Part 10

Matala, valkoinen päärakennus punaisen piharakennuksen ja aittain neliössä, hankiin uppouneina. Kaivonvintti vain ilmassa selkä valkoisena.

Punaisessa piharakennuksessa on valoa, joka himmeästi loimuten paistaa huuruisten, uutimettomien lasien läpi pimeälle pihalle.

Hevosemme kahlaa päärakennuksen portaan eteen.

Nousen kangistuneena reestä, koputtelen, retuuttelen ovea, -- ei vastausta. Koko talo on kuin kuollut.

Sillä aikaa on kyytimieheni ajanut piharakennuksen eteen ja kaiketi ilmoittanut vieraitten tulon, koskapa porstuan ovelle tussahtaa avopäin joku mies ja pari piikatyttöä, kohta häipyen takaisin pimeyteen.

Minä kahlaan reen avaamaa väylää myöten piharakennukselle.

Hapuroin pimeässä porstuassa, löydän tuvan oven kahvan, aukaisen.

Vastaani lehahtaa lämmin ilma. Tuli loimuaa avonaisessa takassa, valaisten suuren tuvan.

Aikuiset olivat kaikonneet mikä minnekin, tytöt jättäen rukkinsa ja miehet veistoksensa. Pankon ääreen olivat jääneet vain lapset seisomaan, silmät pyöreinä kivettyen paikoilleen: poika, noin kuuden vuoden ikäinen kiharapää, seisoi jalat harrallaan, rohkeasti, suoraan minuun katsoen, odottaen jotain selittäviä sanoja tai toimenpiteitä hämmästyttävän ilmestymiseni johdosta, -- toisella puolen pankkoa töllisteli tyttö, ehkä neljän vuotias, kädessä pidellen suurta lusikkaa, jolla oli takonut pankon kiviin, mutta joka nyt oli yleisen äimistyksen vuoksi liikkumattomaksi pysähtynyt. Hänen turviinsa oli paennut noin kaksivuotias vesa, en tiennyt poikako vai tyttö, molemmat maidonvalkeita, kiharattomia pellavapäitä.

Katson poikaa ja minut valtaa samassa hetkessä tuo omituinen elämänhalun tunne, jota olen kokenut Jöijen seurassa. Jokin minussa värähtää, joka on sanomatonta, selittämätöntä iloa, huolien pakenemista, auringon nousua, kevään puhallusta, kun äkkiä näen pojan kasvoissa Jöijen tutut ilmeet, saman poskenpyöristyksen, saman suunaukenemisen, samat nauramaan valmiit silmät.

Minä kumarrun lapsia kättelemään, ja mitä näenkään! Tytöt ovat Jöijen tyttöjä, ilmeisiä Jöijejä kumpikin! He antavat minun vapaasti puristella heitä rintaani vasten ja heitä retuutettaessa herkeämättä katsovat ihmetellen silmiini.

-- Missä äiti on? minä kysyn tytöltä ruotsiksi.

Lapset katsahtivat toisiinsa ja naurahtivat keskenään.

Poika osaa ruotsia ja minä saan tietää, että äiti ja mummo ovat lähteneet Ouluun, että isä on poissa ja Liisa (?) on navetassa.

Sopimattomampaan aikaan en olisi voinut saapua!

Karjakko palaa navetasta kiulut ja maitohinkit käsissä.

Mitä ystävällisin vastaanotto. Hinkit ja kiulut soluvat heti lattialle, minut osoitetaan paremmalle puolelle valkoiseen päärakennukseen. Pihalumiin on ehditty luoda polku, portaat laastu, valot sytytetty. Seurakseni saapuu "Liisa" valkoinen esiliina yllä, pää siististi suittuna. Hän on ruotsalainen.

Nyt saan kuulla, että nuori isäntä on koskenperkaustöissä joen latvapuolella, että paroonittaren oli tavannut ankara tauti, umpisuolen tulehdus, ja että lääkäri oli käskenyt viipymättä viedä kaupunkiin leikattavaksi. Vanha isäntä ja nuori rouva olivat lähteneet viemään.

Minä olin pahimmassa pyryssä sivuuttanut suuren kuomureen juuri Oulusta lähdettyäni!

