse muuta kuin kapean raon nähdäkseen koko päivänpaisteisen maailman, niin minä näiden sanojen läpi näin koko hänen sielunsa.

Näin, että se monesti mainittu "vala", jonka Martti oli Jöijellensä vannonut, ei ollutkaan hänen puoleltaan pelkkä satunnainen päähänpisto, niinkuin olin tähän asti aina tottunut kuvittelemaan, vaan että se oli hänen filosofiansa ilmaus. Niinkuin kylmän yön jälkeen lämpimän auringon nousu valkeni minulle nyt, että Martin on todella täytynyt olla jo ensi hetkestä asti rakastunut Jöijeen, -- jo silloin kun hän ensikerran näki hiljaisen pappilan nurmikolla tuon kevytmielisyyden ja vaarallisuuden maineesta säteilevän kaupunkilaisen kaunottaren.

He menevät soutelemaan. Jöijessä on herännyt halu nähdä tietämätön maalaispoika käsineen jalkoineen kietoutuneeksi ihastuksen verkkoihin. Mutta kesken tietoisia laskelmiaan hän mulskahtaakin veteen. Hänen kaupunkilainen kaunotarkuvansa särkyy täydellisesti ja jäljellä on Martin edessä luonnollinen, lapsellinen, tiedottomassa ihanuudessaan todella jumaloitava Jöije, joka alkaa puhua ystävyyden ja ikäisensä toverin kaipuusta. Martti rakastuu.

Mutta rakastuminen ei hänelle merkitsekään silmäin tai koskettamisen pyydettä, vaan herättää hänessä kohta ajatuksen, että tuo on nyt se nainen, jonka kanssa hänen on paratiisiin astuminen, -- jonka viattomuutta hänen on varjeleminen kaikesta sydämestään, sielustaan ja voimastaan. (Jöijen on täytynyt kohta tuntea se suuri lämmönsäteily, minkä tämmöinen naiseen suhtautuminen sisältää, ja se selittää myöskin miksi Jöije puolestaan heti rakastui Marttiin).

Martti vannoo toverivalansa, ja niin alkaa tämä ihmeellinen elämäntarina: yhdessä alusta asti!

Kun nyt ajattelin läpi koko tuon ajanjakson heidän koskenlaskustaan tulipaloon asti, esiintyi minulle yhä selvempänä ja rakkaampana kuva Martista, joka "säilyttää aarrettaan".

Aivan toisessa valossa näen nyt heidän "kihlauksensa", ymmärrän hyvin miksi se oli maailman tähden tarpeellinen, ymmärrän kaikki heidän taistelunsa tuota "maailmaa" vastaan, joka ei voinut sietää heidän erikoista suhdettansa eikä hyväksyä heidän "yhdessäoloansa", ymmärrän myöskin, että vihityttäminen oli vain muodollisuutta, joka teki mahdolliseksi heidän "rakennuksensa", ymmärrän ja ihailen Martin kallionlujaa uskoa aatteeseensa, jopa pidän tavattomana onnena Jöijelle, että hän pelastui juuri tämmöiselle turvan kalliolle. Sillä tunnustaakseni minä olin ollut hyvinkin huolissani Jöijen suhteen, kun aloin kuulla hänen "kevytmielisyydestään ja vaarallisuudestaan". Oli aivan paljon seikkoja, jotka olivat kovinkin arveluttavia ainakin sen silmissä, jolle muutamat suvun perinnölliset ominaisuudet eivät olleet minään salaisuutena, ennen muuta suhteettomuus intohimon voiman ja vastustuskyvyn kanssa. Kuinka helposti olisikaan voinut tapahtua, että Jöije olisi joutunut samalle rappeutumisen tielle, ellei hän juuri sinä kesänä aivan kynnykseltä olisi palautunut Martin avulla luontoperäisen hyvyytensä ja siveytensä poluille!

