Part 2

H‰n n‰ki ihanan n‰yn. Pienest‰ rei‰st‰ muurissa lapset olivat ryˆmineet sis‰‰n ja he istuivat puiden oksilla. Jokaisessa puussa, jonka h‰n saattoi n‰hd‰, oli lapsi. Ja puut olivat niin mieliss‰ns‰, kun lapset olivat palanneet takaisin, ett‰ ne koristivat itse‰‰n kukilla ja heiluttivat oksiaan lasten p‰itten yl‰puolella. Linnut lenteliv‰t edestakaisin ja visersiv‰t riemuissaan, ja kukat kurkistivat viheri‰n ruohon v‰list‰ ja nauroivat. Se oli suloinen n‰ky; yhdess‰ puutarhan sopukassa vain yh‰ oli talvi. Se oli puutarhan kaikkein perimm‰isin sopukka, ja siell‰ seisoi pieni poika. H‰n oli niin pieni, ettei h‰n voinut yletty‰ puun oksiin ja h‰n kiersi puun ymp‰rill‰ katkerasti itkien. Puu parka oli yh‰ j‰‰n ja lumen peitossa, ja pohjatuuli puhalsi ja vinkui sen latvassa. "Kiipe‰ ylˆs! pikku poika", sanoi puu ja taivutti oksiaan niin alas kuin suinkin; mutta poika oli liian pieni.

Ja j‰ttil‰isen syd‰n suli katsellessaan ulos. "Kuinka itsek‰s min‰ olen ollut!" h‰n sanoi; "nyt tied‰n, miksi kev‰t ei tahtonut t‰nne tulla. Min‰p‰ nostan tuon pikku pojan ylˆs puuhun ja h‰vit‰n muurin, ja sitten minun puutarhani saa aina olla lasten leikkipaikkana." H‰n oli tosiaankin kovin pahoillaan siit‰, mit‰ h‰n oli tehnyt.

H‰n astui alas portaita; avasi ulko-oven hyvin hiljaa ja meni puutarhaan. Mutta kun lapset n‰kiv‰t h‰net, niin he pel‰styiv‰t niin kovasti, ett‰ he kaikki juoksivat pakoon, ja silloin puutarhaan tuli talvi j‰lleen. Pieni poika vain ei juossut pois, sill‰ h‰nen silm‰ns‰ olivat niin kyyneliss‰, ettei h‰n huomannut j‰ttil‰ist‰. Ja j‰ttil‰inen seisahtui h‰nen taakseen ja nosti h‰net hell‰varoen ylˆs ja laski h‰net puun oksalle. Puu puhkesi heti kukkiin ja linnut tulivat ja alkoivat laulaa, ja pikku poika ojensi k‰sivartensa ja kiersi ne j‰ttil‰isen kaulaan ja suuteli h‰nt‰. Kun toiset lapset huomasivat, ettei j‰ttil‰inen ollutkaan en‰‰ paha, niin he kiirehtiv‰t takaisin, ja kev‰t palasi heid‰n mukanansa. "T‰m‰ puutarha on nyt teid‰n, pienokaiset", sanoi j‰ttil‰inen ja otti suuren kirveen ja hakkasi muurin alas. Ja kun ihmiset meniv‰t keskip‰iv‰n aikana torille, niin he n‰kiv‰t j‰ttil‰isen leikkiv‰n lasten kanssa kaikkein ihanimmassa puutarhassa mit‰ he koskaan olivat n‰hneet.

Kaiken p‰iv‰‰ he leikkiv‰t ja illalla he tulivat j‰ttil‰isen luo sanomaan h‰nelle hyv‰sti. "Mutta miss‰ on teid‰n pieni toverinne?" sanoi j‰ttil‰inen; "se pieni poika, jonka min‰ nostin puuhun." J‰ttil‰inen piti h‰nest‰ kaikkein enimmin sen vuoksi, ett‰ h‰n oli suudellut h‰nt‰.

"Emme me tied‰", vastasivat lapset, "h‰n on mennyt pois."

"Sanokaa h‰nelle, ett‰ h‰n tulee t‰nne huomenna", sanoi j‰ttil‰inen. Mutta lapset vastasivat, etteiv‰t he tienneet miss‰ h‰n asui, ja etteiv‰t he olleet n‰hneet h‰nt‰ ennen; mutta j‰ttil‰inen oli kovin pahoillansa.

Joka iltap‰iv‰ koulun p‰‰tytty‰ lapset tulivat leikkim‰‰n j‰ttil‰isen kanssa. Mutta sit‰ pient‰ poikaa, jota j‰ttil‰inen rakasti, ei n‰kynyt koskaan. J‰ttil‰inen oli hyvin yst‰v‰llinen kaikille lapsille, mutta sittenkin h‰n kaipasi ensim‰ist‰ yst‰v‰‰ns‰ ja puhui h‰nest‰ usein. "Kuinka mielell‰ni tahtoisinkaan n‰hd‰ h‰nt‰!" oli h‰nell‰ tapana sanoa.