Ajatuksissani ja tunteissani nousi suuri sekamelska. Lasten aurinko laski uudestaan, kevät pakeni ja jäätävät hanget peittivät jälleen maailmani. Näen armaan Jöijeni lumikinoksien keskellä taivaltamassa kuolevan äitinsä seurassa, tuska sydämessä kuolevan tähden, tuska yksinjääneiden lasten tähden! Ja minun mielessäni herää niinkuin usein ennenkin synkkä kapinallisuus kohtalon herraa kohtaan. Miksi aivan kuin tahallaan syytää onnettomuutta niille, jotka kuitenkin harrastustensa ja pyrkimystensä puolesta ovat tavallista tasoa paljon ylempänä? Miksi ensin tuo tulipalo, joka hävitti heidän rakennuksensa ja pienen pääomansa? Miksi sitten nuo hirveät tulvat, jotka kahtena vuotena peräkkäin turmelivat Martin ensimäiset kylvöt ja saattoivat heidät entistäkin vaikeampiin ahdinkoihin? Miksi ylimalkaan koko tuo Pohjan perille ajautuminen, eteläkukan sulloutuminen lumiin? Miksi sairastuu äiti juuri Martin poissaollessa? Miksi pyry, hirvittävin mitä milloinkaan olen nähnyt, raivoaa juuri niinä vuorokausina, kun Jöijen on saatettava kuoleva äitinsä sairaalaan?

Onko tämä olevinaan jotakin rangaistusta heille kohtalon puolelta? Mistä rangaistusta? Siitäkö että he lapsellisuudessaan uskalsivat luulla olevansa kaksi onnellista, joiden vertaista maailmassa ei vielä milloinkaan ollut elänyt, että he todella uskalsivat luulla paratiisillisen autuuden olevan maan päällä mahdollisen? Siksikö heille nyt on oikein kouraantuntuvasti osoitettava, kuinka suurta harhaluuloa sellainen kuvittelu on? Paratiisin onnesta suoraan tulipaloihin, pyryihin, tuhoaviin tulviin! Se muistuttaa todella Eedenistä ulos-ajoa ja vanhaa kirousta: otsasi hiessä pitää sinun työtä tekemän!

Heidän lapsellinen viattomuuden valansa tuli rikotuksi ja he muuttuivat tavallisiksi kuolevaisiksi, se on totta. He eivät voineet enää sanoa rakkaudestaan: "se on jotain erikoista, jota ei ole vielä milloinkaan maailmassa ollut". Mutta tässä pettymyksessään luulisi heillä olleen jo kylläksi rangaistusta. Jos sitävastoin heidän korkuisiaan ihmisiä on edelleen rangaistava Eedenistä-ajon kirouksella, niin mihin rangaistuksiin pitäisikään joutua keskitasoon kuuluvien tavallisten syntisten?! Varmaan ei oikeudenmukaisuus sallisi valon eikä onnen päivän koittavan yhdenkään ihmislapsen ylitse. Nyt sitävastoin näemme, että kaikellaiset pikku porvarit, ketterät liikemiehet, kauppamatkustajat ja muut sellaiset jokapäiväiset ihmiset, jotka eivät suinkaan ole minkään viattomuudenvalojen sitomia, eivätpä ota tunnustaakseen edes aviollisen uskollisuusvalan pätevyyttä, saattavat koko ikänsä säteillä tyytyväisyyden ja ilon onnea, sillä heidän talonsa eivät ole milloinkaan palaneet, tulvat eivät ole heidän viljojansa hävittäneet, heidän äitinsä eivät ole sairastuneet umpisuolentulehduksiin tai leikattaviksi vietäessä pyryihin paleltuneet. Missä on siis oikeudenmukaisuus?

Kun seuraavana aamuna heräsin ja muistin olevani lähellä pohjoista napapiiriä, hämmästytti minua taivaansinen ihmeellinen kirkkaus, joka vuoteeseeni näkyi ikkunalasin jääkuvioiden välitse. En vielä ikinäni ollut nähnyt niin kuultavan syvää sineä ja tavallisissa oloissa olisin ruvennut ihastelemaan sitä. Mutta nyt jatkuivat vain illalliset ajatukset. Ja saattoiko niiden yhteydessä olla mistään ihastuksissaan!

Aurinko ei ollut vielä läheskään noussut, mutta sen säteet vallitsivat taivasta. Kello oli jo kuitenkin 9. Minä pukeuduin.