Mutta toiselta puolen, niin suuressa määrässä kuin tämä katsaus Martin sieluun minulle valaisikin heidän tähänastista rakkaustarinaansa, herätti se kuitenkin paljon myöskin uusia kysymyksiä, joista pääasiallisin ja oikeastaan ainoa tähän kirjalliseen esitykseeni kuuluva oli seuraava:

Olihan ympärilläni nyt pieniä Aabeleja ja Kaineja, jotka kylläkin elävästi todistivat, että vanhempien paratiisillisen viattomuustilan portit olivat jo sulkeutuneet heidän jälkeensä. Näin ollen olisi Martin filosofian pitänyt tähän päättyä. Mutta hän olikin siitä puhunut ja koko uskonsa ilmaissut vasta tämän jälkeen, vasta kun he vertauksessa pysyäkseni -- olivat ajetut paratiisista ja muiden kuolevaisten tavalla otsansa hiessä tekivät työtä ja tuskalla synnyttivät jälkeläisensä.

Miten saattoi Martin viattomuudenusko ulottaa taikavoimansa siihenkin osaan heidän elämäänsä, missä ei enää ollut samoja paratiisillisia onnen edellytyksiä?

Jos he, huolimatta varattomuudestaan, pimentolan kylmyydestä, erillisyydestä, sittenkin olivat edelleen onnellisia -- niinkuin Martin puheista ja koko hänen olennostaankin saattoi varmasti päättää -- niin täytyy kysyä itseltään mikä oli tämän jatkuvan onnen perustuksena? Pitääkö hakea joitakin muita perustuksia, esimerkiksi heidän luonteistaan, heidän sopivaisuudesta toinen toiselleen, joista satunnaisuuksista avio-onnen tavallisesti katsotaan riippuvan? Pitääkö ajatella, että huolimatta heidän erikielisyydestään, erilaisesta kasvatuksestaan, erilaisista tottumuksistaan, ajatustavoistaan, yhteiskunnallisista asemistaan, sanalla sanoen, huolimatta siitä, että he kaikissa ajateltavissa suhteissa olivat vähimmin sopivat toisilleen kuin mitä yleensä voi kuvitella, sittenkin jossakin heidän luonteittensa pohjaominaisuuksissa oli muka jotain, mikä jollakin ihmisille tajuamattomalla tavalla teki juuri heidät erikoisesti sopiviksi toisilleen?

Jos avio-onni todella on riippuvainen tämmöisistä salaperäisistä, kokonaan ihmistahdon ulkopuolella olevista satunnaisuuksista, niin on Martin ja Jöijen onni voinut olla alunpitäen riippuvainen samoista syistä, joiden perille ei mikään tutkistelu milloinkaan voi toivoa pääsevänsä. Turhat, asiaan kuulumattomat olisivat silloin Martin kaikki madonnahaaveilut. Turhat olisivat silloin minun kaikki aavisteluni ja haparoimiseni tämän kysymyksen valaisemiseksi, turha ennen kaikkea koko tämä kirjallinen yritykseni. Niinkuin aalto, joka pitkät ajat on avomerellä koonnut voimia ja suurentumistaan suurentunut, vihdoin rannan saavutettuaan murtuu kalliota vasten, niin murtuisivat turhaan minunkin voimani, jos näkisin päähän päästyäni onnen riippuvankin salaisista sattumista.

On senvuoksi hyvin ymmärrettävää, kuinka tärkeä minun oli Marttia puhuttelemalla päästä selville hänen uskonsa suhteesta heidän nykyiseen avioelämäänsä.

Se oli kuitenkin sangen vaikeata, jopa tätä tietä peräti mahdotontakin. Martti antautui kyllä uudestaan puhumaan aatteestaan semmoisenaan, mutta heti kun lähestyin kysymystä tämän aatteen suhteesta heidän personalliseen elämäänsä, hän meni mykäksi niinkuin jonkun pyhätön edessä. Ei sanaakaan!

Minun ei auttanut muu kuin taaskin Jöijen kautta päästä Martin ajatusten perille. Ja yritykseni tässä suhteessa onkin melkein ainoata, mitä minulla oikeastaan on vielä esitykseeni lisättävää.

KULKUSTEN HELINÄÄ.

Minä olin kirjoittanut Jöijelle, että olin valmis milloin hyvänsä matkustamaan Ouluun paroonitarta hoitamaan siten antaakseni Jöijelle tilaisuutta käymään kotona asioita järjestämässä ja lapsia katsomassa.