Kului useita vuosia, ja j‰ttil‰inen tuli hyvin vanhaksi ja heikoksi. H‰n ei jaksanut en‰‰ leikki‰, ja siksi h‰n istui suuressa nojatuolissansa ja katseli lasten leikki‰ ja ihaili puutarhaansa. "Minulla on paljon kauniita kukkasia", h‰n sanoi; "mutta lapset ovat kauneimmat kaikista kukkasista."

Er‰‰n‰ talvi-aamuna pukiessaan ylleen h‰n katseli ulos ikkunasta. H‰n ei en‰‰ vihannut talvea, sill‰ h‰n tiesi, ett‰ silloin kev‰t vain nukkui ja kukkaset lep‰siv‰t.

ƒkki‰ h‰n alkoi ihmeiss‰‰n hieroa silmi‰ns‰ ja katseli katselemistaan. Olipa se tosiaankin ihmeellinen n‰ky. Puutarhan perimm‰ss‰ sopukassa seisoi puu ylt'yleens‰ valkoisten kukkien peitossa. Sen oksat olivat aivan kultaiset, ja hopeisia hedelmi‰ riippui alas oksilta. Ja puun alla seisoi pieni poika, jota h‰n rakasti.

J‰ttil‰inen juoksi iloisena alas portaita ja riensi puutarhaan. H‰n kiiruhti ruohokent‰n poikki ja tuli lapsen luo. Mutta kun h‰n saapui aivan h‰nen l‰hellens‰, niin h‰nen kasvoillensa nousi vihan puna ja h‰n sanoi: "Kuka on uskaltanut haavoittaa sinua?" Sill‰ lapsen k‰siss‰ ja pieniss‰ jaloissa oli kahden naulan j‰ljet.

"Kuka on uskaltanut haavoittaa sinua?" huudahti j‰ttil‰inen; "sano minulle, jotta voin ottaa suuren miekkani ja tappaa h‰net."

"Ei!" vastasi lapsi. "N‰m‰t ovat rakkauden haavoja."

"Kuka sin‰ olet?" kysyi j‰ttil‰inen, ja ihmeellinen vavistus valtasi h‰net, ja h‰n polvistui pienen lapsen eteen.

Ja lapsi hymyili j‰ttil‰iselle ja sanoi h‰nelle: "Sin‰ annoit minun leikitell‰ puutarhassasi kerran, t‰n‰ p‰iv‰n‰ sin‰ saat tulla mukanani minun puutarhaani, joka on paradiisi."

Ja kun lapset t‰n‰ iltapuolena tulivat puutarhaan, niin he lˆysiv‰t j‰ttil‰isen kuolleena puun alta, joka oli t‰ynn‰ns‰ valkoisia kukkia.

SATAKIELI JA RUUSU.

"H‰n lupasi tanssia minun kanssani, jos toisin h‰nelle punaisia ruusuja", huudahti nuori ylioppilas; "mutta minun puutarhassani ei ole ainoatakaan punaista."

Satakieli, joka istui pes‰ss‰‰n tammen oksalla, kuuli h‰nen sanansa ja kurkisteli ihmeiss‰‰n lehtien lomista.

"Ei ainoatakaan punaista ruusua puutarhassani!" huudahti nuorukainen, ja h‰nen kauniit silm‰ns‰ kyyneltyiv‰t. "Oi, kuinka pienest‰ seikasta koko onni riippuu! Olen lukenut kaikki viisaitten miesten kirjoitukset ja ymm‰rr‰n kaikki viisaustieteen salaisuudet, ja kuitenkin koko el‰m‰ni on mennyt hukkaan, kun en voi saada punaista ruusua."

"T‰ss‰ ainakin on todellinen rakastaja", sanoi satakieli. "Monta monituista yˆt‰ olen laulanut h‰nest‰, vaikken h‰nt‰ tuntenutkaan: monena monituisena yˆn‰ olen laulanut h‰nest‰ t‰hdille, ja nyt min‰ n‰en h‰net. H‰nen hiuksensa ovat yht‰ tummat kuin hyasinttikukat, ja h‰nen huulensa yht‰ punaiset kuin se ruusu, jota h‰n halajaa; mutta ik‰v‰st‰ h‰nen kasvonsa ovat tulleet yht‰ kalpeiksi kuin norsunluu, ja suru on painanut sinettins‰ h‰nen otsallensa."