Seisaaltani näin huurukukkain välitse mahtavan lumilakeuden, jonka kaukaiset metsät jo punersivat aamunkoissa. Melkein ikkunaini alla juoksi vuolas virta mustana lumisten äyräittensä keskellä. Se oli sulana monin paikoin etempääkin, joten juoksu näkyi pitkälle lakeuteen. Ja nyt jo lumetkin punertavat korkeammilla paikoilla, samoin sumu, joka nousee metsien eteen.

Hiljaisuus, rauha, puhtaiden värien ihana sopusointu...

Mutta mitä varten nämä ihanuudet, kun mieltä kuitenkin järkyttävät sisäiset levottomuudet ja onnettomuuksien paino! Mitä varten tuo taivaan sini pyrkii sieluun aivankuin korvatakseen ihanuudellaan kaikki ihmissurut ja kuitenkaan voimatta mitään tapahtumattomaksi tehdä ja mitään oleellisesti muuttaa. Onko ihmissielussa todella jotain vastinetta sille, semmoista, mikä voisi tuohon huolettomaan sineen yhtyä ja jollakin ihmeellisellä havahtumisella todella puhaltaa olemattomiksi kaiken surun?

Näitä ajatellen läksin huoneestani ihmisiä tavoittelemaan.

Martti oli juuri saapunut kotiin. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt toimittaa sanoman kirkonkylään vietäväksi ja sieltä Ouluun lähetettäväksi: "Neiti Kahila täällä. Kaikki hyvin."

Tapasin hänet juuri tulemasta turkit yllään vierashuoneeseen.

Pakkasen terve puna oli vielä hänen poskillaan ja ulkoilman raikkaus tuli hänen mukanansa huoneeseen, kun hän ilosta kyyneltyvin silmin kiirehti minua tervehtimään. Hän tuntui minusta entistä ryhdikkäämmältä ja kookkaammalta pitkävartisissaan ja sarkavaatteissaan. Vartalo oli hauskasti ojennuksissa ja pää koholla, ikäänkuin kaikkien jokapäiväisyyksien yli nähdäkseen esteettä elämän pääasiat. Mutta hänen myhäilynsä oli tuota vanhaa tuttua, kun hän kätellen minua sanoi:

-- Saanko kertoa jotain hyvin lapsellista?

Minä vastasin:

-- Se on kaiketi myös jotain hyvin hauskaa, koska tilanteesta huolimatta näytätte noin iloiselta.

Martti ei huolinut ottaa vastaan vanhaa taisteluhansikastani ja jatkaa entisiä kinastelusuhteitamme, vaan sanoi vilpittömästi:

-- Kotimatkalla minulle tapahtui jotain perin harvinaista: rupesin tuskissani rukoilemaan. Olen kyllä kuullut teosoofeilta ja lukenut modernista teologiasta, että pyyntörukoukset ovat voitettu kanta. Ja täytyy itsenikin myöntää, että hyvin ymmärrän niiden loogillisen mahdottomuuden, mutta joskus ei välitä edes logiikasta. Rukoilin, että tapahtuisi jotain joka lieventäisi, helpottaisi... Olin saanut sähkösanoman tapahtumasta ja Jöijen matkasta. Oli hirmuinen pyry... En voinut mitään ja rukoillessani selvään tunsin, ettei itse taivaskaan voi keksiä mitään apua Jöijelle ja mammalle. Mutta olisinko parhaallakaan ajattelemisella voinut keksiä mitään toivottavampaa kuin että Te tulisitte! Voitte kuvitella riemastustani kun ajoin pihaan ja kuulin asian. Se on paras lohdutus Jöijelle ja mammakin ehkä paranee sanomani saatuaan.

Martin kertomus liikutti minua syvästi.

Ei siksi, että muistin kohtaloa vastaan kapinalliset ajatukseni ja nyt näin kohtalon heittäneen minut tänne vain Martin rukouksen täyttymykseksi.

Ei myöskään siksi, että hänen ilonsa tuloni johdosta olisi kutkuttanut itserakkauttani.

Vaan siksi, että nyt ensikerran näin kuinka syvästi Martti rakastaa Jöijeä.

Tämän jälkeen en kaivannut enää mitään todistuksia siihen.

Suuri huolettomuuden riemu tarttui nuoresta Martista minuun. Ja niinpä todella taivaansini löysi vastineensa ihmisestä.

Välimme Martin kanssa muuttuivat tästä hetkestä peräti. Me saatoimme vapaasti katsoa toisiamme silmiin.

Ja aivan itsestään avautuivat minulle Martin sydämen syvimmät salaisuudet.