Muutaman päivän kuluttua Jöijeltä tuli vastaus, jossa hän iloisena kertoo paroonittaren merkillisestä toipumisesta vaikean leikkauksen jälkeen. Mutta lääkärit vaativat pitempiaikaista lepoa, ja Jöije lupaakin tulla välillä kotiin käymään. Minun ei sano kuitenkaan tarvitsevan lähteä Ouluun, sillä täti ... on saapunut Helsingistä ja odotetaan vielä täti ...'nkin saapumista. He ovat luvanneet viedä äidin ulkomaille, mutta äiti on jyrkästi vastaan eikä toivo muuta kuin saavansa mitä pikimmin palata "tänne kotiin". Hän tahtoisi lähteä jo nyt heti Jöijen kanssa, mutta on epätietoista, saako lääkärejä siihen suostumaan.

Jöije lisää jälkikirjoituksena: "Ikävä, etten voi tavata Marttia; hän kirjoitti sinun kirjeeseesi olevansa pakoitettu lähtemään ennenkun minä ehdin täältä. Hän on ollut lähes puoli vuotta poissa kotoa. Sinä onnellinen, kun saat olla hänen seurassansa."

Muutamana sumuisena aamuna, kun ei voinut sanoa tuleeko pyry vai pouta, Martti todella ilmoitti aikovansa lähteä työmaalleen, vaikka olimmekin laskeneet, että Jöije saattoi juuri sinä päivänä saapua kotiin.

Minä koetin pidättää häntä ja ainakin kaikin tavoin venyttää hänen lähtöänsä, toivoen kuulevani vihdoin Jöijen kulkusten helinän ja saavani nähdä heidän kohtaamisensa, joka ymmärrettävistä syistä erinomaisesti kiinnitti mieltäni.

Ajan kuluksi tein muun muassa vielä kerran kokonaan turhan yrityksen vietellä Martin puhumaan jotain heidän avioelämästään. Sanoin: -- Esitittehän tuonoin, että miehen ja naisen pitäisi olla "yhdessä alusta asti". Tarkoititte kai: yhdessä loppuun asti. Nyt olette kuitenkin erossa jo puoli vuotta ja matkustatte työmaallenne päivää ennen vaimonne tuloa!

Martti myhäili.

-- Ennen olin voimakas: -- alkoi sieltä vihdoin tulla, -- nyt olen heikompi, täytyy turvautua ulkonaiseen.

Ja vaikeni auttamattomasti.

Minä olin hyvän aikaa taas äimistyksissäni. En ymmärtänyt mitään, vaikka olisin kuinkakin ajatellut noiden sanojen merkitystä.

-- Mitä te vihdoin tarkoitatte? -- minä kysyin tuskissani, enkä voi väittää, että olisin ollut aivan vapaa entisestä kiukustani Marttia kohtaan.

Hän vain myhäili sitäkin enemmän ja katsoi suoraan silmiini. Mutta minkäänlaisia selityksiä oli aivan turha odottaa. Hänen myhäilynsä ja tuo omituinen, kuoppainen poskien pyöristys, joka tällöin aina näyttäytyi, ja lisäksi vielä silmäkulmain kohoaminen hätää ilmaisevasti ylöspäin ikäänkuin sanoakseen: älä nyt vain lyö minua! -- kaikki tuo oli käynyt jo minullekin niin miellyttäväksi ja rakkaaksi, että suuttuminen tahtoi väkisinkin vaihtua vastakohtaansa, muuttua suutelemisen haluksi, niinkuin joskus tuntee vallatonta mutta viehättävää lasta kohtaan.

Jätin siihen viimeisetkin yritykseni.

Koska keskusteleminen oli kuitenkin välttämätöntä, jotta hänen lähtönsä myöhästyisi, käänsin varovasti puheen koskiin. En sanonut ymmärtäväni, miten koskenperkkaustöitä saattoi talvisaikaan suorittaa; aina olin ennen luullut niitä kesätöiksi.

Ja nytkös padot aukenivat!