"Huomen-illalla ovat prinssin tanssiaiset", mutisi nuori ylioppilas, "ja minun lemmittyni on myˆskin siell‰. Jos tuon h‰nelle punaisen ruusun, niin h‰n tanssii minun kanssani aina aamunsarastukseen asti. Jos tuon h‰nelle punaisen ruusun, niin saan kiert‰‰ k‰sivarteni h‰nen vartalonsa ymp‰rille, ja h‰n nojaa p‰‰ns‰ minun olkap‰‰h‰ni ja laskee k‰tens‰ minun k‰teeni. Mutta minun puutarhassani ei ole ainoatakaan punaista ruusua, ja siksi min‰ j‰‰n yksin, ja h‰n kulkee minun ohitseni. H‰n ei huomaa minua, ja minun syd‰meni pakahtuu."

"T‰ss‰ vasta on oikea rakastaja", sanoi satakieli. "Sen, mist‰ min‰ laulan, sen h‰n on kokenut; mik‰ minulle on iloa, se h‰nelle on k‰rsimyst‰. Rakkaus on ihmeellinen kapine. Se on kallisarvoisempi kuin smaragdi ja arvokkaampi kuin hienoin opaali. Ei sit‰ voi ostaa helmill‰ eik‰ granaateilla, eik‰ sit‰ ole torilla kaupan. Ei sit‰ voi ostaa kauppiailta, eik‰ sit‰ voi kultavaa'alla punnita."

"Soittajat istuvat ylh‰‰ll‰ lehterill‰", sanoi nuori ylioppilas, "ja minun lemmittyni tanssii harpun ja viulun soidessa. H‰n tanssii niin kevyesti, etteiv‰t h‰nen jalkansa kosketa maatakaan, ja hoviherrat kirjavissa puvuissaan tunkeilevat h‰nen ymp‰rill‰‰n. Mutta minun kanssani h‰n ei tanssi, sill‰ min‰ en voi antaa h‰nelle punaista ruusua"; ja h‰n heitt‰ytyi maahan ja peitti kasvonsa k‰siins‰ ja itki.

"Miksi h‰n itkee?" kysyi pieni viheri‰ sisilisko livahtaessaan h‰nen ohitsensa h‰nt‰ pystyss‰.

"Miksik‰ tosiaankin?" sanoi perhonen, joka liehui auringons‰teen j‰ljiss‰.

"H‰n itkee punaista ruusua", sanoi satakieli.

"Punaista ruusuako?" huudahtivat toiset; "kuinka hassua!" ja pieni sisilisko, joka ei ollut kovin tunteellinen, nauroi t‰ytt‰ kurkkua.

Mutta satakieli ymm‰rsi ylioppilaan surun salaisuuden, ja h‰n istui ‰‰neti tammessa ja mietti rakkauden salaper‰isyytt‰.

ƒkki‰ h‰n levitti ruskeat siipens‰ lentoon ja kohosi ilmaan. H‰n lensi kuin varjo lehtikujan l‰pi ja kuin varjo h‰n liiti yli puutarhan.

Keskell‰ ruohokentt‰‰ oli kaunis ruusupuu, ja kun h‰n huomasi sen, niin h‰n lensi sen luo ja istahti oksalle.

"Anna minulle punainen ruusu", h‰n huudahti, "niin laulan sinulle kaikkein kauneimman lauluni."

Mutta puu pudisti p‰‰t‰‰n.

"Minun ruusuni ovat valkeita", se vastasi; "yht‰ valkeita kuin meren vaahto ja valkoisemmat kuin lumi ylh‰‰ll‰ vuorilla. Mutta mene veljeni luo, joka kasvaa vanhan aurinkokellon luona, ehk‰p‰ h‰n voi antaa sinulle sit‰, mit‰ tarvitset."

Silloin satakieli lensi ruusupuun luo, joka kasvoi vanhan aurinkokellon luona.

"Anna minulle punainen ruusu", h‰n huudahti, "niin laulan sinulle suloisimman lauluni."

Mutta puu pudisti p‰‰t‰ns‰.

"Minun ruusuni ovat keltaisia", se vastasi; "yht‰ keltaisia kuin merenneidon suortuvat, joka istuu merenkultaisella valtaistuimella, ja keltaisempia kuin keltanarsissi, joka kukkii niityll‰, ennenkuin niitt‰j‰ sen viikatteellaan taittaa. Mutta mene veljeni luo, joka kasvaa ylioppilaan ikkunan edustalla, ehk‰ h‰n antaa sinulle mit‰ tarvitset."

Sitten satakieli lensi ruusupuun luo, joka kasvoi ylioppilaan ikkunan edustalla.

"Anna minulle punainen ruusu", h‰n huudahti, "niin laulan sinulle kauneimman lauluni."