FILOSOOFI.

Monesta ennakkokäsityksestä, jotka olin tietämättäni luonut tarpeeksi tuntematta Marttia, sain nyt uuden tuttavuutemme alkaessa luopua. Niinpä siitäkin, ettei hän muka ollut mikään filosoofi.

Hän oli filosoofi, niinkuin koko meidän suomalainen rotumme. Vieläpä siinä suhteessa aivan tyypillinen filosoofi.

Suomalaistyyppiseksi voi sanoa sellaista filosoofia, joka perustaa ajatusrakennuksensa pelkästään vain omiin ongelmiinsa eikä mihinkään tieteen saavutuksiin. Hän saattaa seurassa olla hyvin vaitelias, jopa näyttää niinkuin ei ymmärtäisi sanaakaan siitä mitä puhutaan. Mutta annappas että joku sana osuu hänen omaan ajatuspiiriinsä! Kohta hän elpyy ja hänen mietteittensä syvyydet kumpuavat ilmoille niinkuin kirkas lähde maan povesta. Silloin vaan ota vaari äläkä häiritse häntä, älä käännä suuntaa, älä kosketa, älä lausu epäilyksiä, älä väitä vastaan. Se on arempi kuin yölintu, joka suhahtaa ohitsesi ennenkuin ehdit kääntyä sitä katsomaan. Se on niinkuin vastapuhjenneessa koivikossa tuulensipinä, jota kuulet vain äänetönnä ollessasi. Se on kuin syksyinen kiiltomato, joka paistaa vain pimeässä, tai niinkuin suuri tähtitaivas, joka sammuu lyhdyn valossa.

Kokemuksesta tiesin, ettei Martin kanssa saa väitellä, jos mieli päästä hänen ajatusjuoksunsa perille. Ja ken on tottunut olemaan nuorempiensa opettajana tai tavalla tai toisella ohjaamaan heidän ajatuksiansa, hänen ei tarvitse yritellä loihtia esille Marttien sisäistä maailmaa, kyllä se jää häneltä suljetuksi.

Nytkin kun olimme kolmatta viikkoa vain kahden kesken hiljaisessa maatalossa lumiarojen keskellä ja pakostakin jouduimme usein jutteluihin toistemme kanssa, en malttanut noudattaa välttämätöntä väistyväisyyttä, vaan huomautuksillani useimmiten liian myöhään älysin katkaisseeni alkaneen aukeamisen.

Vasta aivan viime päivinä ennen Jöijen palaamista näytti kuin olisin vihdoin onnistunut niin pidättäymään omien ajatusteni asiaan sekoittamisesta eli toisin sanoin tekeytymään niin näkymättömäksi, jopa kokonaan olemattomaksi, että vihdoin sain todistaa aamun sarastuksen ja lopuksi itse auringon nousun.

Se tapahtui näin:

Minä katselin Gustave Dorén kuvaraamatusta Neitsyt Maarian piirustusta ja sen johdosta meillä syntyi keskustelu Jumal-äidin todellisuus-pohjasta, jota kysymystä muuan uusteoloogeistamme oli äsken käsitellyt antaen tuolle raamatunkertomukselle jonkun verran legendamaisen värityksen.

Martti, joka seisoi vieressäni, koputti etusormensa nivelluulla kuvaan ja sanoi:

-- Tuossa on ainakin minun uskoni.

Minä oikein säikähdin, että mitähän sieltä nyt tulee! Ensimäinen ajatukseni oli, että Martti oli kenties juuri noiden ihmeellisesti valitsemiensa kirjain ja omaperäisten lukujensa tietä joutunut katolilaisen vaikutuksen alaiseksi.

-- Onko hän teille "beatissima virgo"? Madonna? minä kysyin hämmästyneenä katsoen häneen.

-- Ei niin, ei niin, hän sanoi, vaan niin, että naisen viattomuus on aina ollut miehen ihanne ja on vieläkin.