Ihastuen siitä, että oli minun kaltaiselta naisihmiseltä kuullut niinkin ymmärtävän lauseen, hän kohta alkoi tehdä tarkkaa selkoa siitä mitä heillä siellä oli tekeillä. Hän nautti joka sanastaan. Hän piirusteli minulle heidän suunnitelmiansa. Ja kun hänen hevosensa kulkusten kilistessä tuotiin pihalle, hän pyysi minua odottamaan, meni itse ulos, ja minä näin ikkunasta, kuinka hän riisui kuolaimet hevosen suusta, pani riimun päähän ja sitoi riimunvarren renkaaseen. Sitten nouti hän kiiruusti tallista suuren tukullisen heinää hevosen eteen, ja koko olennosta kaiken aikaa näkyi, että yhä vain mietittiin miten selittää minulle koskiasioita.

Hyvä on, ajattelin, nyt minä sen myöhästytän!

Heinänroskat yltään karisteltuaan hän ilmestyi jälleen sisälle ja alkoikin kohta laajalti selittää perkkaus-asioita.

Työ kävi Martin oman suunnitelman mukaan. He eivät ottaneet kiveäkään puheenalaisesta koskesta, se sai juosta vanhaan tapaansa, mutta he kaivoivat kokonaan uutta uomaa kosken viereen, ja se työ oli talvella sopivinta. Kuivauskustannukset olisivat kuitenkin nousseet niin suureksi, ettei kunnan ja valtion avustus olisi lähimainkaan riittänyt, ellei Martti olisi keksinyt laitteita, joiden avulla kävi päinsä kosken omaa voimaa käyttäen syöttää löysempiä maakerrostumia jokiveden poiskuljetettavaksi ja nostaa irtiammutut kivilohkareet kuivan uoman pohjasta.

Jotakin tuollaista hän minulle selitteli, ja vielä paljon muuta, jota en tarkalleen kuunnellut. Hän taisi sanoa katuvansa, ettei ollut käyttänyt nostettuja kiviä uoman seinämien tukeiksi, jolloin kaikki pelko, että vastainen vahva virta syövyttäisi uusia mutia pohjaansa ja uoman tukittuaan palaisi jälleen vanhaan väyläänsä, olisi ollut turha. Voi sentään olla, että puhun pötyä ja että hän tarkoitti jotain muuta.

Syy miksi en kuunnellut häntä oli se, että hänen puhuessaan ajattelin omiani.

Ajattelin, kuinka erilainen sentään miehen rakkaus on verrattuna naisen rakkauteen! Tuossa puhuu Martti ja jokaisesta hänen sanastaan hehkuu sellainen innostus, että sen voi varmuudella sanoa työntävän kaikki muut mielenkiinnot syrjään. Ei mikään muu asia voi tämän taivaan alla enää olla hänelle yhtä tärkeä kuin kysymys hänen koskestaan ja sen onnellisesta suistamisesta uuteen uomaansa. Mitä hänelle on Jöije noiden koskien rinnalla? Ja jos on yhtä paljon, niin Jöije saa siis tyytyä tasajakoon. Miehen mielenkiinto on jaollista. Naisen ei ole. Jos nainen rakastaa miestä, niin hän rakastaa kokonaan, jaottomasti, ja kaikki mahdolliset mielenkiinnot johtuvat hänellä vain tästä ainoasta pää-mielenkiinnosta, muita lähteitä ei ole. Vai kuinka minun pitäisi ajatella Jöijeä? Onko hän mitenkään mielenkiinnoista köyhä, epälahjakas? Jospa ajattelisimme, että hänelläkin olisi jokin toinen mielenkiinto, joka vaatisi häntä olemaan -- sanokaamme Helsingissä, esimerkiksi suuria soitannollisia lahjojansa kehittääkseen, ja jonka kanssa Martin vuorostaan pitäisi käydä tasajakoon. Mutta ei, Jöije unohtaa Martin tähden kaikki mielenkiintonsa, hänellä ei ole mitään muita mielenkiintoja kuin Martti ja kaikki mikä Martista johtuu: elämä pyryjen ja pakkasten keskellä. Jöije aina "tahtoo syvimmin mitä Martti tahtoo". Mutta Martti tahtoo nytkin syvemmin päästä jälleennäkemään koskensa uomaa, kuin tavata Jöijeä, jonka hän tiesi kirjoittaneen minulle: onnellinen sinä, kun saat olla hänen seurassansa!

Näistä ajatuksista herättyäni huomasin Martin herenneen puhumasta. Hän oli kaiketi pannut merkille, ettei tuo puheaine enää huvittanut minua. Minun oli sentään vähän kömpelöä enää virittää samaa keskustelua, ja sanoin senvuoksi, että mielestäni olisi paras jäädä päivällistä syömään.