Mutta puu pudisti p‰‰t‰‰n.

"Minun ruusuni ovat punaisia", se vastasi, "yht‰ punaisia kuin kyyhkysen jalat ja punaisempia kuin suuret koralliviuhkat, jotka alituisesti liekkuvat valtameren onkaloissa. Mutta talvi on j‰‰hdytt‰nyt minun verisuoneni, ja pakkanen on pannut silmukkani, ja myrsky on murtanut oksani, enk‰ t‰n‰ vuonna saa ainoatakaan ruusua."

"En min‰ tarvitse muuta kuin yhden punaisen ruusun", huudahti satakieli, "yhden ainoan punaisen ruusun! Eikˆ ole mit‰‰n keinoa, mill‰ voisin sen saada?"

"On yksi keino", vastasi puu; "mutta se on niin hirve‰, etten uskalla sit‰ sinulle kertoa."

"Kerro se minulle", sanoi satakieli, "en min‰ pelk‰‰."

"Jos tahdot saada punaisen ruusun", sanoi puu, "niin sinun tulee luoda se s‰velist‰ kuutamossa ja punata se omalla syd‰nverell‰si. Sinun pit‰‰ laulaa minulle ja painaa rintasi okaa vasten. Kaiken yˆt‰ sinun t‰ytyy laulaa, ja okaan t‰ytyy tunkeutua sinun syd‰meesi, ja sinun syd‰nveresi virrata minun suoniini ja tulla minun omakseni."

"Kuolema on kallis hinta punaisesta ruususta", huudahti satakieli, "ja el‰m‰ on kaikille rakas. Hupaista on istua vihre‰ss‰ mets‰ss‰ ja katsella auringon ajoa kultaisissa kieseiss‰‰n ja kuun kulkua helmivaunuissaan. Suloinen on orapihlajan tuoksu, ja suloiset ovat kellokukat, jotka laaksossa piileilev‰t, ja kanerva, joka kalliolla nuokkuu. Mutta rakkaus on korkeampi kuin el‰m‰, ja mit‰ on linnunsyd‰n verrattuna ihmisen syd‰meen?"

Ja h‰n levitti ruskeat siipens‰ lentoon ja pyr‰hti ylˆs ilmaan. H‰n liiti kuin varjo puutarhan yli ja kuin varjo h‰n suhahti lehtikujan l‰pi.

Nuori ylioppilas makasi yh‰ ruohikossa, jonne h‰n oli j‰tt‰nyt h‰net, eiv‰tk‰ kyyneleet h‰nen kauniista silmist‰ns‰ olleet viel‰ kuivuneet.

"Ole onnellinen", huudahti satakieli, "ole onnellinen; sin‰ saat punaisen ruususi. Min‰ sen luon s‰velist‰ kuutamoiltana ja punaan sen omalla syd‰nverell‰ni. En pyyd‰ sinulta muuta vastalahjaa, kuin ett‰ olisit uskollinen rakastaja, sill‰ rakkaus on viisaampi kuin viisaustiede, vaikka sekin on viisas, ja voimakkaampi kuin voima, vaikka sekin on voimakas. Sen siivet ovat liekinkarvaiset ja sen koko ruumis on liekkien v‰rinen. Sen huulet ovat makeat kuin hunaja ja hengitys tuoksuaa kuin suitsutus."

Ylioppilas silm‰si ylˆs ruohikosta ja kuunteli, mutta h‰n ei voinut ymm‰rt‰‰, mit‰ satakieli sanoi h‰nelle, sill‰ h‰n ymm‰rsi vain kirjaviisautta.

Mutta tammi ymm‰rsi, ja h‰nen mielens‰ k‰vi alakuloiseksi, sill‰ h‰n piti paljon satakielest‰, joka oli rakentanut pes‰ns‰ h‰nen oksiensa lomaan.

"Laula minulle viimeinen laulusi", h‰n kuiskasi, "minun tulee niin ik‰v‰, kun sin‰ l‰hdet."

Niinp‰ satakieli lauloi tammelle, ja h‰nen ‰‰nens‰ oli kuin veden pulppuamista hopeisesta pullosta.

Kun h‰n oli lopettanut laulunsa, niin ylioppilas nousi ja otti esille muistikirjansa ja lyijykyn‰n taskustansa.