En tiennyt purskahtaako nauruun vai vihastua. Sydämistymisen vuoksi en ainakaan mitään luonnollista naurua saanut aikaan. Harvoin onkaan Martti minua niin kiukuttanut kuin tämän sanottuaan, ja vähän vanhempi lukijoistani voi hyvin ymmärtää syyn siihen. Olihan koko tuo madonna-aate perin voitettu kanta jo naiskysymyksemme kukoistuskaudelta asti, joka oli alkanut Ibsenin ja Björnsonin suurenmoisesta omientuntojen herätyksestä. Tuli paljastetuksi tuon ihanteen tekopyhyys ja naurettavuus. Ajan perimpään tietoisuuteen painui silloin kumoamattomana selviönä, että mieheltä oli vaadittava jotakuinkin samaa kuin vaadittiin naiselta, toisin sanoin, että jos ehdoton kieltäyminen oli kohtuuton vaatimus mieheen nähden, niin se ei voinut olla kohtuullisempi naiseenkaan nähden. Siveellinen mittapuu tuli samaksi sekä miehelle että naiselle, ja tämä se kaatoikin "madonnan".

Ja nyt tulee joku Martti ja puhun taas madonnasta aivan kuin ei olisi ilmoisna ikänä sanaankaan kuullut 80-luvun suurista aatemullistuksista! Madonna miehen ihanne! Voiko päästää itsestään mitään sen vanhoillisempaa! Mutta vanhoillinenhan Martti oikeastaan olikin mielipiteiltään; useat muutkin uudemman ajan virtaukset näyttivät kulkeneen hänen ohitsensa mitään jälkiä jättämättä, hänen vain itsepäisesti kaivellessa tuhannen vuoden vanhoja kirjoja, joita ihmeellisellä tavalla sai ties mistä kulloinkin esille ongituksi.

"Ettekö siis tunne minkäänlaista vastenmielisyyttä sellaista tekopyhää naisellisuutta kohtaan, joka karttaa toista sukupuolta oman neitseellisyytensä säilyttämiseksi? Eikö teitä inhota ulkokultaiset pappilanneidit? Oletteko todella ajasta niin jäljellä, että saatatte ihannoida yksipuolisesti vain _naisen_ viattomuutta? Mitkä ovat oikeastaan vaatimuksenne miehiin nähden? He saavat kaiketi elää niinkuin tahtovat, kunhan säilyttävät uskonsa madonnan hurskaaseen sukupuolettomuuteen!"

Tätä kaikkea minä kuitenkin vain _aijoin_ sanoa Martille. Sillä juuri kun olin antamaisillani kiukkuni purkautua näihin mitä sapekkaimpiin huomautuksiin, läimähti äkkiä mieleeni, että nyt jos koskaan pitäisi toteuttaa tuo täydellinen syrjään väistyminen, jottei Martti panisi taas suutansa auttamattomasti tuppeen, minkä jälkeen tavallisesti oli enää peräti mahdotonta saada hänen puheliaisuutensa sulkuja auki. Purasin siis huuleeni ja vaikenin aivan viime hetkessä.

Vaikka pidättymiseni kiukun purkauksesta oli minulle sanomattoman vaikeata, hengähdin kuitenkin ynseyden mielestäni ja aivan toisessa sävyssä kaikkien vastaväitteiden asemasta lausuin mitä säyseimmällä äänellä:

-- Saattaahan tuossa uskossanne olla paljon kaunista, tuossa hennossa, koskemattomassa naisellisuuden aatekuvassa, ja sitä enemmän kaunista mitä aatteellisempi kuva vain on.

Martti oli hyvän aikaa vaiti. Vastoin odotustani ei lause ollutkaan hänelle mieleen, ja hän näytti punnitsevan, kannattaako antautua enempiin selittelyihin.

Minun olisi kai ollut paras olla kokonaan vaiti.

Puhuimmekin välillä hetkisen koskenperkauksista ennenkuin Martti ikäänkuin keskustelumme päättäjäisiksi ohimennen palasi keskeytyneeseen aineeseen.

Ei hän sanonut tarkoittaneensa ollenkaan mitään aatekuvaa, vaan että todellisen nykyaikaisen naisen oli säilytettävä viattomuutensa.

Tämä oli toki jo liikaa! Tuossa puhuu mies viattomuuden säilyttämisestä ja itse on kuitenkin olemassa vain siksi että viattomuutta ei ole säilytetty! Tunsin kovasti punehtuvani pelkästä kiukusta. Olisin halunnut hieroa näppieni välissä olemattomaksi koko miehen, niin hän minua sinä hetkenä harmitti.

Mutta vieläkin osasin pidättyä, vaikken pystynytkään enää mitään säyseätä myönnytystä itsestäni esille pakottamaan. Olinhan vain vaiti.