Hän vastasi pyytäneensä eväitä rekeen. Ja rupesi nousemaan ikäänkuin lähteäkseen.

Silloin minä -- yhä noissa myöhästyttämisen aikeissa -- rupesin puhumaan laajalti uudemmasta ruotsalaisesta kirjallisuudesta, jonka aineen tiesin aina suuresti kiinnittäneen Martin mieltä. Toin esille mukaan ottamiani kirjoja ja aloin niitä selostella, pyytäen häntä sillä välin avaamaan paperiveitsellä paksuimman niteen lehtiä.

Hän alkoikin tehdä työtä käskettyä, silloin tällöin innokkaasti pysähtyen jotakin sivua lukemaan.

Mutta keskustelemisesta ei tahtonut tulla totta, ja aivan pian olin vajonneena yksitoikkoiseen saarnailemiseen, tämän tästä saaden panna merkille kuinka Martin sievät sieraimet kalpenivat, leuvat jännittyivät ja vettä kihosi silmiin, hänen yrittäessään salata haukotustaan.

Vihdoin hänen täytyi oikein nousta kävelemään karkoittaakseen uneliaisuutensa.

Sumu oli sillävälin hälvennyt ja samassa kirkas auringonpaiste valahti huoneeseen, äänettömällä taiallansa tuossa tuokiossa muuttaen koko maailman ja ihmisten mielet. Taivas sinersi syvimpäänsä, hanget loistivat valkeintansa, ja huoneessa alkoivat elää verhot ja uutimet ja uunin kaakelit ja pöydän pinta ja pienimmätkin esineet piirongeilla. Viheriävarpunen alkoi laulaa kohti kurkkua jossakin toisessa huoneessa, lapset juoksivat meluten pihalle, hakojen hakkaaja jo hoilotteli tarhassa ja navetasta kuului karjakon korkeankimakoita luirutuksia. Kuinka saattaakaan niin peräti äänettömällä välähdyksellä noin äänekkään riemuisan elämänilon synnyttää!

Mutta jotain tässä olikin enemmän kuin tavallista auringonpaistetta. Minunkin sydämeni alkoi suorastaan ilosta hyppiä. Jokin aavistus täytti mieleni. Näin suuren ilon synnyttyä oli aivan mahdotonta, ettei Jöije samassa aja pihalle.

Ja Martti, mitä hän teki?

Hän oli seisonut pihanvastaisella ikkunalla tähystämässä lakeuksille, silloin kun aurinko alkoi paistaa. Mitä hän sieltä muuta näki kuin valkeita lakeuksia, en tiedä. Mutta kun hän kääntyi kohti minua, olivat hänen kasvonsa muuttuneet niinkuin kaikki muukin maailma.

Hän oli hauskasti punastunut. Mutta puna ei ollut tavallista hämmästyksen tai nolouden punaa, vaan jotain tuoreen elämänvoiman hehkua. En ikinäni ole nähnyt niin kaunista väriä ihmiskasvoilla! Hänen nuorekkaan vartalonsa ryhti oli vielä entistäänkin miehekkäämpää. Entä silmät! Niihin oli ties mistä taivaista laskeutunut sellainen eloisuus ja taika, että minun täytyi tuijottaa häneen kuin johonkin outoon uuteen ihmiseen. Silmäin tavallinen sini oli antanut sijaa melkein kokonaan silmäteräin mustuudelle ja ilme käynyt omituisen avonaiseksi, välittömästi sieluun aukenevaksi.

Oi jospa Jöijeni olisi nyt tullut ja nähnyt hänet tällaisena! Ja jospa minä olisin nähnyt Jöijen lentävän hänen syliinsä ja heidän puristuvan toisiinsa ja taas unohtavan läsnäoloni niinkuin silloin ... silloin pimeänä tulipaloyönä!

Ennenkun ehdin ihmetyksistäni ja ihastuksistani selviämään ja mitään virkkamaan, lähti hän jotain sanoen ja päätänsä nyökäyttäen huoneesta. Kuulin hetken aikaa hänen askeleitansa eteisessä, sitten ne vaikenivat. Liekö mennyt ulos.