"Muotoa h‰nell‰ on", sanoi h‰n itseksens‰ astuessaan lehtikujaa myˆten, -- "sit‰ ei voi kielt‰‰; mutta onko h‰nell‰ tunnetta? Pelk‰‰np‰ pahoin, ettei ole. Tosiaankin, h‰n on aivan kuin kaikki muut taiteilijatkin; h‰nell‰ on yksinomaan tyyli‰, mutta mit‰‰n vakavuutta h‰ness‰ ei ole. H‰n ei uhraisi itse‰‰n toisen vuoksi. H‰n ajattelee vain musiikkia, ja kaikki ihmiset tiet‰v‰t, ett‰ taiteilijat ovat itsekk‰it‰. Mutta sittenkin on myˆnnett‰v‰, ett‰ h‰nen ‰‰ness‰‰n on kauniitakin sointuja. Kuinka s‰‰li, etteiv‰t ne merkitse mit‰‰n, ja ettei niist‰ ole mit‰‰n k‰yt‰nnˆllist‰ hyˆty‰." Ja h‰n meni huoneesensa ja heitt‰ytyi kovalle olkivuoteelleen ja alkoi ajatella rakkauttansa; ja hetken kuluttua h‰n nukahti.

Ja kun kuu kohosi taivaalle, niin satakieli lensi ruusupuun luo ja painoi rintansa okaa vasten. Kaiken yˆt‰ h‰n lauloi oka rinnassansa, ja kylm‰ kristallikuu kumartui alas kuuntelemaan. Kaiken yˆt‰ h‰n lauloi, ja oka tunkeutui yh‰ syvemm‰lle ja syvemm‰lle h‰nen rintaansa, ja syd‰nveri juoksi vitkalleen kuiviin.

H‰n lauloi ensin rakkaudesta, joka syttyy pojan ja tytˆn rinnassa. Ja ruusupuun ylimp‰‰n latvaan puhkesi ihmeellinen ruusu, toinen ter‰lehti aukesi toisensa j‰lkeen sit‰ myˆten kuin toinen laulu seurasi toistansa. Aluksi se oli v‰rilt‰ns‰ yht‰ kalpea kuin sumu, joka nousee joesta -- kalpea kuin aamun ensi sarastus ja hopeinen kuin kyyhkysen siipi. Se oli kuin ruusun varjo hopeakuvastimessa, kuin ruusun varjo veden pinnalla, sellainen oli tuo ruusu, joka puhkesi puun ylimp‰‰n latvaan.

Mutta puu k‰ski satakielen painautua yh‰ l‰hemm‰ksi okaa. "Painaudu l‰hemm‰ksi, pikku satakieli", huudahti puu, "muuten p‰iv‰ valkenee ennenkuin ruusu on valmis."

Silloin satakieli painautui viel‰ l‰hemm‰ksi okaa, ja h‰nen laulunsa yh‰ kasvoi ja kasvoi, sill‰ h‰n lauloi nyt rakkaudesta, joka syttyy nuoren miehen ja naisen sielussa.

Ja hieno puna tunkeutui ruusun lehtiin, aivan kuin sulhasen poskip‰ille, kun h‰n suutelee morsiamensa huulia. Mutta oka ei ollut tunkeutunut viel‰ h‰nen syd‰meens‰, ja niinp‰ ruusunkin syd‰n pysyi valkoisena, sill‰ vain satakielen syd‰nveri voi punata ruusun syd‰nt‰.

Ja puu k‰ski satakielen painautumaan viel‰kin l‰hemm‰ksi okaa. "Painaudu l‰hemm‰ksi, pikku satakieli", huudahti puu, "muuten aamu valkenee ennenkuin ruusu on valmis."

Silloin satakieli painautui viel‰kin l‰hemm‰ksi okaa vasten, ja oka kosketti h‰nen syd‰nt‰ns‰, ja kova tuska vihlaisi h‰nen l‰vitsens‰. Kova, hyvin kova oli tuska, mutta yh‰ hurjemmin ja hurjemmin h‰n lauloi, sill‰ h‰n lauloi rakkaudesta, joka p‰‰ttyy kuolemaan, rakkaudesta, joka ei haudassakaan kuole.

Ja ihmeellinen ruusu muuttui punaiseksi, yht‰ punaiseksi kuin aamuruskotus id‰n taivaalla. Punainen oli ter‰lehtien keh‰ ja punainen kuin rubiini oli sen syd‰n.

Mutta satakielen ‰‰ni heikkoni, ja h‰nen pienet siipens‰ alkoivat v‰rist‰, ja silmien eteen kohosi himme‰ harso. H‰nen laulunsa heikkeni heikkenemist‰‰n, ja kurkku puristautui kokoon.

Vihdoin h‰nen ‰‰nens‰ katkesi kesken. Valkea kuu kuuli tuon s‰rkyneen soinnun, ja h‰n unohti aamun sarastuksen ja jatkoi yh‰ kulkuaan taivaan laella. Punainen ruusu kuuli sen myˆskin ja se alkoi hurmautuneena vavista ja avasi ter‰lehtens‰ kylm‰ss‰ aamuilmassa. Kaiku kuljetti sen vuorten purppuraluolaan ja her‰tti nukkuvat paimenet unesta. Se liukui kaislikon l‰pi joen partaalla, ja ne saattoivat sanoman edelleen merelle.