Ja tarpeeksi kauan vaiti oltuani Martti todella jatkoikin:

-- Enhän minä mitään madonnaa meinaa... Hän sanoi tämän ikäänkuin vain omissa ajatuksissaan kumoten mahdollisia vastaväitteitäni, katsahti sitten iloisemmin minuun ja jatkoi:

-- Yhdessä miehen ja naisen olla pitää.

-- Niinkuin Aadam ja Eeva paratiisissa? -- en malttanut olla pisteliäästi kysäsemättä.

Mutta Martti ei ottanutkaan sanojani pistokseksi, vaan ilostui niistä aivan kuin olisi huomannut minun vihdoinkin ymmärtäneeni hänet.

-- No aivan -- kiirehti hän myöntämään, -- juuri niinkuin Aadam ja Eeva yhdessä alusta asti, eikä nainen saa kieltää ... mutta miehen tulee säilyttää hänen koskemattomuuttaan kaikesta voimastaan.

Ja hyvillään siitä, että oli vihdoin saanut minut ymmärtämään, ja kenties myöskin pelosta, ettei tämä ymmärtämys vain pääsisi joidenkin huomautuksieni vuoksi jälleen pilaantumaan, Martti käänsi puheen jyrkästi koskiinsa ja alkoi tarmokkaasti selitellä niiden pohjamujuja, perkkauksiin mahdollisia ja perkkauksiin mahdottomia.

Niine hyvineen hän myöskin läksi sillä kertaa huoneesta jättäen minut yksikseni.

Minä olin peräti äimistynyt enkä ensi hetkenä nähnyt edessäni muuta kuin pelkkää sekasotkua: madonna -- ja kuitenkin aina yhdessä miehen kanssa! Nainen ei saa kieltää -- ja kuitenkin miehen tulee säilyttää hänen viattomuutensa!! Nämä väitelmät tuntuivat minusta aivan toistensa sovittamattomilta vastakohdilta.

Täytyi kuitenkin itselleni myöntää, että jotain perin uutta oli tullut Martin sanojen mukana tuohon madonna-kysymykseen, jotakin vapauttavaa, ikävän tunteesta päästävää, pimeästä umpisokkelosta, luostarimuureista luonnon valoon viepää. Erittäinkin nuo sanat: "yhdessä alusta asti" -- ne herättivät tuon vapahduksen tunteen. Mikä ihmeellinen, elähyttävä uutuus ajatuksessa, että madonna on miehen ihanne, mutta miehen omiin käsiin on annettu tuon ihanteen säilyttäminen! Mikä syvä kunnioitus ja samalla mikä hellä rakkaus naiseen puhuikaan tämmöisestä häneen suhtautumisesta!

Todella, Martin filosofia alkoi mieltäni yhä enemmän kiinnittää, jopa viehättääkin.

Mutta oli merkillisintä kaikessa tässä, että myöhempien kuulemaini ja havaintojeni mukaan tuon filosofian juuret eivät alkaneetkaan Martin sielusta, vaan tuntuivat ylettyvän kauas entisyyteen ja vain jonkinlaisena perintäviisautena kulkeutuneen vanhasta sukupolvesta hänen ajatusmaailmaansa.

Niiden pitkien aikojen kuluessa, joina sittemmin elin täällä Pohjolan mailla, tutustuin perin pohjin Joosef Leppäseen, Martin isään. Ja hänenpä kanssaan keskustellessani aivan pian sain havaita, että Martin filosofia oli vain "sivistyneen maailman" ajatusmuotoilun ja sanontatapoihin puettu yksityiskohtainen haara paljon laajemmasta ja puhtaasti talonpoikaisesta ajatusrungosta. Tämän ajatusrungon kannattajia eivät olleet ainoastaan Leppäset, vaan jotkut muutkin melkein yhtä vanhat suvut ja niiden joukossa erittäinkin Hirvoset, jotka olivat sukua Leppäsille (ja joita Martin äiti-vainajakin oli ollut). Näitä oli myöskin talossa vielä elävä "vaari", jolta sainkin selvimmän käsityksen puheenalaisesta ajatusrakennuksesta.