Samassa kuulen kulkusten helinän pihalta.

"Nyt, nyt Jöije saapuu", ajattelen ja riennän ikkunalle.

Mutta ei. Ne ovatkin Martin varsan kulkuset.

Hän on istuutunut rekeen, saanut vällyt jalkoihinsa ja ajaa pihasta maantielle kääntyen itäpohjoiseen suuntaan. Taivaansini välkkyy, lakeudet loistavat, tuhannet auringot kimmeltävät hankien pinnoilta ... ja tiukujen kilinä etenee, etenee...

Minä en kauaksikaan aikaa ehtinyt istahtaa ajatuksiani kokoomaan Martin äkillisen lähdön ja onnistumattomien myöhästyttämisyritysteni johdosta. Ovi paiskautui auki ja lapset ryntäsivät meluten huoneeseen lumisine jalkoineen, päällysvaatteet yllä ja pienet lapiot käsissä.

Ja niine lumineen suoraan minun syliini!

Ei niin että sylistäni olisi haettu hetken tyyntä rauhaa korvaukseksi äidillisen hellyyden pitkälliselle kaipuulle. Vaan he puhuivat huutaen jotakin yhteen ääneen ja sekamelskaan. Ja polvilleni päästyä heti kapusivat pystyyn, yrittäen toinen toistaan ylempää ikkunasta tirkistämään. Pienin alkoi kiivetä tuolin selustalle ylimmäksi päästäkseen, joten toisella kädelläni sain pidellä häntä tasapainossa toisen tukiessa polvillani seisojia, enkä nähnyt mitään, kun heidän välitsensä koetin minäkin tirkistellä ulos.

Vihdoin aloin saada vähän selvää heidän puheistaan.

-- Tuolla, tuolla, -- he huusivat, -- katsokaa tuonne, tuolla tulevat! -- Ja polveni saivat tuta ankaroita riemun polkaisuja.

-- Mikä siellä tulee? -- minä koetin kysellä. He selittämään yhteen ääneen:

-- Äiti tulee ... isä sanoi: menkää tätin luo katsomaan, täti nostaa korkealle...

Nyt muistin, että piha-ikkunasta näkyy navetan katon ylitse todella hyvin pitkälle maantietä länteenpäin, kun se vähitellen ja mutkitellen laskeutuu jokilaakson lakeuksille, käyttääkseen joen jäätyneitä kohtia talviaikoina.

Minä suljutin lapset nopeasti alas, jotka itsekin jo kiirehtivät takaisin pihalle, nousin, katsoin pihaton katon ylitse: oikein, oikein! tuolla tulee kuomureki pienenä pilkkuna valkealla lakeudella.

Tavallisissa oloissa olisin lasten mukana ja heidän hurjaan iloonsa osaa ottaen rientänyt maantielle vastaanottamaan tulevia. Mutta nyt melkein unohdin kuomureen lähestymisen, mieleni ollessa kokonaan kiintyneenä Martin ihmeelliseen lähtöön.

Hän siis tiesi Jöijen tulon, hän oli nähnyt kuomureen seistessään ikkunan luona. Siitä hänen poskiensa puna, siitä palo hänen silmissänsä!

Mitä ihmeitä tämä on? minä ajattelin. Ja ajattelin jos johonkin suuntaan voimatta päästä mihinkään tulokseen. Mietteissäni milloin kävelin edestakaisin huoneessa, milloin istahdin raukeana ja kykenemättömänä arvoitustani selvittämään.

Minä aukaisen ikkunan tuuletuttaakseni huoneen Jöijen tuloksi. Raikas pakkas-ilma puhaltaa sisälle synnyttäen ikkunassa kylmän tuoksuvaa höyryä! Ja jo kuuluu Jöijen kulkusten kilinä ... kaukaa, kaukaa...

Jo heittää mullanajaja kuormanpurkauksensa kesken ja menee vanhimpaa poikaa kädestä pidellen maantielle katsomaan. Poika vetää miestä kiirehtimään. Mies nauraa ja myönnyttelee.

Jo tulee karjakko pihatosta, sieppaa nuorimman syliinsä ja juoksee tielle. Talon koko väki on pihaveräjällä, valkoinen lappalais-Halli ensimäisenä jököttää lumella, länteen kääntyneenä, korvat höröllä.