"Katsos, katsos!" huudahti puu, "nyt ruusu on valmis;" mutta satakieli ei vastannut mit‰‰n, sill‰ h‰n lep‰si kuolleena korkeassa ruohikossa, oka keskell‰ syd‰nt‰.

Keskip‰iv‰n aikana ylioppilas avasi ikkunansa ja katsahti ulos.

"Kas, mik‰ hyv‰ onni!" h‰n huudahti; "tuossahan on punainen ruusu! N‰in kaunista ruusua en ennen el‰iss‰ni ole n‰hnyt. Se on niin kaunis, ett‰ sill‰ varmaan on pitk‰ latinalainen nimikin;" ja h‰n kumartui ulos ja taittoi sen.

Sitten h‰n pani hatun p‰‰h‰ns‰ ja kiiruhti professorin taloon ruusu k‰dess‰.

Professorin tyt‰r istui ovella kerien sinist‰ silkkilankaa, ja h‰nen pieni koiransa makasi h‰nen jalkojensa juuressa.

"Te lupasitte tanssia minun kanssani, jos toisin teille punaisen ruusun", huudahti ylioppilas. "T‰ss‰ on maailman kaikkein punaisin ruusu. Te kiinnit‰tte sen rintaanne t‰n‰ iltana aivan syd‰nt‰nne l‰helle, ja kun me tanssimme yhdess‰, niin se kertoo teille, kuinka syv‰sti min‰ teit‰ rakastan."

Mutta tyttˆ rypisti kulmakarvojansa.

"En usko, ett‰ se sopii pukuuni", h‰n vastasi; "ja sit‰ paitsi Chamberlainin veljenpoika on l‰hett‰nyt minulle oikeita jalokivi‰, ja jokainen tiet‰‰, ett‰ jalokivet ovat paljoa kallisarvoisemmat kuin kukkaset."

"Olettepa te kovin kiitt‰m‰tˆn", sanoi ylioppilas suutuksissaan; ja h‰n heitti ruusun kadulle, ja se putosi raiteesen ja vaununpyˆr‰t ajoivat sen yli.

"Ep‰kiitollinen!" sanoi tyttˆ. "Min‰p‰ sanon teille jotakin, te olette kovin ep‰kohtelias; ja mik‰ te oikeastaan olette? Ainoastaan ylioppilas. Tokkopa teill‰ on edes hopeasoljet kengiss‰nne niinkuin Chamberlainin veljenpojalla;" ja tyttˆ nousi tuoliltansa ja meni sis‰‰n.

"Kuinka typer‰‰ koko rakkaus on", sanoi ylioppilas astuessaan pois. "Se ei ole puoleksikaan niin hyˆdyllist‰ kuin logiika, sill‰ se ei todista mit‰‰n, ja se v‰itt‰‰ aina sellaista, mik‰ ei kuitenkaan tapahdu, ja se saa ihmiset uskomaan sellaista, mik‰ ei ole totta. Totta tosiaan, siit‰ ei ole mit‰‰n hyˆty‰, ja koska nyky‰‰n pannaan niin suurta arvoa kaikkeen siihen, mik‰ on hyˆdyllist‰, niin min‰p‰ palaan viisaustieteeni luo ja alan tutkia metafysikaa."

Ja h‰n palasi huoneesensa ja avasi suuren, tomuisen kirjan ja alkoi lukea.

USKOLLINEN YSTƒVƒ.

Er‰‰n‰ aamuna vanha vesirotta pisti p‰‰ns‰ esiin rei‰st‰ns‰. H‰nell‰ oli kirkkaat, kiilt‰v‰t silm‰t ja j‰yk‰t, harmaat viikset, ja h‰nen h‰nt‰ns‰ oli aivankuin pitk‰, musta gummipalanen. Pienet ankat uiskentelivat lammikossa, aivankuin joukko keltaisia kanarialintuja ja heid‰n emonsa, jolla oli aivan valkoiset hˆyhenet ja aitopunaiset s‰‰ret, koetti opettaa heille, miten seisotaan vedess‰ p‰‰ll‰ns‰.

"Te ette koskaan p‰‰se hienoon seuraan, jollette opi seisomaan p‰‰ll‰nne", h‰n sanoi heille; ja v‰h‰-v‰li‰ h‰n n‰ytti heille, miten sit‰ oli teht‰v‰. Mutta pikku ankat eiv‰t v‰litt‰neet h‰nen neuvoistansa. He olivat niin pieni‰, etteiv‰t he ymm‰rt‰neet, mit‰ etua ylip‰‰ns‰ hyv‰st‰ seurasta voisi olla.