Ei voi juuri sanoa, että he olisivat muodostaneet mitään varsinaista kirkollista lahkokuntaa. Niinpä ei voi ketään heidän esi-isistään erikoisesti merkitä ajatussuunnan perustajaksi eikä itse ajatus ollutkaan niin täsmällisesti määrätty kuin lahkolaisilla tavallisesti on. Ylimalkaan he tuntuivat nojautuvan raamattuun vain, koska raamattu oli ainoa kirja, jossa sellaisia kysymyksiä käsiteltiin ja johon heidän pelkkänä suupuheena kulkeutuva perinnäisviisautensa saattoi ikäänkuin iskeä kiinnekohtansa. Tältä kannalta he rakastivat raamattua, pitivät sitä pyhänä kirjana ja ihmiskunnan suurimpana aarteena. Mutta itse ajatus tuntui yhtä itsenäiseltä ja omaperäisesti kasvavalta kuin se lienee ollut vanhan testamentin alkuperäisillä kertojilla itsellään. Se oli kuitenkin toiselta puolen niinsanoakseni kemiallisesti erillinen kaikesta mitä sanotaan kulttuurimaailman tieteelliseksi kirjallisuudeksi. Raamattuun se yhä ja yhä palasi ja siihen ainoaan vetosi. Ne pylväskertomukset, joiden ympärille se siellä ryhmittyi, olivat kaikki vanhassa eikä uudessa testamentissa.

Ajatuksen yleisimmäksi, pääominaisuudeksi, voi sanoa, että noita valittuja raamatunkertomuksia ei luettu niinkuin jotain jo tapahtunutta, ollutta ja mennyttä, vaan niinkuin jotakin, johon vasta ollaan menossa. Semmoisia käsitteitä oli ennen muuta raamatun luvatun maan käsite. Eivät israelilaiset sinne yksin kulkeneet, eikä maa ole Kanaan eikä Judean maa, vaan ihmiskunta alituisesti kulkee tulevaisuuttansa kohden, ja kymmenet käskyt sekä muut yhteiselannon säännöt ovat ainoastaan tienviittoja tuohon onnen maahan pääsemiseksi. Näiden käskyjen ja sääntöjen noudattaminen perustaa ihmiselämän sisällyksen nykyisyydessä, mutta ei saa unohtaa, että niiden noudattaminen tarkoittaa myöskin koko ihmiskunnan saattamista tulevaisuuden luvattuun maahan. Kun siis Leppänen toistaa raamatunlausetta: Minä olen Herra, sinun Jumalasi, ei sinun pidä muita jumalia minun edessäni pitämän, niin hän personallisen Jumalan ohella ajattelee etupäässä ihmissuvun Jumalaa, joka tätä sukuansa kuljettaa luvattua onnea kohden.

Paratiisi-kertomus tosin himmenee tämän pääasian rinnalla, mutta sekin tuntuu Leppästen ajatusjuoksun mukaan olevan käsitettävä -- ei niinkuin jotain jo ollutta, vaan niinkuin jotain, johon ihmissuku vaeltaa. Paratiisin onnentila on tulevaisuuden häämöitystä eikä menetetyn autuuden muistoa. Ja senpävuoksi, kun Leppänen toistaa raamatunlausetta: jokainen, joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa häntä, teki jo huorin hänen kanssaan sydämessänsä, -- niin hän ei asetu ahtaan askeesin tai pelkän personallisen sielunpelastuksen kannalle, vaan hänen silmänsä tähtää siveellisyyteen ihmissuvun luvattuun paratiisiin pyrkimiseksi.

Nyt voisi tähän huomauttaa, että moinen siveellisyyden ihanne soveltuu huonosti siihen tosiasiaan, että Leppästen samoin kuin Hirvostenkin suvut olivat tunnetusti hyvin lapsirikkaita, joten nämä suvut ovatkin aikain kuluessa laajalti levinneet ja ikäänkuin nielleet tieltänsä pienemmät suvut. Ihanne näyttäisi tässä kohden vieneen ilmeiseen vastakohtaansa.

Luullakseni perustuu kuitenkin tällainen väite erehdykseen. Väite, että lasten monilukuisuus olisi jonkinlaisena siveys-asteen mittaajana, on mielestäni kauttaaltaan väärä. Siveellistä rappeutumista osoittaa tavallisesti lapsettomuus eikä päinvastoin. Lasten monilukuisuus on terveyden ja siveyden merkki. Ja niinkuin Israelin patriarkat, jotka elämässään noudattivat siveyden ylimpiä vaatimuksia, kuitenkin pitivät lastensa, lastensa lasten ja lastenlastensa lasten laumaa Jumalan erikoisena siunauksena, ihanteenansa tähtien tai santajyvästen monilukuisuus, niin Leppäsetkin.