Ja jo helisee lähempää... Hanget kimaltelevat... Kaksi harakkaa lentää räkättäen peltojen ylitse ... mutta muuta ei enää ehdi tapahtua. Nyt on helinä jo tuossa nurkan takana.

Ja nyt he jo ajavat nurkan takaa näkyviin. Jöije huiskuttaa nauraen kättä tervehdykseksi pihallaolijoille. Poika on kiepsahtanut kuskipukille ja saanut vanhalta isännältä ohjat käsiinsä, tyttö pysyttelee jalat hajalla jalaksilla, nuorin on heiskautettu Jöijen syliin.

Prruuu...!

Ollaan pihalla.

Ja mitä näenkään! Kuomujen pimeästä, syvältä Jöijen vierestä, puolimakuulta hymyilevät paroonittaren hyväntahtoiset, vanhentuneet kasvot! Saanut siis tahtonsa perille ajetuksi, päässyt takaisin kaivattuun "kotiinsa" pimentolan maille!

Nyt en voi enää hillitä itseäni, vaan riennän minäkin ulos syleilemään rakastettuja ihmisiä.

Tervehdysten jälkeen ovat ensimäiset sanani Jöijelle:

-- Kuinka ikävä, että Martti ennätti juuri lähteä!

Mutta vastoin kaikkia odotuksiani ei vähinkään pilvenvarjo hetkeksikään pimitä Jöijen kasvoja. Päinvastoin, eloisa punastus sävähtää hänenkin poskilleen, ja minun kummastukseeni hän vain naurahtaa ja iloisesti nyökäyttää päätänsä, ehkä vain entisestäänkin riemastuneempana hyökäten lapsiansa puristelemaan.

Mitä tämä on? Mitä tämä on? -- toistin itsekseni toistamistani.

SULKUMERKKIEN VÄLISSÄ.

Voi kuinka haluttaisi kuvata noiden kolmen kotiin paluuta! Kertoa miten Joosef Leppänen kunnioittavimmalla hellyydellä ja kainaloista kannattaen taluttaa heikkoa paroonitarta pihalta ylös kuistinrappusia, miten he kahvia juodessamme suurimmalla arvonannolla kohtelevat toisiansa, kumarrellen toisilleen ja pitäen visusti huolta, ettei vain mitään puuttuisi mitä kahvinjuontiin kuuluu! Mainita tunteistani, kun näin nuo kaksi niin luottavassa seurustelussa ja niin peräti kunnioittavassa suhteessa toisiinsa, ja samalla muistella miten juuri sama Joosef Leppänen ennen muinoin tuskaili paroonittaren parkettipermannolla, -- kun muistelen miten paroonitar ei voinut pakottautua talonpoikaiseen seuraan, ja nyt päivä päivältä yhä selvemmin näin kuinka syvästi sama ihminen oli jo kiintynyt Pohjolan talviseen rauhaan, kuinka hän jo ihaili talonpoikaisen elämän hurskautta, ymmärsi heidän tapojensa sisällistä hienoutta ja rakasti heidän seuraansa. Jos minulle ennen aikaan olisi ennustettu mitä mahdottomuuksia tahansa, olisin niihin uskonut ennemmin kuin siihen, että paroonitar tulee kerran asumaan 65:llä asteella pohjoista leveyttä, Leppästen talon vanhanrakennuksen puolella, ja harmaapäisenä mummona, tyytyväisyyden hymy huulilla istumaan Magdaleena Leppäs-vainajan vanhassa punertavassa keinutuolissa, tuvan niukassa valaistuksessa parsien poikasten sukkia! Niin muuttuu maailma!

Mutta mitä nämä kuvaukset minun kertomukseeni kuuluvat, kun sen puitteisiin ei enää tahdo mahtua edes kuvaukset Jöijenkään jokapäiväisestä olosta ja elämästä täällä Pohjolan kultaisessa kodissa. Niistä on minun toki kaikkein vaikeinta luopua, enkä minkään taiteellisuuden vaatimuksien vuoksi luopuisikaan, mutta tunnen selvään, että nuo kuvaukset eivät voi viedä minua lähemmäksi kirjani tarkoitusperiä. Ja se on tässä ratkaisevaa.