"Kuinka tottelemattomia lapsia!" huudahti vanha vesirotta; "he olisivat todellakin upotettavat veteen."

"Ei laisinkaan", vastasi ankka, "alku on aina vaikea, eiv‰tk‰ vanhemmat voi koskaan olla kylliksi k‰rsiv‰llisi‰."

"Oi! min‰ en ymm‰rr‰ vanhempien tunteita", sanoi vesirotta. "Min‰ en ole perheellinen mies. Totta tosiaan, en koskaan ole ollut naimisissa, enk‰ aiokkaan menn‰ naimisiin. Rakkaus voi olla hyvinkin hyv‰ asia, mutta yst‰vyys on paljoa parempi. En tied‰ todellakaan mit‰‰n koko maailmassa, joka olisi jalompaa tai harvinaisempaa kuin uskollinen yst‰vyys."

"Ja mit‰ velvollisuuksia te asetatte uskolliselle yst‰vyydelle?" kysyi viheri‰varpunen, joka istui l‰heisess‰ pajupensaassa ja kuuli heid‰n keskustelunsa.

"Sit‰ min‰kin juuri haluaisin tiet‰‰", sanoi ankka; ja h‰n ui lammikon toiseen p‰‰h‰n ja asettui seisomaan p‰‰llens‰ n‰ytt‰‰kseen lapsilleen hyv‰‰ esimerkki‰.

"Mik‰ tyhm‰ kysymys!" huudahti vesirotta. "Tietysti min‰ vaadin, ett‰ minun uskollinen yst‰v‰ni olisi minulle uskollinen."

"Ja mill‰ tavalla te palkitsisitte h‰nen uskollisuuttansa?" sanoi pikku lintu hyp‰ht‰en hopeiselle oksalle ja r‰pytellen pieni‰ siipi‰‰n.

"Min‰ en ymm‰rr‰ teit‰", vastasi vesirotta.

"Antakaas, kun kerron teille t‰st‰ jutun", sanoi viheri‰varpunen.

"Tarkoittaako se minua?" kysyi vesirotta, "Siin‰ tapauksessa olen halukas sit‰ kuuntelemaan, sill‰ min‰ pid‰n hyvin paljon kertomuksista."

"Sen voi sovelluttaa teihin", vastasi viheri‰varpunen; ja h‰n lensi alas lammikon partaalle ja alkoi kertoa juttua uskollisesta yst‰v‰st‰.

"Olipa kerran", sanoi viheri‰varpunen, "pieni kelpo poika, jonka nimi oli Hannu."

"Oliko h‰n hyvin hienoa sukua?" kysyi vesirotta.

"Ei", vastasi viheri‰varpunen, "en usko, ett‰ h‰n oli laisinkaan hienoa sukua, mutta h‰nell‰ oli hyv‰ syd‰n ja lystikk‰‰t, pyˆre‰t kasvot. H‰n asui pieness‰ mˆkiss‰ aivan yksin‰ns‰, ja joka p‰iv‰ h‰n tyˆskenteli puutarhassansa. Koko sill‰ seudulla ei ollut toista yht‰ kaunista puutarhaa. Siell‰ kasvoi neilikoita, taskuheini‰ ja leukoijia. Siell‰ oli punaisia ja keltaisia ruusuja, sinipunaisia krokuksia ja kultaisia, purppuran punaisia ja valkoisia orvokkeja. K‰rs‰mˆt ja krassat, meiramit ja m‰kimintut, kev‰tesikot ja kurjenmiekat, keltanarsissit ja punaneilikat kasvoivat ja kukkivat siell‰ j‰rjest‰ns‰ sen mukaan kuin kuukaudet kuluivat, ja toinen kukka tuli aina toisen sijalle, joten siell‰ aina oli jotakin kaunista katsottavaa ja hyv‰lt‰ tuoksuvaa.

"Pikku Hannulla oli monta yst‰v‰‰, mutta kaikista uskollisin oli paksu Jussi, myll‰ri. Rikas myll‰ri piti tosiaankin niin paljon pikku Hannusta, ettei h‰n koskaan voinut kulkea h‰nen puutarhansa ohi kumartumatta aidan yli ja poimimatta suuren kukkakimpun tai kourallisen hyv‰nhajuisia yrttej‰, tai pist‰m‰tt‰ taskunsa t‰yteen luumuja ja kirsikoita, jos sattui olemaan hedelm‰-aika.

"'Hyvien yst‰vien kesken kaikki on yhteist‰', oli myll‰rill‰ tapana sanoa, ja pikku Hannu nyˆkk‰si p‰‰t‰‰n ja hymyili ja oli hyvin mieliss‰‰n yst‰v‰st‰, joka ajatteli niin jalosti.

"Joskus naapurien mielest‰ tuntui hiukan kummalliselta, ettei rikas myll‰ri koskaan antanut Hannulle vastalahjoja, vaikka h‰nell‰ oli monta sataa s‰kki‰ jauhoja myllyss‰‰n, kuusi lyps‰v‰‰ lehm‰‰ ja koko lauma pehme‰villaisia lampaita. Mutta Hannu ei koskaan vaivannut p‰‰t‰‰n sellaisilla ajatuksilla, eik‰ mik‰‰n ollut h‰nest‰ hauskempaa kuin kuulla myll‰rin puhuvan niin kauniisti todellisen yst‰vyyden ep‰itsekk‰isyydest‰.

"Niinp‰ pikku Hannu tyˆskenteli puutarhassansa. H‰n oli hyvin onnellinen kaiken kev‰tt‰ ja kes‰‰ ja syksy‰, mutta kun talvi tuli, eik‰ h‰nell‰ ollut kukkia eik‰ hedelmi‰, joita h‰n olisi voinut myˆd‰ torilla, niin h‰n k‰rsi koko lailla vilua ja n‰lk‰‰, ja useinpa h‰n meni levolle, vaikkei h‰nell‰ ollut illalliseksi muuta kuin kuivattuja p‰‰rynˆit‰ ja kovia p‰hkinˆit‰. Talvella h‰n oli myˆs hyvin yksin‰ns‰, sill‰ silloin ei myll‰ri koskaan tullut h‰nt‰ tervehtim‰‰n.

"'Ei minun maksa vaivaa k‰yd‰ pikku Hannua katsomassa niinkauan kuin lunta on maassa', oli myll‰rill‰ tapana sanoa vaimollensa, 'sill‰ kun ihmisill‰ on huolia, niin tulee j‰tt‰‰ heid‰t rauhaan, eik‰ vaivata heit‰ k‰ynneill‰ns‰. Se on ainakin minun k‰sitykseni yst‰vyydest‰, ja min‰ olen varma siit‰, ett‰ olen oikeassa. Siksip‰ odotan kev‰tt‰ ja menen sitten vasta h‰nen luoksensa, ja silloin h‰n voi antaa minulle suuren korillisen kev‰tesikkoja. Se tuottaa h‰nelle suurta iloa.'

"'Kuinka hienotunteinen sin‰ olet', vastasi vaimo istuessaan mukavassa nojatuolissansa iloisen takkavalkean ‰‰ress‰; 'kovin hienotunteinen tosiaankin. Mik‰ nautinto kuulla sinun puhuvan yst‰vyydest‰. Aivan varmaan ei pappikaan osaisi puhua kauniimmin kuin sin‰, vaikka h‰n asuukin kolmikerroksisessa talossa ja kantaa pikkusormessaan kultaista sormusta'.

"'Mutta emmekˆ voisi pyyt‰‰ pikku Hannua meid‰n luoksemme?' sanoi myll‰rin nuorin poika. 'Jos Hannu parka n‰kee n‰lk‰‰, niin annan h‰nelle puolet lihaliemest‰ni, ja n‰yt‰n h‰nelle valkoisia kaniinejani.'

"'Mik‰ tyhm‰ poika sin‰ olet!' huudahti myll‰ri; 'en todellakaan ymm‰rr‰, mit‰ hyˆty‰ siit‰ on, ett‰ l‰het‰n sinut kouluun. Et n‰yt‰ oppivan yht‰‰n mit‰‰n. Jos pikku Hannu tulisi t‰nne ja n‰kisi, ett‰ meill‰ tuli palaa takassa, ja ett‰ meill‰ on hyv‰‰ lihalient‰ ja suuri astia t‰ynn‰ punaista viini‰, niin h‰n voisi tulla kateelliseksi, ja kateus on hyvin paha asia, sill‰ se pilaa jokaisen luonteen. Min‰ en voi sallia, ett‰ Hannun luonne pilaantuisi. Min‰ olen h‰nen paras yst‰v‰ns‰, ja min‰ tahdon varjella h‰nt‰, jottei h‰n joutuisi kiusaukseen. Ja sit‰ paitsi jos Hannu tulisi t‰nne, niin h‰n voisi pyyt‰‰ minulta jauhoja velaksi, enk‰ min‰ voisi sit‰ tehd‰. Jauhot on aivan eri asia kuin yst‰vyys, eik‰ niit‰ pid‰ sekoittaa yhteen. Ovathan ne aivan eri sanoja ja tarkoittavat aivan eri asioita. Jokainenhan sen voi n‰hd‰'.